Vähäinen Nato-keskustelu on Kokoomuksen syy

 

Nato-jäsenyyden vastustajat ovat moittineet hallituksen tilaamaa selontekoa puutteelliseksi, koska se ei käsittele jäsenyyden haittoja tai riskejä riittävässä määrin. Näin voi olla – siitä, mitä selonteossa ei ole, on paha mennä sanomaan mitään varmaa.

 

Olen pitkäaikainen Suomen Nato-jäsenyyden vastustaja. Mielipiteeni kuitenkin kääntyi Nato-myönteiseksi JukkaMallisen kanssa keskustellessa.

Mitä enemmän julkista Nato-keskustelua on seurannut, sitä oudommilta Nato-jäsenyyden vastustajien kannanotot tuntuvat.

Tämä on tietysti Naton kannattajien syy – puoluepoliittisesti ennen muuta Kokoomuksen ja RKP:n.

Nämä kaksi puoluetta, ennen muuta Kokoomus, ovat jo kauan sitten julkisesti ilmoittaneet kannattavansa Suomen Nato- jäsenyyttä, mutta ovat samalla julkisesti ilmoittaneet, että eivät ”aja” jäsenyyttä.

Kyseiset puolueet ovat siis tietoisesti valinneet ”ajaa” linjaa, joka niiden omasta mielestään on isänmaan kannalta korkeintaan toiseksi paras – ja tämä joidenkin satunnaisten ja väliaikaisten vaalitulosten pelossa.

Jollain kummallisella kommervenkillä tämäkin on onnistuttu kääntämään isänmaallisuudeksi.

 

Kun Nato-jäsenyyden vastustajat nyt siis väittävät, että meillä ei ole ehditty käydä kunnollista keskustelua Nato-jäsenyydestä, he ovat oikeassa.

Sitä ei ole käyty, koska sitä kannattavat puolueet eivät ole sitä halunneet käydä. Kenenkä muunkaan vastuulla poliittisen keskustelun käyminen olisi voinut olla kuin poliittisten puolueiden? Naton vastustajienko?

Kun ei ole kunnollista Nato-keskustelua, ei ole ihme, että järkiperusteita Nato-jäsenyyden vastustamiselle on vaikea löytää. Itse ajattelen, että niitä on, mutta on myös pakko sanoa, että en ole niitä juurikaan havainnut.

Katsotaan kansanedustaja Anna Kontulaa. Häntähän monet Nato-jäsenyyden kannattajatkin jostakin minulle tuntemattomasta syystä kilvan kehuvat.

Hänen mukaansa Venäjä ei hyökkää Suomeen ja hän tietää sen.

Jaahans. Tällaistako sinne selontekoon olisi pitänyt kirjoittaa?

Kontula itse korostaa, että nyt ollaan tekemässä vuosikymmenien ratkaisua. Silti hän vetoaa ”Venäjä ei hyökkää” -väitteissään vain lähiaikoja koskeviin arvioihin.

Pitäisikö hänet ottaa vakavasti?

 

Naton turvatakuut ovat aiheuttaneet joillekin Nato-jäsenyyden vastustajille kummallisen jakomielitaudin. Toisaalta he sanovat, että ydinaseita, Nato-joukkoja tai tukikohtia ei maahan haluta, mutta sitten he sanovat, että turvatakuut ovat epäuskottavia.

Suhtautuminen kansainväliseen sopimiseen on kummallista. Toisaalta väitetään, että tekeillä olevan sopimuksen tärkein kohta, kuuluisat viidennen artiklan antamat turvatakuut, ovat bluffia. Toisaalta väitetään, että sopimuksesta seuraisi vuorenvarmasti kaikkea sellaista, mitä siellä missään nimessä ei ole sanottu.

Miten tällaisella asenteella voi sopia mitään?

Turvatakuukeskustelua leimaa omalaatuinen kuvitelma, että sotilaallisen hyökkäyksen sattuessa vaikkapa Nato-Suomen johtajat alkaisivat soitella, siis puhelimella, ympäri Eurooppaa kyselläkseen, saataisiinko me nyt sitä tai tätä tai tuota.

Ja saataisiin, esimerkiksi kansanedustaja Merja Kyllösen mukaan villasukkia. Tällaistako sinne selontekoon olisi pitänyt kirjoittaa?

Tosiasiassa Naton päätyö on suunnittelu. Sen päämajassa on asiantuntijoita, joiden tehtävä on laatia suunnitelmia sen varalle, että joku hyökkää.

Perustavoite on taata, että mitään hyökkäystä ei edes tule. Mutta jos tulee, suunnitelmat otetaan käyttöön, poliittisen päätöksen jälkeen.

Tämä tarkoittaa, että esimerkiksi Suomen puolustukseen osallistuvat ne maat ja niillä keinoin, mitä suunnitelmissa sanotaan. Ja Suomi on yksi sen suunnitelman tekijöistä.

Samoista suunnitelmista näkyy, mitä Suomi puolestaan tekee Suomen ulkopuolella ja Suomessa. Ja mihin se osallistuu ja millä tavoin.

 

Muita sinisilmäisestä turvatakuu-uskosta syyttävät ovat vuorenvarmoja, että jäsenyyden myötä Suomen on osallistuttava kaikkiin Yhdysvaltojen vetämiin sotahankkeisiin missä hyvänsä maailmassa, vaikka Nato-sopimuksessa ei sanota mitään tämän suuntaistakaan.

Nato-vastustajat sanovat, että osallistumista ei käytännössä voi vastustaa. Historiasta ei kuitenkaan löydy väitteelle ensimmäistäkään vahvistusta.

Yhdenkään Naton jäsenmaan ei tarvitse lähettää yhtään sotilasta minnekään päin erilaisiin rauhanturva- tai rauhaan pakottamisoperaatioihin. Eikä ole myöskään lähetetty, vaan päinvastoin, on lukuisa esimerkkejä, että yritetty on, mutta on kieltäydytty.

Merja Kyllösen joulupukki taitaakin olla siis niin sanottu märkä uni – kunpa vaan, mutta kun ei kumminkaan.