Suomilogiaa Ukrainasta

Demokraatin päätoimittaja Antti Vuorenrinne kommentoi 22.4. Tasavallan presidentti Sauli Niinistön Venäjä-kommenttia Yhdysvaltojen presidentti Barack Obamalle, jonka mukaan "vähätelty karhu on vaarallisempi kuin haavoitettu karhu". Vuorenrinteen mukaan tämä kannanotto oli huomiota herättävän maltillinen.

No vai niin! Mitä Venäjään tulee, minusta Niinistön kannanotto osoitti huomattavan vähäistä arvostelukykyä, ja pelkään myös Obaman havainneen tämän.

Venäjä toki haluaa saada ymmärrystä käyttäytymällä ikään kuin joku olisi sitä vähätellyt. Mutta se, joka ottaa tämän tosissaan, suhtautuu Venäjään kuin koulukiusaajaan, joka yrittää kääntää huomion itsestään jonnekin, missä vastuun kantavat muut.

Paitsi että eihän koulukiusaajaan noin saisi suhtautua. Hänelle pitäisi sanoa, että ryhdistäydy ja ota vastuu teoistasi.

Todellisuudessa Venäjää ei ole vähätellyt kukaan, ja jos olisikin, entä sitten. Minun isäni opetti minulle aikoinaan, että kunniaa ei puolusteta asein, eikä tämä oppi ole koskaan ollut pätemätön minkään muun kuin Venäjän suhteen, jota sitten taas pyritäänkin ymmärtämään oikein kaikkien edestä.

Itse ajattelisin, että Venäjäänkin voitaisiin lopulta alkaa suhtautua niin kuin aikuiseen, vastuulliseen ihmiseen. Eikä niin kuin lapseen, jota pitää aina ensisijaisesti ymmärtää ja toissijaisesti lahjoa, jotta se käyttäytyisi edes vähän.

Voidaan tietenkin ajatella, että Venäjä petettiin, kun sille luvattiin 1990-luvulla, että Nato ei laajene itään. Jos lupaus annettiin, se oli tietenkin typerää. Mutta on epäselvää, luvattiinko. Sanotaan, että Nato olisi luvannut sen NKP:n pääsihteeri Mihail Gorbatšoville, mitä on kuitenkin syytä epäillä, sillä eihän Naton laajeneminen edes ole millään tavoin Naton käsissä.

Tapahtui kuitenkin se, mitä Venäjä nyt sanoo Naton työntymiseksi itään – ikään kuin Naton olisi tarvinnut jotenkin työntyä. Mutta Venäjän on mahdoton myöntää, että Naton itälaajeneminen johtui ennen kaikkea sen naapurimaiden omasta valinnasta, sillä tällainen vimma valita ei tietenkään anna kovin mairittelevaa kuvaa siitä, mitä nämä naapurimaat Venäjästä ajattelevat.

Miksi Venäjä näkee Naton uhkana? Milloin Nato on tehnyt jotakin hyökkäävää Venäjää kohtaan? Kuinka kummassa Venäjällä voidaan kuvitella, että Nato olisi "tunkeutunut" esimerkiksi Viroon vain saadakseen jalansijan hyökkäystä varten?

Selitys on yksinkertainen. Ei Venäjä pidäkään Natoa uhkana. Ei Nato Venäjää uhkaa, vaan Venäjän vallanpitäjiä, Kremliä.

Eikä heitäkään suoraan. Mutta Kreml pelkää, että sen itäisten naapurimaiden saavuttama vapaus leviää Venäjälle, mikä olisi nyky-Kremlin loppu. Ja Nato on tämän vapauden takuumies.

Venäjän ongelma on, että 1990-lukua lukuun ottamatta siellä ei ole koskaan ollut vallanpitäjiä, jotka olisivat suostuneet antamaan asemansa kansan käsiin. Demokratiaa ei ole uskallettu kokeilla, koska siinä on riskinsä: valituksi voikin tulla joku muu.

On valittu toinen tie, valtaan takertuminen demokratististen kulissien takana. Tämän tietävät kaikki.

Harvemmin tullaan ajatelleeksi, mihin tämä johtaa. Luonnollisesti tällainen toiminta ei käy Venäjän oppositiolle, mikä johtaa konflikteihin. Ennen tästä ei ollut ongelmaa, mutta kun nykymaailmassa mikään ei jää yhden valtion sisäiseksi asiaksi, mistä johtuen Kremlin valitsema konfliktisuhtautuminen vähitellen leviää kaikkeen toimintaan.

Tämä suhtautumistapa todellakin on valinta, siis Kremlin valinta. Se on valinnut sen pysyäkseen vallassa, ja kun tälle tielle on lähdetty, konfliktit voivat vain jyrkentyä, kunnes valta kumoutuu enemmän tai vähemmän väkivaltaisesti.

Toinen vaihtoehto olisi vapaat vaalit ja demokratia. Mutta sen Kreml on päättänyt olla valitsematta.

Jos Kremliä siis jossakin pitää ymmärtää niin tässä: se on vanki, nimittäin sen tien vanki, jonka se on itse valinnut. Jos Venäjää jossakin pitää ymmärtää, niin tässä: saman tien vankeja ovat kaikki venäläiset. He myös tietävät – niin Kreml kuin venäläiset – että jonakin päivänä valta kumoutuu, mutta he eivät tiedä kumouksen vaatiman väkivallan määrää, niin kuin emme tiedä mekään.

Siksi kaikki pelkäävät, mitä lähempänä Venäjää, sitä enemmän. Eivät niinkään Venäjää eivätkä Kremliä kuin sitä, millaisia muotoja kumous saa, kuinka väkivaltainen se on ja kuinka kauas väkivalta leviää – Venäjällä tai sen ulkopuolella.

On tehtävä ero Kremlin ja Venäjän välillä. Venäjän etu ei välttämättä ole Kremlin etu.

Petteri Tuohinen kirjoitti (HS, 19.4.), että kiirastorstain Ukraina-sopimus palveli ensisijaisesti Venäjän etuja. Ei palvellut. Se palveli Kremlin etuja, jolle sopimus antoi uutta tilaa jatkaa kriisin kärjistämistä ja vallan pitämistä sitä kautta, mikä on myös täysimääräisesti hyödynnetty.

Venäjä on saanut Krimin ja nyt se kykenee puolustautumaan Mustalla merellä paremmin, kyllä. Mutta jos tätä sanoo Venäjän eduksi, täytyy heti kysyä, ketä vastaan se puolustautuu.

Paljastuu, että hyökkääjää ei ole, joten ei ole hyötyäkään. Ovat vain sotilasoperaation kulut, suunnaton bad-will, Euraasian unionin tuhoutuminen, ääretön epävarmuus tulevaisuudesta, valtavat menetykset Venäjän taloudessa ja Krimistä aiheutuvat kustannukset.

Tämän kaiken maksaa Venäjä. Hyödyn, jos sitä on, saa vain ja ainoastaan Kreml. Mutta Kremlin on mahdotonta antautua kansainväliseen yhteistyöhön, josta se hyötyisi suunnattomasti, koska sellainen ei sovi Kremlin konfliktihakuiseen politiikkaan.

Vaihtoehtoja on kaksi: joko Ukrainan kriisi rauhoittuu tai kärjistyy. Jos se kärjistyy, Venäjä ja venäläiset menettävät yhä enemmän. Jos se rauhoittuu, putinistisen hurmoksen alle jäänyt talouskriisi tulee näkyville, mikä edellyttää entistä kovempaa sortoa.

Joko Kreml romahtaa tai sen on alettava rakentaa maastamuuton estävää rautaesirippua – jota jotkut sanovat tarvittavan jo nyt, kun lahjakkain nuoriso lähtee maasta. Lopulta Kreml romahtaa joka tapauksessa.

Mitä kriisistä on opittavissa? Se, että lyhyttä 1990-luvun kautta lukuun ottamatta Venäjä ei ole muuttunut, ja se, että demokratistisia diktatuureja on entistä vaikeampi pitää pystyssä. Tällainen on se naapuri, jonka kanssa meidän on varauduttava elämään niin kauan kuin sinne saadaan sellainen hallinnon kulttuuri, missä vallanpitäjille on mahdollista luopua vallasta vapaaehtoisesti.

Tätä on kuitenkin vaikea ymmärtää niin kauan kuin kansainvälinen politiikka ja jopa kansalaisten spontaanit mielenosoitukset onnistutaan näkemään vain hallitusten välisenä pelinä.

Osallistuin Atlantti-seuran järjestämään keskustelutilaisuuteen Ukrainan kriisistä 1. huhtikuuta. Tilaisuus hämmensi minua kovin. Kyvyttömyys nähdä hallitusten ulkopuolisia voimatekijöitä suorastaan mykisti.

Tilaisuus alkoi klo 16. Ukrainan kriisiä käsiteltiin monelta kannalta ja sen kehittymistä kuvattiin huolellisesti, mutta yhtä uupui: vaikka koko kriisi sai alkunsa siitä, että tavalliset ukrainalaiset kyllästyivät, eivät vain

Venäjä-mieliseen Janukovitšiin vaan myös oppositioon, sana Maidan mainittiin kokouksessa ensimmäisen ja melkeinpä viimeisen kerran klo 17.35.

Keskustelijoille ei tuottanut ongelmia käsitellä tapahtumaketjua ilman, että sen oleellisia osia edes mainittiin. Venäjän ja Kremlin asemaa, roolia tai etuja ei osattu erottaa toisistaan yhdessäkään puheenvuorossa.

Keskustelu ei tuottanut päivälehtijulkisuudesta saatuun viisauteen juurikaan uutta – ellei sitten ryhtynyt punomaan salaliittoja sen varassa, mihin alustajat, ministeri Jaakko Iloniemi ja entinen suurlähettiläs Markus Lyra eivät vastanneet tai mitä he jättivät sanomatta.

Jotta olisi ymmärtänyt, olisi siis tarvinnut olla aivan vastaavanlainen suomilogi kuin Venäjän politiikkaa ymmärtämään pyrkivä kremlologi.

Tähän oli yksi poikkeus. Muuan tunnettu ulkopolitiikan hahmo kysyi alustajien mielipidettä huhuun, jonka mukaan Ruotsilla on, kun se on ajanut puolustusvoimiaan alas, salainen sopimus turvatakuista Yhdysvaltojen kanssa.

Kysyjän äänensävyistä ja kehonkielestä syntyi vaikutelma, että kyseessä ei edes ollut kysymys, hän vain halusi tuoda asian esiin. Niinpä vastauksella ei oikeastaan ole suurta merkitystä, vaikka siinä arveltiinkin huhun olevan oikeassa. Toinen alustajista sen sijaan vaikeni, ja nyt tekisi mieli sanoa, paljonpuhuvasti.

Huomaan, että tämä olikin poikkeus, joka todella vahvisti säännön.

Biodiesel ei tullut tyhjästä

On muodostunut suorastaan kansanhuviksi väittää, että ”metsäteollisuus nukkui onnensa ohi”, kun se ”unohti” tuotekehityksen ja keskittyi vain parantamaan tuotannon tehokkuutta. Tässä tuskin on kyse muusta kuin siitä kaikkein imelimmästä viisauden lajista, tuosta kaikille tutusta jälkiviisaudesta.

Esimerkiksi biopolttoaineiden tekemistä on tässä maassa alettu pitää järkevänä vasta siinä vaiheessa, kun ilmastonmuutos kävi kaikille selväksi, siis viime vuosikymmenen puolivälin lämpimien talvien myötä. Juuri tuolloin metsäteollisuus alkoi tutkia puupohjaisia liikennepolttonesteitä.

Tämä oli myöhään, mutta jos se olisi aloitettu aikaisemmin, teollisuutta olisi kyllä pidetty aivan tärähtäneenä. Silti kehitys on ollut huimaa, olkoonkin että tutkimukseen kuuluvia riskejä on langennut ja työtä on tehty paljon myös turhaan.

Tuotteet uudistuvat, neuvot eivät
Meille on kerrottu, että uuden teknologian kehittäminen tuotantokuntoon vie ainakin 20‒30 vuotta. Se ei kuitenkaan ole vuonna 2025, vaan tänä vuonna, kun autonkuljettaja voi Suomessa ensimmäisenä maailmassa tankata huoltoasemalla puudieseliä.

Jälkiviisautta se ei vähennä. Metsäteollisuuden tuotteet uusiutuvatkin paljon nopeammin kuin tutkijoiden teollisuudelle jakamat neuvot.

Esimerkiksi tutkijat Markku Wilenius ja Lauri Hetemäki neuvoivat huhtikuun alun Karjalaisessa, että metsäteollisuuden olisi pitänyt harjoittaa ennakointia, hakea tietoa oman alan ulkopuolelta, analysoida heikkoja signaaleja ja kyseenalaistaa vallitsevia totuuksia jatkuvasti. Samoin meitä neuvottiin jo 1990-luvulla.

Neuvoja on myös noudatettu. Tuskin missään muualla on tehty tulevaisuustyötä niin paljon kuin metsäalalla. Apua tästä työstä ei ole juurikaan ollut.

Syy on selvä: niin hyviä kuin nämä neuvot ovatkin, ne eivät vielä riitä mihinkään. Vaikein vaihe alkaa vasta niiden jälkeen. Sen suhteen ei neuvoja juuri jaella.

Strategia ei ole toritavaraa
Kun niitä heikkoja signaaleita on keksitty, pitäisi päättää, mitkä niistä saattavat jatkossa muuttua vahvoiksi. Se on tehtävä epävarmuudessa, mitään varmaa keinoa ei ole.

Vasta sitten seuraa se vaikein: miten tämä keksintö muutetaan kannattavaksi liiketoiminnaksi. Tämä on hankalaa, koska heikot signaalit ovat myös epämääräisiä.

Heikko signaali ei ole tyyppiä ”ala valmistaa biopolttoaineita”, vaan tyyppiä ”energiamarkkinat muuttuvat epävarmoiksi ja paikallisesti saattaa syntyä uuden kysynnän markkina-alueita, joilla on mahdollisuus laajeta” ja ”huolimatta ilmastonmuutoksen epävarmuudesta poliittinen päätöksenteko kääntyy sen torjuntaan”.

Jos keksii yhdistää nämä kaksi signaalia, on jo aika lähellä biojalostamopäätöstä. Samalla pitäisi olla rohkeutta hylätä lukuisat muut, aivan yhtä pätevän tuntuiset ja epämääräiset signaalit.

Jos tämä päätös sitten tulee myöhään tai sitä ei tule ollenkaan, on melko rohkeaa päätellä, että se johtuu ennakoinnin puutteesta. Näin varsinkin siksi, että ennakointi on aina strategista toimintaa, eikä siitä ole tapana huudella turuilla ja toreilla.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 14.4.2014.

Kolmen miljoonan euron mies

Liikennevirasto on viimein päättänyt sähköistää Kemijärven keskustan ja Stora Enson entisen sellutehtaan paikalle tulevan puuterminaalin välisen radan. Harvoin voi sanoa, että yksi asia on niin paljon yhden miehen ansiota.

Perinteisen laskentatavan mukaan tämä muutaman kilometrin mittainen sähköistys olisi tullut erittäin kalliiksi. Syy on siinä, että Kemijoen ylittävien terässiltojen kattorakenteita olisi pitänyt nostaa, jotta sähköjunan vaatimat ajolangat saataisiin niiden alle. Koko sähköistyksen hinta olisi ollut jopa yhdeksän miljoonaa euroa.

Mutta sitten Heikki Nivala sai ajatuksen. Todellakin, tämä metsäkeskuksen metsäneuvoja on sama mies, joka takavuosina osaltaan veti Kemijärven sellutehdasta puolustanutta massaliikettä.

Nivala tiedusteli tuntemiltaan veturinkuljettajilta, että voiko sähköveturia ajaa vapaalla ja kuinka paljon tilaa veturi vaatii, jos sähkövirtaa ajolangasta ottava laite lasketaan alas. Kuljettajat vastasivat, että toki vapaalla voi ajaa ja usein ajetaankin.

Sitten mitattiin ja kokeiltiin. Todettiin, että jos puutavarajuna ajaa Kemijoen sillalle kolmeakymppiä, se menee hyvin yli omalla painollaan. Homma toimi myös tilan puolesta.

Niinpä Nivala esitti Liikenneviraston ylijohtaja Kari Ruohoselle, että mitäpä jos rataa ei sähköistettäisikään siltojen kohdalta, vaan junat ajaisivat niiden yli vapaalla. Puuterminaaliradan sähköistyksen hinta putoaisi 30 prosenttia ja hankkeesta tulisi kerralla toteuttamiskelpoinen.

Tosi on, sanoo Liikennevirasto
Liikenneviraston Ruohonen myöntää tarinan oikeaksi. Tosin hän sanoo, että kun asiaa tutkittiin lisää, havaittiin, että ajolangat sopivat sittenkin siltojen kattorakenteiden alle. Sen Ruohonen myöntää, että Nivalan keksintö oli kuitenkin ratkaiseva sysäys, mitä ilman tätäkään ei olisi keksitty.

Ruohosen mukaan se ei sinänsä ole uutta, että sähköjunat voivat ajaa vapaalla. Aiemmin niin on tehty lähinnä tasoristeysten kohdalla.

Sähköistyksen yhteydessä tehtävät radan ylittävien siltojen nostot ovat olleet kaikkein kalleimpia operaatioita. Ruohonen pitää mahdollisena, että Nivalan keksintö säästää jatkossa rahaa paljon, samoin kuin sitä, että moni silta on aiemmin nostettu ikään kuin turhaan.

Esimerkiksi Kemijärven-radan rataosuuteen kuuluvan terässillan kattorakenteet Rovaniemellä korotettiin sähköistyksen yhteydessä. Turhaanko?

Entäpä innovaatiopalkinto?
Ruohosen mukaan Nivalalle ei ainakaan Liikenneviraston taholta ole tulossa innovaatiopalkintoa. ”Me ajattelemme niin, että palkinnon on saanut koko seutukunta, kun rataosuuden sähköistäminen tuli mahdolliseksi”, hän sanoo.

Sähköistys on yhteishanke myös rahoitusmielessä: jopa maakuntaliitto on osallistunut siihen. Ei kuitenkaan sillä kolmella miljoonalla eurolla, millä Heikki Nivala.

Pitäisiköhän edes sen seutukunnan lahjoittaa miehelle, jos nyt ei muuta niin vaikka pullo hyvää konjakkia? Nivala ei tästä innostu, muistuttaapahan vaan, että ilman Kari Ruohosen ennakkoluulottomuutta homma ei olisi edennyt minnekään.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 24.3.2014.