Maailman ensimmäinen virtuaalimeijeri – ruokakauppiaat hämmästyttävät aina vaan

”Kuluttaja ratkaisee”, väitti HKScanin toimitusjohtajana syksyllä 2016 aloittanut Jari Latvanen Talouselämän haastattelussa 10.6.2016. Väitti useampaankin kertaan.

Syytä olikin, jos on tarkoitus, että joku uskoo. Minä en usko.

Tosiasiassa se on vähittäiskauppa, joka ratkaisee. Hyvin yksinkertaisilla keinoilla.

Jos nyt katsotaan esimerkiksi sitä, millä hinnalla K-kaupat myivät viime kesänä HKScanin ei-ihan-huonointa grillimakkaraa Kabanossia ja sen kilpailijaa, Atrian Wilhelmiä, ei jää pientäkään epäselvyyttä, kuka ratkaisee.

400 gramman Kabanossin sai hintaan 1,97 euroa, kun taas Wilhelmistä perittiin 2,79 euroa. Ei ole epäilystäkään, että valinnan tekee tässä joku muu kuin kuluttaja.

Ero ei missään tapauksessa voi kuvastaa HKScanin ja Atrian välistä kustannuseroa. Jos niistä toinen pystyy tekemään 20 prosenttia halvemmalla kuin toinen, se olisi jo aika hyvä saavutus. Mutta että ero olisi melkein 50 prosenttia – pöljänäkö meitä pidetään?

Ero syntyy jostakin muusta. Jos silloin ei ole kyse rahavirroista, joista meille ei kerrota, niin mistä sitten? Jari Latvanen, paljonko HKScan maksoi suosituimmuusasemastaan? K, mihin Atria oli valmis?

Tällaiset, jokaiselle näkyvät erot osoittavat, että julkisuudessa ruokaketju puhuu aina roskaa. Mutta miksi arvostettu talouslehti toistaa sitä? Eivätkö toimittajat käy ruokakaupassa?

Kauppa yrittää esimerkiksi omilla merkeillään, kuten Pirkalla ja Rainbowlla, selittää olevansa kuluttajan asialla. Tosiasiassa se ajaa vain omaa etuaan.

Pirkka-maitotölkin kyljessä sanottiin kivasti, että purkin tuotosta kolme senttiä tilitetään tuottajalle. Lyhentämättömänä.

Miten tämä homma oikeasti toimii?

S ja K pitävät yhdessä puolta markkinaosuudesta. Mukaan pyrkii Lidl, joka on juuri keksinyt muuttaa oman maitotuotteiden Milbona-yksityismerkkinsä Pohjolan Meijeriksi.

Mitään Pohjolan Meijeriä ei kuitenkaan ole. Kaupan omilla merkeillä ei ole omaa tuotantoa, niitä tekevät muut. Pohjolan Meijeri on maailman ensimmäinen virtuaalimeijeri.

Määrät ovat valtavia, mistä syystä vain harva valmistaja pystyy vastaamaan tarjouspyyntöihin. Syntyy käänteinen huutokauppa, missä ostaja huudattaa. Se tehdään monta kertaa vuodessa.

Siinä ratkaistaan, kuka saa seuraavat kuukaudet tuottaa ja pakata S:n, K:n tai L:n omia merkkejä.

Yksi voittaa, muut häviävät. Laadun suhteen on joitain vaatimuksia, mutta oikeasti edellytetään vain minimitasoa. Oikea laatu jää näissä kekkereissä jalkoihin ensimmäisenä.

On helppo ymmärtää, että isolla tuottajalla ei ole varaa hävitä montaa kertaa. Puoli vuotta puolella kassavirtaa ei ole vaihtoehto.

Kun tällainen tuottaja on ensin painanut omat kulunsa minimiin saadakseen sen menetetyn halvimman sopimuksen, eikä se saa edes sitä, mitä jää jäljelle? Muita ei voi niistää kuin viljelijää.

Tämä on syy-yhteys kaupan yksityismerkkien ja maanviljelijän järjettömän heikon taloustilanteen välillä. Siksi jotkut kuluttajat käyvät kolmessakin liikkeessä välttääkseen näitä pirkka-rainbow-pohjolanmeijereitä.

S:n, K:n ja L:n kiillotus lähinnä kuvottaa. Jos ne haluaisivat maksaa tuottajalle ”lyhentämättömän” tilin ja suoraan, ne voisivat tehdä sen, ihan omin pikku kätösin, ihan tilille.

Mutta kun ne eivät halua, koska näin menetettäisiin paitsi rahat, myös mainosarvo. Sillä oikeasti kolme senttiä maitolitrasta ei todellakaan ole kuin kiillotusta sen rinnalla, miten kauppa kiristää niin teollisuutta, tuottajaa kuin kuluttajaakin.

Eipä uutta auringon alla - uusi biotalous on vanhan toisintoa

Jääkauden jälkeen Suomen keskelle jäi vuonomainen lahti, joka ulottui nykyiseen Keski-Suomeen, Päijänteen ja Keiteleen alueelle. Maan kohoaminen muutti lahden valtavaksi Muinais-Päijänteeksi, jonka vedet laskivat Pohjanlahteen.

Näin alkaa Äänekosken tarina. Ihmistä se alkoi liikuttaa enemmän, kun kruunu määräsi nykyisen Keski-Suomen asuttamisen savolaisten tehtäväksi.

”Mieluummin lähdin tänne kauas salomaille vaimoni ja lasteni kanssa metsää raivaamaan kuin olisin jäänyt kyläämme maattomaksi mäkitupalaiseksi tai loiseksi”, mietti muuan uudisasukas.

Ja mitäpä muuta se elämä olisikaan ollut kuin biotaloutta. Silloin se perustui kaskeamiseen, joka oli ennen muuta raskasta raatamista.

Vaimo ja lapset pitivät huolen kaskialueelta lentävien kipinöiden sammuttamisesta. Humuskerros ja juuristo piti saada palamaan mahdollisimman tarkasti, mutta ei liian syvältä. Palo kesti useita päiviä ja sitä oli vartioitava monen ihmisen voimin.

Tuhka lannoitti maan. Muutamassa vuodessa viljely käytti kuitenkin ravinteet loppuun. Kaskeaja sai hallita maata niin kauan kuin se kasvoi ahomansikkaa. Siitä tulee sanonta "oma maa mansikka, muu maa mustikka".

Näin todistaa Suomen Metsäyhdistyksessä koulujen perusopetukseen laadittu Havina-opetusmateriaali, joka julkistetaan ennen seuraavaa sulaa maata. Materiaali on ilmiöpohjainen; sitä voi hyödyntää ainakin biologian, maantieteen, geologian, kemian, fysiikan, yhteiskuntaopin ja historian opetuksessa.

Yhdeksi materiaalin esimerkiksi on valikoitunut Äänekoski, mutta se ei johdu uudesta biotuotetehtaasta. Pikemminkin sekä tehtaan että Havinan kiinnostus Keski-Suomeen johtuu maakunnan pitkistä ja perusteellisista perinteistä biotaloudessa. Ne eivät ehkä ole ainutlaatuiset Suomessa, mutta niistä voi ammentaa paljon.

Moni pitää perinnepuhetta sanahelinänä. Havina todistaa monin hyvin esimerkein, että ainakaan tässä kohtaa se ei sitä ole.

Biotaloutta sanotaan seuraavaksi suureksi talouden aalloksi omavaraisviljelyn ja fossiilitalouden jälkeen. Kaikkein kiinnostavin piirre siinä kuitenkin on vanhojen, jopa ikivanhojen luonnonkäytön tapojen ottaminen uusiokäyttöön – mutta nykyaikaisen tekniikan tuomin mahdollisuuksin.

Meillä esimerkiksi puhutaan uutena keksintönä puusta tehtävistä muoveista. Kuitenkin jo 1800-luvulla Eurooppaan tuotu, sähköeristeenäkin käytetty guttaperkka tehtiin puusta.

Vuonna 1921 Tampereelle perustettu Sarvis teki pitkään muovituotteensa kaseiinista, jota taas tehtiin maidosta. Parhaimmillaan yhtiö käytti 30–40 tuhatta litraa maitoa päivässä – siis muovin valmistukseen. Sarviksen muovinapit voittivat Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1937 kultamitalin.

Selluloosasta valmistettu selluloidi oli ensimmäisiä teollisia muoveja maailmassa. Vuonna 1869 se voitti New Yorkissa kilpailun, jolla haettiin korvaajaa norsunluusta tehdyille biljardipalloille. Sittemmin selluloidista on valmistettu ennen kaikkea filmiä, mutta myös tekohampaita, silmälasien kehyksiä ja pianonkoskettimia.

Uuden ajan ihmeitä on myös Fortumin pyrolyysiin perustuva, puupohjaista öljyä valmistava biojalostamo Joensuussa. Se toimii saman reaktion varassa kuin tervahauta. Siihen perustuivat myös sodan aikana käytetyt häkäpöntöt.

Yhdysvalloissa Henry Ford sai ensimmäisen autonsa myyntikuntoon vuonna 1896. Maatilan poikana Ford rakensi autonsa moottorin toimimaan bioetanolilla. Nopeasti laajentunut maaöljyn käyttö ja jalostus kuitenkin teki etanolin kannattamattomaksi.

”Mutta ehkä vielä joskus tulee aika, jolloin autot kulkevat etanolilla”, totesi Ford tuolloin.

Äänekoskella tätä ei liene tapahtumassa, vaan tapahtuu parempaa: tehtaan jäte- ja nollakuidusta aiotaan tuottaa biokaasua tehtaassa, joka voi käyttää maakunnan muitakin biojätteitä.

Henry Fordin iloksi voimme ennustaa, että jo aivan lähiaikoina Keski-Suomessa alkaa liikkua maailman ensimmäinen biokaasua käyttävä kuorma-autokalusto.

Artikkelin kirjoittaja keskisuomalaisissa maisemissa, missä Liikennevirasto on oivallisella tavalla ymmärtänyt kertoa, mikä tätä maata pyörittää, teitä rakennuttaa ja matkapuhelinverkkoja ylläpitää jopa perimmäisessä metsäkolkassa kaikkien retkeilijöidenkin käytettäväksi. Kirjoitus on julkaistu Keski-Suomessa kotitalouksiin jaetussa Biotuotetehdas-lehdessä lokakuussa 2016.

Metsäratkaisuja pitäisi viedä kaikkien

Kävin Lynet-seminaarissa. Lynethän on suomalaisten luonnonvara- ja ympäristötutkimusta tekevien tutkimuslaitosten yhteenliittymä, jossa myös kaikki metsäalalle tärkeät laitokset ovat mukana.

Aiheena oli luontoon perustuvat ratkaisut. Ennakkokyselyssä kysyttiin, ehkä oireellisesti, mikä olisi paras käännös seminaarin aiheelle, englanniksi siis nature based solutions.

Suomen ympäristökeskuksen Eeva Furmanin aloituspuheenvuorosta saattoi päätellä, että koko hanke on tullut muualta – tarkemmin sanottuna Euroopan unionin komissiosta. Alkoi selvitä, miksi tämäkin seminaari tuntui niin kaukaiselta suomalaiseen todellisuuteen nähden.

Ei sillä, kyllähän useimmat esimerkit olivat elävää suomalaista elämää: St1:n maalämpölaitos Espoossa, Tampereen kaupunkisuunnittelu, kiertotaloutta vauhdittavat teknologiat, luonnonkiviteollisuuden sivuvirrat, kaatopaikat kasvihuonekaasujen lähteenä, peltojen ravinnekuormituksen vaikutus Itämereen, kalankasvatus.

Vain yhtä puuttui: metsäsektoria, joka kuitenkin on kaikista, eikä siis vain luontoon perustuvista tuotannonaloista ainoa, joka toimii koko maassa maailmanmarkkinoiden ehdoilla, työllistää suoraan yli 60 000 henkeä ja välillisesti moninkertaisen määrän, tuottaa viidenneksen maan vientituloista ja levittää puun myyntituloja kokonaista kaksi miljardia euroa vuodessa kaikkialle Suomen maakuntiin.

Eikö metsäsektori muka ole luontoon perustuva ratkaisu? No olihan siellä yksi alustus metsäsektorista, ja sinänsä hyvä: Luonnonvarakeskuksen Lauri Sikanen kertoi metsäteollisuuden sivuvirroista.

Siis sivuvirroista.

Ihmetyttää kovin, mikä vimma meillä suomalaisilla on iloiten ottaa vastaan kaikki, mikä unionista tai ylipäätään ulkomailta tulee, ilman ensimmäistäkään itsenäisen kansakunnan ajatusta siitä, mitä me voisimme tarjota tähän.

Ei, me iloitsemme – kuten Lynetin seminaarissakin – siitä, että joku ulkomaanelävä kannustaa meitä ja odottaa erityisesti meiltä – siis suomalaisilta, ei siis vaikkapa ruotsalaisilta – miten uskottavaa! – ehdotuksia siinä ja tässä ja tuossa, mutta kerran kertaa meille ei tule mieleen, mitä me voisimme omista lähtökohdistamme käsin tarjota muille.

Jos kyse on luontoon perustuvista ratkaisuista, miksi kaupunkien rakennusten katoille perustettavat viherviljelmät saavat paljon suuremman huomion kuin metsäsektori? Kysyn, koska todellakaan en osaa vastata.

Miksi perustaa viljelmiä katoille, kun esimerkiksi Helsingin kaupungin kaavoitus edellyttää vihreyttä kerrostalojen sisäpihoille, missä on kaavan vastaisesti vain autopaikkoja.

Miksi, siis?

Tai, mikä parasta: jospa Lynet ryhtyisi töihin viedäkseen suomalaisen metsäratkaisun eurooppalaiseen ja maailmanlaajuiseen kontekstiin. Kyse on kuitenkin paljon laajemmalle ulottuvasta toiminnasta kuin vain metsäsektorista.

Sitä monistamalla ihmiskunta voisi hoitaa jopa neljänneksen ilmastonmuutoksen vastaisesta kamppailustaan. Yksinkertaisesti vain kasvattamalla ja käyttämällä puuta, ilman yhteiskunnan tukia, kaikkialla siellä, missä on joskus ollut metsää – kuten näinä päivinä esimerkiksi Islannissa.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 24.10.2016.