Myös suot tuottavat puuta

Arvokkaat suot, tai ainakin niiden arvokkaat piirteet pitää tietenkin suojella. Tällä on hyvä aloittaa.

”Piirteet” viittaa tässä usein mainittuun metsiensuojelun Metso-ohjelmaan. Se on mainittu esimerkkinä siitä, miten soitakin pitäisi vapaaehtoisuuden hengessä suojella.

Metso-ohjelman tarkoitus ei ole suojella hehtaareja, vaan elinympäristöjä ja rakennepiirteitä. Soidensuojeluohjelman tarkoitus taas on suojella hehtaareita.

Nyt voi tietenkin kysyä, että mitäs siitä, jos ne hehtaarit ovat arvokkaita. Antakaamme ympäristöjärjestöjen vahvasti tukeman ekologi Ilkka Hanskin vastata: hänen mukaansa Metsoa edeltävä, pakkosuojelulla tehty metsiensuojelun verkosto on todella huono.

Olisiko siis joku muu keino, tai muu asiantuntemus parempi?

Luontotyyppipuhe johtaa harhaan
Mutta nämä ovat tietenkin sivuseikkoja.

Vakuuttaakseen vilpittömyyttään ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen tunnusti (HS, 25. 10.), että ”yli puolet Suomen suoluontotyypeistä on uhanalaisia”. No niin, mutta entä sitten?

Luontotyyppi nimittäin katsotaan uhanalaiseksi kaikkialla maassa, jos se on uhanalainen yhdelläkään neliömetrillä jossakin kolkassa maata. Tulkinnalla on perusteensa, mutta jokainen ymmärtää, että suojelun perusteeksi se ei käy mitenkään.

Tätä mieltä on tähän asti ollut myös ympäristöministeriö.

Kuten Grahn-Laasonen sanoo, hallitusohjelma velvoittaa hoitamaan soidensuojeluohjelman vapaaehtoisuuden hengessä. Hänen edeltäjänsä Ville Niinistö ei tätä toteuttanut, minkä Niinistö taas on tulikivenkatkuisesti kiistänyt – olkoonkin, että hän on lähes samaan hengenvetoon ilmoittanut, että vapaaehtoisuus ei edes voi toimia soidensuojelun kohdalla.

Että otapa selvä.

Niinistön mukaan, jos monen omistajan omistaman suon yksikin omistaja sanoo suojelulle ei, se estäisi suon suojelun. Noinkohan?

Haluaisin nähdä sen turveyrittäjän, joka lähtee repimään auki sellaista suota, josta vaikka nyt neljä viidesosaa on suojeltu. Tuskin se olisi edes kannattavaa.

Vapaaehtoisuutta on monenlaista
Niinistön vapaaehtoisuus onkin neuvottelua tilanteessa, missä selän takana on pakkolunastuksen uhka. Sillä ei ole mitään tekemistä esimerkiksi Metso-ohjelman oikean vapaaehtoisuuden kanssa.

Niinistö on myös sanonut, että Metso-ohjelmassa ei olisi kyetty suojelemaan kokonaisuuksia ja että tämä johtuisi juuri vapaaehtoisuudesta. Tätä selvitettiin ohjelman alkuaikoina ja se onnistui hyvin. Jos se on myöhemmin jäänyt tavoittamatta, syy on ennen muuta rahapula.

Omituisinta on kuitenkin tämä puhe, että soiden taloudellinen arvo liittyisi vain turpeeseen. Tosiasiassa merkittävä osa soidensuojelukohteista on erittäin tuottoisia metsätalousalueita, joita kutsutaan korviksi.

Kävin tällaisilla korpikohteilla Keski-Suomessa runsas vuosi sitten. Ympäristökeskuksen katselmukseen oli kutsuttu kaikkiaan yhdeksän metsänomistajaa. Yhtään ei tullut.

Paitsi kartoittajat, myös MTK:n toimisto pahoittelivat tätä kovin. Ehkä juuri maanomistajat ovatkin eniten pihalla soidensuojeluohjelman tavoitteista – tai maidensa arvosta.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 3.11.2014.