Nato – miksi ei?

Sen lisäksi, että Nato-jäsenyyttä vastustetaan väittämällä sitä sotakiihkoiluksi, pullisteluksi ja sapelinkalisteluksi, siitä on esitetty myös väitteitä, joihin on mahdollista vastata.

”Suomella ei ole mahdollisuutta liittyä Natoon, koska jäsenyys ei saa poliittista tukea.” Sitaattiin tiivistyy Suomen ulkopoliittisen linjan sekoomus. Se on toimittajankin kirjoittamaksi käsittämätön, etenkin kun kyseessä on politiikan toimittaja, Helsingin Sanomien Unto Hämäläinen (27.10.2012).

Eikö juuri politiikan toimittajan luulisi ymmärtävän, että politiikka on kamppailua aatteista tai tavoitteista? Jos Hämäläinen tarkoittaa ”poliittisella tuella” kansan mielipidettä, eikö juuri kansan mielipiteen pitäisi olla poliittisen kamppailun kohde?

Tosiasiassa Hämäläinen kuitenkin tarkoittaa poliittisten puolueiden mielipidettä. Se taas perustuu mielipidetiedusteluista saatuun käsitykseen kansan mielipiteestä, joka ei kuitenkaan perustu minkäänlaiseen asiasta käytyyn avoimeen keskusteluun ja sen perusteella tehtyyn perusteelliseen harkintaan.

Olemme pattitilanteessa: punnittua mielipidettä ei ole, eikä sitä tule, koska poliitikot pelkäävät keskustella asiasta koska menettäisivät ääniä, vaikka sitten olisivat mitä mieltä. Hämmentävintä on, että tähän tyytyvät myös Nato-jäsenyyteen myönteisesti suhtautuvat poliitikot ja puolueet, kuten Kokoomus.

Hufvudstadsbladetin toimittajat Sture Gadd ja Yrsa Grüne kysyivätkin (Hbl, 13. ja 14.5.2013), mitä varten meillä on poliittisia liikkeitä, jos ne eivät nosta esille niille tärkeitä kysymyksiä. Gaddin ja Grünen mukaan tämä koskee myös RKP:tä.

Silti, eikö juuri Kokoomuksen kuuluisi käynnistää keskustelu Nato-jäsenyydestä? Eikö juuri Kokoomuksen kuuluisi puolustaa sitä avoimesti, jos se kerran sitä kannattaa, eikä piiloutua ”kansan” selän taakse?

Kyllä, ja juuri siksi Kokoomus tässä asiassa pettänyt pahimmin. Mitä me teemme poliitikoilla, jotka muutaman vaalituloksen pelossa hylkäävät isänmaan edun? Mitä me teemme kansalaismielipiteellä, joka ei perustu minkäänlaiseen avoimeen keskusteluun, ja mitä me teemme kansalaisten Nato-asenteella, kun merkittävä osa sen kummemmin puolustajista kuin vastustajistakaan ei kysyttäessä osaa perustella kantaansa millään tavoin.

”Nato-jäsenyys ärsyttäisi Venäjää” Ne, jotka sanovat näin, osoittavat parhaan perustelun Nato-jäsenyydelle. Hämäläinenkin tuntuu kauhistelevan jo sitä, että Kreml puuttuisi Suomen Nato-keskusteluun.

Tietenkin se puuttuisi. Mutta eikö kannattaisi miettiä, miksi Suomen Nato-jäsenyys ärsyttäisi Venäjää?

Meille sanotaan, että Venäjä ei uhkaa Suomea sotilaallisesti. Aivan äskettäin ulkoministeri Erkki Tuomioja sanoi niinkin naiivisti, että eivät nyt tavalliset venäläiset kai haluaisi Suomeen hyökätä – ikään kuin sitä heiltä kysyttäisiin.

Nato-jäsenyyden tarpeellisuudessa tai tarpeettomuudessa olekaan välttämättä kyse siitä, että Venäjä suorastaan hyökkäisi Suomeen, vaikka se on naapureilleen tunnetusti sitäkin tehnyt – kylmän sodan jälkeen Euroopassakin jo kolme kertaa.

Ennen kaikkea kyse on kuitenkin siitä, mitä tehdään ennen hyökkäystä – siis painostuksesta ja siihen reagoimisesta.

Historiaa tuntevat tietävät, mikä oli Viron ja Suomen ero 1930-luvun lopun politiikassa. Nyt osat ovat vaihtuneet: Viro on peräänantamaton, Suomi myöntyväinen.

Niin 1930-luvulla kuin nytkin näkyy Venäjän politiikan perinne: naapureita painostetaan niin pitkälle kuin voidaan, eikä pienempi saa myöntyväisyydellä vastaansa mitään muuta kuin lisää vaatimuksia.

Nyky-Venäjää ei estä tällaisesta painostuksesta edes Nato-jäsenyys, nimittäin Viron. Mutta Nato-jäsenyys antaa Virolle paljon paremman selkänojan pitää kiinni eduistaan. Voi kysyä, mihin Viron ja Venäjän kiistat olisivat johtaneet, jos Viro ei olisi Naton jäsen. Mihin se on johtanut ja mihin se johtaa Ukrainan?

Suomen Nato-jäsenyys ärsyttäisi Venäjää juuri siksi, että se heikentäisi Venäjän mahdollisuuksia tällä suunnalla. Niitä mahdollisuuksia Venäjä pyrkii koko ajan käyttämään. On ihmeellistä, että tätäkään asiaa ei kyetä näkemään kirkkaassa valossa.

Mistä johtuu, että Suomi on – Venäjän lisäksi – ainoa maa maailmassa, joka julkisten kannanottojensa perusteella pitää Itämeren kaasuputkea ”vain ympäristöasiana”? Olemmeko me todellakin tässä asiassa kaikkia Baltian maita ja Ruotsia viisaampia?

Siitä, että Venäjä olisi harjoittanut kaasuputkiasiassa voimakasta painostusta Suomea kohtaan, ei ole epäilystä. Siitä, että Suomi olisi taipunut, ei liioin ole epäilystä. Siitä, että Suomi olisi tästä jotakin hyötynyt, ei ole näyttöä.

Päinvastoin, alkoi entistä häikäilemättömämpi painostus lapsikiistassa. Häikäilemättömyyttä kuvastaa, että painostusta ei edes katsottu tarpeelliseksi pitää julkisuudelta piilossa. Tällaista painostusta tulee jatkossa lisää.

Vanhan venäläisen sanonnan mukaan ”isänmaan rajat ovat pyhät”. Sanonnan salainen lisäpöytäkirja kuuluu: ”Ellei niitä siirretä poispäin Moskovasta”.

Historioitsija Robert D. Kaplan sanoo Venäjästä, että ”tarpeeksi maa-alaa ei ole koskaan riittävästi”, todistaa Markku Salomaa (Suomen Kuvalehti, 25.1.2013). Kaplanin mukaan Venäjän nykykeinoja ovat miehitys ja kaasuputkipolitiikka. Status quo -tilanteeseen tyydytään vain taktisista syistä.

Samaa todistaa Simo Pietiläinen, joka tunnetussa Anton-kiistassa diplomaattiasemansa turvin ja lopulta menettäen toi syntyperäisen Suomen kansalaisen, Antonin, Suomeen. Pietiläisen mukaan (HS, 31.10.2012) Antonin palauttamista Suomeen tukivat Venäjän miliisi ja oikeuslaitos, mutta vastusti tiedustelupalvelu FSB, jota ulkoministeriö totteli. Pietiläisen mukaan jupakassa oli kyse siitä, että Venäjä pelotteli Suomen viranomaisia, ei muusta.

Aivan varmasti Venäjä puuttuisi suomalaiseen Nato-keskusteluun. Mutta se ei ole ongelma, vaan ongelma on suomalaisten poliitikkojen ja puolueiden surkea ja pelokas haluttomuus nostaa kissaa pöydälle.

Poliitikon ja poliittisen puolueen tehtävä ei ole tehdä sitä mitä kansa haluaa. Niiden tehtävä on tarjota kansalle vaihtoehto ja perustella se. Tämän jälkeen kansalaiset voivat sitten valita tarjolla olevista vaihtoehdoista.

Se, mitä Suomi nykyään tekee ulkopolitiikassa, ei ole politiikkaa, vaan politiikan välttelyä.

”Suomen jääminen ulkopuolelle asettaisi sen omituiseen seuraan länsimaana” Tämä perustelu on todellakin esitetty, mutta ei Nato-jäsenyyden, vaan Ottawan sopimuksen suhteen. Sen ovat esittäneet ihmiset, jotka ovat kannattaneet vuonna 1997 hyväksytyssä sopimuksessa sovittua miinakieltoa. Jostakin syystä tämä argumentti ei kuitenkaan käy perusteluksi Natoon liittymiselle.

Ei, vaikka Natolla ja sopimuksella on jopa looginen yhteys: miinoista luopuminen synnyttää turvallisuustyhjiön, jota Nato-jäsenyys täyttäisi.

Entä millaisessa seurassa Suomi on? Katsotaan mitä hyvänsä eurooppalaista, sotilasliittojen ulkopuolella olevaa maata, Suomea lukuun ottamatta jokainen niistä tietää tarvitsevansa turvallisuustakuun. Esimerkiksi Ruotsilla se on Suomi, Ukrainalla sitä ei ole.

Jos Suomen linjaa jotenkin on määritelty, se kuuluu näin: niin lähelle Natoa kuin mahdollista, kuitenkin jäseneksi liittymättä. Tällä linjalla kannetaan maksimaaliset velvoitteet saamatta mitään hyötyä.

Samalla linjaus johtaa omituiseen varjonyrkkeilyyn, jossa kukaan ei puhu itse asiasta. Kun puolustusministeri Carl Haglundilta kysyttiin, mikä on muuttunut, kun Suomi vuonna 2009 ei halunnut osallistua Islannin ilmavalvontaan mutta vuonna 2012 halusi, vastaus oli niin omituinen kuin olla voi: ”Ei mikään.”

Linja siis muuttuu 180 astetta, mutta mikään ei muutu. Ei kai tällaista voi ottaa tosissaan.
Kun vakuutettiin, että osallistuminen Islannin ilmavalvontaan on pohjoismainen harjoitus eikä ollenkaan Nato-operaatio, ulkoministeri Erkki Tuomioja ihmetteli (HS, 6.12.2012), että Suomessa uskottiin tässä asiassa enemmän Naton pääsihteeriä Anders Fogh Rasmussenia kuin, esimerkiksi, Tuomiojaa.

Onko se nyt mikään ihme: Tuomioja oli yksi niistä, jotka olivat alkaneet kannattaa osallistumista, vastoin kolme vuotta aiempaa kantaansa. Ilman selityksiä.

”Nato on militaristinen, Yhdysvaltain aggressiivista hyökkäyspolitiikkaa varten perustettu järjestö” Ensiksi, jos olisikin, entä sitten? Eikö oleellista ole se, mitä Nato on nyt, eikä se, mitä varten se on perustettu?

Toiseksi, eivätkö ne, jotka näin sanovat, ole havainneet mitään muutosta Euroopassa sitten vuoden 1949, jolloin Nato perustettiin?

Se, että piti Natoa militaristisena, aggressiivista hyökkäyspolitiikkaa varten perustettuna järjestönä vuonna 1949, on ymmärrettävää, vaikka väite oli silloinkin kyseenalainen. Nyt, kun tiedämme enemmän Neuvostoliitosta ja sen liittolaisista, me tiedämme myös sen, mitä Naton perustajat tiesivät vuonna 1949. Tämä tieto osoittaa kohtalaisen yksiselitteisesti sen, että Nato perustettiin puolustusliitoksi.

Kolmanneksi, mikään todellisuudessa ei tue otsikon näkemystä.

Kahta poikkeusta lukuun ottamatta Nato ei ole koskaan lähettänyt sotilaitaan mihinkään. Poikkeukset todellakin vahvistavat säännön: Naton toimista Afganistanissa oli niin laaja kansainvälinen yhteisymmärrys, että jopa Suomi osallistuu niihin. Ja jos Naton pommitusta Balkanilla pitää osoituksena Naton aggressiivisuudesta, olisiko se pitänyt jättää tekemättä ja antaa kansanmurhien jatkua?

Eivätkö nämä samat ihmiset toisaalla huuda YK:n ja myös Naton saamattomuutta niin Jugoslavian, Ruandan kuin ties minkä kansanmurhan estämisessä? Mitä Naton oikein pitäisi tehdä?

Voi myös kysyä, voiko Nato olla yhtään sen enempää militaristinen kuin sen jäsenmaat. Kuvaako otsikon väite todellakin sellaisia maita kuin Viro, Saksa, Hollanti tai Luxemburg? Jos ei kuvaa, mistä tämän militaristisuuden kuvitellaan tulevan? Tietenkin Yhdysvalloista.

Kuitenkin, kun Yhdysvallat on tehnyt Nato-jäsenyyden vastustajien militaristisiksi arvostelemia operaatioita, Nato ei ole ollut osallisena. Miksi ei ole?

Siksi, että muut jäsenmaat eivät ole halunneet. Sotatoimiin ei todellakaan tarvitse osallistua muulloin kuin silloin, jos yhtä jäsenmaata kohti hyökätään. Jos pitäisi, kaipa Yhdysvallat olisi käyttänyt asemaansa saadakseen Naton esimerkiksi Irak-operaatioonsa mukaan, mutta ei se saanut kuin muutaman Naton jäsenmaan eikä Natoa ensinkään, vaikka kuinka yritti.

”Nato rakentaa Venäjää vastaan suunnattua ohjuspuolustusjärjestelmää” Ei rakenna. Sitä rakentaa Yhdysvallat. Tässäkään Nato ei ole mukana, vaikka esimerkiksi Saksan liittokansleri Angela Merkel on siitä halunnut keskustella.

Amerikkalaisten selitys on paljonpuhuva: Nato on liian kankea tällaiseen hankkeeseen. Kankea se on siksi, että kaikkien jäsenmaiden on hyväksyttävä hanke.

Yhdysvaltojen mukaan järjestelmää ei ole rakennettu Venäjää, vaan esimerkiksi Irania vastaan. Järjestelmän Venäjän-vastaisuus onkin Venäjän valtiollinen propagandan tuote, eikä maailmassa ole kuin yksi maa, missä väite on otettu sellaisenaan: Suomi. Edes Venäjän armeija ei ole siitä yksimielinen.

Vilkaisu karttaan auttaa kummasti ymmärtämään. Tosin silloin täytyy siirtyä tuhat vuotta ajassa eteenpäin, nimittäin nykyaikaan, ja käsittää, että maapallo todellakin on pallo.

Jos järjestelmän tarkoitus olisi hävittää Venäjän Yhdysvaltoja kohti ampumat ohjukset, sen kai pitäisi olla siellä, mistä ne ohjukset kulkevat. Kun sitä palloa katsoo, ymmärtää helposti, että ohjuksen lyhin tie Venäjältä Yhdysvaltoihin ei suinkaan kulje Euroopan, vaan Jäämeren kautta.

Venäjän propagandaa toisti esimerkiksi HS:n pääkirjoitus 26.6.2012. Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti Stefan Forss vastasi lehdelle vastasi 29.6., että Suomessa ei ymmärretä Venäjän kritiikkiä ”poliittiseksi” – mikä on kiertoilmaus sanalle propagandistinen – mikä selviäisi aika hyvin, jos perehtyisi perusasioihin.

Jollei näin tehdä, ”muuttuu keskustelu melko epämielekkääksi mielikuvaleikiksi”, jonka Forssin mukaan ovat toistuvasti todenneet myös Venäjän ohjusammattilaiset.

Esimerkiksi Venäjän johtava ohjussuunnittelija Juri Solomonov sanoi maaliskuussa 2011, että ”ohjuskilpihöpötys” on ”poliittista peliä, jolla ei ole mitään tekemistä todellisen taistelukyvyn kanssa”. Strategisten ohjusjoukkojen entinen esikuntapäällikkö Viktor Jesin taas sanoi marraskuussa 2011, että Venäjän ohjukset kykenevät läpäisemään minkä hyvänsä puolustuksen seuraavat 20–30 vuotta.

”Nato-jäsenyys veisi poispäin siitä, että haettaisiin yhteisymmärrystä Venäjän kanssa” Se, että suomalainen Nato-jäsenyyden vastustaja ei ymmärrä Venäjän ulkopolitiikan perusolemusta, ilmenee yllä olevasta väitteestä. Tässä väitteessä näkyy kirkkaimmillaan Kekkosen ulkopolitiikan haitallinen vaikutus kansalliseen ymmärryskykyyn. Nimenomaan Kekkosen, Paasikivi ei tällaiseen sortunut.

Tarpeellisia tai ei, Kekkosen kaikkia puheita ei olisi kannattanut ottaa niin tosissaan. Yksi niistä on hänen taajaan viljelemänsä puheenparsi Neuvostoliiton rauhantahtoisuudesta. Kekkonen luultavasti itse tiesi, että puhe on vain pakon sanelema selviytymiskeino, mutta – Paasikiven sanoin – tämä ulkopolitiikasta mitään ymmärtämätön kansa menetti vähä vähältä kyvyn erottaa järkipuhe propagandasta.

Näin siitä huolimatta, että juuri suomalaiset olivat maailmassa ensimmäisiä, jotka panivat Stalinille hanttiin, siis Talvisodassa. Näin siitä huolimatta, että vaikka Hitler hyökkäsi Venäjälle, hän ei ollut ainoa Bug-joen yli hyökkäystä suunnitellut, hän vain ehti ensin.

Jopa veteraanivirkamies Jaakko Iloniemi on siinä luulossa (SK, 24.5.2013), että Venäjä olisi varautunut lännestä tulevaan hyökkäykseen ”Hitlerin aikoina”. Jos johtajiemme historiantuntemus on tätä tasoa ja jos sitä ei horjuta edes se, mitä todella tapahtui Hitlerin operaatio Barbarossan ensi viikkoina, mitä heiltä voi edellyttää?

Venäjän ulkopolitiikalle konflikti on keino siinä missä muutkin. Venäjä ei pyri välttämään konfliktia, jos se katsoo saavansa sillä jotakin etua. Sama merkitys on maineella: se on tärkeä, jos sillä saa taktista etua.

Kun suomalaisten lehtien pääkirjoitustoimittajat ihmettelevät, eikö Venäjä ymmärrä menettävänsä maineensa, kun se hyökkää Georgiaan, kiristää kaasulla, kiusaa Viroa ja köyhdyttää Karjalaa puutulleilla, Venäjä voisi vastata, että ei kuulkaa pahemmin kiinnosta.
Mutta ei Venäjä vastaa, koska se ei kiinnosta sen vertaa, että se viitsisi vastata.

Ei Venäjä tee mitään sillä, että sen maine on hyvä lännessä. Venäjä tietää tämän oikein hyvin ja itse asiassa länsimaat ovat yksi toisensa jälkeen myös osoittaneet tämän todeksi. Milloin hyvänsä Venäjä pystyy saamaan lännen suosiolliseksi itselleen parilla mitättömällä eleellä – se saa jopa lännen poliitikot myymään itsensä muutamasta kuutiosta kaasua, niin kuin monikin johtava läntinen sosiaalidemokraatti on tehnyt.

Kaiken lisäksi tämä on niitä harvoja politiikan keinoja, joiden käyttö saa Venäjällä kansan vankkumattoman tuen. Venäläisten mielestä on vain hyvä, että Venäjä järjestää kriisin silloin, toisen tällöin, koska se osoittaa, että Venäjä on suurvalta, joka tekee mitä tahtoo.

Venäläiset itse saattavat ihmetellä, mitä huolta Suomella muka on: Suomellahan on Hornet-hävittäjiin ostettuja JASSM-ohjuksia, joilla yltää kahteen Venäjän kolmesta strategisesta kohteesta ja vähän lentämällä kolmanteenkin, nimittäin Kuolaan, Pietariin ja Moskovaan.

”Nato-jäsenyys pakottaisi meidät osallistumaan sotilasoperaatioihin ympäri maailmaa” Lieneekö suomalaista alemmuuskompleksia kuvattu missään niin hyvin kuin tässä? Miksi jäsenyys pakottaisi Suomen tällaiseen, kun se ei pakota muitakaan Nato-maita? Millaisen surkimuksena jäsenyyden vastustajat Suomea oikein pitävät?

Entä mikä on se konflikti, mihin suomalaisia näin pakotettaisiin?

Afganistan? Siellä olemme muutenkin. Irak? Se ei edes ole Nato-hanke. Libyan taannoiset pommitukset? Sielläkin oli mukana vain osa Nato-maita, mutta myös sotilasliittoon kuulumattomia maita. Lähi-Itä? Sielläkin olemme, mutta emme Nato-hankkeissa. Atalanta-operaatio? Sielläkin olimme, vaikka sekään ei ollut Nato-hanke.

”Mihin Suomi muka Natoa tarvitsisi. Aina on selvitty yksin.” Asia on täsmälleen päinvastoin: itsenäistymisensä jälkeen Suomi ei ole selvinnyt yksin koskaan. Tähänkin on poikkeus, joka valaisevalla tavalla vahvistaa säännön: vain kansalaissodasta olisimme saattaneet selvitä yksin, mutta se ei käynyt Saksalle.

Talvisota päättyi vaiheessa, jossa Suomi sananmukaisesti horjui aivan katkeamispisteessä, mutta rintamalla Venäjä sen kun vahvistui. Meidät pelasti vain se, että Stalin pelkäsi joutuvansa laajempaan sotaan ja luuli Suomen olevan saamassa apua länsivalloilta.

Kesäkuussa 1944 Suomi ei olisi mitenkään selvinnyt ilman Saksan apua. Sitä saatiin aseina, mutta myös lento-osasto Kühlmeyn toiminta oli monessa mielessä ratkaisevaa.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö sanoi maanpuolustuskurssiyhdistyksen turvallisuuspolitiikan illassa (HS, 18.1.2013), että Suomi tarvitsee kumppaneita, mutta valmistautuu loppupeleissä hoitamaan sotilaallisen puolustuksensa itse. Todelliset tilanteet ovat kuitenkin aina olleet täsmälleen päinvastaisia: pieni, puolueeton maa pärjää ison kanssa ehkä vain alkupeleissä, mutta ei kauaa.

Niinistö ei kuitenkaan tällä lausunnolla torjunut Natoa – vaikka sekin torjuttiin illan aikana ainakin kertaalleen – vaan Ruotsin ja Suomen puolustusliittoa, jota tosin kukaan ei ollut Suomessa vielä tuolloin edes esittänyt.

Mitä siis olemme? Suomalaisen ulkopolitiikan sanataiteilu ylsi uudelle asteelle keväällä 2013, kun eduskunnan ulkoasiainvaliokunta määritteli, että sotilaallinen liittoutumattomuus ”ei ole käytännössä enää täysin mahdollista”. Toisaalta presidentti Sauli Niinistö on sanonut, että ainakin hänen toimikaudellaan Suomi on liittoutumaton.

Eduskunnan mukaan kyse onkin poikkeuksista. Muualla ihmetellään, mitä ihmettä tämä voi tarkoittaa, kirjoitti esimerkiksi Risto Volanen (SK, 17.5.2013). Ja niin ihmetellään täälläkin.

Volasen mukaan Suomen peruskuvio on Venäjän kannalta sama kuin ennenkin: Suomen
maa-aluetta ei pidä käyttää hyökkäykseen Venäjää vastaan. Kun Suomi sanoo, että ei me oikeastaan enää ollakaan liittoutumattomia, Suomi siis oikein kaivaa verta nenästään: se ilmoittaa olevansa oikeastaan vähäsen liittoutunut, mutta sillä ei kuitenkaan ole minkäänlaista liittoutumisen mukanaan tuomaa turvaa miltään taholta.

Tämmöisen sanapelleilyn seurauksena ei voi pitää ihmeenä, jos Venäjä jonain päivänä eliminoi epävarman naapurinsa. Ei voi kuin ihmetellä, eikö tälle maalle todellakaan ole mahdollista luoda ulkopoliittista linjaa.

Katso myös Naton aika -sivua.