Ministeriön kevyt vastuu

Luonnonsuojeluväki on löytänyt uutta suojeltavaa. Nyt ollaan valtion ja kuntien virkistysalueiden kimpussa.

Toistuvasti saamme lukea, kuinka virkistysalueita ei saisi hakata, koska niiden luontoarvot kärsivät. Virkistysalueita ei kuitenkaan ole perustettu luonto-, vaan virkistysarvojen turvaamiseksi, ja ne ovat eri asia.

Esimerkiksi pääkaupunkiseudun kunnissa nämä kiistat alkavat aina sillä, että joku luontoaktivisti ilmoittaa edustavansa ”kaupunkilaisia”. Kaupungit kuitenkin tietävät, mitä kaupunkilaiset haluavat. Tämä tieto on saatu selville siten, että on kysytty.

Ongelmana ovat vain tiedotusvälineiden toimittajat, joiden on jostakin syystä uskomattoman helppoa uskoa likimain keneen hyvänsä, joka tulee puhumaan kansan nimissä.

Ympäristöjärjestöjen edessä mikään varotoimi ei takaa mitään. Esimerkiksi Oulun Sanginjoen hakkuiden suunnitelmat päätettiin tilata metsäaktivistien itse perustamalta ja johtamalta yhtiöltä. Mutta edes itse laaditut suunnitelmat eivät kelvanneet.

Luontoväen vanhoista vihollisista paras on Metsähallitus. Esimerkiksi Suomussalmen Hossan virkistysalueiden suhteen luontoväki on sanonut, että siellä on ”vanhan metsän piirteitä” – jopa Metsähallituksen omienkin selvitysten mukaan.

Mitä tämä tarkoittaa?

Kun Suomessa tehtiin 1990-luvulla useita vanhojen metsien suojeluohjelmia, pyrittiin ensiksi määrittelemään, mitä vanha metsä tarkoittaa. Metsäalan, tutkijoiden ja luontojärjestöjen yhteistyössä kehitettiin mittari, joka antoi metsälle pisteitä sen mukaan, mitä vanhan metsän piirteitä sieltä löytyi.

Mittarin hyväksyivät kaikki osapuolet, mukaan lukien siis ympäristöviranomaiset ja luontojärjestöt. Yhteisesti päätettiin, että kun metsä saa tällä mittarilla 25 pistettä, se luokitellaan vanhaksi. Käytännössä raja laski aika nopeasti 22–23:een.

Ympäristöjärjestöt antoivat mittarille arvoa täsmälleen niin kauan kuin sen mukaisesti määritellyt vanhat metsät oli suojeltu. Sen jälkeen perustelut muuttuivat.

Nyt saamme kuulla, että tämä tai tuo metsikkö pitää suojella, koska siinä on ”vanhan metsän piirteitä metsäalan itse hyväksymällä mittarilla”. Näin voidaankin sanoa, jos mainittu mittari antaa metsälle edes yhden vanha metsä -pisteen.

Suuresti vääristelemättä voi sanoa, että lähes joka ikinen Suomen metsähehtaari saavuttaa ainakin yhden vanha metsä -pisteen. Tällä mittarilla voidaan siis suojella kaikki metsät. Kyseessä on ilmiselvä yhteisesti hyväksytyn työn väärinkäyttö.

Ympäristöjärjestöjen linja on tavallaan ymmärrettävä. Kyllä kai kansalaisjärjestö voi muuttaa mielensä, kun kansalainenkin voi. Mutta eikö se tulisi tehdä avoimesti?

Hämmästyttävämpää on, että myös ympäristöministeriö – tai ainakin ympäristöministeri itse – näyttää irtisanoutuneen mittarista. Esimerkiksi Hossan hakkuiden yhteydessä Ville Niinistö on tukenut järjestöjen linjaa.

Ministerin tai ministeriön ei siis tarvitse sitoutua siihen politiikkaan, mihin se on elinkeinojen kanssa ryhtynyt. Tarvitseeko tässä tilanteessa puhua esimerkiksi luottamuksesta?

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 13.2.2012.

Negatiivisen ajattelun peruskurssi

Kuka muistaa ne Huuliveikot: koululuokka, ja oppilaat, jotka jankkaavat, ”ei, ei, ei”. Ja sitten opettaja ilmoittaa: tämä on negatiivisen ajattelun peruskurssi.

Se on juuri kuin ympäristöjärjestöjen viestintää.

Esimerkiksi Suomen luonnonsuojeluliiton nuorisojärjestö Luonto-Liitto myöntää vuosittain Siilin Piikin. Emojärjestö kunnostautuu nimeämällä Vuoden turhakkeen.

Kumpikin voisi sanoa jotain hauskaakin, nimetä positiivista, mutta kun ei. Maailma on niin huono.

WWF sanoo periaatteekseen avoimuuden, yhteistyöhenkisyyden ja ratkaisukeskeisyyden. Nämä periaatteet mielessäni katselin viime marraskuussa Metro-lehdessä julkaistua aukeaman ilmoitusta.

Ilmoitus kertoi metsälajien uhanalaisuudesta. Syyllisiä kuvattiin vain yksi: metsätalous.

Esimerkkejä lajeista olivat muun muassa metsäpeura, ilves, riekko, ahma, karhu, partanaava, maakotka ja susi. Näistä metsäpeura ja riekko eivät edes ole uhanalaisia, vaan silmälläpidettäviä.

Metsätalous ei ole ensisijainen uhanalaisuuden syy yhdelläkään. Metsäpeuralla ja partanaavalla se on toissijainen ja maakotkalla viimesijainen syy, muilla ei minkäänlainen.

Lisäksi mainittiin korpikolva ja valkoselkätikka. Molempien osalta metsätalous on ensisijainen uhanalaisuuden syy. Näidenkin lajien tilanteen korjaamiseksi metsätalous tekee töitä kaikin voimin.

Erityisesti valkoselkätikan kannat on saatu nousuun sen systemaattisen työn ansiosta, johon myös metsäala osallistuu. Yhdenkään lajin hyväksi tehdystä työstä WWF ei kuitenkaan kerro muuten kuin siltä osin kuin se tekee sitä itse.

Ilmoituksen tekijästä kertoi erääseen kulmaan asemoitu teksti: ”Kiitos kaikille Metron lukijoille, jotka äänestitte WWF:n ilmoituksen viime kevään parhaaksi. Sen ansiosta saimme Metro-lehdeltä tämän ilmoitustilan lahjaksi.”

Tämä oli ilmoituksen ainoa muille osoitettu kiitos. Toisten, kuten metsäalan syyksi taas pannaan sellaistakin, mikä ei sen syytä ole. Silti positiivista kerrottavaa olisi.

Ensinnä, ympäristöjärjestöjen vuosikausia huudattamalla mittarilla, uhanalaisten lajien osuudella kaikista Suomen luonnossa tutkittavista lajeista asiat ovat hyvin: osuus on sama kuin kymmenen vuotta sitten. Jos suunta siis kymmenen vuotta sitten oli alaspäin, sen on nyt oltava ylöspäin.

Uhanalaisuustutkijoiden mukaan parhaiten pärjäävät metsälajit. Eivät ehkä kaikki, mutta tutkijoiden mukaan suojelutyö on ollut tuloksellista.

Toiseksi, juuri WWF on ollut metsäalan kanssa yhteistyössä Metso-luonnonsuojeluohjelman valmistelussa ja toteutuksessa. Siitä WWF:n ilmoitus kertoo mahdollisimman vähän, ilman yhtään muuta osanottajaa kuin WWF itse.

Tällainen masentaa. Miksi luottaa avoimuuteen, yhteistyöhenkeen ja ratkaisukeskeisyyteen, kun matto vedetään alta milloin hyvänsä?

Mitenkähän perusmetsätyöläinen reagoi WWF:n ilmoitukseen? Jos veikata saa, se ei ainakaan lisää intoa yhteistyöhön.

Joskus kannattaisi miettiä, kuka ne luontotyöt metsissä lopun päältä tekee. Etteivät vaan olisi noita paljon pilkattuja metsäammattilaisia.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 30.1.2012.