Haluan 1918-selvyyttä

Itsenäisyyspäivän juhlinnassa minua ei ihmetytä sodasta puhuminen. Kyse on vain siitä, mistä sodasta puhutaan.

Yhä useammin ihmettelen, miksi puhumme niistä sodista, jotka turvasivat itsenäisyyden, mutta emme sanaakaan siitä sodasta, joka toi itsenäisyyden.

Päätelmäni on, että tämä kansakunta ei ole vieläkään päässyt yli vuodesta 1918, ei edes sillä keinoin, millä meidän on väitetty päässeen siitä yli – siis sillä Talvisodan keinolla.

Itse asiassa, koko ylle kirjoitettu teksti on jotain sellaista, mistä ei ole olemassa ensimmäistäkään kansallista yksimielisyyttä. Tai mitään muutakaan yksimielisyyttä.

Itse joudun tuon tuostakin, siis ihan nykyaikana, väittelyyn aivan perustavaa laatua olevista seikoista. Kuten se, että miksi vuoden 1918 sota syttyi. Tai, tehtiinkö vuonna 1918 kapina laillista esivaltaa vastaan, vai oliko kyseessä sorretun kansan oikeutettu vallankumous.

Entä toiko vuoden 1918 sota itsenäisyyden, tai turvasivatko Talvi- ja Jatkosota sen?

Mielestäni nämä kysymykset ovat oleellisia. Jos näihin ei ole yhteistä vastausta, mihin on?

Juridisesti katsottuna vuonna 1918 tehtiin aivan selvästi kapina – laiton vallankaappaus. Minusta punaisia myötäilevät voisivat myöntää tämän.

Punaisia myötäilevät voisivat myöntää myös sen ilmiselvän faktan, että tämä kapina – ehkä oikeutettukin – johti tekijänsä turmaan eikä ollut perusteltu millään muodollisella perusteella. Ja muodollisella perusteella tarkoitan, että kapinaosapuoli sai ihan vaaleillakin merkittävän vaikutusvallan parlamenttiin, joka oli demokraattisimpia tuon ajan maailmassa.

Oliko vallankumous perusteltu jollakin käytännöllisellä perusteella? Sen tiedon mukaan, mitä minulla on, ei. Toki tähän on sanottava, että kuka noista tietää, mutta kaikki historiallinen tieto viittaa siihen, että köyhälistönkin olot olivat meillä hyvät, verrattuna mihin vain.

Punaisten vallankumous tehtiin ennen kaikkea maaseudulla. Sieltä minulla on lukuisia esimerkkejä siitä, miten vallankumous kohdistui juuri niihin toimeentuleviin, jotka eivät koskaan olleet kieltäneet apua köyhemmiltään. Vallankumous aktiivisesti työnsi sivuun kaiken maaseutulaisen solidaarisuuden, mikä oli sille suureksi häpeäksi.

Mutta ei ollut vastapuolen vastaus sen arvokkaampi. Uusin historiantutkimus kertoo, että vallankumouksellisia tuominneissa kenttäoikeuksissa yritettiin noudattaa laillisuuden periaatteita, ainakin aika usein, mutta yhtä selvää on, että mitä se laillisuus sitten olisi ollut, siitä ei ollut tietoa.

Henkilökohtainen kosto oli ratkaiseva aivan liian usein.

Valkoiset voittivat, ja siksi valkoisten terrori oli ennen muuta järjestelmän terroria. Henkilökohtainen vastuu katosi, kun taas punaisten osalta vastuu henkilöityi.

Surullista, taas kerran.

Taannoin minulla oli kriisi lapseni kanssa. Hän pani välit poikki – syystä, josta olemme edelleenkin eri mieltä.

Tämä erimielisyys ei kuitenkaan estä meitä olemasta hyviä ystäviä, kaiken aikaa. Näin siksi, että olemme sekä ymmärtäneet että sopineet, että se asia, mikä ristiriidan aiheutti, on olemassa eikä poistu, mutta ei myöskään ratkea, ei ainakaan vihanpidolla.

On niin paljon yksinkertaisempaa vain antaa olla.

Tietenkään kansalaissodan tapauksessa tämä antaa olla -politiikka ei voi tarkoittaa, että tapahtuneita ei saisi selvittää. Mutta se voisi tarkoittaa, että kaikki tuon ajan historiaa kantavat organisaatiot, niin julkiset kuin yksityiset, julkisesti pyytäisivät ja antaisivat anteeksi sen, mikä aiheellista on.

Selvitettäisiin rikokset ja sitten vain annettaisiin olla. Se olisi niin paljon helpompaa.

Olisit tullut, Anni Kytömäki

Esiinnyin syyskuun lopussa Roman Schatzin radio-ohjelmassa Maamme-kirja Ylen Ykkösellä. Kanssani keskusteli Metsäntutkimuslaitoksen professori Liisa Tyrväinen. Aiheena oli metsä.

Keskustelumme oli hyvä. Vaikka en, ainakaan omasta mielestäni, ole metsäasioista suuresti eri mieltä Tyrväisen kanssa, näkökulmamme ovat sen verran erilaiset, että keskustelua syntyi.

Verkon kautta lähetysikkunaan tullut palaute ei ollut kaikin osin samaa mieltä. Erittäin moni sanoi muun muassa niin, että juuri minun vastaväittäjäkseni olisi tarvittu metsäaktivisti.

Itse en heti keksinyt, miksi juuri minä olisin tarvinnut vastaväittäjää, eikä vaikka Tyrväinen.

Toisaalta olen samaa mieltä. Ja itse asiassa, juuri sitä yritettiin. Alun perin kanssakeskustelijakseni pyydettiin Luonto-Liiton metsäaktivistina tunnettua Anni Kytömäkeä. Metsäaktivismin lisäksi hänet tunnetaan yhtenä tämän vuoden esikoiskirjailijoista.

Kytömäki olikin ollut halukas, paitsi että hän ei halunnut samaan ohjelmaan nimenomaan minun kanssani. Surullista, mutta ei yllättävää: niin moni metsäaktivisti on kuluneiden vuosien aikana tehnyt saman. Se on tapahtunut niin usein, että olen joutunut miettimään, mistä on kyse.

Minulle on esitetty kaksi teoriaa: joko olen boikotissa tai he eivät uskalla. Itse en ole näitä teorioita keksinyt. Jos on muita teorioita, otan ne mielelläni vastaan.

Boikottiteoriaan en usko. Onhan sentään kaksi merkittävää metsäaktivistia suostunut kanssani julkiseen keskusteluun. Ensiksi Greenpeacen taannoinen toimistonjohtaja Mikael Sjövall ja sitten myös Luonto-Liitossa vaikuttanut Olli Manninen – Sjövall kahdestikin, mistä vilpittömät kiitokset.

Kieltäytyneitä on useita, mutta mitä heistä. Kun kuulin, että Kytömäkeä aiotaan pyytää Schatzin ohjelmaan, ostin hänen kirjansa (Kultarinta, Gummerus, 2014) heti.

Tuskin olin kääntänyt ensimmäisen sivun, kun kuulin, että hän ei alakaan. Niinpä sain aikaa lukea kirjan rauhassa, enkä siis kiireessä ennen radio-ohjelmaa. Hyvä sekin.

En tiedä, olisinko osannut Kytömäeltä näitä kysyä hätäisen lukemisen perusteella. Nyt osaan.

Sitä ennen on sanottava, että harvoin saa eteensä sellaista kotimaista kirjallisuutta, joka ei ole sotakirjallisuutta, tai sotaa koskevaa fiktiokirjallisuutta, jännityskirjallisuutta ylipäätään, edes ihmissuhdekirjallisuutta tai vastaavaa, joka koukuttaa näin tehokkaasti ja tällä tavoin.

Kultarinta on tässä aivan upea: siitä on mahdoton päästää irti ja kun se lähestyy loppuaan, alkaa surettaa, ja kun huomaa, että kirjoittajalla on aivan selvästi sama ongelma, hän ei halua luopua kirjoittamistaan ystävistä – sekin ärsyttää, lopettaisi jo, mutta vielä sivu ja vielä toinenkin sivu ja vielä yksi kappale, senkin saan vielä olla heidän kanssaan.

Loputtomien sivujen lukeminen on helpompaa lopussa, kun tulee happy end. Eikä tämä ole moite. Joihinkin kirjoihin happy end sopii. Kuten tähän.

Kultarinnassa tarina on rakennettu niin, että se luottaa lukijaan, joka samanlaisen elämänkokemuksen perusteella ymmärtää, että jos vielä tämänkin jälkeen tulisi unhappy end, se olisi jo epäuskottavaa.

Sitäkin kummallisempi on kirjan takakannen teksti, jonka mukaan se "on romaani miehestä, joka asettui kalliolle jäätyäkseen kuoliaaksi". Mistä kummasta tämä on peräisin?

En keksi mitään kirjaan liittyvää, joka koskisi "miehen kalliolle asettumista", hänen "jäätymistään" tai "jäätymistään kuoliaaksi". Mistä kustantaja oikein puhuu? Onko kustantajalla lupa antaa aivan perätön kuva kirjan sisällöstä?

Kytömäen täsmällinen ja osaava luottamus lukijan ymmärrykseen on hurmaavaa. Tuon tuostakin tuntuu, kuin iskisi hänelle silmää.

Tarina on rakennettu hyvin – se etenee tavallaan vääjäämättä, vaikka yllättääkin joka mutkassaan, mutta loppu, tai kirjan loppuun sattuva ajankohta, se on vääjäämätön.

Kultarinnasta on sanottu, että se on luonnon suhteen maalaileva. Roskapuhetta.

Kirjan metsäkuvaukset ovat loputtoman runsaat, mutta ne eivät maalaile yhtään. Niissä ei ole ylisanoja, ajoittain ne ovat jopa kliinisen täsmällisiä.

Mutta niitä on paljon, minkä johdosta kaupunkilainen kriitikko on ehkä epävarma: pitäisikö tätä ihailla vai moitiskella. Ei tarvitse, minulla on siihen ratkaisu, mutta sitä ennen pari sanaa luonnosta.

En tunne Kytömäen metsä-, kotipaikka- tai harrastustaustaa; siitäkin olisin halunnut häneltä kysyä. Itsestäni voin sanoa, että minut nakattiin syntymään keskelle metsää, enkä ehkä juuri sen takia ole sitä koskaan osannut pitää mitenkään erityisenä paikkana.

Luontoarvoja olen oppinut pitämään tärkeinä sitä kautta, että viisaat ihmiset ovat ne minulle opettaneet. Itse en ole koskaan ymmärtänyt, miksi metsään pitää mennä ilman erityistä syytä.

Tiedän paljon ihmisiä, jotka kantavat huonoa omaatuntoa siitä, etteivät he ole luonnossa tarpeeksi. Tätä en voi ymmärtää. Kyllä luontoa voi suojella, vaikka ei pitäisi siitä.

Vanhemmalla iällä olen kyllä jotenkin tykästynyt luontoon. Varsinkin piittaamattomuus merkityksellisten asioiden suhteen saa minut yhä useammin raivon partaalle – etenkin kun piittaamattomuuden seurausten pitäisi olla ymmärrettävissä jo senkin kansakoulu- ja kotikasvatuksen perusteella, mitä minä sain omassa maalaiskoulussani ja tietenkin kotona.

Vielä en ole sanonut mitään oleellista Kultarinnasta. Nimittäin sitä, että metsä ei mielestäni ole siinä sittenkään mitään muuta kuin kehys tarinalle, jonka tekevät ihmiset. Ja juuri se ihmisten tarina, se on upea.

Väitän, että ihmiset ovat kiinnostavia, luonto ei. Luontoa tuskin edes olisi, ellei olisi luontoa tutkivia ihmisiä intohimoineen. Minäkin tunnen heitä paljon ja ihan vakavissaan – he ovat paljon kiintoisampia kuin yksikään marjapuska.

Mutta tämä ei tietenkään tarkoita, että marjapuskat olisivat vailla merkitystä. Sen sijaan tämä tarkoittaa, että tätä marjapuskaa tutkivan ihmisen ajatus, ei marjapuska, muuttaa maailmaa – jos on muuttaakseen.

Kultarinta on huimaava tarina juuri tästä, tahdonvoimaisten, mutta vähäisten ihmisten mahdollisuuksista. Siitä, mihin ihminen kykenee, kun häneltä viedään kaikki ja annetaan tilalle tinapaperia.

Minua kiusasi jonkin verran Kytömäen konservatiivinen tapa löytää historiasta hyväksytyt sorretut ja hyväksytyt kovikset. Sen sijaan hänen tapansa osoittaa tie vapauteen on vastaansanomaton: jos pitää valita idän ja lännen välillä, menkäämme pohjoiseen – mutta kaikissa mielissä: ei mieltä osoittaen, vaan taakseen jättäen.

Tällaisia Nato-kannattajia en tarvitse

Mikael Jungner kuuluu muuttaneen kantaansa Suomen Nato-jäsenyyteen. Ylpeillen hän on ilmoittanut, että hänen päänsä käänsi uusi naisystävä. Nyt hän kannattaa Suomen Nato-jäsenyyttä.

Ilkka Kanervan suhteen sentään vielä osattiin äimistellä – aiheetta tai ei, ainakin joskus – kuinka helppoa vieraan vallan voisikaan olla uida suomalaisen poliitikon lähituntumaan.

Nyt Jungner oikein näyttämällä näyttää kaikille tämän tien, ja jollakin hämmästyttävällä tavalla tämän maan mistään ymmärtämättömät tiedotusvälineet onnistuvat pitämään tätä osoituksena – niin, tasa-arvosta.

Tasa-arvosta! Sekö tässä on tärkeää?

Mikael Jungner on ollut melko vaikutusvaltaisessa asemassa jo pitkän aikaa. Hän on aivan varmasti asemansa puolesta saanut maanpuolustuksesta tietoonsa yhtä jos toistakin. Ja nimenomaan sellaista, mitä kuka hyvänsä kaduntallaaja ei tietoonsa saa.

Hän on omalta osaltaan ollut ikään kuin vastuussa Suomen kansan hyvinvoinnista, turvallisuudesta ja muista sellaisista rasittavista seikoista. Pitäisin todennäköisenä, että hän on jopa saanut jotakin evästystä Nato-kantansa muodostamiseen myös ennen uuden naisystävänsä tapaamista.

Saattaapa tuo olla käynyt Maanpuolustuskurssinkin.

Tai voi tietenkin olla, että hän ei ole tällaista tietoa saanut. Siinä tapauksessa täytyy kysyä, mihin hän oikein on veronmaksajien maksaman aikansa käyttänyt. Ei ainakaan kansakunnan turvallisuuden miettimiseen.

Vaan kun ilmaantuu sopiva nainen, niin johan muuttuu näkemys kansakunnan turvallisuuteen melko merkittävällä tavalla vaikuttavasta asiasta. Ja muuttuu täysin.

On pakko kysyä: mitä sellaista tämä nainen on Jungnerin elämään tuonut, mitä hänellä ei ennen ole ollut – siis nimenomaan koskien Suomen Nato-jäsenyyttä. Nainen ei ole tunnettu turvallisuuspolitiikan asiantuntija.

Positiivisen tulkinnan mukaan Jungner haluaa, ilmoittamalla olevansa naisten käännytettävissä, sanoa olevansa tasa-arvon kannalla. Jos tämä tulkinta on oikea, kohu pudottaakin suuren taakan kansakunnan harteilta.

Negatiivisen tulkinnan mukaan Jungner paljastaa poliittisen eliittimme ajattelutavan. Sen mukaan Suomen turvallisuus on aina toisarvoinen asia ja sitä koskevat mielipiteet voidaan vaihtaa sitä mukaa kuin naisystävätkin vaihtuvat.

Ehkä metsä onkin Suomen heikkous

”Metsä on biotaloudessa Suomen vahvuus”, lausui Raimo Sailas Metla-talon 10-vuotisjuhlissa Joensuussa marraskuun alussa. Mietin, että noinkohan.

Väittäisin, että se on pikemminkin heikkous. Näin on ainakin niin kauan kuin biotalous on pelkkää politiikkaa.

Metsäala on tekemässä biotalouden suhteen saman virheen kuin se teki ilmastonmuutoksenkin suhteen. Siihenhän suhtauduttiin lähinnä selkäydinreaktiolla: totta kai ilmastonmuutoksen vastainen kamppailu on meille hyödyksi, koska mehän kasvatamme puita ja samalla siis sidomme ilmakehän hiiltä.

Ajattelutavassa oli ja on monta heikkoutta. Ensimmäinen on ilmeinen: mehän kasvatamme puuta käyttöön. Siis sitä varten, että kaadamme ne puut ja muutamme ne tuotteiksi.

Jos minnekään, niin puiden hiili joutuu tätä myötä ilmakehään. Ja sitä nopeammin, mitä paremmin puutuotteita kierrätetään.

Onko tämä sitten ilmastonmuutoksen kannalta hyödyllistä? Se riippuu muutamasta asiasta: miten sen teemme, mitä ovat tuotteet, mikä on niiden ikä ja mihin ne päätyvät sen jälkeen. Missään tapauksessa hiilineutraalius ei ole itsestään selvä asia. Ja vaikka olisikin, kukaan ei sitä tiedä, ellei sitä muille kerrota.

Meillä on etevämmyysharha
Ajattelutavan toinen heikkous johtuu etevämmyysharhastamme. Me ajattelemme, että kun me tiedämme, mitä metsissämme on ja kuinka paljon ne – esimerkiksi – sitovat hiiltä, se on meille etu.

Mutta muiden maiden katsannossa se ei ole meidän etumme, vaan turhaa ja hankalaa politikointia. Näin on esimerkiksi niin kauan kuin edes Euroopassa ei tiedä suuriakaan siitä, mitä metsissä oikeasti kasvaa.

Kansainvälisten ilmastoneuvotteluiden tulos voi olla meille hyödyllinen monin tavoin. Esimerkiksi, jos se johtaa siihen, että maailman metsien hiilimääriä halutaan selvittää paremmin. Koska sen me osaamme.

Suomen metsäsektorin odotukset kansainvälisistä ilmastoneuvotteluista ovat kuitenkin pääsäännön mukaan jääneet toteutumatta, tai ne ovat toteutuneet päinvastoin kuin toivottiin. Tästä esimerkkinä on Durbanin sopu: sehän käytännössä estää kaikki yksityiselle metsänomistajalle hiilen sidonnasta maksettavat korvaukset.

Miksipä tällaista olisivatkaan hyväksyneet maat, jotka eivät tiedä edes siitä, kuka heidän metsänsä omistaa.

Voisiko biotalous toimia omillaan?
Vastaavaa harhaa elämme biotalouden suhteen, mutta nyt näkymä ei ole yhtä synkkä. Näin siksi, että se ei kuitenkaan ole siihen mittaan poliittinen hanke kuin ilmastoneuvottelut ovat, ja ovat vielä pitkään.

Ainakin on tarkoitus, että biotalous olisi myös merkittävää liiketoimintaa.

Mutta niin kauan kuin biotalous on pelkkää politiikkaa, katsokaapa vain, mitä siitä ajatellaan esimerkiksi Euroopan unionissa: siellä se on pelkästään kemian teollisuutta, maataloutta ja elintarviketuotantoa. Se ei ole metsää ensinkään, tai jos on, metsä suojellaan.

Siksi meidän pitäisikin rakentaa biotaloutemme politiikasta riippumatta. Me emme voi siihen luottaa.

Jos siis uskomme biotalouteen, miten me emme voisi uskoa sen kukoistukseen liiketoimintana myös ilman valtion tukea? Miksi emme tekisi sitä ihan itse?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 1.12.2014.