Yhä huonommin, yhä huonompaa

Yleisradio on tuhonnut Radio Suomen tasoa viime vuodet oikein kaksin käsin. Siksipä en oikein enää viitsi kuunnella radiota muuten kuin tavan takia. Olen nimittäin myös kyllästynyt yhtämittaiseen kanavanvaihtamiseen.

Radio Suomesta haluaisi kuunnella ennen muuta asiaa, siis järjellistä puhetta. Niinpä tuho aloitettiin korvaamalla asiapuhetta musiikilla, jota häpeämättä kutsutaan laaduksi. Esimerkiksi lauantaiaamun toimitetut alueohjelmat vaihdettiin halvimpaan mahdolliseen, puhelintoivekonserttiin.

Jäljelle jääneeseen puheeseen tunkeutuvat omituiset ylisanat. Kerrankin kuulin parin tunnin sisään, että Radio Suomen toimittaja Iiris Mattila on ”iki-ihana” – ketä kiinnostaa, Olavinlinnan ympäristö on ”henkeäsalpaava” – ihan hyvin siellä on henki kulkenut, Tangomarkkinoiden (tuleva) finaali on ”ikimuistoinen” ja sen osanottajat ovat ”superfinalisteja”.

Sanomatta jäi, että markkinoita sponsoroi Yle.

Myös viitseliäisyys on kortilla. Aiemmin viimeinen, ennen aikamerkkiä tuleva musiikkikappale osattiin aloittaa niin, että se loppui sopivasti ennen aikamerkkiä. Nyt ei yritetäkään osua, vaan kappaleen loppu häivytetään lähes aina. Näin Radio Suomi kunnioittaa sitä korkeatasoista musiikkia, mitä se valehtelee lähettävänsä.

Kerran häivytettiin jopa tilattu kuunnelma. Toisella kertaa se katkaistiin keskeltä aikamerkin viimeiseen piippaukseen. Minusta tällainen on jo törkeää.

Sääennusteet ovat aivan outoja. Usein ne eivät edes ennusta, vaan toteavat, että sää on ”hyvää” – siis kaupunkitoimistossa istuvan toimittajan mielestä. Tuulesta ei yleensä sanota sanaakaan, vaikka se saattaa esimerkiksi vesillä liikkujalle olla se tärkein tieto.

Sateesta puhutaan. Viime kesänä Turun radio intoutui ”ennustamaan”, että ”sade loppuu aikanaan”.

Esimerkiksi minun mökilleni kuuluvat Turun, Porin ja Helsingin lähetykset. Usein ne onnistuvat tekemään samalle paikalle kolme, täysin erilaista säätiedotusta.

Radio Suomi on aina ollut uutiskanava, ja yrittää olla sitä edelleen. Silti kanavalta kuulee yhä enemmän samaa juttua pitkin päivää.

Usein se on lainaus Ylen edellisen illan tai aamun ohjelmista. Ylelle uutinen onkin se, mikä on sanottu Ylen haastattelussa, oli se sitten mitä tuubaa hyvänsä.

Radio-osaamisen perusteita on, että uutisen ensimmäinen sana ei saa olla ratkaiseva uutisen ymmärtämisen kannalta, ja jos se sitten onkin, sitä pitää toistaa uutisen mittaan.

Radiouutiset toimii päinvastoin. Niinpä kuulemme paljonkin tapahtunutta, mutta emme esimerkiksi tiedä, missä maassa se on tapahtunut, kun se ensimmäinen sana meni ohi eikä sitä takuulla sanota uutisessa toista kertaa.

Pahimmillaan veltto uutistyö suorastaan hankaloittaa elämää.
Syksyllä kerrottiin ampumistapauksesta Helsingissä. Ensimmäinen sana kertoi sen A:lla alkavan talon nimen, missä ammuttiin, toista kertaa sitä ei kerrottu.

Syntyi vakava huoli läheisistä, kunnes muilta kanavilta selvisi, että ammuttu olikin Aikatalossa eikä työpaikallani Autotalossa.
Että kiitos näistäkin sydämentykytyksistä.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 18.11.2012.

Likainen tupla – HS 18.1.

Muistanpa olleeni puolustusvoimien tiedotustilaisuudessa joskus kauan sitten, jolloin asiat olivat vielä yksinkertaisia. Silloin haastattelemani upseerin mukaan sotilaat eivät edes saaneet osallistua poliittiseen keskusteluun, mutta eivät halunneetkaan, koska se on kumminkin niin naiivia.

Tämä on tullut mieleen viime aikoina useammankin kerran. Voisin väittää, että vaikka olisikin ollut naiivia, ei missään tapauksessa niin naiivia kuin nyt.

Viimeaikaisia hulluuksia on pohjustettava aiemmilla, koska muuten ne eivät avaudu. Muistellaan, mitä puolustusministeri Carl Haglund sanoi, kun häneltä kysyttiin, mikä on muuttunut, kun Suomi nyt kannattaa Islannin ilmavalvontaa ja muutama kuukausi sitten ei kannattanut.

Haglundin vastaus oli tyrmistyttävä: oikeastaan mikään ei ole muuttunut. Linja on muuttunut täsmälleen päinvastaiseksi, mutta oikeastaan mikään ei ole muuttunut.

Kun ruotsalaiset sitten esittivät, että Suomi ja Ruotsi hankkisivat yhteisiä aseita, Haglund loihe lausumaan: Suomi ilman muuta antaa apua, jos Ruotsi joutuu hyökkäyksen kohteeksi.

Jostakin syystä tähän ei puuttunut kukaan. Olemmeko me siis yhtä mieltä siitä, että jos vaikkapa Ruotsin eteläosaan kohdistuu hyökkäys, sanokaamme vaikka idästä, me ilman muuta riennämme avuksi?

Jos olemme, kannattaisin kuitenkin vaihtoehtoa, jossa Skåneen ensisijaisesti lähtisi joku muu porukka kuin se, mikä on lähinnä itärajaa. Siis Suomen itärajaa.

Kun olen sanonut näin, minulta on kysytty, että eikö tilanne kuitenkin ole aika epätodennäköinen. Mitäpä tuohon vastaisi?

Voisi kuitenkin yrittää vaikka näin: onko se niin, että jos tilanne on epätodennäköinen, Suomen puolustusministeri saa sanoa siitä mitä puuta heinää haluaa?

Sitten Haglund ilmoitti, että ruotsalaisten ehdotus vaatisi vähintäänkin valtiosopimuksen, ellei peräti puolustusliiton perustamista. Aina niin infantiilit toimittajat kävivät tämän lausunnon kimppuun ja alkoivat väittää, että Haglund esittää puolustusliittoa.

Siis jos minä sanon, mitä sinun esityksestäsi seuraa, siitä tuleekin minun esitykseni. Missä vaiheessa toimittajat ovat muuttuneet näin pöljiksi?

Ehkä siinä vaiheessa, missä he rientävät kysymään seuraavalta narrilta, että mitäs mieltä olet mokomasta. Sellaiseksi antautui presidentti Sauli Niinistö, joka ilmoitti, että mitään sotilasliittoa Ruotsin kanssa ei tehdä.

No hohhoijaa – olisiko ollut viisasta sanoa, että eipä sellaista ole kukaan kyllä esittänytkään.

Kaikki tämä taustalla kannattaa sitten alkaa tavata Helsingin Sanomia, joka julkaistiin 18.1. Ensinnä on juttu hankkeesta rakentaa Suomelle kyberpuolustus.

Jutusta käy ilmi, että kyberpuolustusta on mahdoton organisoida, koska sosiaalidemokraatit ovat tulleet tulokseen, että maallemme ei saa rakentaa valmiutta kyberhyökkäykseen. Mutta jutusta ei käy ilmi, mikä on sosiaalidemokraattien perustelu kannalleen.

Se olisi hyvä tietää. Ihan vaan siksi, että ei tätä maata voi ilman sosiaalidemokraatteja puolustaa.

Vaikeneminen pelottaa. Onko sosiaalidemokraatit vallannut haloslainen ajattelutapa, jossa uskotaan, että kyllä meille ollaan kilttejä, jos mekin ollaan kilttejä?

Tämähän on Suomen ulkopoliittisen linjan puolikas – se toinen puolikas teki siitä linjasta vahvan, siis kaikille mahdollisimman vakuuttava sotilaallinen puolustuskyky ja -tahto.

Minkä hyvänsä strategiapelin – vaikka nyt edes Afrikan Tähden – pelaajalle on itsestään selvää, että pelkällä puolustamisella ei pärjää lainkaan. Suomen maanpuolustus ei kuitenkaan ole mikään peli, vaan totista totta. Olisi valtavan mukava uskoa, että myös demarit olisivat tätä mieltä.

Avaamme seuraavan aukeaman, siis Helsingin Sanomissa. Havaitsemme, että presidenttimme ilmoittaa, että Suomi puolustaa koko maata. Pitäisikö kysyä, mitä maata.

Ei sillä, että presidentti voisi muutakaan sanoa? Sen sijaan kysymys kuuluu, onko tämä uutinen – onhan Helsingin Sanomat kuitenkin oman ilmoituksensa mukaan uutislehti.

Onko uutislehden välttämättä painettava presidentin sanat, vaikka ne tiedetään roskapuheeksi? Vaikka tiedetään, että ne on annettu vain siksi, että muutakaan ei voi sanoa.

Ja tätä miettiessä kannattaa muistaa, että tuo ylivoimainen Nato ei edes suunnitellut Pohjois-Norjan pitämistä, jos kylmän sodan aikana olisi tullut riita Neuvostoliiton kanssa.

Mutta kuten sanotaan, Niinistö rauhoitteli. Se onkin ainoa Suomen ulkopolitiikan pitkä linja.

Niinistön mukaan yhteisten aseiden hankkiminen Ruotsin kanssa on vain normaalia ”pooling and sharing” -periaatteen toteuttamista. Näin meille kerrotaan kaikille tarkoitetussa Helsingin Sanomat -nimisessä päivälehdessä, mutta mitä tuo periaate tarkoittaa, sitä meille pöljille ei tietenkään kerrottu.

Mutta ehkä silläkään ei ole merkitystä, kahdesta syystä: meidän ei tarvitse ymmärtää eikä lausunto kokonaisuudessaan kumminkaan tarkoita mitään.

Maalaisjärjelle on kuitenkin selvää se, mitä Haglund jossakin yhteydessä sanoi, että oli periaate mikä hyvänsä, niin ei saa käydä, että sotaa käydään täällä ja aseet ovat toisaalla.

Poliittisten johtajien epäuskottavuuden kruunasi saman sivun juttu otsikolla ”Mullistavaa ei ole vireillä”. Vaikka kuinka haluaisi uskoa otsikon sanomaan, koko sen alla oleva teksti viittaa päinvastaiseen – että nimenomaan jotain mullistavaa on vireillä.

Mutta sehän on Suomen ulkopolitiikan pitkä linja, että ”mitään mullistavaa ei ole vireillä”.

Siksi kysynkin, jos Suomella on joku ulko- tai puolustuspoliittinen linja, että eikö voisi jo palkata jonkun, joka miettisi edes hetken, mitä siitä sanotaan ulospäin.

Jos sellaista linjaa taas ei ole, ketään on turhaa palkatakaan – järkevän puheen luominen järjettömästä on mahdoton tehtävä.