Joku meitä ”vivuttaa”

Journalisteja moititaan usein siitä, että he ovat etääntyneet kansasta. Moite on oikea; jos journalistit olisivat ”osa kansaa”, he esimerkiksi lukisivat Tarjoustalon tarjouslehteä.

Mutta eivät he lue. Heidän mielestään Tarjoustalon tarjouslehti on epäekologinen, koska se edustaa turhaa materiaa, ja toimittajat taas ovat ekologisia.

Epäekologisuutta ei kuitenkaan edusta Tarjoustalon ilmoitus siinä lehdessä, johon toimittaja kirjoittaa juttuja.

Tai siis, oikeastaan, kyllä edustaa. Se nyt on vaan semmoinen välttämätön paha, että saadaan tehtyä hyvää journalismia.

Sitä taas edustaa se, että ollaan ihmeissään perussuomalaisten suosiosta. Juuri sen ihmettely osoittaa, että ei ole luettu Tarjoustalon lehtiä.

Kuten nyt tätä viimeistä, missä on selvä uutisen aihe: meidän kaikkien tuntemista Reinoista – siis niistä kengistä – tehty kopio, jonka nimi on, yllättäen, Sauli.

Miksiköhän? Kuka kenkiä tekee? Kokoomuksen puoluetoimisto? Vai joku hang-around-jengi?

Enempiä kysymyksiä en tässä viitsi asetella, pitäähän niille journalisteillekin jotakin mielikuvitusta jättää.

”Kansa” on helkkarin yksinkertainen. Se saattaa esimerkiksi lokakuun lopussa – siis tänä vuonna – laittaessaan mökkiään talviteloille, epähuomiossa ryhtyä lukemaan sytykkeeksi tyrkyttäytynyttä Ilta-Sanomaa, joka on julkaistu 22. heinäkuuta – siis tänä vuonna.

Siellä pääministeri Jyrki Katainen vakuuttaa, että Suomen Kreikka-vastuut eivät missään oloissa tule ylittämään kahta miljardia euroa.

Tulitikun syttyessä arvio oli lähes 30 miljardia euroa. Välissä oli kolme kuukautta.

Mistä tämä kertoo? Ennen kaikkea siitä, että edes pääministeri ei tiedä, missä mennään.

Yhtä selvää on, että tietämättömyyttä ei voi näyttää, koska siitä se katastrofi vasta seuraisikin.

Mutta voisiko olla, että he kuitenkin nyt tietävät jotain? Vaikea uskoa. Luulen, että kukaan ei tiedä, mutta useimmat uskottelevat tietävänsä.

Erityisen hyvin tämä näkyy journalismissa, jossa varsinainen tietämisen uskottelua höystetään sillä, että etsitään positiivisia merkkejä mistä hyvänsä. Yleensä turhaan.

Viimeksi tämän viikon alussa ilmoitettiin, että on tulossa ratkaiseva viikko. Minkä kannalta ja miten, sitä ei ole kerrottu.

Niin kuin ei ole kerrottu aiemminkaan. Näitä ratkaisevia viikkojahan meillä on ollut ties kuinka monta kertaa. Kuten muuan perussuomalainen kaverini sanoi: ”Oon kans miettiny et antas asian roikkuu keskeneräsenä maailman tappiin ni ei tulis mitään katastrofia! Siis ei päätöksiä! Pliis.”

Muuan suosittu uskomus on, että tavalliset ihmiset tietävät nyt enemmän talousasioista. Kuten Sakari Kilpelä ilmoitti Ylen Ykkösaamussa 31.10: ”Kansalaisia huolestuttaa vivutus.”

Epäilen. Ainakaan minä en ole päässyt selvyyteen, mitä ”vivutus” edes tarkoittaa.

”Vivutus” on vain yksi niistä lukuisista uusista termeistä, mitä journalismiin on ilmestynyt. Koskaan niitä ei selitetä, ja on syytä epäillä, että niitä eivät ymmärrä niistä puhuvat journalistitkaan.

Mitä tarkoittaa esimerkiksi pankkien pääomittaminen? Missään en ole havainnut tätä selitettävän, vaikka käsitettä käytetään vissiin jo paikallislehtien kolumneissakin.

Voisiko se tarkoittaa pankkien pilkkomista pääomien suhteessa – koska siltä se kuulostaa? Ei.

Ilmeisesti – tosin en ole varma – se tarkoittaa rahan antamista pankeille, siis pääomaksi. Siihen nähden termi on outo; kysehän on ilmiselvästä köyhäinavusta. Eipä kukaan kutsu sosiaaliturvaa pääomittamiseksi.

Korkeimmalta hilseen kumminkin ylitti Paavo Raution kirjoitus Helsingin Sanomissa 28. lokakuuta. Hänen näkemyksenä oli lyhyesti sanottuna tämä: kun Helsingin Sanomat jotakin kirjoittaa, se siirtyy automaattisesti koko kansan tietoisuuteen.

Todellisuudessahan harva on jaksanut enää aikoihin lukea eurokriisistä kertovia juttuja. Varsinkin siksi, että se on turhaa: tilanne on kuitenkin seuraavana päivänä päinvastainen.

Tämän havaitakseen on riittänyt lukea otsikot.

Kun taas Raution mukaan esimerkiksi ilmaisuja ”pensaspalo, tulivoima, palomuuri, lippalakki ja meloni sekä no bail-out” toistellaan jo Esson baarissa ja että ”no bail-out on jo tunnetumpi… termi kuin legitimiteetti”.

En ole käynyt Esson baarissa – onko niitä olemassakaan! Ehkä juuri siksi en ymmärrä noista termeistä muita kuin melonin ja lippalakin.

Eikä siitäkään voi kiittää journalismia, sillä ensi kerran se sanottiin suorassa TV-lähetyksessä, jota katsoin.

Eikö finanssiala luota e-laskuun?

Finanssialan keskusliitto ei ollut ensimmäinen väittäessään syyskuussa e-laskua ympäristöystävälliseksi. Jo tämä väite on vastoin markkinointietiikkaa: ikävä tosiasia on, että mitään ihmistoimintaa ei ole lupa sanoa ympäristöystävälliseksi, koska kaikella on haittansa.

Liitto vertaili paperi- ja e-laskun hiilijalanjälkeä. Sen teettämä selvitys väittää, että hiilijalanjälki on käytettävyydeltään erinomainen ilmastovaikutusten arvioinnissa, ”koska sitä on helppo tutkia ja vertailla”.

Väite hämmästyttää: kukaan ei ole aiemmin pitänyt tätä helppona.

Mittarin käytettävyydelle tuskin riittää, että sitä on helppo tutkia. Hankaluus on, että hiilijalanjälkeä on mahdoton laskea tyydyttävällä tavalla.

Tämä selvitys on laajempi kuin aiemmat. Tietoa siitä kuitenkin tarjoillaan äärimmäisen niukasti ja vaikeasti ymmärrettävässä muodossa.

Selvityksessä vertailtiin paperi- ja e-laskun aiheuttamaa toimistotyön määrää tunneissa. Tunnit muutettiin hiilidioksidipäästöiksi ”GHG-protokollan” mukaan.

Menetelmään voi tutustua vaikka verkossa, jos sen sieltä löytää. Tekijät eivät sitä tarjoa.

”GHG-protokolla” varoittaa itsekin, että hyvän tuloksen saaminen edellyttää perusteellisempaa tutkimusta. Tekijöiden mielestä kyse on kuitenkin ”desimaaleista”.

Vaikka laskenta ottaa huomioon myös epäsuoria, kuten ostosähkön ja liikenteen vaikutuksia, sen suurin puute ei ole desimaaliluokkaa, koska se jättää suuria kokonaisuuksia huomiotta.

Kun kysyin, miten käytettyjen materiaalien loppukäsittely on otettu huomioon, vastaus oli paljastava: ”Ainoa oleellinen materiaali prosesseissa on paperi.”

Ikään kuin sähköinen tieto ei olisi kiinni missään. Onhan se, tietokoneissa.

Mutta e-laskun vaatimien tietokoneiden valmistuksen ja loppukäsittelyn vaikutuksia ei ole yritettykään selvittää. Ehkä se olisi tehnyt ”erinomaisesta” laskennasta liian hankalaa: mistä tietokoneet on tehty, miten ja millaisissa oloissa materiaalit on hankittu ja missä ne kierrätetään?

Onko e-laskun aiheuttama energiankulutus keskustietokoneissa, palvelimissa ja tietoverkoissa otettu huomioon, en saanut selville. Sitä, että paperi tehdään merkittävässä määrin bioenergialla, ei ole otettu huomioon.

Paperilasku on hiilivarasto, minkä voi arkistointitarpeen loputtua kierrättää tai polttaa bioenergiaksi. Tätäkään ei ole otettu huomioon.

Entä miksi Finanssialan keskusliitto puhuu ympäristöystävällisyydestä, vaikka se on tutkinut vain ilmastovaikutuksia – jo selvityskin sanoo, että näin ei pitäisi tehdä. Liiton vastaus kuului, että ”eikös ilmastonmuutos vaikuta ympäristöön?”

Ympäristönsuojelijan kuolemansynniksi voi sanoa sitä, että tutkitaan jotain kohteen osa-aluetta – ilmastovaikutusta – ja väitetään, että se edustaa kokonaisuutta – ympäristövaikutusta. Finanssialan keskusliiton synti on tätä suurempi: myös sen todisteet siitä osa-alueesta ovat huonot.

Minusta e-lasku on hyvä asia. Ihmetyttää, miksi sen tueksi on haettava huonoja argumentteja. Aivan kuin Finanssialan keskusliitto ei luottaisikaan e-laskuun.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 28.11.2011.