Kuka yllättyy, kuka ei

”Miksi liito-orava yllättää aina”, kysyivät Tampereen yliopiston tutkijat tammikuun alun tiedotteessaan ja jatkoivat: ”Liito-oravia löytyy paikoista, joista niitä ei oleteta löytyvän tai ne eivät pysy siellä, missä niillä pitäisi olla hyvät elinolot”.

Tämä onkin pantu merkille.

Liito-oravan käyttäytymiseen on keksitty syitä. Ne eivät juuri eroa Tampereen tutkijoiden selityksistä.

Tällaista tutkimusta sanotaan usein nollatutkimukseksi ‒ siis että selvitetään asioita, jotka ”kaikki” jo tietävät. Syytös on kohtuuton ja useimmiten sahaa sitä oksaa, millä syyttäjä istuu.

Nimittäin, se että ”kaikki” tietävät, riittää vain ”meille”. Sen sijaan nyt, kun asia on tutkittu, sen pitäisi riittää muillekin.

Liito-oravia syntyy ja kuolee
Tampereen yliopiston tutkijat puhuvat ”ihmisen” halusta mahduttaa orava raameihin, joihin se ei mahdu. Metsätalousihmiset ovatkin ihmetelleet näitä tutkija- ja metsäaktivisti-ihmisten laatimia raameja.

Tampereen tutkijoilla on viisi syytä siihen, miksi liito-orava ei mahdu näihin raameihin. Ensimmäinen on itsestäänselvyys, jota ei kuitenkaan oteta vakavasti: liito-oravapopulaatio muuttuu ja liikkuu jatkuvasti. Liito-oravia syntyy ja kuolee, poikaset etsivät elinpiirinsä ja koiraat partioivat naaraiden ympärillä.

Niinpä osa elinpiireistä on tutkijoiden mukaan ”väliaikaisesti” tyhjiä. Mutta miten he voivat tietää, ettei tyhjyys ole lopullinen? Eikö elinpiiri ole paikka, jossa eletään, eikä paikka, jossa ei eletä?

Toiseksi, liito-orava sopeutuu, joskaan tutkijat eivät käytä tätä sanaa. Sen sijaan he sanovat, että liito-oravien liikkeet heijastelevat alueellisen metsäverkoston muutoksia. ”Metsissä tapahtuu hakkuita, liito-oraville sopiva metsä kehittyy ja liito-oravien käyttämiä metsäyhteyksiä katkeaa ja uusia yhteyksiä syntyy.”
Tätähän tässä on tolkutettu.

Tutkijoiden mukaan näitä muutoksia voitaisiin mallintaa, mutta sitä ei ole ”totuttu tekemään”. Ei ole, kun ei ole haluttu.

Oravarasismia
Tampereen tutkijoiden mukaan ”ihminen etsii ja odottaa löytävänsä liito-oravia tietynlaisista paikoista”. Siksi ”liito-oravia ei aina osata etsiä paikoista, joista niitä saattaa myöhemmin löytyä.”

Miksi niitä pitäisikään etsiä paikoista, joista niitä voisi löytyä ”myöhemmin”? En ymmärrä.
Monetkin ihmiset ovat tienneet jo kauan, että ”liito-oravien on… havaittu käyttävän myös kaupunkimaisia ympäristöjä”. Tutkijaihmisille tämä voi olla yllätys.

Tampereen tutkijat peräänkuuluttavatkin toimivampien suojelukäytäntöjen kehittämistä, ei niinkään reviirien yhä tarkempaa rajaamista. ”Jos liito-orava elää mieluiten juuri kaupunkien liepeillä olevissa kuusivaltaisissa sekametsissä, pitäisi suojelun tavoitteena olla tällaisten metsien lisääminen.”

Tässä voi olla järkeä. Ikävä vain, että kaikille se ei käy.

Tällainen nimittäin vähentäisi tarvetta vanhojen metsien suojelemiseksi. Siksi onkin jo vaadittu, että väärissä paikoissa viihtyviä liito-oravia ei pitäisi laskea.

Liito-orava tuskin välittää tällaisesta oravarasismista. Etenkin kuin näiden samojen vaatimusten peräkaneettina yleensä on, että myös alempiarvoisten liito-oravien reviirit pitää suojella.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 26.1.2015.