Durbanit tuhoavat luonnonvarapolitiikan

Durbanin ilmastokokouksen suurimmaksi menetykseksi on sanottu, että Suomi joutuu maksamaan päästömaksua metsäpinta-alan vähenemisen takia. Erityisesti ympäristöministeriö ja vihreät ovat keskittyneet tähän, koska tässä ei ole mitään ongelmaa eikä tämä tule kovin kalliiksikaan.

Vastuuministeriöistä maa- ja metsätalousministeriö sanoo Durbanin merkittävimmäksi tulokseksi sitä, että saamme ”sittenkin” tehdä metsissämme kaikkea sitä mihin olemme tottuneet. Tämä sanottiin esimerkiksi joulukuussa seminaarissa, jossa ministeriö julisti Suomen pyrkivän luonnonvarapolitiikan edelläkävijäksi.

Tällainen edelläkävijyys ei kuulosta kovin kunnianhimoiselta. Mutta lattein oli ympäristöministeri Ville Niinistön vastaus metsänomistajien Durban-kritiikkiin: olette siirtyneet opposition linjoille.

Todella! Oppositiohan on määritelmän mukaan se porukka, joka ei ole vallassa.

Sen sijaan se oppositio, mitä Niinistö tarkoitti, siis eduskunnan oppositio, se keksi tämän asian lähes viimeisenä.

Pettymys on valtaisa. Olisi ollut yltiöpäistä odottaa, että Suomi olisi saanut hyödyntää metsiensä valtavasta hiilinielusta – se vastaa jopa kahta kolmasosaa maan hiilidioksidipäästöistä – sata, 80 tai edes 70 prosenttia.

Mutta että korkeintaan 2,5 prosenttia!

Tosiasiaksi jää, että Durbanin jälkeen Suomen metsätaloudessa ei ole ensimmäistäkään ilmastopoliittista kannustinta. Se on ongelma jopa Suomen luonnonsuojeluliiton mielestä (HS, 10.1.2012).

Erityisesti ympäristöministeriössä ei liene havaittu, mikä on edelläkäyvän luonnonvarapolitiikan ydin: uusiutuvien luonnonvarojen kestävä käyttö.

Jatkuva suojelun lisääminen ei ole ratkaisu, vaan se vie umpikujaan. Uusiutuvien luonnonvarojen käyttö ei ole ihmiselle vain mukava mahdollisuus, vaan se on täysin välttämätöntä.

Ympäristöministeriö sen sijaan kasaa kaiken aikaa ja kaikilla tahoilla esteitä juuri luonnonvarojen käytön eteen. Durban on tästä malliesimerkki.

Maailma ottaa mielellään Suomen metsien hiilinielun tuoman ilmastohyödyn, mutta ei suostu maksamaan siitä pennin jeniä. Mitä meille sanottaisiin, jos haluaisimme tropiikin metsien tuotteet – esimerkiksi banaanit – ilmaiseksi?

Suomessa on valmisteltu uudenlaista luonnonvarapolitiikkaa satojen asiantuntijoiden kesken kymmenissä seminaareissa ja työryhmissä. Durbanin tulokset ja varsinkin niistä käyty keskustelu osoittavat, että tällä valmistelulla ja Suomen luonnonvarapoliittisilla suunnitelmilla ylipäätään ei ole mitään yhteyttä sinne, missä tätä politiikkaa todella tehdään – siis niihin kansainvälisiin neuvottelupöytiin, missä suomalaisetkin tekevät perustuslain voimalla meitä sitovia sopimuksia.

Tällainen yhteys on luotava välttämättä. Muuten on pakko kysyä, miksi vaivata kallispalkkaisia ihmisiä turhalla, ja uutisten edessä myös äärimmäisen turhauttavalla työllä.

Kirjoitus on julkaistu Tekniikka&Talous-lehdessä 20.1.2012.