Nato – miksi ei?

Sen lisäksi, että Nato-jäsenyyttä vastustetaan väittämällä sitä sotakiihkoiluksi, pullisteluksi ja sapelinkalisteluksi, siitä on esitetty myös väitteitä, joihin on mahdollista vastata.

”Suomella ei ole mahdollisuutta liittyä Natoon, koska jäsenyys ei saa poliittista tukea.” Sitaattiin tiivistyy Suomen ulkopoliittisen linjan sekoomus. Se on toimittajankin kirjoittamaksi käsittämätön, etenkin kun kyseessä on politiikan toimittaja, Helsingin Sanomien Unto Hämäläinen (27.10.2012).

Eikö juuri politiikan toimittajan luulisi ymmärtävän, että politiikka on kamppailua aatteista tai tavoitteista? Jos Hämäläinen tarkoittaa ”poliittisella tuella” kansan mielipidettä, eikö juuri kansan mielipiteen pitäisi olla poliittisen kamppailun kohde?

Tosiasiassa Hämäläinen kuitenkin tarkoittaa poliittisten puolueiden mielipidettä. Se taas perustuu mielipidetiedusteluista saatuun käsitykseen kansan mielipiteestä, joka ei kuitenkaan perustu minkäänlaiseen asiasta käytyyn avoimeen keskusteluun ja sen perusteella tehtyyn perusteelliseen harkintaan.

Olemme pattitilanteessa: punnittua mielipidettä ei ole, eikä sitä tule, koska poliitikot pelkäävät keskustella asiasta koska menettäisivät ääniä, vaikka sitten olisivat mitä mieltä. Hämmentävintä on, että tähän tyytyvät myös Nato-jäsenyyteen myönteisesti suhtautuvat poliitikot ja puolueet, kuten Kokoomus.

Hufvudstadsbladetin toimittajat Sture Gadd ja Yrsa Grüne kysyivätkin (Hbl, 13. ja 14.5.2013), mitä varten meillä on poliittisia liikkeitä, jos ne eivät nosta esille niille tärkeitä kysymyksiä. Gaddin ja Grünen mukaan tämä koskee myös RKP:tä.

Silti, eikö juuri Kokoomuksen kuuluisi käynnistää keskustelu Nato-jäsenyydestä? Eikö juuri Kokoomuksen kuuluisi puolustaa sitä avoimesti, jos se kerran sitä kannattaa, eikä piiloutua ”kansan” selän taakse?

Kyllä, ja juuri siksi Kokoomus tässä asiassa pettänyt pahimmin. Mitä me teemme poliitikoilla, jotka muutaman vaalituloksen pelossa hylkäävät isänmaan edun? Mitä me teemme kansalaismielipiteellä, joka ei perustu minkäänlaiseen avoimeen keskusteluun, ja mitä me teemme kansalaisten Nato-asenteella, kun merkittävä osa sen kummemmin puolustajista kuin vastustajistakaan ei kysyttäessä osaa perustella kantaansa millään tavoin.

”Nato-jäsenyys ärsyttäisi Venäjää” Ne, jotka sanovat näin, osoittavat parhaan perustelun Nato-jäsenyydelle. Hämäläinenkin tuntuu kauhistelevan jo sitä, että Kreml puuttuisi Suomen Nato-keskusteluun.

Tietenkin se puuttuisi. Mutta eikö kannattaisi miettiä, miksi Suomen Nato-jäsenyys ärsyttäisi Venäjää?

Meille sanotaan, että Venäjä ei uhkaa Suomea sotilaallisesti. Aivan äskettäin ulkoministeri Erkki Tuomioja sanoi niinkin naiivisti, että eivät nyt tavalliset venäläiset kai haluaisi Suomeen hyökätä – ikään kuin sitä heiltä kysyttäisiin.

Nato-jäsenyyden tarpeellisuudessa tai tarpeettomuudessa olekaan välttämättä kyse siitä, että Venäjä suorastaan hyökkäisi Suomeen, vaikka se on naapureilleen tunnetusti sitäkin tehnyt – kylmän sodan jälkeen Euroopassakin jo kolme kertaa.

Ennen kaikkea kyse on kuitenkin siitä, mitä tehdään ennen hyökkäystä – siis painostuksesta ja siihen reagoimisesta.

Historiaa tuntevat tietävät, mikä oli Viron ja Suomen ero 1930-luvun lopun politiikassa. Nyt osat ovat vaihtuneet: Viro on peräänantamaton, Suomi myöntyväinen.

Niin 1930-luvulla kuin nytkin näkyy Venäjän politiikan perinne: naapureita painostetaan niin pitkälle kuin voidaan, eikä pienempi saa myöntyväisyydellä vastaansa mitään muuta kuin lisää vaatimuksia.

Nyky-Venäjää ei estä tällaisesta painostuksesta edes Nato-jäsenyys, nimittäin Viron. Mutta Nato-jäsenyys antaa Virolle paljon paremman selkänojan pitää kiinni eduistaan. Voi kysyä, mihin Viron ja Venäjän kiistat olisivat johtaneet, jos Viro ei olisi Naton jäsen. Mihin se on johtanut ja mihin se johtaa Ukrainan?

Suomen Nato-jäsenyys ärsyttäisi Venäjää juuri siksi, että se heikentäisi Venäjän mahdollisuuksia tällä suunnalla. Niitä mahdollisuuksia Venäjä pyrkii koko ajan käyttämään. On ihmeellistä, että tätäkään asiaa ei kyetä näkemään kirkkaassa valossa.

Mistä johtuu, että Suomi on – Venäjän lisäksi – ainoa maa maailmassa, joka julkisten kannanottojensa perusteella pitää Itämeren kaasuputkea ”vain ympäristöasiana”? Olemmeko me todellakin tässä asiassa kaikkia Baltian maita ja Ruotsia viisaampia?

Siitä, että Venäjä olisi harjoittanut kaasuputkiasiassa voimakasta painostusta Suomea kohtaan, ei ole epäilystä. Siitä, että Suomi olisi taipunut, ei liioin ole epäilystä. Siitä, että Suomi olisi tästä jotakin hyötynyt, ei ole näyttöä.

Päinvastoin, alkoi entistä häikäilemättömämpi painostus lapsikiistassa. Häikäilemättömyyttä kuvastaa, että painostusta ei edes katsottu tarpeelliseksi pitää julkisuudelta piilossa. Tällaista painostusta tulee jatkossa lisää.

Vanhan venäläisen sanonnan mukaan ”isänmaan rajat ovat pyhät”. Sanonnan salainen lisäpöytäkirja kuuluu: ”Ellei niitä siirretä poispäin Moskovasta”.

Historioitsija Robert D. Kaplan sanoo Venäjästä, että ”tarpeeksi maa-alaa ei ole koskaan riittävästi”, todistaa Markku Salomaa (Suomen Kuvalehti, 25.1.2013). Kaplanin mukaan Venäjän nykykeinoja ovat miehitys ja kaasuputkipolitiikka. Status quo -tilanteeseen tyydytään vain taktisista syistä.

Samaa todistaa Simo Pietiläinen, joka tunnetussa Anton-kiistassa diplomaattiasemansa turvin ja lopulta menettäen toi syntyperäisen Suomen kansalaisen, Antonin, Suomeen. Pietiläisen mukaan (HS, 31.10.2012) Antonin palauttamista Suomeen tukivat Venäjän miliisi ja oikeuslaitos, mutta vastusti tiedustelupalvelu FSB, jota ulkoministeriö totteli. Pietiläisen mukaan jupakassa oli kyse siitä, että Venäjä pelotteli Suomen viranomaisia, ei muusta.

Aivan varmasti Venäjä puuttuisi suomalaiseen Nato-keskusteluun. Mutta se ei ole ongelma, vaan ongelma on suomalaisten poliitikkojen ja puolueiden surkea ja pelokas haluttomuus nostaa kissaa pöydälle.

Poliitikon ja poliittisen puolueen tehtävä ei ole tehdä sitä mitä kansa haluaa. Niiden tehtävä on tarjota kansalle vaihtoehto ja perustella se. Tämän jälkeen kansalaiset voivat sitten valita tarjolla olevista vaihtoehdoista.

Se, mitä Suomi nykyään tekee ulkopolitiikassa, ei ole politiikkaa, vaan politiikan välttelyä.

”Suomen jääminen ulkopuolelle asettaisi sen omituiseen seuraan länsimaana” Tämä perustelu on todellakin esitetty, mutta ei Nato-jäsenyyden, vaan Ottawan sopimuksen suhteen. Sen ovat esittäneet ihmiset, jotka ovat kannattaneet vuonna 1997 hyväksytyssä sopimuksessa sovittua miinakieltoa. Jostakin syystä tämä argumentti ei kuitenkaan käy perusteluksi Natoon liittymiselle.

Ei, vaikka Natolla ja sopimuksella on jopa looginen yhteys: miinoista luopuminen synnyttää turvallisuustyhjiön, jota Nato-jäsenyys täyttäisi.

Entä millaisessa seurassa Suomi on? Katsotaan mitä hyvänsä eurooppalaista, sotilasliittojen ulkopuolella olevaa maata, Suomea lukuun ottamatta jokainen niistä tietää tarvitsevansa turvallisuustakuun. Esimerkiksi Ruotsilla se on Suomi, Ukrainalla sitä ei ole.

Jos Suomen linjaa jotenkin on määritelty, se kuuluu näin: niin lähelle Natoa kuin mahdollista, kuitenkin jäseneksi liittymättä. Tällä linjalla kannetaan maksimaaliset velvoitteet saamatta mitään hyötyä.

Samalla linjaus johtaa omituiseen varjonyrkkeilyyn, jossa kukaan ei puhu itse asiasta. Kun puolustusministeri Carl Haglundilta kysyttiin, mikä on muuttunut, kun Suomi vuonna 2009 ei halunnut osallistua Islannin ilmavalvontaan mutta vuonna 2012 halusi, vastaus oli niin omituinen kuin olla voi: ”Ei mikään.”

Linja siis muuttuu 180 astetta, mutta mikään ei muutu. Ei kai tällaista voi ottaa tosissaan.
Kun vakuutettiin, että osallistuminen Islannin ilmavalvontaan on pohjoismainen harjoitus eikä ollenkaan Nato-operaatio, ulkoministeri Erkki Tuomioja ihmetteli (HS, 6.12.2012), että Suomessa uskottiin tässä asiassa enemmän Naton pääsihteeriä Anders Fogh Rasmussenia kuin, esimerkiksi, Tuomiojaa.

Onko se nyt mikään ihme: Tuomioja oli yksi niistä, jotka olivat alkaneet kannattaa osallistumista, vastoin kolme vuotta aiempaa kantaansa. Ilman selityksiä.

”Nato on militaristinen, Yhdysvaltain aggressiivista hyökkäyspolitiikkaa varten perustettu järjestö” Ensiksi, jos olisikin, entä sitten? Eikö oleellista ole se, mitä Nato on nyt, eikä se, mitä varten se on perustettu?

Toiseksi, eivätkö ne, jotka näin sanovat, ole havainneet mitään muutosta Euroopassa sitten vuoden 1949, jolloin Nato perustettiin?

Se, että piti Natoa militaristisena, aggressiivista hyökkäyspolitiikkaa varten perustettuna järjestönä vuonna 1949, on ymmärrettävää, vaikka väite oli silloinkin kyseenalainen. Nyt, kun tiedämme enemmän Neuvostoliitosta ja sen liittolaisista, me tiedämme myös sen, mitä Naton perustajat tiesivät vuonna 1949. Tämä tieto osoittaa kohtalaisen yksiselitteisesti sen, että Nato perustettiin puolustusliitoksi.

Kolmanneksi, mikään todellisuudessa ei tue otsikon näkemystä.

Kahta poikkeusta lukuun ottamatta Nato ei ole koskaan lähettänyt sotilaitaan mihinkään. Poikkeukset todellakin vahvistavat säännön: Naton toimista Afganistanissa oli niin laaja kansainvälinen yhteisymmärrys, että jopa Suomi osallistuu niihin. Ja jos Naton pommitusta Balkanilla pitää osoituksena Naton aggressiivisuudesta, olisiko se pitänyt jättää tekemättä ja antaa kansanmurhien jatkua?

Eivätkö nämä samat ihmiset toisaalla huuda YK:n ja myös Naton saamattomuutta niin Jugoslavian, Ruandan kuin ties minkä kansanmurhan estämisessä? Mitä Naton oikein pitäisi tehdä?

Voi myös kysyä, voiko Nato olla yhtään sen enempää militaristinen kuin sen jäsenmaat. Kuvaako otsikon väite todellakin sellaisia maita kuin Viro, Saksa, Hollanti tai Luxemburg? Jos ei kuvaa, mistä tämän militaristisuuden kuvitellaan tulevan? Tietenkin Yhdysvalloista.

Kuitenkin, kun Yhdysvallat on tehnyt Nato-jäsenyyden vastustajien militaristisiksi arvostelemia operaatioita, Nato ei ole ollut osallisena. Miksi ei ole?

Siksi, että muut jäsenmaat eivät ole halunneet. Sotatoimiin ei todellakaan tarvitse osallistua muulloin kuin silloin, jos yhtä jäsenmaata kohti hyökätään. Jos pitäisi, kaipa Yhdysvallat olisi käyttänyt asemaansa saadakseen Naton esimerkiksi Irak-operaatioonsa mukaan, mutta ei se saanut kuin muutaman Naton jäsenmaan eikä Natoa ensinkään, vaikka kuinka yritti.

”Nato rakentaa Venäjää vastaan suunnattua ohjuspuolustusjärjestelmää” Ei rakenna. Sitä rakentaa Yhdysvallat. Tässäkään Nato ei ole mukana, vaikka esimerkiksi Saksan liittokansleri Angela Merkel on siitä halunnut keskustella.

Amerikkalaisten selitys on paljonpuhuva: Nato on liian kankea tällaiseen hankkeeseen. Kankea se on siksi, että kaikkien jäsenmaiden on hyväksyttävä hanke.

Yhdysvaltojen mukaan järjestelmää ei ole rakennettu Venäjää, vaan esimerkiksi Irania vastaan. Järjestelmän Venäjän-vastaisuus onkin Venäjän valtiollinen propagandan tuote, eikä maailmassa ole kuin yksi maa, missä väite on otettu sellaisenaan: Suomi. Edes Venäjän armeija ei ole siitä yksimielinen.

Vilkaisu karttaan auttaa kummasti ymmärtämään. Tosin silloin täytyy siirtyä tuhat vuotta ajassa eteenpäin, nimittäin nykyaikaan, ja käsittää, että maapallo todellakin on pallo.

Jos järjestelmän tarkoitus olisi hävittää Venäjän Yhdysvaltoja kohti ampumat ohjukset, sen kai pitäisi olla siellä, mistä ne ohjukset kulkevat. Kun sitä palloa katsoo, ymmärtää helposti, että ohjuksen lyhin tie Venäjältä Yhdysvaltoihin ei suinkaan kulje Euroopan, vaan Jäämeren kautta.

Venäjän propagandaa toisti esimerkiksi HS:n pääkirjoitus 26.6.2012. Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti Stefan Forss vastasi lehdelle vastasi 29.6., että Suomessa ei ymmärretä Venäjän kritiikkiä ”poliittiseksi” – mikä on kiertoilmaus sanalle propagandistinen – mikä selviäisi aika hyvin, jos perehtyisi perusasioihin.

Jollei näin tehdä, ”muuttuu keskustelu melko epämielekkääksi mielikuvaleikiksi”, jonka Forssin mukaan ovat toistuvasti todenneet myös Venäjän ohjusammattilaiset.

Esimerkiksi Venäjän johtava ohjussuunnittelija Juri Solomonov sanoi maaliskuussa 2011, että ”ohjuskilpihöpötys” on ”poliittista peliä, jolla ei ole mitään tekemistä todellisen taistelukyvyn kanssa”. Strategisten ohjusjoukkojen entinen esikuntapäällikkö Viktor Jesin taas sanoi marraskuussa 2011, että Venäjän ohjukset kykenevät läpäisemään minkä hyvänsä puolustuksen seuraavat 20–30 vuotta.

”Nato-jäsenyys veisi poispäin siitä, että haettaisiin yhteisymmärrystä Venäjän kanssa” Se, että suomalainen Nato-jäsenyyden vastustaja ei ymmärrä Venäjän ulkopolitiikan perusolemusta, ilmenee yllä olevasta väitteestä. Tässä väitteessä näkyy kirkkaimmillaan Kekkosen ulkopolitiikan haitallinen vaikutus kansalliseen ymmärryskykyyn. Nimenomaan Kekkosen, Paasikivi ei tällaiseen sortunut.

Tarpeellisia tai ei, Kekkosen kaikkia puheita ei olisi kannattanut ottaa niin tosissaan. Yksi niistä on hänen taajaan viljelemänsä puheenparsi Neuvostoliiton rauhantahtoisuudesta. Kekkonen luultavasti itse tiesi, että puhe on vain pakon sanelema selviytymiskeino, mutta – Paasikiven sanoin – tämä ulkopolitiikasta mitään ymmärtämätön kansa menetti vähä vähältä kyvyn erottaa järkipuhe propagandasta.

Näin siitä huolimatta, että juuri suomalaiset olivat maailmassa ensimmäisiä, jotka panivat Stalinille hanttiin, siis Talvisodassa. Näin siitä huolimatta, että vaikka Hitler hyökkäsi Venäjälle, hän ei ollut ainoa Bug-joen yli hyökkäystä suunnitellut, hän vain ehti ensin.

Jopa veteraanivirkamies Jaakko Iloniemi on siinä luulossa (SK, 24.5.2013), että Venäjä olisi varautunut lännestä tulevaan hyökkäykseen ”Hitlerin aikoina”. Jos johtajiemme historiantuntemus on tätä tasoa ja jos sitä ei horjuta edes se, mitä todella tapahtui Hitlerin operaatio Barbarossan ensi viikkoina, mitä heiltä voi edellyttää?

Venäjän ulkopolitiikalle konflikti on keino siinä missä muutkin. Venäjä ei pyri välttämään konfliktia, jos se katsoo saavansa sillä jotakin etua. Sama merkitys on maineella: se on tärkeä, jos sillä saa taktista etua.

Kun suomalaisten lehtien pääkirjoitustoimittajat ihmettelevät, eikö Venäjä ymmärrä menettävänsä maineensa, kun se hyökkää Georgiaan, kiristää kaasulla, kiusaa Viroa ja köyhdyttää Karjalaa puutulleilla, Venäjä voisi vastata, että ei kuulkaa pahemmin kiinnosta.
Mutta ei Venäjä vastaa, koska se ei kiinnosta sen vertaa, että se viitsisi vastata.

Ei Venäjä tee mitään sillä, että sen maine on hyvä lännessä. Venäjä tietää tämän oikein hyvin ja itse asiassa länsimaat ovat yksi toisensa jälkeen myös osoittaneet tämän todeksi. Milloin hyvänsä Venäjä pystyy saamaan lännen suosiolliseksi itselleen parilla mitättömällä eleellä – se saa jopa lännen poliitikot myymään itsensä muutamasta kuutiosta kaasua, niin kuin monikin johtava läntinen sosiaalidemokraatti on tehnyt.

Kaiken lisäksi tämä on niitä harvoja politiikan keinoja, joiden käyttö saa Venäjällä kansan vankkumattoman tuen. Venäläisten mielestä on vain hyvä, että Venäjä järjestää kriisin silloin, toisen tällöin, koska se osoittaa, että Venäjä on suurvalta, joka tekee mitä tahtoo.

Venäläiset itse saattavat ihmetellä, mitä huolta Suomella muka on: Suomellahan on Hornet-hävittäjiin ostettuja JASSM-ohjuksia, joilla yltää kahteen Venäjän kolmesta strategisesta kohteesta ja vähän lentämällä kolmanteenkin, nimittäin Kuolaan, Pietariin ja Moskovaan.

”Nato-jäsenyys pakottaisi meidät osallistumaan sotilasoperaatioihin ympäri maailmaa” Lieneekö suomalaista alemmuuskompleksia kuvattu missään niin hyvin kuin tässä? Miksi jäsenyys pakottaisi Suomen tällaiseen, kun se ei pakota muitakaan Nato-maita? Millaisen surkimuksena jäsenyyden vastustajat Suomea oikein pitävät?

Entä mikä on se konflikti, mihin suomalaisia näin pakotettaisiin?

Afganistan? Siellä olemme muutenkin. Irak? Se ei edes ole Nato-hanke. Libyan taannoiset pommitukset? Sielläkin oli mukana vain osa Nato-maita, mutta myös sotilasliittoon kuulumattomia maita. Lähi-Itä? Sielläkin olemme, mutta emme Nato-hankkeissa. Atalanta-operaatio? Sielläkin olimme, vaikka sekään ei ollut Nato-hanke.

”Mihin Suomi muka Natoa tarvitsisi. Aina on selvitty yksin.” Asia on täsmälleen päinvastoin: itsenäistymisensä jälkeen Suomi ei ole selvinnyt yksin koskaan. Tähänkin on poikkeus, joka valaisevalla tavalla vahvistaa säännön: vain kansalaissodasta olisimme saattaneet selvitä yksin, mutta se ei käynyt Saksalle.

Talvisota päättyi vaiheessa, jossa Suomi sananmukaisesti horjui aivan katkeamispisteessä, mutta rintamalla Venäjä sen kun vahvistui. Meidät pelasti vain se, että Stalin pelkäsi joutuvansa laajempaan sotaan ja luuli Suomen olevan saamassa apua länsivalloilta.

Kesäkuussa 1944 Suomi ei olisi mitenkään selvinnyt ilman Saksan apua. Sitä saatiin aseina, mutta myös lento-osasto Kühlmeyn toiminta oli monessa mielessä ratkaisevaa.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö sanoi maanpuolustuskurssiyhdistyksen turvallisuuspolitiikan illassa (HS, 18.1.2013), että Suomi tarvitsee kumppaneita, mutta valmistautuu loppupeleissä hoitamaan sotilaallisen puolustuksensa itse. Todelliset tilanteet ovat kuitenkin aina olleet täsmälleen päinvastaisia: pieni, puolueeton maa pärjää ison kanssa ehkä vain alkupeleissä, mutta ei kauaa.

Niinistö ei kuitenkaan tällä lausunnolla torjunut Natoa – vaikka sekin torjuttiin illan aikana ainakin kertaalleen – vaan Ruotsin ja Suomen puolustusliittoa, jota tosin kukaan ei ollut Suomessa vielä tuolloin edes esittänyt.

Mitä siis olemme? Suomalaisen ulkopolitiikan sanataiteilu ylsi uudelle asteelle keväällä 2013, kun eduskunnan ulkoasiainvaliokunta määritteli, että sotilaallinen liittoutumattomuus ”ei ole käytännössä enää täysin mahdollista”. Toisaalta presidentti Sauli Niinistö on sanonut, että ainakin hänen toimikaudellaan Suomi on liittoutumaton.

Eduskunnan mukaan kyse onkin poikkeuksista. Muualla ihmetellään, mitä ihmettä tämä voi tarkoittaa, kirjoitti esimerkiksi Risto Volanen (SK, 17.5.2013). Ja niin ihmetellään täälläkin.

Volasen mukaan Suomen peruskuvio on Venäjän kannalta sama kuin ennenkin: Suomen
maa-aluetta ei pidä käyttää hyökkäykseen Venäjää vastaan. Kun Suomi sanoo, että ei me oikeastaan enää ollakaan liittoutumattomia, Suomi siis oikein kaivaa verta nenästään: se ilmoittaa olevansa oikeastaan vähäsen liittoutunut, mutta sillä ei kuitenkaan ole minkäänlaista liittoutumisen mukanaan tuomaa turvaa miltään taholta.

Tämmöisen sanapelleilyn seurauksena ei voi pitää ihmeenä, jos Venäjä jonain päivänä eliminoi epävarman naapurinsa. Ei voi kuin ihmetellä, eikö tälle maalle todellakaan ole mahdollista luoda ulkopoliittista linjaa.

Katso myös Naton aika -sivua.

Arktinen takapiha ei tunnista metsiä

Impivaaralainen näkemys Euroopan unionista kulkee niin, ettei ”sieltä” voi koskaan tulla mitään hyvää. Harvempi tulee ajatelleeksi, että mekin olemme ”siellä”.

Tietenkin esimerkiksi monet metsiä koskevat ehdotukset tulevat unionissa tahoilta, jotka eivät ymmärrä pohjoisen metsätalouden piirteitä ja tarpeita. Mutta osaamme me itsekin.

Kun katseet suunnataan Brysseliin, takapihaksi luontuu Suomi katsojasta pohjoiseen. Usein sieltä löytyy Rovaniemi, joka pyrkii saamaan itselleen Euroopan unionin arktisen informaation keskuksen.

Se on myös kaupungissa sijaitsevan Arktisen keskuksen johtaman verkoston tavoite. 19 jäsenen verkostossa on mukana enimmäkseen tieteellisiä organisaatioita ympäri Eurooppaa. Unionin arktisiin hankkeisiin on Suomessa ilmoittautunut niinkin eteläisiä maakuntia kuin Pohjois-Karjala, Etelä-Savo ja Keski-Suomi.

Siksi ei ole samantekevää, mitä Arktinen keskus kertoo meistä. Unioni on antanut miljoona euroa valmisteluhankkeeseen, joka tarkoittaa ”strategisen ympäristötiedon” tuottamista arktiselta alueelta. Hanke päättyy ensi kesäkuussa.

Halutonta ja vääristelevää
Hankkeen verkkosivulta löytyy linkit seitsemälle tietosivulle, joista ehkä kolme koskettelee metsäalaa: ilmaston, kulttuurin ja maankäytön muutoksia koskevat sivut. Ne puhuvat metsien käytöstä haluttomasti, vääristellen ja ongelmia korostaen.

Ilmastonmuutos-sivulla metsien käytön mahdollisuudet ovat jääneet täysin vaille huomiota. Metsistä puhutaan vain siinä, missä mainitaan, että ”perinteiset hakkuut” ovat tärkeitä alueen alkuperäisväestölle.

Kulttuurisivuilla luetellaan tärkeimmät talousalat arktiksessa. Joukossa ei ole metsätaloutta tai -teollisuutta.

Toisessa kohtaa metsätalous samaistetaan merkitykseltään kalatalouteen. Metsäteollisuutta ei edes mainita. Muuten metsien käyttöä ei liitetä arktisen kulttuuriin mitenkään. Maankäyttösivulla mainitaan metsäteollisuus; sen kerrotaan siirtyneen muualle.

Metsäsertifioinnista sivu kertoo, että Suomen ”metsälobby” on estänyt FSC-sertifiointijärjestelmän käyttöönoton ja soveltaa sen sijaan ”teollisuusystävällistä” FFCS:tä, vaikka ympäristöjärjestöt ja Saamelaisneuvosto tunnustavat FSC:n paremmaksi.

Harvoin on näin vähissä sanoissa nähty näin monta virhettä. Todellisuudessa FSC:tä käytetään Suomessa, koska teollisuus sitä halusi. FFCS:n nimi taas on jo kauan ollut PEFC, ja jos se jollekin on ystävällinen, niin pienmetsänomistajille.

Entä miksi Arktinen keskus vetoaa tässä saamelaisten kansalaisjärjestöön, mutta jättää mainitsematta, että demokraattisesti valittu Saamelaisparlamentti ja poronhoitajat ovat PEFCissä mukana?

Muuttaa voi, jos on tiedeviite
Minulle on kerrottu, että tietosivuja voi kyllä muuttaa, jos kykenee osoittamaan tieteellisen tutkimuksen, joka todistaa muutoksen puolesta. Kun sellaista ei ole löytynyt, esimerkiksi UPM:n tuhansia FSC-hehtaareita ei Arktisen keskuksen ja sitä myötä unionin mielestä liene olemassa.

Onneksi tiede sentään osoittaa maailmansodan päättyneeksi. Muuten Arktinen keskus kertoisi unionille, että sitä käydään vieläkin.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 3.3.2014.

Safari Keniassa VII – käytännön ohjeita

Tämän viimeisen Kenia-juttuni tarkoitus on kertoa, mitä teet, jos olet päättänyt lähteä.

Ensimmäiseksi kannattaa varata safari. Näin siksi, että lentoliput on paljon helpompi justeerata varatun safarin mukaan kuin päinvastoin.

Kaikki on sitä helpompaa, mitä aikaisemmin varaukset tekee. Me varasimme safarin helmikuussa, kun lähtömme oli suunniteltu seuraavalle joulukuulle.

Firman nimi on African Home Adventures. Sen verkkosivu löytyy helposti Googlesta. Kun sanon, että tämä firma on takuuvarmasti hyvä, en tarkoita, etteikö muitakin hyviä olisi.

Niistä en kuitenkaan tiedä, niin että en voi mennä takuuseen. Tästä yhtiöstä voin, varsinkin kun myös lähipiirini kokemus kertoo, että laatua on taattu pidemmältäkin aikaa.



Yhtiön sivuilta löytyy useampiakin vaihtoehtoja safareiksi, eri pituisia ja eri kohteilla. Kaikki tarjoillaan täysihoidolla, eli ruokaa saa aamulla, lounasaikaan ja illallakin vielä ihan kunnolla.

Periaate on, että jos safarille ilmoittautuu kaksi, se järjestetään. Jos lähtijöitä siis on kaksi ja varaus riittävän kaukana tulevaisuudessa, lähtöpäivän saa käytännössä päättää itse. Näin me teimme.

Se ei tietenkään tarkoita, että safarilla saisi olla kahdestaan. Yhtiö yrittää myydä myös kaikkia auton muita viittä paikkaa. Mutta senkin voi estää rahalla. Paljonko se maksaa, sitä en tiedä.

Meidän safarimme maksoi 990 dollaria per nenä ja se kesti kuusi yötä ja seitsemän päivää. Hintaan kuului, että meidät haettiin lentokentältä hotelliimme ja safarin loppuessa meidät palautettiin kentälle.

Se, että meidät haettiin kentältä, kun tulimme maahan, oli arvokasta: kuinka muuten olisimme osanneet hotellillemme. Safari kuitenkin alkoi vasta myöhemmin.



Safarin päiväkustannus oli siis noin 75 euroa per nenä. Sillä sai kaikki kuljetukset – safariajot, mutta myös siirtymiset paikkakunnalta toiselle – majoituksen, kolme ateriaa päivässä, kaikki pääsymaksut ja lisäksi erittäin hyvän oppaan palvelut.

Varauksen tein sähköpostilla. Hinnasta 40 prosenttia piti maksaa etukäteen, jotta varauksen sai voimaan. Maksu hoidettiin PayPalilla, joka on aloittelijallekin – mitä siis tuolloin olin – tosi helppo systeemi, ja ilmeisen turvallinen, vaikka en kyllä oikein ymmärrä, miten se toimii. Joka tapauksessa, verkosta löytyy ohjeet senkin käyttämiseen.

Loppuosa matkasta maksettiin safarin alkaessa. Sen voi tehdä luottokortilla, mutta minä otin mukaan käteistä, koska luottokortin käytöstä perittiin erillinen maksu. Maksun saattoi suorittaa euroilla.

Lennot
Sitten oli vuorossa lentojen varaaminen. Se hoitui helposti e-bookersilla. Lentoyhtiöt ovat Oneworld-yhtiöt Finnair ja British Airways. Reitit menevät Lontoon kautta ja vaihtoehtoja on joko kahden tai 12 tunnin välilasku.

Me otimme päivälennon Lontoosta Nairobiin, mikä merkitsi, että olimme edeltävän yön Lontoossa. Takaisin lähdimme yölennolla Nairobista, miltä jatkoimme kahden tunnin vaihdon jälkeen aamulla Helsinkiin.



Lennot maksoivat 990 euroa per nenä. Jos matkustaa seurueessa, kannattaa huomata, että BA:n koneissa ei välttämättä pääse vierekkäin istumaan, ellei erikseen siitä sano. BA:n hyvä puoli on, että sieltä saa turistiluokassakin vielä ihan hyvät sapuskat ilman erillistä maksua ja alkoholiakin tulee tarpeeksi, jos sellaisesta on kiinnostunut.

Palatessa meillä oli kahden tunnin välilasku. Sen tiukkuutta lisäsi, että Heathrowlla oli vaihdettava terminaalia: Finnair lentää T3:lle kun taas British Airwaysin lennot Nairobiin käyttävät T5-terminaalia. Ehdimme silti hyvin, mutta hommaa kannattaa miettiä etukäteen, mielessään ohje: seuraa violetteja opasteita.

Hotelli
Me järjestimme niin, että tulimme Nairobiin pari päivää aikaisemmin kuin safari alkoi. Tarvitsimme siis hotellin.



Varasin safariyhtiön suosittelemasta hotellista kolme yötä. Varausmaksuna maksoin yhden yön maksun. Sekin tehtiin PayPalilla.

Onneksi säilytin kuitin. Minulta tosissaan yritettiin periä myös ensimmäisen yön maksua, mutta kuitilla sain sen estettyä.

Loput yöt maksoin käteisellä. Hinta oli nairobilaisittain aika kova: 73 euroa per yö kahden hengen huoneesta, mutta meille kohtuullinen. Siihen sisältyi kymmenen dollarin aamupala, joka piti tilata erikseen. Mistä maksoimme, oli ennen kaikkea hotellin sijainti.

Lääkkeet
Kun lennot on varattu, kannattaa huolestua lääkkeistä. Niitä tarvitaan paljon ja ne pitää ottaa suunnitellussa järjestyksessä. Tästä voi päätellä, että jos lääkitys ei ole kunnossa, ihan tuosta vaan matka ei onnistu.

Mitä lääkkeitä tarvitaan, riippuu vähän siitä, keneltä kysyy ja minne päin Keniaa on menossa. Asiaa kannattaa tutkia verkosta ja lisäksi siitä kannattaa neuvotella terkkarissa ihan ajan kanssa.

Lopullisen päätöksen teet kuitenkin sinä itse. Muut eivät siitä ota vastuuta, minkä kyllä havaitset, jos muuhun pyrit.

Normaaliin rokotusohjelmaan kuuluvat rokotukset pitää olla kunnossa, mikä sekin saattaa tuottaa vaikeuksia. Ainakaan minä en tiennyt, mitkä ovat voimassa ja mitkä eivät. Onneksi useimpia rokotuksia saattaa ottaa ”varmuuden vuoksi”.

Monien rokotteiden ottaminen perustuu riskiarvioon. Riski riippuu monista asioista, mutta ehkä tärkeintä on, mihin osaan Keniaa olet menossa. Siksi kannattaa ottaa kartalta selville, minne menee ja miten alue suhtautuu eri tautien riskialueisiin, joista Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL julkaisee karttaa verkossa.

Ensinnäkin tarvitaan hepatiitti A. Hepatiitti B tarvitaan, jos menee maan pohjoisosiin. Me emme sitä ottaneet.

Keltakuumerokotetta suositellaan melkein kaikkialle Keniaan, mutta sillä ei ole väliä, koska se on pakko ottaa, muuten ei pääse maahan. Kun siis saat tämän rokotteen, sinulle annetaan siitä todistus, semmoinen keltainen kortti. Tämä kortti pitää sitten näyttää rajalla.

Kolera- ja lavantautirokote otetaan harkinnan mukaan. Me emme ottaneet koleraa, mutta otimme lavantaudin.

Malariaa varten otetaan estolääke, se ei siis ole rokote. Se on otettava aina kun menee Keniaan.

Malarialääke otetaan tabletteina, joita pitää alkaa syödä ennen matkaa ja joita syödään matkan jälkeenkin. Lääkkeestä riippuu, kuinka kauan. Meistä toinen söi viikon ja toinen kuukauden matkan jälkeen.

Malariatabletti tehoaa 24 tuntia. Siksi se kannattaa ottaa vähän ennen pimeän tuloa, sillä pimeällä ne moskiitot liikkuvat.

Välttämättä lääke ei silti tehoa. Vaikka tauti ei puhkeaisikaan sinä aikana kun tabletteja syö, se voi puhjeta vielä sen jälkeen kun syönnin on lopettanut. Itämisaika on viikko, eli jos lääkkeiden syönnin lopettamisesta on kulunut viikko, eikä kuumehorkka iske, alkaa olla kuivilla.

Rokote meningokokkitauteja vastaan otetaan riskiarvion perusteella. Me emme ottaneet.

Poliorokotus pitää olla voimassa, ja sekin piti ottaa. Samoin voimassa pitää olla tuhkarokko-sikotauti-vihurirokko- eli MPR-rokotus ja kurkkumätä-jäykkäkouristusrokotus.

Rokotukset kannattaa ottaa terveyskeskuksesta, jos ne suinkin sieltä ilmaiseksi saa. Loput pitää ostaa itse apteekista, mihin tarvitaan resepti, minkä saa puhelinajalla yleislääkäriltä.

Minä maksoin rokotuksistani 150 euroa. Enemmänkin olisi saanut kulumaan, mutta ei juuri muuhun kuin malarialääkkeeseen.

Viisumi
Lisäys (20.11.2015): Viisumitiedot ovat vanhentuneet. Nykyään viisumi pitää anoa verkossa viimeistään viikkoa ennen matkaa. Tarkemmat ohjeet löytyvät esimerkiksi Suomen ulkoministeriön verkkosivulta Kenian-matkustustiedotteen kohdalta. Viisumin hinta on edelleen noin 50 dollaria.

Yksi kommervenkki oli viisumi, jonka Kenia vaatii suomalaisilta. Se maksaa 50 dollaria, sen voi maksaa myös euroissa, punnissa tai Kenian shillingeissä ja se hankitaan maahan tullessa.

Anoimme viisumia Nairobin Jomo Kenyatta -kentän virkailijoilta. Systeemi oli tarkka mutta yksinkertainen: molemmista käsistä otettiin sormenjäljet kaikista sormista ja lisäksi kasvokuva, mikä sujui joutuin. Lentokoneessa etukäteen täytetty anomus ja rahat ojennettiin virkailijalle ja viisumi liimattiin passiin.



Anomukseen kirjoittamamme tiedot olivat kohtalaisen kryptisten kysymysten takia vähän mitä sattuu. Vaikutelma kuitenkin oli, että tärkeintä oli vakuuttaa aikovansa palata aikanaan pois.
Ovelahkosti viisumista ei oltu täytetty sitä kohtaa, milloin sen voimassaoloaika päättyy.

Poistuessamme Keniasta viisumiin lyötiin lähtöpäivän leima ja oletettavasti silloin myös katsottiin, milloin olimme luvanneet häipyä. Muutenkin lähdön yhteydessä antamiamme tietoja, kasvokuvaa ja sormenjälkiä myöten, vertailtiin tarkkaan.

Vaatteet ja matkalaukut
Vaatteissa on kaksi asiaa: siirtymävaatteet ja perilläolovaatteet. Alotetaan perilläolovaatteista.

Oivallinen ratkaisu on tämä: runsaasti T-paitoja ja puuvillaisia löysiä kauluspaitoja. Jalkaan sandaalit, sukat ja aurinkovoidetta.

Puuvillapaidan hihat ovat oleelliset, ne suojelevat käsivarsia. Mutta paidan löysyys on myös oleellista, koska löysä paita ei hiosta. T-paita on OK kuumassa. Muista varpaat, aurinko voi polttaa nekin. Jos sukat jäävät pukematta, voitele varpaatkin aurinkovoiteella.



Jos jostakin tuntuu, että tämä on liioittelua, niin eikun sinne vaan polttamaan itsesi, tai mikä pahempaa, hankkimaan auringonpistoksen. Aamusafarillakin poltti, jo ennen seitsemää, vaikka se ei aamuviileyden takia siltä tuntunut.

Ja vielä yksi juttu, päähine. Perinteinen. siirtomaaisännän lierihattu on paras mahdollinen. Ostin sellaisen Partioaitasta, sen oli tehnyt Fjällräven. Kun panin sen päähäni, minusta tuntui, että koskaan ei ollut tuntunut niin hyvältä kuin silloin. Kallishan se oli, 40 euroa, mutta sanoisin, kyllä se kannatti.



Tyypillinen länsimaalainen turisti Afrikassa ruotsalaisvalmisteisine Fjällräven -hattusenineen.

Siirtymävaatteet taas, siis kotimaan kylmästä etelän lämpöön. Puin kotona jalkaan farkut ja lenkkarit sekä päälleni talvitakin, joka mahtuu omaan taskuunsa. Sellaisia talvitakkeja voi ostaa esimerkiksi Riveriltä.



Semmonen takki.

Heathrowlla tungin takin taskuunsa ja sen reppuun. Loput kamppeet vaihdoin Keniassa.

Matkalaukkuna minulla oli 130-litrainenn yksiosainen, kantoviillekkeillä varustettu säkki. Systeemi toimi hyvin: pakkasin tavarat erillisiin muovipusseihin, minkä jälkeen ne löytyivät helposti, kun nosteli muovipusseja aikansa säkistä.

Yhtä helposti ne menivät sinne takaisinkin. Kiitoksia vaan, Harri.

Säkin sai myös suljettua vesi- ja hiekkatiiviisti, minkä kuvittelin olevan tärkeää, mutta ei se sitten kuitenkaan niin tärkeää ollut.

Arempi tavara, kuten kamera ja arvotavara olivat olkalaukussa. Kaulapussikin oli, mutta sen kantaminen kaulassa ei tuntunut tarpeelliselta.

Ruoka
Keniassa turisteille tarjoillaan pääsäännön mukaan länsimaista ruokaa. Sillä hintatasolla, millä me liikuimme, ei voinut odottaa mitään gourmet-tasoa. Ruoka oli silti maukasta, joskin esimerkiksi kasvisten saamisesta piti pitää erityistä huolta.

Hotelliaamiaisella oli yleensä kahvia vai teetä, munaa paistettuna vai kokkelina ja nakkityyppistä, mutta paljon parempaa makkaraa. Usein oli myös mehua, perunaa, tuoreita ja kypsennettyjä kasviksia ja hedelmiä.



Tärkeimpiä Kenian-matkaajan sääntöjä on tämä: aina kun voit, syö kasviksia ja hedelmiä, varsinkin kuitupitoisia. Älä kuitenkaan syö raakoja kasviksia, koska niistä saattaa saada mahataudin.

Lounaalla oli yleensä seisova pöytä, ja ensimmäisenä käsien pesupaikka. Tätä kannattaa korostaa: pese kätesi aina kun se on mahdollista ja siltä varalta että se ei ole, varaa mukaasi antiseptistä käsien puhdistusainetta. Varsinkin siksi, että lähes kaikki nämä ruoat olivat sellaista laatua, että hampaanvälejä oli pakko tonkia jälkikäteen.

Tarjolla oli yleensä lettuja, irtoriisiä, juoksevassa kastikkeessa olevia paistettuja, luullisia kananpaloja sekä pinaatilta vaikuttavaa erittäin hyvää ja kivennäispitoiselta maistuvaa kasvismössöä.

Oma lukunsa oli pikniklounas, mikä koostui grillatusta kananpalasta, kerrospaahtoleivästä, parista hedelmästä, energiapatukasta ja mehupurkista.

Mukana on myös aina pidettävä vettä. Jos sitä ei ole, sitä on hankittava. Myös ruokajuoman kuuluminen aterian hintaan oli epävarmaa. Tämä on paljonpuhuva seikka meille veden yltäkylläisyyteen tottuneille suomalaisille.

Kaikkiaan ruoka oli siis hyvin maukasta, mutta loppupäästä matkaa alkoi vaivata, että onko mitään muuta kuin tätä ja kananpalojen vaihtoehtona eräänlaista nautakäristystä, jota ei suinkaan oltu tehty paistista. Hyvää sekin oli, jos sietää jänteitä, mutta pidemmän päälle sitä alkoi kaivata suolasärkeä ja raakaa porkkanaa.

Alkoholia ei tarjottu, eikä sitä kaivannut. Alkoholihan on nautinnollinen aine, mutta siitä varoittaisin, että krapula Masai Maran helteessä ei liene herkkua, vaikka minulla ei siitä kokemusta olekaan.

Puhelin
Keniassa älypuhelin on riski. En edes yrittänyt ottaa selville, mitä maksaa se, että älypuhelin haahuilee kenialaisessa www-verkossa. Päätin, että olen yhteyksissä ulkomaailmaan vain tekstiviestien avulla.

Sitä varten puhelinta pitää säätää, ja se kannattaa tehdä silloin kun on viimeistä kertaa EU-alueella. Nimittäin, jos sen tekee vasta saavuttuaan Keniaan, puhelin todennäköisesti on jo käynyt ties missä verkkosivulla.

Älypuhelimen säätö on helpointa tehdä virranhallintaohjelman avulla. Jos sellaista ei ole, asenna se, ei maksa mitään.

Virranhallintaohjelmassa on yleensä myös keinot virrankulutuksen säästämiseen. Ne ovat täsmälleen samoja keinoja kuin verkkohaahuilun estävät keinot.



Valitset siis virranhallintaohjelman. Siellä on ensinnä se ylösalainen pisara nimeltään paikannus tai sijainti, ota se pois päältä. Sitten on se antennin kuva, mitä klikkaamalla tulee vastaan ensinnä Datayhteys. Tämän kun laittaa pois päältä, juuri se verkkohaahuilu estyy.

Sitten tulee ”verkkovierailut sallittu”. Pidä ne sallittuina, jos haluat tekstailla.

No, toimiko se? Kyllä, esto toimi, mutta yhteydet ei oikein. Läheteltiin lukuisia uudenvuodentoivotuksia, mutta yhteenkään ei vastattu, vaikka niissä tavallaan sitä odotettiin.

Tai vastattiin, mutta päivien kuluttua. Kumpi viipyi, vastaus vai toivotus, ei ole tiedossa.

Sähkö
Kun olet Keniassa valtakunnanverkon ulkopuolella, ota huomioon, että muutkin tarvitsevat sähköä. Suunnittele puhelinten ja kameroiden akkujen lataus, ottaen huomioon, että muutkin haluavat ladata akkujaan. Ole ensimmäinen ja niin edelleen.

Sähköä Kenian erämaa-asemilla saa yleensä aikavälillä 18–22, mutta myös aamulla sähköä saattaa olla saatavilla.

Yöllä kännykkä kannattaa pitää kokonaan pois päältä, ettei lataus kulu hukkaan. Jos kuitenkin haluaa käyttää sitä herätyskellona, kannattaa katsoa, herättääkö se, jos se on pois päältä. Esimerkiksi Lumia ei herätä, mikä lienee edistystä verrattuna aiempiin Nokia malleihin – nehän herättivät.

Taskulamppu
Mukana on oltava kunnollinen taskulamppu. Sellainen, jossa on hyvä valo, kunnon paristot ja joka todella mahtuu taskuun. Ja se pitää pitää joko siellä taskussa tai paikassa, josta sen löytää pimeässä.

Nimittäin, yöllä on todella pimeää. Taskulamppu pitää todellakin löytää siitä kohtaa sängyn alta mihin käden ojentaa, muuten on hukassa.

Ja sen pitää olla aina saatavilla, myös valoisaan aikaan, koska sitä on aivan yhtä tyhjän kanssa etsiä sitten kun valoa ei enää ole. Ja tämä koski myös aikaväliä 18–22, koska vaikka niissä majapaikoissa olikin valot, niin niin hyvät ne eivät kuitenkaan olleet, että niiden varassa varsinaisesti olisi löytänyt mitään.

Näihin tunnelmiin, hyvää matkaa ja kysykää, jos aihetta löytyy.

Safari Keniassa VI – eläimet

Esittelen tässä muutamat eläimet, joita kohtasimme. En kaikkia. Nimet pyrkivät olemaan ensiksi suomeksi, sitten englanniksi ja latinaksi ja jos on selvinnyt, swahiliksi, mutta nimien eläintieteelliseen täydellisyyteen ei voi luottaa.



Afrikanpuhveli/African Buffalo/Syncerus caffer/Nyati, mbogo
Tämä kasvissyöjä on vaarallinen vastustaja jopa leijonalle, eikä leijona mielellään käykään afrikanpuhvelin kimppuun, sillä nämä puolustautuvat laumana. Leijonia tarvitaan 3–4, ennen kuin ne uskaltavat hyökätä. Sarven heilautus, ja leijona saattaa olla vainaa. Afrikanpuhveli elää symbioosissa muutaman lintulajin kanssa: ne syövät sen selästä loisia.



Arovaraani/Savannah monitor/Varanus exanthematicus
Arovaraani oli krokotiilin lisäksi ainoa mainittavan kokoinen lisko, jonka havaitsimme. Eläin asui keskellä savannia virtaavan joen synnyttämässä kosteikossa ja meidän tiirailuamme aikansa seurattuaan se lähti hitaasti oikomaan poispäin. Arovaraani syö lihaa ja raatoja, mutta ei ole ihmiselle vaarallinen vaikka voikin häirittynä puraista ikävästi.



Flamingo/Greater flamingo/Phoenicopterus roseus
Näitä kavereita näkyi Nakuru-järvellä. Flamingo syö levää ja pikkueläimiä. Flamingo on erityisen kranttu veden laadun suhteen ja muuttaa helposti.



Gepardi/Cheetah/Acinonyx jubatus/Duma
Gepardi on maailman nopein nisäkäs. Se saattaa kiihdyttää huippunopeuteen, 115 kilometriin tunnissa jopa neljässä sekunnissa, mikä on alle puolet siitä, mihin parhaat autot pystyvät. Niinkuin kansakoulun eläinopista muistamme, gepardi on siitä harvinainen kissaeläin, että se ei kykene vetämään kynsiään tassujen sisään.



Gnuantilooppi/Blue wildebeest/Connochaetes taurinus/Nyumbu
Tässä on varmastikin gnuantilooppiuros, koskapa talvisaikaan gnuantilooppinaaraat ovat lapsenteossa etelämpänä Tansanian puolen Serengetissä, joka käytännössä on yhtä ja samaa suojelualuetta Masai Maran kanssa, välissä on vain valtionraja.

Kun gnuantilooppiurokset tulevat syksyllä Masai Maraan, alue kasvaa metristä heinää. Parissa kuukaudessa heinä katoaa, ja melkeinpä pelkästään tämän eläimen suuhun. Gnuantilooppien vaellus Itä-Afrikassa on maailman suurin maaeläinten vaellus. Matkaa kertyy vuodessa 800 kilometriä ja eläimiä on 2,5 miljoonaa, joista gnuantilooppeja kaksi miljoonaa ja loput jonkinlaisia hang aroundeja, kuten seeproja.

Gnu-uroksilla on erikoinen tapa selvittää, kuka sen naaraan saa: ne juoksevat kilpaa. Tämä menettely yksinkertaistaisi ihmistenkin maailmaa huomattavasti ja saisi varmaan talouden taas kasvamaan, olkoonkin että jamaikalaiset ja kenialaiset saisivat valita parhaat.

Juoksemisessa gnuantiloopit ovat hyviä, mutta tyhmiä, kas kun niillä on tapana pysähtyä noin sadan metrin välein katsomaan, että jäikö ne muut kauaskin, ja jos se onkin leijona siinä takaa-ajossa niin siinähän sitten gnu jää kiikkiin. Tästä syystä gnu on leijonille helpohko saalis, ainakin juoksuun lähdettyään. Tarun mukaan gnuantilooppi on maailman alussa koottu muilta elämiltä ylijääneistä varaosista.



Hyeena/Spotted hyena/Crocuta crocuta/Nyangao, fisi
Kuvan täplähyeena on raadonsyöjä. Sadankin yksilön laumoissa elävä hyeena käy silti myös elävien kimppuun ja on itse asiassa leijonan jälkeen alueen voimakkain peto ja usein jopa kilpailee leijonien kanssa samasta saaliista. Hyeenan ruoansulatus on lähes vänrikki Koskelan luokkaa: se syö luuta ja paskantaa brikettejä. Vain karva jää siltä sulattamatta.

Hyeenan ruumiinrakenne on erikoinen. Toisin kuin yleensä nelijalkaisilla nisäkkäillä, sen etujalat ovat takajalkoja vahvemmat ja eturuumis muutenkin on voimakasrakenteinen. Erityisesti sen leuat ovat voimakkaat. Hyeena ulvoo ja urahtelee öisin.



Impala/Impala/Aepyceros melampus/Swala pala
Impala viihtyy sadankin eläimen laumoissa ja yrittää sekoittaa saalistajien päät hyppimällä eestaas ja sinne tänne. Impalauroksella on yleensä joko ei yhtään tai paljon naaraita, siis kokonainen haaremi. Naaraatta jääneet taas muodostavat poikamieslauman, jonkalainen tässäkin kuvassa oppaan mukaan on, mikä epäilyttää, sillä eihän noilla ole sarvia.



Kattohaikara/White Stork/Ciconia ciconia
Kas kummaa, haikarakin vielä. Kattohaikara talvehtii muun muassa Keniassa. Tarun mukaan kattohaikara tuo lapsen perheeseen silkkinyytissä, mutta tämän tarun täytyy olla tuontitavaraa, sillä vanha suomalainen nimi kattohaikaralle on valkea tuonenkurki.



Kirahvi/Giraffe/Giraffa camelopardalis/Twiga
Kirahvista riittäisi tarinaa. Se syö vain puun lehtiä, missä hommassa sillä ei juuri ole kilpailijoita. Mutta eukalyptuspuun piikit repivät sen suun limakalvoja yhtenään. Siksi sillä on syljessä antiseptistä ainetta, joka parantaa haavat nopeasti.

Kirahvin viholliset ovat vähissä. Esimerkiksi leijona ei normaalisti käy sen kimppuun, koska yksikin kirahvin potkaisu saattaa tappaa leijonan. Mutta kun kirahvi on juomassa, se joutuu levittämään etujalkansa oikein leveälle, että yltäisi veteen, ja silloin leijona saattaa käydä kirahvin kurkkuun. Kirahvinkin huippunopeus on 45 kilometriä tunnissa.

Sanomatta selvää on, että kirahvin sydän on erittäin vahva, nisäkkäistä vahvin, mutta mitä luulette, onko kirahvilla pitkä kaula jo silloin kun se syntyy? No onpa tietenkin, itse asiassa jopa paljon aikaisemmin. Kaula on kohdussa semmoisella somalla rullalla. Kannattaa googlata giraffe ja embryo.



Korppikotka/Lappet-faced vulture/Orgos tracheliotos
Tämä lintu piti nähdä, niin paljon on Edgar Rice Burroughs siitä kirjoittanut. Vaikka savannilla oli raatoja paljon, korppikotkia näkyi harvoin. Ehkä ne ehtivät raadolle ensimmäisenä, mutta joutuvat sitten perääntymään vahvempien tieltä. Onpahan kumminkin Afrikan suurin raadonsyöjälintu ja sitä sanotaan jopa maailman vahvimmaksi lentäjäksi, jonka näkökyky on lyömätön.



Kruunukurki/Black Crowned Crane/Balearica pavonina
Kruunukurki tosiaankin on meikäläisen kurjen sukulainen, ja matkan ehdottomasti korein lintu. Kruunukurki asustelee savannillakin, mutta pesii kosteammilla seuduilla ja on siitä erikoinen kurki, että se pesii puussa. Metrisen kruunukurjen siipien kärkiväli on lähes 1,9 metriä ja se painaa kolme ja puoli kiloa. Kruunukurki syö sitä mitä meikäläinenkin kurki: hyönteisiä, matelijoita ja pieniä nisäkkäitä.



Lehmäantilooppi/Hartebeest/Alcelaphus buselaphus
Näitä antilooppeja oli tosiaan niin monenlaisia, että luvut menee sekaisin. Kohta tulee lisää. Niitä odotellessa, tässä kuvassa on ilmeisestikin punalehmäantilooppi. Se elää laumoissa ja molemmilla sukupuolilla kasvaa sarvet. Häiriintyessään voi olla vihainenkin.



Leijona/Lion/Panthera leo/Simba
Jokainen kuva leijonasta oikeastaan tekee sille vääryyttä, sillä niitä on kolmea täysin erinäköistä sorttia: uroita, naaraita ja pentuja. Nämä ovat pentuja. Aikuisena naaras painaa 200, uros 250 kiloa. Leijona saalistaa laumassa ja on ainoa afrikkalainen peto, joka pystyy tappamaan itseään neljä kertaa suuremman eläimen.

Kun saalis on tapettu, urosleijona saa ensimmäisenä syödä parhaat palat. Niihin kuuluvat sisäelimet ja aivan erityisesti mahalaukku ja siitä aivan erityisesti mahalaukun sisältö. Siis oksennus. Makunsa kullakin. Yhdellä saaliilla leijonat saavat pidettyä nälän poissa nelisen päivää.

Leijonien iskuhommissa naaras on yleensä se innokkaampi osapuoli. Jos uros on paikalla, poikasia ei kannata tähyillä: jos niitä olisi, naaras ajaisi uroksen kauas. Naaraat metsästävät yhdessä, mutta jättävät aina yhden vahtimaan pentuja lähinnä urosleijonan takia. Naaraat taas imettävät paitsi omia, myös naapurin akan poikasia.



Leopardi/Leopard/Panthera pardus/Chui
Leopardin näkeminen ei ole ihan helppoa ja yleistä, mutta me onnistuimme näkemään niitä kahteenkin otteeseen. Ensiksi maassa ja sitten puussa. Leopardi on hyvin laajalle levinnyt eläin ja on elinympäristönsä ja ravintonsa suhteen erittäin mukautuva.

Leopardi on muuten sitten sama laji kuin pantteri, kuten tuosta latinankielisestä nimestä voi päätellä. Nimitys leopardi tulee vanhasta uskomuksesta, jonka mukaan eläin olisi leijonan (lat. Leo) ja mustan pantterin (pard) risteytys. Pohjois-Amerikassa pantteri taas viittaa usein puumaan ja Etelä-Amerikassa sillä saatetaan tarkoittaa jaguaaria, joka on eri juttu kuin jagulaari.

Mustan leopardin eli pantterin väri sopii hyvin hämärään sademetsään, kun taas kuvan leopardi sulautuu hyvin savanniympäristöön. Mustan muunnoksen aiheuttaa vain yksi geeni ja usein samassa pentueessa on sekä täplikkäitä että mustaturkkisia yksilöitä. Leopardi on tukevampi, tummempi ja värikkäämpi kuin gepardi ja uros painaa 80 kiloa, naaras 20 kiloa vähemmän.



Leveähuulisarvikuono/White rhinoceros/Ceratotherium simum
Leveähuulisarvikuonoa ja huuliltaan kapoisempaa serkkuaan näimme vain Nakurussa, ja sielläkin vain kaukaa. Englanninkielinen nimi tulee hollannin kielen leveää tarkoittavasta sanasta weit, joka tarkoittaa leveää ja viittaa huuliin. Suomenkielinen nimi on siis oikea ja englanninkielinen väärä, mutta tarina kertoo myös sen, että ennen aikaan leveähuulisarvikuono eli paljon laajemmalla alueella, siis myös siellä, missä hollannikkaat laidunsivat, mutta muuallakin.



Makkarapuu
Makkarapuu ei ole eläin eikä sen hedelmä ole lihaa, vaan masaiden oluen raaka-ainetta. Aivan siskonmakkaran näköinen, siis tuo hedelmä, mutta olueksi jalostetussa muodossa kielletty siskoilta, jos ovat masaita.



Mangusti/Banded mongoose/Mungos mungo/Nkuchiro
Kuvan seepramangusti oli niitä harvoja eläimiä, jotka juoksivat meitä pakoon. Mangusti elää parinkymmenen yksilön laumoissa ja syö pikkueläimiä ja hyönteisiä.



Marakatti/Vervet monkey/Chlorocebus aethiops/Tumbili
Näiden vihermarakattien katselemisessa ei ollut oppaamme mielestä mitään kiinnostavaa. Eläintä ei selvästikään oikein arvostettu, vaan pidettiin pikemminkin maanvaivana. Yksi tällainen hyppäsi automme korotetulle katolle, siitä etuosan katolle ja oli vahvasti tulossa autoon sisälle, kunnes mottasin sitä turpaan. Siitä se onneksi säikähti ja häipyi.

Oppaamme mukaan toimin ehdottomasti oikein, sillä hellyttävästä ulkomuodostaan huolimatta se olisi autoon päästessään saattanut tehdä huomattavaa tuhoa: repiä penkit, vaatteet ja kassit vain ruokaa etsiessään. Itse vähän mietin, että olisihan se saattanut perhana minuakin puraista, mutta eipä pöljä tajunnut. Marakatti on maailman runsaslukuisin kädellinen, jos ihmistä ei lasketa. Marakatin häntä voi olla yhtä pitkä kuin muu vartalo, mikä auttanee oksistossa tasapainoillessa.



Pahkasika/Warthog/Phacochoerus africanus/Ngiri
Tätä eläintä taas tunnuttiin arvostavan Afrikassa, jos nyt ei paljon niin ainakin aivan normaalina eläimenä sitä pidettiin. Sikamaisesti pahkis rypee mielellään kuralammikoissa ja syö ruohoa polvillaan, siis niin että etupää on etujalkojen polvien varassa.



Paviaani/Olive baboon/Papio anubis/Nyani
Myöskään kuvan oliivipaviaani ei tuntunut nauttivan kovin suurta arvostusta paikallisten keskuudessa. Suku lienee pahin. Paviaani on kuitenkin jopa 45-kiloisena Afrikan suurimpia kädellisiä. Paviaanin tunnistaa U:n muotoon taipuvasta hännästä ja koirankuonosta.



Pelikaani/Great white pelican/Pelecanus onocrotalus
Pelikaani, joka siis on kuvassa keskellä, viihtyy vesistöjen äärellä 6–12 yksilön laumoissa. Tämä pelikaani oli Nakuru-järvellä.



Pyhä pillerinpyörittäjä/Scarab/Scarabeus sacer
Wikipedian mukaan Pillerinpyörittäjä on Katariina Sourin teos, jonka Tammi kustansi vuonna 2010, mutta se ei olekaan pyhä, niinkuin tämä sittisontiainen tässä, vaikka sitä ei oikeastaan oikein edes näy mutta kyllä se siellä pallon varjossa on. Sen pyhyys johtuu siitä, että muinaiset egyptiläiset arvelivat näin: ensiksi auringonjumala Ra loi maailman, minkä jälkeen Apopis-käärme varasti auringon, kun taas pyhä pillerinpyörittäjä pelasti homman kokoamalla uuden auringon ja pyörittämällä sen taivaan rannan yli.

Nämä tavalliset pillerinpyörittäjät tekevät lantakikkareista tämmöisiä palloja ja kierittävät niitä syrjemmälle varmistaakseen, etteivät ne joudu parempiin suihin. Tämä pitäisi kyllä nähdä videona, mutta kun en osaa linkittää. Tässä kuoriainen tosiaan pyörittää norsunkakasta kokoamaansa palloa, johon lisäksi on kiinnittynyt vapaamatkustaja. Vauhti oli melkoinen.



Puhelinpuu/Telephone tree/Arboris telephonos
Tämä paikallinen puulaji on alkuperäinen kenialainen puulaji eikä sitä esiinny missään muualla kuin Kenian suojelualueilla.



Savannikoira/African wild dog/Lycaon pictus/Mbwa mwitu
Tässäpä eläin, jota en tiennyt olevan olemassakaan, mutta onko ihme: niitä on vain noin 2500. Erittäin vaarallinen ihmisellekin. Metsästää laumoissa yleensä antilooppeja ja käyttäytyy monella tavalla aivan kuin kotoinen koiramme. Savannikoira tunnettiin aiemmin nimellä hyeenakoira.



Ronsu eli efelantti/African bush elephant/Loxondonta africana/Tembo
Norsu on ihmeellinen eläin. Kun se vanhenee, se ei suinkaan mene vesiputouksen alle kuolemaan, vaan koska sen hampaat alkavat putoilla, se siirtyy vetisemmille alueille, missä ruoho on pehmeämpää ja helpompaa syödä vähin hampain. Kun loputkin hampaat putoavat eikä se kykene syömään enää pehmeää ruohoa, se lopulta kuolee nälkään.

No, se ei ole vielä ihmeellistä, mutta entäs tämä. Jos norsu kuolee aiemmin kuin vanhuuttaan, norsulauma hautaa kuolleen keräämällä sen päälle oksia ja muuta tavaraa. Sitten pidetään hautajaisseremonia, jonka aikana norsut kiertävät vainajan ympäri ja soittavat torvea. Jos norsulauma sattuu samalle paikalle vaikka jopa 40 vuotta myöhemmin, hautapaikan ympärillä tehdään jälleen muutama seremoniakierros torvia töräytellen. (Mitenkähän tämäkin kaikki on saatu selville?)

Norsu saattaa painaa jopa kuusi tonnia ja elää kymmeniä vuosia. Poikasta se odottaa kaksi vuotta ja hoitaa sitä kolmivuotiaaksi. Sukukypsäksi se tulee vasta 25-vuotiaana. Norsun näköaisti on huono ja esimerkiksi sadan metrin päässä olevan hiassin se näkee vain valkoisena läikkänä, mutta hajuaisti sillä on todella hyvä.



Rototiili/Nile crocodile/Crocodylus niloticus/Mamba
Tammikuussa krokotiilit eivät tehneet paljoakaan. Mutta kun eläinten muutto koittaa, krokotiilillä on kissanpäivät, sillä syötävää riittää ja sitä on helppo saalistaa. Siinä auttaa, että eläimellä on kokonaista 80 hammasta.

Krokotiii on paloitellut muita eläimiä jurakaudelta saakka eli 150 miljoonaa vuotta ja se on nykyään elävistä lajeista lähinnä dinosauruksia. Krokotiili kasvaa kahdeksanmetriseksi tonnin painavaksi järkäleeksi ja elää yhtä kauan kuin ihminen. Enimmäkseen krokotiili syö kylläkin kalaa, mutta esimerkiksi Mara-joella riittää lihaakin.



Seepra/Common zebra/Equus quagga/Punda milia
Tiesittekö muuten, että maailmassa ei ole kahta raidoitukseltaan samanlaista seepraa? Entä tiesittekö, miksi seepralla on raidat? No en tiedä minäkään, eikä itse asiassa kukaan, mutta se tiedetään, että seepra on valkoinen eläin, jolla on mustia raitoja eikä päinvastoin. Seepra on melko arka eläin, joka liikkuu pienissä ryhmissä. Se pitää kiljahtelevaa haukuntaa ja nyökyttelee päätään edestakaisin, kun on hyvällä tuulella.



Sihteerilintu/Secretary Bird/Sagittarius serpentarius
On kaksi kilpailevaa teoriaa siitä, mistä puolitoistametrinen sihteerilintu on saanut nimensä. Ensimmäisen mukaan se muistuttaa viktoriaanisen ajan sihteerinasuun pukeutunutta naista. Toisen mukaan nimi taas on väännös linnun arabiankielisestä nimestä saqr-et-tair, joka tarkoittaa yksinkertaisesti metsästävää lintua. Toisin kuin sihteerit, syö käärmeitä ja liskoja, jotka se tappaa polkemalla ne maahan jonkinlaisella tanssirituaalilla. Viihtyy myös puussa, mutta ei lennä muuten kuin siellä käydäkseen ja tultuaan häirityksi.



Strutsi/Common ostrich/Struthio camelus
Strutsi eli kamelikurki, kuten latinalaisesta nimestä voi päätellä ei sitten työnnä päätään minnekään kun vaara uhkaa, vaan juoksevien lintujen lailla se yleensä – juoksee niin vimmatusti. Päänsä se työntää maahan etsiessään kiviä ruoansulatuksensa avuksi. Parimetrinen ja satakiloinen strutsi on maailman suurin lintu.



Suippohuulisarvikuono (pensassarvikuono)/Black rhinoceros/Diceros bicornis/Faru, kifaru
Tämän näimme Nakurussa. Sarvikuonoja katsellaan yleensä kaukaa, sillä ne eivät todellakaan pidä häiriöistä. Ja kun se sen osoittaa, kaikki tapahtuu äkkiä: eläin kiihdyttää nopeasti yli 55 tuntikilometrin nopeuteen. Suippohuulisarvikuono painaa jopa 1400 kiloa. Sen onnettomuus on, että jotkut luulevat saavansa sen sarvesta seksuaalista kykyä. Niinpä niiden määrä on pudonnut 1990-luvun alun 100 000 yksilöstä ällistyttävään 2500:een. Nyt metsästysvartijoita lahjovat jo kiinalaisetkin.



Termiitti/Termite/Isoptera
Tai siis oikeastaan termiitinpesä. Näitä oli kaikkialla, isoja ja pieniä, osa käytössä, osa hylättyjä. Termiittiä sen sijaan emme nähneet eikä sekään oikeastaan edes tarkoita eläintä, vaan eläinryhmää.



Thompsonin gaselli/Thomson's gazelle/Eudorcas thomsonii/Swala tomi
Taas yksi antilooppi. Tätä sanotaan Tommyksi ja se elää vain Itä-Afrikassa Masai Maran ja Serengetin alueilla.



Topiantilooppi/Topi/Damaliscus lunatus/Nyamera, topi
Topillakin on siis oma antilooppi. Topi on ainoa tummanruskea ja sileäkarvainen antilooppi. Sen paras tuntomerkki on metallinsiniset lavat ja lonkat. Topi elää muutaman yksilön ryhmissä.



Vesiantilooppi/Waterbuck/Kobus ellipsiprymnus/Kuru
Ja vielä tämäkin partasuu. Vesiantilooppi viihtyy seisovan veden ääressä kymmenen samanlaisen laumassa, jota johtaa agressiivinen uros. Vesiantiloopin hännän ympärillä tai alapuolella on valkoinen kuvio.



Virtahepo/Common hippopotamus (hippo)/Hippopotamus amphibius/Kiboko
Last but not least. Vaikka ei ole peto, virtahepo tappaa Afrikan eläimistä eniten ihmisiä. Miksi? Oppaan selityksen mukaan se johtuu korvien välistä: nähdessään ihmisen sillä ei tule päähän mitään muuta ajatusta kuin että tuo on saatava hengiltä. Tosiasiassa se taitaa olla niin, että se hermostuu, jos ihminen menee sen ja veden väliin, jolloin se menee suorinta tietä veteen ja kaikki mikä jää väliin, on silloin vaarassa.

Virtahepo elää muutaman kymmenen yksilön laumoissa ja painaa jopa 3000 kiloa. Se on aika vikkelä maallakin, saavuttaa kevyesti yli 30 tuntikilometrin nopeuden. Päivät virtahepo lilluu vedessä, nukkuukin, eikä huku, koska seisoo pohjaa vasten, mutta osaa tehdä jopa eskimokäännöksen. Yöt se taas kulkee maalla heinää syömässä. Leijona pystyy tappamaan virtahevon.

Muun ohella lähteenä on käytetty Wikipediaa ja verkkosivua osoitteessa http://www.ntrautanen.fi/safari/maaelaimia.htm. Kävin molemmilla sivuilla 9.2.2014.

Jäljellä on vielä yksi Kenia-juttu, jossa kerrotaan käytännön ohjeita safarille haluaville.

PEFCillä voisi korjata metsälainkin

Ympäristöjärjestöt niittasivat taas kielteisen kantansa Suomessa laajasti käytössä olevaan PEFC-metsäsertifiointiin (HS, 4.2.2014). Perustelut olivat propagandistisia, elleivät demagogisia.

PEFCin kriteerit kuulemma sanelee teollisuus ja työ on epädemokraattista. Todellisuus kuitenkin on toista: kriteerityöhön saa osallistua jokainen halukas ja tuloksesta pyritään saamaan yksimielinen. Teollisuus edustaa työssä vähemmistöä.

Teollisuus on kuulemma markkinoinut PEFCiä. Todellisuudessa suurimmat PEFCin markkinointiponnistukset on tehty Suomen Metsäsäätiön tuella ja sitä rahoittaa koko metsäala.

Kirjoittajat väittävät myös, että PEFCin aikana luonnon monimuotoisuus on heikentynyt. Voi ollakin, mutta PEFC ei olekaan luonnon, vaan metsien sertifiointijärjestelmä.

Ja mitä metsiin tulee, esimerkiksi viime uhanalaiskartoituksen mukaan metsissä menee paremmin kuin muualla luonnossa, eikä uhanalaisten osuus kaikista tutkituista lajeista siellä muuallakaan kasvanut vuonna 2010 päättyneellä kymmenvuotiskaudella.

Kysyin kartoituksen julkistamisen yhteydessä pidetyssä tiedotustilaisuudessa tutkijoilta, mikä on suurin yksittäinen syy metsien hyvään kehitykseen. Vastaus oli yksiselitteinen: metsiin päätehakkuiden yhteydessä jätetyt säästöpuut.

Kuten tunnettua, säästöpuita jätetään nimenomaan PEFC-sertifioinnin vaatimusten takia.

PEFC on mahdollisuus
PEFC-sertifioinnin kriteereitä uusitaan parhaillaan. Ympäristöjärjestöjä on suorastaan aneltu mukaan. Turhaan.

Uuden perustelun osanotolle esitti silloinen UPM:n energian ja sellun ympäristöjohtaja Timo Lehesvirta forest.fi-verkkosivulla 6.8.2013. Kun ympäristöjärjestöt tuolloin ja myöhemminkin moittivat kiivaasti tekeillä ollutta metsälakiehdotusta heikennykseksi, Lehesvirta esitti, että PEFCiä pitäisi kehittää suuntaan, jossa nämä heikennykset korjataan.

Jos ympäristöjärjestöt olisivat vakavissaan metsälakimoitteissaan, ne luonnollisesti tarttuisivat tähän. Mutta eivät ne tartu, vaan sen sijaan ne pitäytyvät omassa FSC-järjestelmässään, jota ne sanovat ympäristömielessä tiukemmaksi kuin PEFCiä, mitä se ei ole.

Nimittäin, saadakseen tuotteen PEFC-sertifioiduksi, sen raaka-aineesta 70 prosenttia on oltava sertifioitua. Jos prosentti on alempi, se pitää mainita merkissä erikseen.

FSC:n tapauksessa vain 50 prosenttia riittää. Se on kuin neuvostoliittolainen ympäristölaki: vaikka kriteerit näyttävät tiukoilta, tilannetta helpottaa, että niiden noudattamisen kanssa ei ole niin nöpönuukaa.

Markkinat ratkaisevat
Ei Suomen PEFC silti helpossa jamassa ole, vaikka onkin osa maailman suurinta metsäsertifioinnin järjestelmää. Ensi vuoden alussa voimaan tuleva laki metsänhoitoyhdistyksistä saattaa vähentää niiden jäsenmääriä. Kun PEFCiin osallistuminen on kytketty metsänhoitoyhdistyksen jäsenyyteen, saattaa lainmuutos siis vähentää PEFCin kattavuutta.

Suurta huolta asiasta ei kuitenkaan kanneta, sillä PEFCiä vaativat teollisuuden asiakkaat. Teollisuudella tuskin on varaa ostaa sertifioimatonta puuta, ei ainakaan samaan hintaan kuin sertifioitua.

Markkinat siis ratkaissevat tämänkin asian.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 10.2.2014

Safari Keniassa V – käynti masaikylässä

Käsitykseni masaista oli, on, ja tulee olemaan positiivinen. Silti en ymmärrä heitä.

Ennakkokäsitys oli, että tässä on länsimaisen kulttuurin alla alistumaton paimentolaisheimo – no, en tiedä, onko heimo oikea sana – ja se oli oikea käsitys. Ensinäkemä on myös kaunis, niin kuin se voi olla kauniista miehistä, joilla on kauniit vaatteet. Siis todella kauniit miehet ja todella kauniit vaatteet.

Tällaisesta kauneuden arvostuksesta olisi paljonkin opittavaa eräässä pohjoisessa maassa. Myös siinä, mitä tulee käytökseen: olen varma, että Helsingin Kampin keskuksesta ei löydy yhtään niin sivistynyttä ja huomaavaista keskustelukumppania kuin olivat nämä masaimiehet.

Paino sanalla miehet. Masainaisista en osaa sanoa enempää kuin että sikäli kuin ymmärrän, heidän merkityksensä on työn- ja lastenteossa.

Kun lähdimme Enchoro Wild Life Campista masaikylään, nämä nuoret miehet ottivat seurueemme naiset kiinni ja näyttivät heille pari kasvia, joilla he tekevät vaatteisiinsa värejä. Väriä saatiin jo sillä, että kasvia hierottiin sormien välissä. Sitä sitten sipaistiin naisten kasvoille ja me miehet otimme kuvia.



Tässä sitä värikasvia hierotaan ja alakuvassa on sitten sotamaalaus aluillaan.



Saavuimme kylään. Tuli maksun aika.

Safarioppaamme Tom oli jo etukäteen kertonut systeemin. Oli nimittäin käynyt niin, että masaita oli niin sanotusti alkanut ärsyttää tämä tolkuton turistien ja hiassien Masai Maraan ryntäävä lauma. He olivat kysyneet matkanjärjestäjiltä, että mitä me hyödymme tästä.

Kuten Tom sanoi, ”esitin heille, että jokaiselta masaikylään tulevalta turistilta peritään 20 dollaria. Tällä rahasummalla masait esittelevät kyläänsä."

Systeemi toimii niin, että rahat käytetään masaiden hyväksi siten kuin yhdessä matkailuyrittäjien kanssa päätetään. Viimeksi rahoja oli käytetty masaiden kouluolojen kohentamiseen.

Matkailuyrittäjien kannattaa markkinoida vierailua masai-kylässä, koska heidän on hyvä olla väleissä masaiden kanssa. Masaiden taas kannattaa olla väleissä matkailuyrittäjien kanssa, koska näin he saavat rahaa, joka varmasti ainakin jollakin tapaa tukee heidän elämäänsä.



Tässä Hannes maksaa kyläpäällikön pojalle (kesk.). Hän oli ainoa, jolla oli oikeus ottaa käynnistämme maksettuja rahoja vastaan.

Matkailuyrittäjät kykenevät valvomaan tätä kautta masaiden saamaa rahaa, koska he tietävät, montako turistia he ovat kylään vieneet. Tämä on todellakin aukoton ja läpinäkyvä win-win-win-systeemi, koska myös me, paikalla käyvät turistit hyödyimme.

Näin hienosta kuviosta ei tietenkään voinut olla ulkona. Niinpä maksoimme mielellämme, kaksi kertaa kaksikymmentä dollaria, se on 32 euroa. Koska eurot hyväksyttiin, maksoin tasarahan. Tähän palaamme myöhemmin.

Millaista on masaiden elämä? Sitä minä en voi tietää, tiedän vain mitä minulle on kerrottu.

Masait elävät kylässä, jossa on taloja. Toisaalla, sosiaalisessa ulottuvuudessa masait elävät perheissä.

Perheen pää on mies ja hänellä on useita vaimoja. Vaimot asuvat lastensa kanssa kukin omassa talossaan. Miehet yöpyvät vuorotellen kaikkien vaimojensa taloissa, tasapuolisesti. Tasapuolisuudesta tässä suhteessa pidetään erityistä huolta.



Masaitalo on rakennettu lehmänlannasta ja puusta. Talon katolle oli joutunut masaikulttuuriin kuulumattomia teollisuustuotteita vesieristeeksi, mutta niitä oli hankala nähdä.

Talo on jotakuinkin 15–20 neliön suuruinen. Siinä on viisi huonetta: yksi karitsoille, yksi vasikoille, yksi ihmislapsille, yksi vanhemmille ja yksi keittiö.

Keittiö tarkoittaa tilaa, jonka lattialla on tulisija. Siinä tehdään ruoka. Katonrajassa on aukko savua varten.

Ikkunoita ei ole. Masaiden koti on siis savuinen ja pimeä.

Kysyin, miksi te ette voi tehdä ikkunoita. Minulle vastattiin, että moskiitot tulisivat ikkunasta sisään. Kysyin, eikö voi laittaa hyttysverkkoa. Minulle vastattiin, että sellainen ei kuulu masaikulttuuriin eikä se oikeastaan kuulu miehille, sillä masaikulttuurissa naiset rakentavat talot.

Masaikulttuurissa naiset tekevät kaiken muunkin. He keräävät polttopuut viereiseltä vuorelta, he tekevät ruoan ja vaatteet, he kasvattavat lapset, he tekevät korut, joita miehet myyvät.

Miesten tehtäviin kuuluu karjan paimentaminen. Usein he kuitenkin maksavat jollekin toiselle siitä, että tämä paimentaa karjaa heidän puolestaan.

Ja miksipä se hyttysverkko masaikulttuuriin kuuluisikaan, sillä talon ovi on auki yöt ja päivät. Tai oikeastaan, ovea ei edes ole.



Päivisin masaiden karja on laitumella ja öisin normaalisti kylän yhteispihalla, jonka ympärillä talot ovat. Piha on sen mukaisessa kunnossa.

Minulta kysyttiin, millaisia taloja teidän naisenne rakentavat. Mitähän tuohonkin vastaisi?

Sanoin, että meillä ne ovat kyllä miehet, jotka rakentavat talot, ainakin perinteisesti, sillä meillä talojen pitää olla vankkoja, koska yöllä voi olla jopa 40 astetta pakkasta ja rakennusmateriaalina käytettyjen hirsien liikuttelu on miehillekin aika hankalaa, saati sitten naisille.

Huomaan, että minua ikään kuin säälitään. Huomaan myös, että he eivät tiedä, mitä on pakkanen ja mikä on hirsi; savannilla ei kasva suoria puita. Lumen he tietävät, sitä näkyy Kilimandzaron rinteillä.

Mutta nyt kiiruhdan tapahtumien edelle. Ennen vierailuamme masaitalossa meille esitettiin tansseja. Ensin tanssivat naiset. Tanssi oli vaatimaton ja sopi hyvin yhteen naisten muunkin roolin kanssa.



Masainaisten tanssi ei oikeastaan ollut tanssia laisinkaan, mikä on siinä mielessä ymmärrettävää, että yhdelläkin naisista oli selässään vauva. Ensiksi he lauloivat paikallaan, ja sitten lauloivat kävellen kahdeksikkoa. Siinä kaikki.

Miehet panostivat tanssiinsa paljon enemmän. Siinä tärkeintä oli osoittaa kykyä hypätä korkealle. Miksi? Koska sillä saa alennusta myötäjäisiin, useitakin lehmiä.

Mutta onko tästä mitään muuta hyötyä? Mistä on tullut tämä korkealle hyppäämisen arvostus? Usein tällainen liittyy jotenkin työhön, jos sellaista siis on. ”Onhan siitä, pääsee helposti puskien yli.”



Masaimiesten tanssi oli enimmäkseen kahdeksikon muotoista juoksahtelua, mutta myös hyppynäytöksiä, joissa tärkeintä ei ollut akrobatia vaan hypyn korkeus. Korkeimmalle hyppäsi Moses, kolmas oikealta. Mieleenpainuvinta miesten tanssissa oli kuitenkin laulamalla tehty musiikki, joka kuulosti alkukantaiselta sävelkuluttomassa rytmillisyydessään ja maagisuudessaan.

Myötäjäisalennusta saa myös siitä, että on tappanut leijonan. Useitakin leijonia tappaneita masaimiehiä näimme monta.

Karhunkaatajistamme kertomani tarinat eivät saavuttaneet kiinnostusta. Ehkä olen huono tarinankertoja.

Masait ”saavat syödä” vain naudan ja lampaan lihaa, sekä niiden maitoa ja verta ja lisäksi maissia. Masaiden keskuudessa myös juodaan itse tehtyä olutta.

Silti he kasvattivat myös kanoja. Kysyin, miksi? Vastaus: ne myydään.

Ruoka laitetaan tulisijalla masaitalossa, jota lähdimme nyt tutkimaan. Tutkimme taloa niin perusteellisesti kuin sen voi tehdä, pimeydessä. Lopuksi meidät istutettiin keittiön nurkassa olevaan sohvaan.



Masaitalon keittiö. Keskellä olutpannu ja ylhäällä savureikä.

Kysyimme kaiken kysyttävän, minkä jälkeen meiltä kysyttiin, että onko vielä kysyttävää. Emme keksineet.

Sen jälkeen meille kerrottiin traditionaalisesta masaiden lahjasta kylässä kävijöille. Päällemme alettiin ripustaa koruja.

Tajusin, että tästä ei päästä ilmaiseksi. Olimme kuvitelleet, että se 50 dollarin maksu vapautti meidät pakkomyynnistä. Mutta ei. Korujen normaalihinta oli 50 euroa.

Oli kuitenkin pimeää. Tempaisin taskustani lampun ja sanoin, että tällä voimme tutkiskella lahjojenne arvoa. He ilahtuivat ja alkoivat tutkia taskulamppuani. Pimeässä asuvilla masailla taskulamppuja ei ole. Eivät kuulu kulttuuriin.



Taskulamppu testissä masaitalon pumeydessä.

Selvisimme 20 eurolla. Kun pääsimme ulos, meidät ohjattiin torille, missä sai ostaa lisää.

Viimeistään tässä vaiheessa tulivat mieleeni Tomin sanat, että ei masailla rahasta ole pulaa, pulaa on vain paikoista käyttää rahaa. Mitään he eivät voi ostaa, koska mikään ostettu ei kuulu masaikulttuuriin.

Tähän on kuitenkin poikkeus: olutpannu. Se on tehty kunnon aineesta, jaloteräksestä. Siinä masainaiset tekevät olutta makkarapuun hedelmistä. Oluesta kerrotaan mielellään tarinoita.

Saamme kuulla, että seurueessa vain vanhimmat saavat juoda olutta. Oluenjuomiskypsyys saavutetaan jossakin 25:nnen ikävuoden kohdalla, tai sitten menemällä naimisiin. Esimerkiksi näissä kuvissa esiintyvistä vain harvat saavat juoda kyseistä olutta.

Luulin tietäväni vastauksen, kun kysyin, koskeeko tämä myös naisia. Luulin, että minulle vastataan, että ei. Mutta minulle vastattiinkin että ”häh, ai niin mikä?”

Siis tämä oluenjuonti. Ja niin hämmentävä oli kysymykseni, että sitä pitää oikein miettiä, ymmärsivätkö he oikein, että oikein tuollaista joku ottaa ja kysyy. Tietenkään naiset eivät saa olutta juoda, olivat sitten millä tavalla kypsiä hyvänsä. Eivät lainkaan.

Torilla päällikön poika koputtaa olkapäätäni ja kysyy, voisinko vaihtaa euroja Kenian rahaan. Pyyntö on järkevä ja kohtuullinen, koska se koskee kolikoita. Mitäpä he niillä tekisivät, toisin kuin minä.

Sanon että selvä pyy. He pyysivät eurosta 150 shillinkiä. Minä siihen että oho, eikös se ollut sata shillinkiä silloin kun me maksoimme sen 32 euroa?

Kaverin katse alkaa kierrellä, mutta kurssi ei muutu. Minä siihen, että OK, ei sitten. Ja niin he suostuvat entiseen kurssiin.



Tässä taas on vuorossa rahojen vaihto takaisin.

Ilta alkoi hämärtää ja karja palata kylään. Se muistuttaa saamelaisten porokarjaa siinäkin mielessä, että kaikkien eläimet ovat samassa, yhteisessä laumassa.



Nähtyämme ensimmäisen masaiden karjalauman, lähetimme terveisiä eräälle keskisuomalaiselle karjatilalle, että paljon enemmän näillä on kantturoita kuin teillä mutta ihan saman ikäiset paimenet. Vaan emmepä tienneet, että siinä oli koko kylän lauma. Eivätkä ne, toden sanoakseni, kovin hyvässä lihassa näyttäneet olevan.

Meidän oli aika päättää vierailumme, joka oli hyvin valaiseva ja oli sitä vielä paluumatkallammekin.

Nimittäin, vastaan tuli kaksi teini-ikäistä poikaa rajusti telmien ja juoksennellen. Meille kerrottiin, että he viettivät viimeisiä päiviään lapsina ja heitä odotti parin päivän päästä miehuuskoe: kaksi viikkoa kahdestaan metsässä – tai mitä se nyt on, villissä luonnossa – vain aseet varusteenaan. Sen kun läpäisee, voi alkaa katsella vaimoa ja sitä kautta pääsee sitten talostelemaankin, ehkä jopa juomaan makkarapuuolutta.

Leirillä muistin, että nuotiopaikalla on näytillä keihäs, jolla yksi masaimiehistä on tappanut niitä leijonia. Päätän käydä tutkimassa sitä.



Leijonantappokeihäs on pitkä ja se on kaksiteräinen. Maata kohti osoittavassa päässä on pitkä ja terävä piikki.

Muistelen näkemääni urosleijonaa. Yhtäkkiä tajuan, että on se sittenkin eri juttu survaista tällainen hyökkäävän leijonan rintaan kuin ampua karhua tuliluikulla, vaikka läheltäkin.

Sillä eihän se karhu iholle pääse, tai se on ainakin tarkoitus. Jos pääsee, peli lienee menetetty.

Seuraavat osat käsittelevät kohtaamiamme luontokappaleita kuvineen sekä käytännön ohjeita Kenian-matkaa varten.