Kolmannen asteen Lufthössel-kuulustelussa

Kuten tunnettua, saksalaisen lentoyhtiön Lufthansan pääkonttori pitää majaansa samassa osoitteessa Berliinissä, missä myös Saksan ilmailuministeriö bunkkasi jotakuinkin päivämäärään 9.5.1945 asti. Pitkään on mietitty, onko tällä ollut jokin vaikutus Luftwaff.. öö -hansaan. Nyt tiedämme, että on.

Tämä Luftjotain on nimittäin siitä erikoinen firma, että kun se lentää akselivallasta toiseen ja välilasku on yhdellä sen päälentokentistä, se säännönmukaisesti hukkaa vaihtomatkustajien matkatavarat. Näin kävi meillekin matkallamme Helsingistä Frankfurtin kautta Malagaan.

No, eihän siinä mitään. Joku sanoisi, että se on nykyaikaa. Sen sijaan siinä, miten Lufthaffe pyrkii korjaamaan tekemänsä virheen, on kaikuja menneiltä ajoilta.

Hansastadt Lufthösellyksen uhrille tulee sähköposti, jossa on linkki. Saadakseen Lufthöseltäjien haltuunsa ottamat matkatavarat takaisin itselleen uhrin on täytettävä linkin takaa avautuva lomake.

Lomake on mielenkiintoinen sekoitus turhien tietojen kysymistä, kolmannen asteen kuulustelua ja äärimmäisiä teknisiä hankaluuksia.

Matkatoverini yritti täyttää lomakkeen matkapuhelimella. Hän lähetti lomakkeen puolen tunnin kiroilun jälkeen, turhaan. Se vain ei onnistunut, mutta kuka kuvittelee, että se olisi kerrottu. Asia selvisi vasta kun kysyin, että tuliko sinulle ilmoitusta onnistuneesta lähetyksestä. Ei tullut.

Lomakkeessa kysytään kaikenlaista sellaista, minkä kaiken järjen mukaan pitäisi olla Lufthaffen tiedossa, kuten matkustajan täydellinen nimi, matkareitti, syntymäaika, ties mitä.

Osan näistä lomake osaa tarjota itsekin, mutta ehei, niitä ei pidä mennä hyväksymään, sillä niihin on piilotettu pirullinen kompastus, erikoismerkkejä, esimerkiksi risti (siis tavallinen +) etunimien väliin. Jos sen sinne jätät, ohjelma huutaa loppupäässä naama punaisena, että EI ERIKOISMERKKEJÄ, ERIKOISMERKIT ON POISTETTAVA.

Siis ristit pois, kaikenlaiset.

Täytät lomakkeen uudestaan, kokonaan. Tulee sama vastaus, EI ERIKOISMERKKEJÄ ja niin edelleen.

Ilmenee, että ääkköset on korvattava aakkosilla, olkoonkin että ensin vaadittiin nimen kirjoittamista siten kuin se on passissa, minkä kirjoitustavan Lufthanse siis tiesi jo entuudestaankin mutta mitä se kuitenkaan ei lomakkeessa tarjonnut vaan tarjosi vaihtoehtoa, jota se ei itsekään hyväksy.

Sitten kysytään osoitteita. Vaaditaan osoite määränpäässä, mikä on luonnollista, mutta sitten vaaditaan kotiosoite ja vakinainen osoite määränpäässä, siis mikä ihme sekin on? Ja sitten vielä kysytään, että mihin näistä kolmesta osoitteesta matkalaukku pitäisi toimittaa.

Miksiköhän ei voisi kysyä vain tuota viimeistä, että minne toimitamme laukun. On hirveä arvonta, että mitä vastaisi kohtaan ”vakinainen osoite määränpäässä”, kun sitä ei ole, mutta kohta on täytettävä, koska ohjelma ilmoittaa, että KAIKKI KOHDAT ON TÄYTETTÄVÄ.

No, laitan siihen se

n väliaikaisen osoitteen, jolloin syyllistyn valehteluun, mikä on autoritäärisen kulttuurin (sanoinko riittävän kauniisti) keino hallita ihmisiä: kun ihminen pakotetaan valehtelemaan, hänet saadaan tarvittaessa aina kiinni.

Sitten kysytään, kauanko aiot viipyä osoitteessa, jonne laukku pitäisi toimittaa. Jostain syystä ei kysytä, mikä on matkasuunnitelma sen jälkeen (sitähän voisi perustellakin), kenen kanssa matkustat, millaisessa suhteessa olet matkakumppaneihisi, oletko aviossa, onko matkakumppanisi puolisosi ja jos ei ole niin miksei ja kuka hän sitten on ja niin edelleen. Lufthössöllä on vielä kehittämisen varaa.

Ja aina kun on täyttänyt väärin, pitää palata alkuun ja täyttää aivan kaikki kohdat kokonaan uudestaan. Ja taas kerran, EI ERIKOISMERKKEJÄ, ERIKOISMERKIT ON POISTETTAVA ja KAIKKI KOHDAT ON TÄYTETTÄVÄ.

Lomaketta täyttäessä tulee todella syyllinen olo, mikä lienee tarkoitus. Kuten tunnettua, syyllisiä voi olla vain yksi, ja jos minä tunnen syyllisyyttä, en varmaankaan syyllistä Lufthassaajaa.

 

Mihin olisin syyllinen? Tietenkin siihen, että matkustin Lufthussella, Tai ehkä se olisi vielä ollut hyväksyttävissä, mutta että matkatavaroiden kanssa.

Mainittakoon, että paluumatkalla matkatavaroita ei hukattu. Se luultavimmin johtui myötätuulesta, jonka turvin pääsimme Frankfurtiin ennen aikojamme, ja jostakin teknisestä kommelluksesta (en uskalla edes kuvitella), joka viivästytti lähtöämme Frankfurtista Helsinkiin.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Varsinkin kun tietää, minkä lentoyhtiön koneeseen en enää kuunaan astu. Mahdollisuus tulla syylliseksi jo ennen tutkintaa, kun syyllinen on tutkija, ei kiinnosta. Mieluummin otan vaikka muutaman tunnin pidemmän vaihtoehdon.

Eräs näkymä Lufthöseltäjien lentokoneesta.

Poltossa vapautuvaa hiiltä vastaava määrä sitoutuu metsään jopa ennen polttoa

Helsingin Sanomat julkaisi perjantaina 4. marraskuuta artikkelin Kylmää faktaa takkatulesta. Artikkeli kertoi takkatulen polttamisen ympäristövaikutuksista. Lähetin artikkelin johdosta lehteen tiistaina 8. marraskuuta alla olevan kommentin, jota lehti ei tietääkseni ole julkaissut.

 Artikkelissanne Kylmää faktaa takkatulesta (HS, 4.11.) kirjoitettiin näin: ”Usein puun polttoa perustellaan sillä, että päästetty hiili sitoutuu takaisin kasvavaan metsään. Niin sitoutuu, mutta siinä menee helposti sata vuotta.”

Ei mene, jos ”hiili sitoutuu takaisin kasvavaan metsään”. Väite perustuukin siihen kummalliseen oletukseen, että puun poltossa vapautuvan hiilen tulisi hakeutua juuri sinne poltetun puun kannolle odottamaan, että siihen kasvaa uusi puu, johon se sitten voi sitoutua. Jos olisi näin, siihen voisikin kulua se sata vuotta.

Todellisuudessa hiilidioksidimolekyyli voi sitoutua mihin vain kasvavaan kasviin, vaikka takkahuoneen ruukkukukkaan. Se voi sitoutua heti, ylihuomenna, sadan vuoden kuluttua tai ei koskaan.

Metsä on ekosysteemi eikä kokoelma yksittäisiä puita. Metsien ilmastonmuutosvaikutuksen kannalta yksittäisen hiiliatomin, hiilidioksidimolekyylin, puun tai muun kasvin kohtalolla ei ole mitään merkitystä.

Tärkeää on vain se, että Suomen metsät sitovat joka vuosi hiiltä enemmän kuin niistä poistuu, myös kun mukaan otetaan kaikki hakkuut. Niinpä poltettua klapia vastaava hiilimäärä sitoutuu metsään heti – tai jopa ennen kuin se poltetaan.

Kuka valitsee komission – EU:n tulevaisuus vaatii vastauksia

 

Suomen EU-politiikassa on ihmetelty kyvyttömyyttä vaikuttaa päätöksiin etukäteen. Reaktiivisuus on silmiinpistävää. Tulee ikävä Paavo Lipposta.

Ongelmat korostuvat Euroopan komission työntäessä jatkuvasti uusia aloitteita. Ne on kuorrutettu hyvillä tavoitteilla, kuten ilmastonmuutoksen ja luontokadon torjuminen.

Kun mennään käytäntöön, kuva muuttuu. Aloitteiden sisältö tuskin vastaa eurooppalaisen enemmistön tavoitteita eikä lainkaan hyväksyttyjä periaatteita.

Aivan kuin pahaisin ympäristöjärjestö, komissio hylkää siekailematta YK:n kestävän kehityksen periaatteet, perinteisen ajattelun kestävän kehityksen kolmesta tukijalasta sekä valikoi tieteellistä tutkimusta omien tavoitteidensa kannalta parhain päin. Tarvittaessa komissio sivuuttaa jopa selvästi ilmaistun EU-parlamentin tahdon.

Miten tällaiseen voi vastata, jos kannattaa luontokadon ja ilmastonmuutoksen torjumista, mutta paremmin keinoin, niin kuin Suomen metsäsektori? Mitä tehdä, jos komissio puhuu elinkeinoista vain taktisessa mielessä ja systemaattisesti hylkää niiden mahdollisuudet edistää komission itse julkituomia tavoitteita?

Vastaukset voivat alkaa vain sanoilla ”tavoite on hyvä, mutta…”. Jokainen, joka ymmärtää viestintää, tietää heti, että tällä tavoin voi vain hävitä.

 

Nykyinen komissio jatkaa lokakuuhun 2024 asti. Nyt, housut kintuissa, pitäisi kysyä, miten voisi etukäteen vaikuttaa siihen, millaista poliittista linjaa seuraava komissio ajaa? Ottaen huomioon erilaisista EU-hankkeista käydyn keskustelun, eikö juuri tämän pitäisi olla nyt suomalaisen EU-keskustelun ytimessä?

Siis sen, miten saisimme unionille luottamusta nauttivan hallituksen – asia, jonka toteutumista unioni itse edellyttää jäsenmailtaan.

Poliitikkojen ja päättäjien pitäisi selvittää, sekä itselleen että meille EU-kansalaisille, miten komissio ja sen poliittinen linja todellisuudessa valitaan. Aika harva taitaa sen tietää.

Nykyisen komission johtajan nimi putkahti esiin jostain ja sitten jäsenmaat tekivät esityksiä komission jäseniksi, jotka joku hyväksyi tai hylkäsi. Lopputuloksen sentään hyväksyi, tosin komissaari kerrallaan, parlamentti.

Jos me oikeasti olemme eurokansalaisia, meille pitää ennen kaikkea kertoa, kuka valitsee komission poliittisen linjan. Tämä on tehtävä, jos Euroopan unioniin halutaan edes jossakin määrin demokraattista kontrollia.

Jos siis Euroopan unionista halutaan keskustella, mielestäni keskustelun aihe pitäisi ennen kaikkea olla tämä: kuka valitsee päättäjämme ja millä poliittisella perusteella.

Onko tämä kohtuuton vaatimus?

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 21.11.2022.

 

 

Luovummeko mistään, jos luovumme jostain?

Ystäväni Hanna Weselius kysyi taannoin Facebookissa jotain, johon en osannut vastata lainkaan, heti. Ehkä en osaa nytkään.

Hanna kysyi: jos luovumme jostakin (esimerkiksi ilmaston tai ympäristön hyväksi), mistä oikein luovumme, tai, luovummeko oikeastaan mistään.

Kysymys on hyvä. Kun miettii omia luopumisiaan, ovatko ne todellisia?

 

Jos sammutan turhat valot, mistä luovun? Jos lasken huoneiston lämpötilaa, missä vaiheessa alan luopua jostakin? Jos syön ruoat ennen kuin ne ovat pilaantumiskunnossa, onko se oikeasti luopumista? Jos en osta sellaista, mitä kuitenkaan en käytä, eikö se ole suorastaan helpotus?

Pitkään mietittyäni olen tullut tulokseen, että on yksi luopumisen kohde, joka kirpaisee, mutta joka on myös merkittävin likimain kaikkien ympäristöongelmien kannalta. Se on polttomoottorin käyttö.

Siitä jos pääsisi irti, kaikki olisi hoidettu. Mutta kun ei pääse.

 

Kahvinkeitin on turha, jos kahvi on turhaa, mutta kun jotain on syötävä ja juotava. Kas kummaa, viina tehdään keittämällä. Sen hiilijalanjäljestä puhuu harva.

Kaiken ylijääneen ruoan pakastan, koska olen pihi. Kun syön sen, sulatan sen jääkaapissa, koska näin se on parempaa.

Koska kävelen ja fillaroin, liikuntasyistä, en käytä kovinkaan paljon edes julkista paikallisliikennettä. Lokakuussa kävin lentämällä Espanjassa. Tavallaan se liittyy työntekoon.

Junassa matkustan mielelläni, kaikkialle kotimaahan ja myös Venäjälle, jos sinne pääsisi. Se olisi mukavaa.

Voisin myös kehua syöväni sikaa mieluummin kuin nautaa, mutta sillekin on vain makuperustelu. Lintua söisin, jos kaupasta saisi syömäkelpoista. Veden makuinen liha ei kiinnosta.

Mutta se polttomoottori. Minulla on puolikas auto. Jos luovun siitä, luovun monesta asiasta tai ainakin joudun järjestämään ne toisin. Kuten sieniretkistä ja osasta mökkimatkoja. Jopa joistakin sosiaalisista suhteista – joita tosin en ole pitänyt riittävästi yllä muutenkaan.

Ehkä joutuisin nojautumaan toisten hyväntahtoisuuteen kiusallisessa määrin, koska ihmiset eivät useinkaan tahdo ottaa rahaa auton lainaamisesta, ainakaan kustannusten mukaan.

Saaressa olevalle mökille ajan perämoottorilla. Voisin soutaakin. Tosin aina sinne ei pääse soutamalla. Sitten en kaiketi menisi. Se olisi luopumista.

Ehkä kysymys ei kuitenkaan ole siitä, mistä luovuimme, vaan siitä, millaista elämää haluamme. Kun kaikesta ei voi luopua, on ratkaistava, mitä haluamme.

Ihmisen on pakko käyttää luonnonvaroja, muuten ihminen kuolee. Eikö silloin pitäisi miettiä, mitä luonnonvaroja olisi viisainta käyttää, ja ennen kaikkea, mihin?

Ehkä uusiutuvia? Niiden ongelma on, että aurinkoa ja tuulta lukuun ottamatta niiden käyttö perustuu hengiltä ottamiseen. Ympäristöjärjestöt käyttävät tätä tietenkin hyväkseen median suosiollisella avustuksella.

Tällainen valinta ei kuitenkaan useimmiten ole tavallisen kuluttajan ulottuvilla. Mikä on? No, esimerkiksi, lapsenteko.

Tilastomittareilla lapsenteko on kaikkein epäekologisinta. Mutta tilastot eivät mittaa sitä, mikä olisi lapsenteon vaihtoehto eivätkä sitä, mitä lapsi tuo – paitsi kansantalouteen.

Joku saattaisi kysyä, onko lapseton elämä elämää lainkaan.

Entä lemmikit? Onko lihaa syövästä koirasta hyötyä ja miten tilastot mittaavat sitä? Tiedän ihmisiä, jotka menisivät sekaisin ilman koiraa. Miten se auttaisi ilmastoa?

 

Osana ekologista ohjelmaansa Pentti Linkola halusi purkaa voimalinjat, mikä tietysti olisi ekologian kannalta täysin hyödytön ponnistus. Mutta kun ne olivat Linkolan mielestä rumia.

Hän halusi myös pitää kiinni joistakin äärimmäisen epäekologisista mukavuuksista, kuten kahvista, mitä ilmeisimmin koska piti siitä. Eikä siis suodatinkahvista ja kahvinkeittimestä, vaan energiaa tuhlaavasta, tulella kuumennettavasta pannukahvista.

Hän tiesi, millaista maailmaa – toisin sanoen kulutusta – hän halusi tavoitella.

 

Neuvostotutkinta tuo vääriä tuloksia

Neuvostoliitosta sanottiin, että esimerkiksi ympäristölainsäädäntö oli siellä tiukkaa, mutta asiaa helpotti, että sitä ei tarvinnut aina noudattaa. Olen joskus miettinyt, onko ajattelutapa meillä niin toisenlainen, että vitsillä kannattaisi ylpeillä.

Suomessa kaavoittaminen on tiukasti säädeltyä. Kaavoittajan tulisi arvioida valmisteltavan kaavan ympäristövaikutukset, millä tarkoitetaan paitsi ekologisia vaikutuksia, myös esimerkiksi vaikutuksia elinkeinoelämään ja virkistysmahdollisuuksiin.

Tapio selvitti taannoin Suomen Metsäsäätiön rahoituksella, miten kaavoitus vaikuttaa metsäelinkeinoon ja miten kaavoittajat näitä vaikutuksia arvioivat. Tulos oli, että vaikutuksia metsäalaan ei arvioida juuri koskaan kunnollisesti. Kaavoittaja ei aina edes ymmärrä, että metsäala on muutakin kuin metsätaloutta, jos sitäkään.

 

Jos kaavoitus rajoittaa hakkuita, se vaikuttaa paitsi metsänomistajaan, myös metsätalouteen ja -teollisuuteen. Luulisi olevan selvää, että kaavan vaikutukset vaikka nyt työllisyyteen pitäisi selvittää.

Elinkeinoista useinkin huolta kantavat kuntapäättäjät eivät tästä välitä. Saako esimerkiksi virkistysmahdollisuuksien lisäämisellä enemmän ääniä kuin muutaman työpaikan säilyttämisellä?

Kun asiasta puhuttiin Tapion selvityksen tiedotusseminaarissa, salissa kuului äänekäs, Lahden kaupungista tulleen kaavoitushenkilön puuskahdus: ”Eihän tuolla tavalla saa yhtään kaavaa kannattavaksi!”

Puuskahtaja oli ehkä oikeassa. Toisaalta, eihän laki edellytä kuin arviointia.

Arviointi ei estä kaavoittamista. Tarkoitus on, että päättäjät tietävät, mitkä ovat kaavan vaikutukset.

Jos virkistyskaava johtaa paikallisen sahan kaatumiseen, niin onpahan sentään työttömillä enemmän virkistysmetsää. Mikään ei estä kaavan hyväksymistä, jos päättäjät haluavat tätä.

 

Nyrkkisääntönä voi sanoa, että kaadettu puu tuottaa metsän ulkopuolella kansantuotetta kymmenkertaisesti metsään nähden. Tätä ei haluta ottaa huomioon, kun metsiä poistetaan talouskäytöstä.

Ei esimerkiksi ekologisissa kompensaatioissa ja hiilikompensaatioissa. Näin ne saadaan näyttämään taloudellisesti järkeviltä.

Ilmastopaneeli on arvioinut, mitä maksaa, jos metsiin luodaan hiilivarastoja hakkuita vähentämällä. Vähänhän se maksaa, kun teollisuuden luomaa kansantuotetta ei oteta huomioon.

Onko siis ihme, jos yhteiskunnan veronmaksukyky ei riitä siihen, mitä poliitikot valtiolta haluavat?

Ehkä työnteon kautta tulevan lisäarvon ja veropohjan arvostus pitäisi tosissaan laskea osaksi kestävää kehitystä. Eikä vain juhlapuheissa.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 12.10.2022.

Kompensaatiomarkkinat meillä jo on, mutta säännöt puuttuvat

 

Suomalaismetsiin kohdistuu entistä enemmän odotuksia. Yksi esimerkki ovat kompensaatiot, joita on kahdenlaisia: ekologiset kompensaatiot ja hiilikompensaatiot.

 

Kompensaatio on yksi tapa ratkaista ympäristöongelmia markkinatalouden keinoin. Ajatus on, että jos joku aiheuttaa ekologisia menetyksiä tai hiilipäästöjä, hän voisi korvata ne kustantamalla vastaavan parannuksen jossakin muualla, usein metsissä.

Kompensaatioille on jo kehittynyt markkina. Silti siitä, millainen kompensaatio on hyvä, ei ole olemassa yhteistä käsitystä. Sääntöjä tehdään monella taholla ja esimerkiksi Luonnonvarakeskus on koonnut verkkosivun hiilikompensaatiosta ja sen periaatteista.

Hyvä kompensaatio on aina viimesijainen keino. Sitä ennen pitää tehdä kaikki voitava, jotta negatiivinen ympäristövaikutus vältetään. Toiseksi tärkeintä on vaikutuksen minimointi ja vasta jos se ei riitä, voidaan harkita kompensaatiota.

Kompensaation pitää olla ”lisäinen”. Sen pitää siis tuottaa todellinen, menetyksen korvaava parannus joko ekologian tai ilmaston tilaan, verrattuna siihen, miten tulevaisuudessa normaalisti toimittaisiin.

Esimerkiksi lannoituksen aiheuttama metsänkasvun lisäys ei ole lisäinen, jos lannoitus tehtäisiin muutenkin. Usein tehdään, onhan lannoitus taloudellisesti hyvin kannattava toimenpide.

Sekään ei ole lisäistä, että hävitetään hehtaari metsää ja korvauksena suojellaan toinen hehtaari, kuten Luonnontieteellisen keskusmuseon tutkijatohtori Joel Jalkanen sanoi Suomen ympäristökeskuksen seminaarissa syyskuun alussa.

Näin tehtäessä ympäristön tila nimittäin ei parane: tuloksena on yksi menetetty hehtaari. Suojelu voidaan hyväksyä korvaukseksi vain, jos kyetään varmasti osoittamaan, että metsä muuten olisi tuhottu. Esimerkiksi kohteen uhanalaisten lajien turvaaminen ei riitä, jos ne estäisivät hakkuun muutenkin.

 

Hiilikompensaatioon liittyy myös hiilivuodon välttäminen. Jos jokin metsäalue suojellaan hiilivarastoksi, ilmaston kannalta sillä ei ole merkitystä, jos hakkuu siirtyy muualle – naapurikuntaan tai jopa naapurivaltioon. Tällaisesta hiilivuodosta on selvää näyttöä.

Kompensaation pitää myös olla pysyvä. Ekologisen kompensaation suhteen jopa niin, että se alue, missä luontomenetyksiä korvataan esimerkiksi ennallistamalla, pitää suojella pysyvästi.

Hiilikompensaation pysyvyys on vaikeampi asia. Voiko esimerkiksi talousmetsän hiilivarastoa pitää koskaan pysyvänä?

Kansainvälisesti on edellytetty, että hiilivarasto säilyy vähintään sata vuotta. Suomessa on tyydytty jopa vain 15–20 vuoteen.

Pysyvyyteen liittyy myös metsätuhon riski. Jos kompensaatiometsä palaa, sen hiilivarasto karkaa kerralla ilmakehään. Tätä on tapahtunut esimerkiksi Yhdysvalloissa.

Tuhoon on varauduttu ylikompensaatiolla. Silloin tuotettava hiilivarasto saattaa olla yli kolminkertainen korvattavaan päästöön verrattuna.

Hiilikompensaatioon liittyy kaksoislaskennan välttäminen. Esimerkiksi metsien hiilinielut lasketaan nykyään aina valtion hiilitaseeseen. Jos ne sen lisäksi lasketaan vielä kompensaation hankkineen tahon hyväksi, puhutaan kaksoislaskennasta.

Kaksoislaskennan välttäminen vaatisi virallisen kompensaatiorekisterin, jota maa- ja metsätalousministeriöltä on odotettu jo pitkään. Jos sellainen joskus saadaan, rekisteriin hyväksytyt kompensaatiot poistetaan valtion hiilitaseesta. Samalla hankkeille saadaan hyvä laadunvalvonta.

 

Kompensaatio ei aina ole ongelmatonta, vaikka se täyttäisi laatukriteerit. Se saattaa esimerkiksi vaikuttaa markkinoille tulevan puun määrään, eikä sen vaikutuksia metsäteollisuuteen ole toistaiseksi otettu huomioon.

Jos puun määrä markkinoilla vähenee, vastaus yleensä on, että sitten siitä pitää vain maksaa enemmän. Teollisuuden on kuitenkin saatava tämä raha markkinoilta. Se ei ehkä ole mahdollista, ainakin jos käy niin kuin Arvometsä-yhtiön Aleksi Vihonen ennusti Luonnonvarakeskuksen Metsäthiilikompensaatiossa -seminaarissa syyskuun alussa: ”Jos raakapuun hinta ei kaksinkertaistu kymmenessä vuodessa, metsänomistajan kannattaa jatkossa myydä vain hiiltä.”

Menetys kansantaloudelle voi olla suuri. Kaadettu puu tuottaa jalostuksessa kymmenkertaisen arvonlisän metsätalouteen verrattuna.

Onneksi asia selvitetään Pellervon taloustutkimuksen tutkimuksessa. Otetaanko tulos huomioon kompensaatioiden kriteereissä, on eri asia.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 25.9.2022. 

Maapallonkäytön pää on käsillä

Riikka Rajalahti arvioi kirjoituksessaan (Kanava 5/2022, ei saatavilla verkossa) monipuolisesti niin sanottua vihreää siirtymää erityisesti Suomen osalta. Yksi siirtymän tärkeistä rajoitteista jäi kuitenkin sivuhuomautuksen varaan. Rajalahden mukaan pelkästään tuulivoimalat ”vaativat valtavia määriä terästä ja harvinaisia metalleja, joista uhkaa tulla pula”.

Todellisuudessa sähköistys, jota tarjotaan pääratkaisuksi ilmastonmuutoksen torjuntaan, vaatii mineraaleja selvästi enemmän kuin niitä voidaan hankkia.

Geologian tutkimuskeskuksen vain vähäistä julkisuutta (esimerkiksi tässä) saaneen tutkimuksen (Assessment of the Extra Capacity Required of Alternative Energy Electrical Power Systems to Completely Replace Fossil Fuels) mukaan suunniteltu sähköistäminen merkitsee, että esimerkiksi litiumin tarve on 66-kertainen tiedossa oleviin varantoihin nähden. Kuparilla vastaava luku on 7,7, nikkelillä 14,4, koboltilla 44,9, grafiitilla 41,3 ja hopealla 6,5.

 

Voiko maapallon rajojen vastaantulemista kuvata tämän konkreettisemmin? Kyllä voi.

Mineraalien louhimiseksi pitäisi perustaa kaivoksia, mutta kansalaisliikkeet vastustavat niitä. Esiintymät ovat usein niin köyhiä, että GTK:n mukaan normaalisti tuhatta esiintymää kohti voidaan avata vain yksi tai kaksi kaivosta.

Sanotaan, että ilmastonmuutoksen torjunnalla on kiire. Aalto-yliopiston hydrometallurgian professorin Mari Lundströmin mukaan kaivoksen perustaminen kuitenkin vie vähintään kymmenen vuotta, GTK:n mukaan jopa 20 vuotta. Avatuista kaivoksista 2–3 kymmenestä suljetaan ennen ehtymistään.

Lundström korosti Ylen Ykkösaamussa 8. kesäkuuta, että metallien kierrätys on ensiarvoisen tärkeää, mutta se ei tuo ratkaisua pulaan.

Jotkut uskovat uusiutuviin luonnonvaroihin, Suomessa erityisesti puuhun. ”Kaiken sen, minkä voi tehdä öljystä, voi tehdä myös puusta”, ilmoittaa esimerkiksi Stora Enso.

Totta olisi, että ”kaikkea sitä” voi tehdä puusta, mutta että ”kaiken”. Siihen mikään biomassa ei riitä.

Suuntaa antava vertailu riittänee: jos kaikki maailmassa hakattava puu poltettaisiin energiaksi, sillä voitaisiin korvata vajaa kuusi prosenttia fossiilisten polttoaineiden käytöstä. Samanlainen suhde pätee materiaalikäytössä.

Puulla voidaan, kuten Stora Enson pilottihanke toivottavasti osoittaa, korvata myrkyllistä grafiittia akkujen anodimateriaalina, ehkä jotain muutakin. Mutta ei läheskään kaikkea.

Lundströmin mukaan metallien käyttäjät, esimerkiksi autoteollisuus, pyrkivät kiristyvässä kilpailussa yksinoikeussopimuksiin kaivosyhtiöiden kanssa. Se on luonnollista, mutta ei auta kokonaistilannetta.

 

Koska mineraalit eivät riitä, myöskään vihreää sähköä ei riitä kaikille. Se jää länsimaisen etuoikeuston käyttöön.

Mutta ei se heitä, tai meitä, pelasta. Ne, joille ei riitä vihreää, käyttävät fossiilista.

Heidän on pakko. koska ihminen ei voi elää ilman energiaa. Vähäisempi merkitys on sillä, että aina löytyy myös niitä, jotka eivät välitä.

Kun kaikki fossiiliset varannot pitäisi jättää maan alle, ilmastopolitiikka päinvastoin tukee uusien maakaasuvarantojen käyttöönottoa.

Maakaasun päästöt ovat pienemmät kuin öljyn ja kivihiilen. Kun politiikka tähtää vuotuisten päästöjen alentamiseen, öljyä ja hiiltä kannattaa korvata ottamalla käyttöön jopa uusia kaasuesiintymiä.

Näin myös tehdään. Varmuuden vuoksi EU vielä teki poliittisen päätöksen, että fossiilisuus ei estä maakaasun käyttöä.

Moni odottaa ydinvoimasta ratkaisua. Se ei kuitenkaan riitä pitkälle, koska uraani loppuu kesken. Tarvitaan uusia raaka-aineita, kuten toriumia, mikä saattaa olla jonkinlainen ratkaisu, mutta ei nopea.

 

Maapallon rajojen vastaantulosta ei juuri puhuta. Päinvastoin, poliitikot, Sitran kaltaiset ajatuspajat ja ympäristöjärjestöt väittävät, että ilmastonmuutos voidaan torjua taloustoimintaa kiihdyttämällä.

Sehän tuo meille työtä ja vaurautta!

Globaalin pulan oloissa tämä on vain yksi versio vapaamatkustamisesta. Viimeisellä rajalla kaikki eivät voi voittaa, eivät ainakaan markkinatalouden dynamiikalla.

Tilannetta ei helpota samanaikainen, osittain samoista syistä johtuva globaali ruokapula. Lisäuhkan tuo Venäjän mahdollisuus käyttää lannoitetuotantoaan aseena itse kiihdyttämässään kriisissä.

 

Kun ruokaa ja vihreää energiaa ei ole kaikille, kaikki kallistuu. Siitä huolimatta ilmastonmuutos kiihtyy.

Kaikki köyhtyvät. Ja kun kaikki köyhtyvät, kukaan ei voi korvata toisten menetyksiä. Kulutusta on pakko vähentää.

Asiasta olisi hyvä puhua, vaikka tuskin sekään mitään auttaa. Syyllisiä on jo ehditty etsiä innolla, vaikka kriisi ei ole edes silmillä. Vaatimattomatkin bensan hinnan korotukset ovat saaneet kaiken maailman keltaliivit ja convoijarit kaduille syyttämään vallanpitäjiä, mitä oppositiot halukkaasti ja lyhytnäköisesti hyödyntävät.

Yhteistä kaikille on vastuun ja totuuden kiertely.

Syyllisten löytämiseksi kannattaisi katsoa peiliin. Jos siellä käy esimerkiksi sähköhammasharja, on hyvä painaa näky mieleen lapsenlapsille kerrottavaksi. Koska kauaa se ei siellä käy.

 

Kirjoitus on julkaistu Kanavan numerossa 6/2022.

Parempaan ympäristömainontaan – mutta ei ilman mainosalaa

Suomen ympäristökeskus julkaisi kesäkuun lopussa tiedotteen ympäristömainontaa koskevasta tutkimuksestaan. Sen tarkoitus oli kartoittaa, millaisia mainosten ympäristöväitteet ovat ja selvittää, miten mainoksista saisi parempia.

Aihe on tärkeä ja tulos merkittävä: yli puolessa mainoksista oli moitittavaa.

Jatkon kannalta olisi saatu parempaa, jos ohjausryhmässä olisi ollut esimerkiksi mainostoimistojen, eikä vain viranomaisten edustus. Kun ei ollut, jopa alalla kristallinkirkasta perusasiaa, kuka päättää mainoksen sisällön, jouduttiin pohtimaan.

Mainoksen sisällön päättää aina mainostaja, ei parjattu ”mainosmies”. Mainostoimisto on asiantuntija, mikä on tutkimuksessa tunnistettukin, kun siellä sanotaan, että toimistojen asiantuntemusta pitäisi lisätä.

Mutta tällä ei ole merkitystä, jos mainostaja kuitenkin päättää toisin. Ja sen se usein myös tekee – kokemusta on, pöydän molemmilta puolin.

Sitä, mitä mainoksessa sanotaan, pitäisi katsoa kampanjan kokonaisuuden ja tavoitteiden kautta. Usein vaaditaan, että ”olisi pitänyt kertoa myös tämä”, mutta lähes yhtä usein näin ei voi tehdä.

Mainoksen tarkoitus ei ole olla dokumentti, vaan lähettää tavoitteellinen viesti. Sille täytyy riittää, että se kertoo harhaanjohtamattoman väitteen, joka kuitenkin saa jäädä osatotuudeksi.

Yksi yleisimmistä ”luvattomista” väitteistä on sanoa tuotetta ekologiseksi. Kaikilla tuotteilla on kuitenkin myös negatiivisia vaikutuksia. Voi sanoa vain, että se on ekologinen verrattuna johonkin muuhun, jos sen pystyy osoittamaan.

 

Syken hankkeessa on noteerattu esimerkiksi Mainonnan eettinen neuvosto, joka rutiininomaisesti arvioi mainoksia kanteluiden pohjalta. Mutta sen mahdollisuuksia toimia osaratkaisuna ei ole havaittu.

Johtopäätöksissä sanotaan, että epäasiallisten ympäristöväittämien kitkemiseen on olemassa hyviä keinoja. Niitä ei kuitenkaan tunnu löytyvän kuin kovista sanktioista.

Johtopäätöksiä riivaa asenteellisuus. Kysytään esimerkiksi, miten ”haitallisten tuotteiden” mainonnasta päästäisiin eroon, ikään kuin olisi selvää, mikä tuote on haitallinen.

Haitallisuuden arvioinnissa teksti ylistää EU:n komission ympäristöjalanjälkimetodia, joka kuulemma tarjoaa hyvän menetelmän tuotteiden ympäristövaikutusten arvioimiseksi.

Näin se ei tee, sillä se ottaa huomioon vain yhden tuotteen negatiiviset vaikutukset. Kuitenkin juuri positiiviset vaikutukset, vaikkapa toisen, haitallisemman tuotteen korvaaminen, ovat usein ympäristötyön tavoite.

Jos niitä ei oteta huomioon, mitä järkeä koko arvioinnissa edes on?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 1.9.2022.

 

Erillisiä ajatuksia

 

Kun suomalaiset maaseutuelinkeinot yrittävät puolustautua, ne tietenkin tuovat esille hyviä puoliaan. Mutta näin ei saisi tehdä.

Meitä opetetaan, että Suomi voisi hyötyä ilmastonmuutoksesta myymällä muita parempaa teknologiaa. Sitä meillä kai sitten on, mutta toisaalta, samojen ihmisten mielestä tämä kuitenkaan ei päde maaseutuelinkeinoihin. Niiden suhteen on vain hölmöä väittää, että olisimme muita parempia.

Viimeksi havaitsin tätä Ulkopolitiikka-lehdessä (1/2022), missä Kulttuuri- ja taidealan keskusjärjestön pääsihteeri Rosa Meriläinen oli sarkastinen ilmastonmuutoksen vastustamisessaan: ”…meillä on sekä ilmastoystävälliset erillislehmät että suojelua kaipaamattomat erillismetsät”.

 

Kun Suomen nautakarjasta väitetään jotakin perustuen Yhdysvalloissa tai Keski-Euroopassa tehtyyn tutkimukseen, lukijan – esimerkiksi Ulkopolitiikka-lehden kolumnistin – kannattaisi ehkä perehtyä siihen, mitä eroja amerikkalaislehmän elossa ja vaikkapa ruokavaliossa on meikäläiseen nähden.

On fakta eikä retoriikkaa, että erot ovat olennaisia. Jos asiaa ei tunne, pitääkö tietämättömyyttään kaikille kuuluttaa?

Meriläisen teksti ”suojelua kaipaamattomista erillismetsistä” on erityisen typerää siksi, että juuri metsien suojelun suhde ilmastonmuutokseen on ainakin Suomen metsäalan viestinnän mukaan tasan sama, oltiin sitten missä vaan maailmassa. Kuvaavaa on, että Meriläinen pitää itsestään selvänä sitä, että ilmastonmuutos vaatii metsien suojelua, mikä ei ainakaan tutkimuksen valossa ole lainkaan selvä asia.

Sitä paitsi, jos meidän metsämme jossakin ovat erillisiä, niin kiistatta huippuunsa vedetyssä tiukan suojelun prosentissa.

 

Mutta ehkä kyse onkin erillisestä ajattelusta, eikä erillismetsistä. Siinä ajattelussa omaa maata kohdellaan johdonmukaisen kaltoin. Tästä erittäin hyvä esimerkki on Luonto-liiton sekä Euroopan parlamentin jäsenten Ville Niinistö, Sirpa Pietikäinen ja Silvia Modig vetämä Ei polteta tulevaisuutta -kampanja.

Täysin vastoin tosiasioita kampanja yrittää tuoda Suomen metsäalan osaksi joidenkin muiden maiden tapaa polttaa raakapuuta teollisesti. Kampanja tekee sen häpeämättä ja tietäen, että Suomessa näin ei tehdä; meillä puuenergia syntyy lähes kokonaan muun metsätuotannon sivuvirroista. Kaikki nämä sivuvirrat olisivat olemassa ilman puun polttoakin.

Jos niitä ei poltettaisi, ne lahoaisivat metsiin ja ilmastovaikutus olisi sama, mutta ilman talteen otettua energiaa. Myös niiden merkitys monimuotoisuudellekin on suhteellisen pieni.

Juuri tällaista ”energiapihiyttä” vihreät ovat vaatineet aina.

Kampanja väittää sumeilematta, että Suomessa valtio tukee puun polttoa. Näin ei tietenkään ole.

Suomessa kyllä maksetaan tukea esimerkiksi nuoren metsän hoidolle, mistä kertyy tavarantuotantoon kelpaamatonta pienpuuta, joka useimmiten poltetaan. Tuen maksamisen syy on kuitenkin metsänhoito ja puut kaadettaisiin, oli tukea tai ei.

 

Surullisesti kampanja juuttui jo alkumetreillään menneisyyteen. Uusin tutkimus nimittäin osoittaa, että puun energiakäyttö vähenee seuraavien vuosien aikana niin paljon, että sen korvaaminen vaatisi – esimerkiksi – 3–5 uutta Olkiluodon ydinvoimalaa.

Tämä johtuu siitä, että metsäteollisuuden tuotanto monipuolistuu juuri siten kuin vihreät ovat vaatineet. Polton sijaan puu ohjautuu yhä enemmän uusiin tuotteisiin, mutta ihan markkinatalouden keinoin, koska puun polttamisesta saatava arvonlisä on – tuki valtio sitä tai ei – todella pieni verrattuna tavarantuotantoon.

Tämänkin ongelmat hoitavat markkinat. Vihreät tempaukset vain vaikeuttavat toivottua muutosta.

 

Kirjoituksen lyhyempi versio on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 11.7.2022.

Maailman toimivin kaupunki

Helsinki mainostaa itseään maailman toimivimpana kaupunkina. Katsotaanpa, miten se toimi tämänpäiväisellä pyöräretkelläni.

Ensiksi ajoin Meilahteen HUSin Uniapneapoliklinikalle. Valitsin alkumatkalle Pitäjänmäentien, koska halusin nähdä, miten Raide-Jokeri on kesän aikana edistynyt.

Kutomotie-Valimotien risteyksessä jatkoin suoraan Pitäjänmäentien oikean reunan pyörätietä, koska mustakeltainen työmaaliikennemerkki neuvoi niin.

Mutta ei, umpikuja. Eikun takaisin ja oikeaa reittiä arpomaan. Nyt satuin arpomaan oikein.

Sitten menikin hyvin, kunnes pääsin klinikalle. Sen toki jo tiesin, että klinikka on pystytetty niin jyrkän ja korkean mäen päälle, ettei sinne voi pyörällä ajaa. Ei kun työntämään.

Klinikalta päätin ajaa Varustelekaan Hankasuontielle Konalan ja Malminkartanon välimaastoon. Reitin ja pyöräteiden piti olla selviä: suoraan vaan Huopalahdentietä ja sen jälkeen Vihdintietä. Ison S-marketin kohdalle oikealle ja vähän päästä vasemmalle Hankasuontielle.

Kaikki meni hyvin, kunnes tulin Munkkivuoreen. Jatkoin Pitäjänmäentien oikeaa reunaa Pohjolan entisen pääkonttorin kohdalla, kunnes tulin kohtaan, jossa rakennusyhtiö SRV oli talotyömaansa takia saanut oikeuden katkaista pyörätien.

Se on tietenkin ihan oikein ja kohtuullista, mutta sitä en ymmärrä, miksi minua ei ohjattu vaihtamaan Huopalahdentien vasemman puolen pyörätielle silloin kun sen aika oli, eli Lapinmäentien ja Huopalahdentien risteyksessä.

Ei kun taas takaisin.

Sitten kohtasin Raide-Jokerin työmaan. Päätin yrittää työmaan ohi normaalia reittiä, luottaen siihen, että jos se ei ole käytössä, siitä kerrotaan.

Mitä sitä tyhjää! Kun kiersin Vihdintien liikenneympyrää oikealta, tie katkesi tykkänään, siis ilman mitään selitystä. Eliel Saarisen tieltä ei ollut mitään reittiä Vihdintielle. Ainoa vaihtoehto oli ajaa Huopalahden asemalle, minne minä en tietenkään ollut menossa.

Tämähän se on se pyöräilijän useimmin kohtaama työmaaviitoitus: nuoli näyttää jonnekin, minne minä en nyt vaan ole menossa. Mitään muuta ohjetta ei ole, ellei sitten kolmen metrin korkeuteen nostettu kartta, jota ei kunnolla näe ja josta ei ymmärrä mitään alle puolen tunnin tutkiskelun. Nyt ei ollut sitäkään.

Vaihtoehtona oli taas palata takaisin ja arpoa uutta reittiä, minkä tulos oli epävarma. Onneksi tiesin, että läheisen puiston läpi menee polku Vihdintielle (olin sen edellisellä kerralla eksyessäni löytänyt), niin että tarvitsi vain päästä Eliel Saarisen tien yli.

Pääsinkin. Vihdintie löytyi, paikallistuntemuksen turvin. Maailman toimivin kaupunki sen kun sekoitti pakkaa.

 

No, sitten Vihdintietä pohjoiseen. Menee hyvin Kehä ykkösen risteykseen asti. Heti sen jälkeen pyörätie on työmaan takia katkaistu ja nuoli näyttää tylysti oikealle. Vähän niin kuin ajatuksella että menkää te nyt vaan tuonne, pois jaloista ja äkkiä.

Sinne meninkin, ajatuksella että siellä menee joku Vihdintien suuntainen tie. Sellainen löytyi, Ruosilankuja, joka myöhemmin muuttui Ruosilantieksi.

Sitten se muuttui Ruosilanmutkaksi ja kääntyi oikealle, siis poispäin Vihdintiestä, kun taas Ruosilantie jatkui suoraan. Sinne.

Päädyin Ahlsellin pihaan, jonka kolusin perusteellisesti. Aidattu alue, umpikuja.

Olin jossakin määrin eksyksissä. En ollut nähnyt yhtään jatko-opastetta sitten Vihdintien nuolen.

Jos autoilijoille tehdään kiertotie, tällaista ei mitenkään hyväksyttäisi. Heille varataan joka mutkaan iso kyltti, joka näyttää oikean suunnan eikä ole puhettakaan, että joku johdettaisiin umpikujaan ja pitäisi palata.

Ilmeisesti autoilijoita pidetään jotenkin muita tyhmempinä, tai fillaristeja tavattoman viisaina.

Minun piti palata, kolmatta kertaa tällä retkellä. Ainoa keino oli jatkaa Ruosilanmutkaa ja kääntyä vasemmalle heti kun se on mahdollista.

Mahdollisuus tulikin melko pian: Kartanonkaari. Sitä vasemmalle, sillä ajatuksella, että heti vasemmalle kun mahdollista, sillä siellä sen Vihdintien täytyy olla.

Malminkartanonkujan kohdalla sitten käännyin ja Vihdintie tuli vastaan melkein heti. Siinä oli alikulkukäytävä, niin että kävin tarkistamassa toisen puolen (autoilijoille tarkoitettuja) kylttejä ja olin taas kartalla.

Ei kun eteenpäin, sitten oikealle Malminkartanontielle ja siitä Hankasuontielle – vain huomatakseni, että kääntyminen Malminkartanonkujalle oli yksi lukuisista virheistäni: jos olisin ajanut suoraan, olisin päätynyt Hankasuontien päähän.

Puolen tunnin matkaan oli kulunut tunti.

 

Kirsikkana kakun päällä: poikkesin loppumatkasta Pitäjänmäen S-marketissa. Siihen on kaupan eteen Raide-Jokerin rakentamisen jälkeen saatu telineet jopa kuudelle pyörälle.

Mutta taas oli joku haalaripukuinen päättänyt, että otetaanpa nämä pois käytöstä ja laittanut työmaa-aitoja ihan tyhjän pantiksi, lähinnä kai varastoidakseen niitä, pyörätelineitten eteen niin että puolia niistä ei voinut käyttää lainkaan.

Ellei sitten todellakin ollut tarkoitus estää telineiden käyttö, mikä olisi outoa, sillä mitään syytä siihen ei selvästikään ollut.

Näyttää siis siltä, että Maailman toimivimman kaupungin toimivuus useimmiten perustuu siihen, että kaupunkilaiset toimivat, kuka mitenkin, mutta ei kaupunki.

 

Troijan hevonen työnnettiin metsäalalle

Kun ekologisista kompensaatioista alettiin meillä takavuosina puhua, aavistin vaaran. Sitä ei vähentänyt, että varsinkin hiilikompensaatioista olivat yhtaikaa innoissaan sekä metsäala että vihreät.

Kerroin esimerkiksi Maaseudun Tulevaisuudessa vuonna 2017, että ulkomailla kompensaatiot olivat jo silloin täysin kansainvälistä toimintaa ja esimerkiksi Ville Niinistö oli ympäristöministerinä ollessaan jopa esittänyt kompensaatiosuojelun esimerkkinä siitä, mitä Suomi voisi tarjota Brasilian kaivosteollisuudelle.

Kysyin, mikä on Suomen metsäsektorin kohtalo, jos ulkomainen iso raha alkaa ”korvata” aiheuttamaansa ympäristötuhoa ostamalla suomalaisia metsiä suojelualueiksi? Metsäväki piti tätä täysin epäuskottavana.

 

Toukokuun alussa kerrottiin, että monikansallinen kaivosyhtiö Anglo American ostaa suomalaisen tytäryhtiönsä kautta Inarin yhteismetsältä 2900 hehtaaria metsää kompensoidakseen Sakatin kaivoshankkeesta aiheutuvat haitat luonnolle. Hinnaksi on kerrottu yli kymmenen miljoonaa euroa.

Metsäala yllätettiin tavanomaiseen tapaan housut kintuissa. Kukaan osannut sanoa oikein mitään.

Hyvän kompensaation kriteereitä on pidetty tarpeellisina ties kuinka kauan, mutta niitä ei ole saatu aikaiseksi. Vieläkään ei suojelusta ajatella maksettavan korvauksia muille kuin metsänomistajille, vaikka korjatun puun kansantaloudelliset vaikutukset ovat metsätalouteen verrattuna jopa kymmenkertaiset.

Maailmalla katsotaan, että hyvän kompensaation pitäisi luoda uusia luontoarvoja tuhottujen tilalle, mitä suojelu ei tee kuin erittäin pitkällä aikavälillä. Muuten se vain turvaa olemassa olevia arvoja.

 

Inarin yhteismetsää ei voi arvostella, se oli pakkoraossa. Kansainvälinen metsäsertifioinnin järjestelmä FSC oli luonut tilanteen, jossa metsäyhtiöt eivät voineet ostaa puuta yhteismetsän omistamilta, FSC:n kiistanalaisiksi nimeämiltä alueilta, vaikka yhteismetsä ei FSC:hen kuulukaan.

Globalisaatio löysi tapahtumaketjussa yksinäisimmät uhrinsa ensimmäisen maailman syrjäseuduilta. Ympäristöjärjestöjen nimellä kulkeva konfliktiteollisuus ja sen kainalossa olevat, sosiaalisen vastuun nimeen vannovat suuret metsäyhtiöt, eivät heistä välitä.

Niin ympäristöjärjestöt kuin metsäyhtiötkin pesivät kätensä kuin Pontius Pilatus: ne vetosivat FSC:n sääntöihin, mutta ne itse kuitenkin ovat FSC:ssä päättävässä asemassa, varsinkin ympäristöjärjestöt, mutta etenkin molemmat tahot yhdessä.

Tuli taas todistettua, että ympäristölobbyn tarkoitus ei ole ympäristönsuojelu, vaan metsien poistaminen talouskäytöstä, minkä hyvänsä metsien, millä hyvänsä keinolla.

 

Mutta miksi kompensaatioita kehittelevät myös metsänomistajien omat metsänhoitoyhdistykset? Ovatko ne ymmärtäneet, että se on Troijan lahjahevonen, joka itse ei ehkä ole vaarallinen. Sen sijaan vaarana ovat lahjahevosen sisällään kantamat hyvän hiilikompensaation ehdot.

Yhdistysten Hiilipalvelun lannoituksella saatava hiilinielu ei täytä kahtakaan hyvän kompensaation perusvaatimusta: se ei ole riittävän pitkäikäinen – minimivaatimuksena pidetään sataa vuotta – eikä syntyvä nielu merkitse satavarmaa lisäystä hiilensidontaan, onhan lannoitus muutenkin kannattavin metsänparannustoimi.

Kysymys kuuluu, miten Hiilipalvelun käy, kun hyvän kompensaation periaatteet aikanaan saadaan voimaan?

 

Kirjoituksen lyhyempi versio on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 31.5.2022.

Vähäinen Nato-keskustelu on Kokoomuksen syy

 

Nato-jäsenyyden vastustajat ovat moittineet hallituksen tilaamaa selontekoa puutteelliseksi, koska se ei käsittele jäsenyyden haittoja tai riskejä riittävässä määrin. Näin voi olla – siitä, mitä selonteossa ei ole, on paha mennä sanomaan mitään varmaa.

 

Olen pitkäaikainen Suomen Nato-jäsenyyden vastustaja. Mielipiteeni kuitenkin kääntyi Nato-myönteiseksi JukkaMallisen kanssa keskustellessa.

Mitä enemmän julkista Nato-keskustelua on seurannut, sitä oudommilta Nato-jäsenyyden vastustajien kannanotot tuntuvat.

Tämä on tietysti Naton kannattajien syy – puoluepoliittisesti ennen muuta Kokoomuksen ja RKP:n.

Nämä kaksi puoluetta, ennen muuta Kokoomus, ovat jo kauan sitten julkisesti ilmoittaneet kannattavansa Suomen Nato- jäsenyyttä, mutta ovat samalla julkisesti ilmoittaneet, että eivät ”aja” jäsenyyttä.

Kyseiset puolueet ovat siis tietoisesti valinneet ”ajaa” linjaa, joka niiden omasta mielestään on isänmaan kannalta korkeintaan toiseksi paras – ja tämä joidenkin satunnaisten ja väliaikaisten vaalitulosten pelossa.

Jollain kummallisella kommervenkillä tämäkin on onnistuttu kääntämään isänmaallisuudeksi.

 

Kun Nato-jäsenyyden vastustajat nyt siis väittävät, että meillä ei ole ehditty käydä kunnollista keskustelua Nato-jäsenyydestä, he ovat oikeassa.

Sitä ei ole käyty, koska sitä kannattavat puolueet eivät ole sitä halunneet käydä. Kenenkä muunkaan vastuulla poliittisen keskustelun käyminen olisi voinut olla kuin poliittisten puolueiden? Naton vastustajienko?

Kun ei ole kunnollista Nato-keskustelua, ei ole ihme, että järkiperusteita Nato-jäsenyyden vastustamiselle on vaikea löytää. Itse ajattelen, että niitä on, mutta on myös pakko sanoa, että en ole niitä juurikaan havainnut.

Katsotaan kansanedustaja Anna Kontulaa. Häntähän monet Nato-jäsenyyden kannattajatkin jostakin minulle tuntemattomasta syystä kilvan kehuvat.

Hänen mukaansa Venäjä ei hyökkää Suomeen ja hän tietää sen.

Jaahans. Tällaistako sinne selontekoon olisi pitänyt kirjoittaa?

Kontula itse korostaa, että nyt ollaan tekemässä vuosikymmenien ratkaisua. Silti hän vetoaa ”Venäjä ei hyökkää” -väitteissään vain lähiaikoja koskeviin arvioihin.

Pitäisikö hänet ottaa vakavasti?

 

Naton turvatakuut ovat aiheuttaneet joillekin Nato-jäsenyyden vastustajille kummallisen jakomielitaudin. Toisaalta he sanovat, että ydinaseita, Nato-joukkoja tai tukikohtia ei maahan haluta, mutta sitten he sanovat, että turvatakuut ovat epäuskottavia.

Suhtautuminen kansainväliseen sopimiseen on kummallista. Toisaalta väitetään, että tekeillä olevan sopimuksen tärkein kohta, kuuluisat viidennen artiklan antamat turvatakuut, ovat bluffia. Toisaalta väitetään, että sopimuksesta seuraisi vuorenvarmasti kaikkea sellaista, mitä siellä missään nimessä ei ole sanottu.

Miten tällaisella asenteella voi sopia mitään?

Turvatakuukeskustelua leimaa omalaatuinen kuvitelma, että sotilaallisen hyökkäyksen sattuessa vaikkapa Nato-Suomen johtajat alkaisivat soitella, siis puhelimella, ympäri Eurooppaa kyselläkseen, saataisiinko me nyt sitä tai tätä tai tuota.

Ja saataisiin, esimerkiksi kansanedustaja Merja Kyllösen mukaan villasukkia. Tällaistako sinne selontekoon olisi pitänyt kirjoittaa?

Tosiasiassa Naton päätyö on suunnittelu. Sen päämajassa on asiantuntijoita, joiden tehtävä on laatia suunnitelmia sen varalle, että joku hyökkää.

Perustavoite on taata, että mitään hyökkäystä ei edes tule. Mutta jos tulee, suunnitelmat otetaan käyttöön, poliittisen päätöksen jälkeen.

Tämä tarkoittaa, että esimerkiksi Suomen puolustukseen osallistuvat ne maat ja niillä keinoin, mitä suunnitelmissa sanotaan. Ja Suomi on yksi sen suunnitelman tekijöistä.

Samoista suunnitelmista näkyy, mitä Suomi puolestaan tekee Suomen ulkopuolella ja Suomessa. Ja mihin se osallistuu ja millä tavoin.

 

Muita sinisilmäisestä turvatakuu-uskosta syyttävät ovat vuorenvarmoja, että jäsenyyden myötä Suomen on osallistuttava kaikkiin Yhdysvaltojen vetämiin sotahankkeisiin missä hyvänsä maailmassa, vaikka Nato-sopimuksessa ei sanota mitään tämän suuntaistakaan.

Nato-vastustajat sanovat, että osallistumista ei käytännössä voi vastustaa. Historiasta ei kuitenkaan löydy väitteelle ensimmäistäkään vahvistusta.

Yhdenkään Naton jäsenmaan ei tarvitse lähettää yhtään sotilasta minnekään päin erilaisiin rauhanturva- tai rauhaan pakottamisoperaatioihin. Eikä ole myöskään lähetetty, vaan päinvastoin, on lukuisa esimerkkejä, että yritetty on, mutta on kieltäydytty.

Merja Kyllösen joulupukki taitaakin olla siis niin sanottu märkä uni – kunpa vaan, mutta kun ei kumminkaan.

Hiilikädenjälki tuo metsäalan mahdollisuudet paremmin esille – biomassa ei silti riitä kaikkeen

 

Hiili- ja ympäristöjalanjäljet ottavat huomioon vain toiminnan negatiiviset vaikutukset ja johtavat pahimmillaan kummallisiin tuloksiin, kuten että lapsia ei kannata tehdä. Ratkaisun tuo kädenjälki.

 

”Puusta voi tehdä kaiken sen mitä öljystäkin”, sanoo iskulause. Teknisesti ottaen näin on ainakin merkittävälle osalle öljytuotteista, ehkä taloudellisesti ja teollisestikin, mutta mihin puu oikeastaan riittää?

Täsmällistä vastausta kysymykseen ei ole, mutta suuntaa-antava vertailu riittänee: jos kaikki maailmassa hakattava puu käytettäisiin energiantuotantoon, sillä voitaisiin nykyhetkellä korvata vajaa kuusi prosenttia fossiilisten polttoaineiden käytöstä.

Puuta ei tietenkään ole tarkoitus polttaa, vaan korvata sillä fossiilisia materiaaleja, kuten muovia. Korvaaminen kuitenkin edellyttää, että puun ympäristöystävällisyys kyetään osoittamaan ja viestimään. Siinä riittää työtä, sillä monet tahot pyrkivät osoittamaan päinvastaista.

”Esimerkiksi Euroopan unionin komissio tuo ilmastopolitiikkaan voimakkaasti hiilijalanjäljen käsitettä ja haluaa korvata sillä yli 50 vuotta käytössä olleen ja pitkälle kehittyneen elinkaarianalyysin”, sanoi elinkaarianalyysien asiantuntija, johtaja Gregory A. Norris Harvardin yliopistosta Metsäteollisuus ry:n seminaarissa huhtikuussa.

 

Jalanjälki on aina negatiivinen

 

Norrisin mukaan jalanjälki on hankala käsite, koska se antaa vain negatiivisia tuloksia. Se johtaa moniin kummallisuuksiin, kuten että lapset kannattaa jättää tekemättä, koska lapsen hiilijalanjälki on negatiivinen.

Esimerkiksi investoijat ovat alkaneet vaatia tietoa myös ihmistoiminnan positiivisista vaikutuksista. Tätä tuodaan esiin kädenjäljellä. Sillä tarkoitetaan ihmisen mahdollisuuksia parantaa ympäristön tilaa.

Suomessa elinkeinojen hiili- tai ympäristökädenjäljestä ei ole juuri puhuttu, ei käsitteenä eikä varsinkaan sen tarkoittamana toimintana. Esimerkiksi metsäalalla puhutaan metsien ekologisen tilan turvaamisesta, mutta sen parantamista ei liene mainittu muualla kuin 1990-luvun Euroopan metsäministerikonferenssin asiakirjoissa.

Jalan- ja kädenjälkianalyysien puute on, että ne antavat vain hetkittäisen kuvan ympäristövaikutuksista. Norrisin mukaan pitäisikin pyrkiä dynaamisiin malleihin, joihin voitaisiin syöttää erilaisia muuttujia ja kysyä, että ”mitä tapahtuisi, jos tekisimme näin?”

Mallien tulisi olla kaikille avoimia ja niiden pitäisi kattaa myös tuotteiden käyttö ja loppukäsittely.

 

Laajennettu kädenjälki tekee kuvasta kokonaisen

 

”Metsätuotteet pärjäävät hyvin useimpien ympäristövaikutusten suhteen, kuten keveyden ja lujuuden kaltaiset tuoteominaisuudet, ilmastovaikutus, saasteet ja myrkyt. Ongelmia tuottaa vain maankäyttö”, sanoi Norris.

Jos metsätuotantoa mitataan jalanjäljellä, se tunnistaa vain maankäytön. Mutta jos mukaan otetaan kädenjälki, positiiviset vaikutukset muuttavat kuvan kokonaan, varsinkin jos analyysi laajennetaan metsäalalta muualle yhteiskuntaan.

”Ja niin pitäisi tehdä”, sanoi Norris.

Metsätuotteilla voi korvata haitallisempaa tuotantoa. Jos esimerkiksi lämpölaitos siirtyy öljyn käytöstä sivutuotehakkeeseen, jalanjälkianalyysi näyttää negatiivista, koska puuhakkeen polttamisella – niin kuin kaikella ihmistoiminnalla – on aina negatiivisia ympäristövaikutuksia.

Positiivisia vaikutuksia kuitenkin syntyy, mutta muualla, eli fossiilisten polttoaineiden tuotannossa. Tulos muuttuu toiseksi, jos tehdään kädenjälkianalyysi ja laajennetaan se korvattavan polttoaineen tuotantoon.

 

Lapsen kädenjälki näkyy uusissa ajatuksissa

 

Toinen hyvä esimerkki on tietotekniikka. Se käyttää valtavasti energiaa ja vaarallisia ja tuhoisalla tavalla hankittuja raaka-aineita. Sen jalanjälki on varmasti negatiivinen.

Toisaalta sen kädenjälki vähentää liikennettä, tehostaa ajankäyttöä, säästää raaka-aineita ja energiaa – mutta toisilla toimialoilla. Jalanjäljessä nämä eivät näy, mutta kädenjäljessä näkyvät.

Kädenjälki luo myös kannusteen ympäristötyöhön. Se kertoo, että me voimme vaikuttaa, toisin kuin pelkästään negatiivinen jalanjälki. Se kertoo, että ihminen voi antaa luonnolle ja ympäristölle enemmän kuin se ottaa.

Lopulta kädenjälki kertoo, että lapsiakin kannattaa tehdä, sillä ratkaisuja ei tuota mikään muu kuin uudet ihmiset ja heidän kauttaan tulevat uudet ajattelutavat.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaiusus -lehdessä 11.5.2022.

 

Avohakkuupuulle vihreä synninpäästö

”On arvioitu, paljonko on saatavissa nuoren metsän hoitotoimien seurauksena kestävää haketta Suomen metsistä.”

”Meillä on tekemättä nuoren metsän hoitotoimenpiteitä… Me nostimme tukitasoja, jotta… harvennuksia saadaan tehtyä ja tämä tulee tekemään myös sen, että meillä tulee olemaan kestävämpää kotimaista haketta enemmän käytössä.”

Sitaatit ovat historiallisia. Eivät sisältönsä puolesta vaan siksi, kuka ne sanoo. A-Studiossa 25.4. esiintynyt ympäristö- ja ilmastoministeri Emma Kari todistaa niissä jopa kahta vihreää takinkäännöstä.

 

Ensimmäinen takinkäännös itse asiassa palauttaa takin oikeinpäin, kun Kari palaa vihreiden pitkälle linjalle tukemaan metsäenergian käyttöä. Pääasiassahan meillä poltetaan vain metsätuotannon sivutuotteita, joten ilmastovaikutus on selvästi pienempi kuin fossiilisilla polttoaineilla.

Tämä käännös on ymmärrettävä, koska sen sanelee muuttunut maailma. Toinen käännös on niin uskomaton, että Kari ei ehkä edes tajua sitä tehneensä.

Jos sanoo nuoren metsän hoidosta saatavaa haketta kestäväksi, asettuu polulle, joka johtaa vääjäämättä avohakkuisiin. Jos nuoren metsän hoito ja harvennukset tuottavat kestävää puuta, sitä tuottaa myös avohakkuu, koska ne kaikki ovat avohakkuumetsätalouden välttämättömiä toimia.

 

Luonnonvarakeskus ja Metsähallitus esittelivät uusinta tutkimustietoa eri metsänkasvatustavoista kaksi päivää A-Studion jälkeen. Tuloksen voi tiivistää siihen, että asiassa ei ole ilmennyt uutta ja merkittävää.

Tietenkin se voi olla uutta niille, jotka eivät ole sitä ennen kuulleet. Jos julkisuudesta voi päätellä, iso osa vihreistä päättäjistä kuuluu tähän joukkoon.

Toisin kuin he usein väittävät, jatkuva kasvatus ei ole avohakkuumetsätaloutta yleisesti parempi miltään osin. Ainoa yleinen totuus on, että yleistä totuutta ei ole. Paremmuus riippuu kunkin metsikön ominaisuuksista ja puustosta sekä metsänomistajan tarpeista.

Avohakkuumetsätalous tuottaa yleensä enemmän puuta kuin jatkuva kasvatus, eli se sitoo enemmän hiiltä. Jatkuva kasvatus kannattaa joissakin tapauksissa paremmin kuin avohakkuumetsätalous, joissakin ei.

Jotkut eliölajit hyötyvät jatkuvasta kasvatuksesta, jotkut toiset avohakkuumetsätaloudesta. Myös se on ennallaan, että kun jatkuvan kasvatuksen pinta-alat ovat pieniä, sen lisääminen tukisi luonnon monimuotoisuutta, mutta tässäkään suhteessa siitä ei ole ainoaksi menetelmäksi.

Jos Karikin kuuluu niihin, jotka eivät tuloksista tienneet, hän voi huokaista helpotuksesta: avohakkuupuun kestävyydelle löytyy kyllä perusteluita.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 2.5.2022.