Kylläpä olin ihmeissäni

Viime perjantaina Helsingin Malminkadulla Eurooppa-salissa julkistettiin 68 tohtorin julkilausuma Suomen biotaloussuunnitelmista.

Julkilausuman esittelivät sen puuhamiehet. Sitten oli kolme kommenttipuheenvuoroa, jotka tukivat edellisiä puheenvuoroja.
Lopuksi oli kansanedustajien keskustelupaneeli, johon oli valittu neljä myötämielistä ja yksi muunlainen kansanedustaja.

Tilaisuuden avasi Helsingin yliopiston ympäristöpolitiikan professori, talouskasvun vastustajana tunnettu Janne Hukkinen. Hän kertoi, että julkilausumaa on valmisteltu Bios-tutkimusyksikössä jo vuoden.

Julkilausuma ei kuitenkaan edusta edes oman alansa tutkijoiden yksimielistä kantaa. Kun kysyttiin, moniko oli jättänyt allekirjoittamatta, vastausta ei saatu, mutta se kerrottiin, että yleensä syy on ollut kiire, joka siis on kestänyt kokonaisen vuoden.

Silti esimerkiksi uusimmat tiedot metsien entistä suuremmasta hiilinielusta eivät olleet ehtineet vaikuttaa julkilausumaan. Vaikka toisaalta, jos olisivat ehtineet, entä sitten. Ainakin professori Timo Vesala oli tilaisuudessa sitä mieltä, että nielu saa olla vaikka kuinka suuri, mutta koskaan se ei oikeuta metsien lisäkäyttöä.

Meteorologi Vesala esittäytyi metsäntutkijaksi. Työpaikakseen hän ilmoitti Helsingin yliopiston fysiikan laitoksen.

Seuraavaksi puhui Jyväskylän yliopiston ekologian professori Janne Kotiaho. Hän myönsi asian, jota edes maa- ja metsätalousministeriö ei ole suostunut kirjaamaan kestävän metsätalouden papereihinsa: metsälajien uhanalaisuus ei ole enää kasvussa.

Tämä ei ole uutinen asiaa seuraavalle. Mutta uhanalaisuuskartoituksista näkyy enemmänkin: kun uhanalaisten lajien osuus tutkituista lajeista oli sama vuonna 2000 ja vuonna 2010, uhanalaisuuskehitys tietenkin oli vuonna 2010 positiivinen, jos se oli negatiivinen vuonna 2000.

Ja ainakin niin sanotun ympäristölobbyn mielestä se oli.

Toisin sanoen, tällä – Kotiahonkin hyväksymällä – mittarilla Suomen metsäala saavutti YK:n asettamat tavoitteet uhanalaisuuskehityksen kääntämiseksi positiiviseen suuntaan ennen vuotta 2010.

Että korkit kattoon ja nupit kaakkoon!

Tai ei sittenkään. Kotiahon mielestä tämä ei ole jokseenkin minkään arvoista, koska tulevaisuus. Siitä hän paljasti sen verran, että ”jos mitään ei tehdä”, 74–234 (hämmentävää tarkkuutta) lajia kuolee Suomessa sukupuuttoon seuraavien 50 vuoden aikana.

Ja tietenkään mitään ei tehdä. Tai jos tehdään, se – kuten nämä Kotiahon pilkkaamat säästöpuut – ei missään tapauksessa ole ratkaisu, vaan vain lieventää tuhoa. Ihan niin kuin jossakin olisi ratkaisu, joka ratkaisisi kaiken.

Kun säästöpuiden ajatus keksittiin joskus 1990-luvulla, yhtään säästöpuuta ei olisi säästetty, jos asiaa olisi kysytty ympäristölobbylta, niin sitkaasti se niitä pilkkasi pitkin 1990-lukua. Mutta lopulta, uhanalaisuustutkijoiden mukaan juuri säästöpuut ovat merkittävin yksittäinen syy siihen, että metsien tilanne on niinkin hyvä.

Tähän Kotiaho vastaa kysymällä, että voivatko säästöpuut muka olla parempi juttu kuin kaatamaton metsä. Tietenkin nimenomaan ovat, jos kannattaa metsien käyttöä myös todellisuudessa eikä vain puheissa. Ja sitähän professorit sanoivat useaan otteeseen kannattavansa.

Jos oikeasti kannattaa metsien talouskäyttöä, on etsittävä kompromisseja. Kaatamaton metsä ei ole kompromissi. Kompromissi on oikealla tavalla hoidettu talousmetsä.

Tärkeintä luonnonsuojelutyötä tekevät ne, jotka etsivät näitä kompromisseja, niin tutkimuksessa kuin käytännön metsänhoidossakin. Eikä tätä työtä pitäisi aliarvioida – etenkään sen takia, että ratkaisevan osan siitä tekevät aivan tavalliset suomalaiset eivätkä suinkaan ministeriöiden ja yliopistojen toimistoihmiset.

Sitten kuulimme Bios-yksikön talouskulttuurin tutkija Paavo Järvensivua. Hän kritisoi Suomen vimmaa kehittää biopohjaisia polttoaineita siirtymävaiheen teknologiaksi.

Järvensivun mielestä Suomen ei pitäisi sitoutua tiettyihin teknologioihin. Hän esittikin sitoutumista sähköautoihin.

Järvensivu toisti biotalouspolitiikkaa vastustavan perusargumentin: ei pitäisi keskittyä puuenergiaan. Kuitenkaan missään biotalous- tai metsästrategiassa ei keskitytä puuenergiaan, vaan energian tuotanto perustuu niissä absoluuttisesti, aina ja kaikkialla vain sivuvirtoihin, ja jos puuta kaadetaan, se tehdään ihan aina aivan muista syistä kuin energian tarpeesta.

Seuraavan kommenttipuheenvuoron esitti Cleantech Investin diplomi-insinööri Tarja Teppo. Hän kysyi, missä ovat korkean lisäarvon puuperäiset tuotteet. ”Miten puuta voitaisiin hyödyntää paremmin kuin polttamalla paperi- ja selluteollisuudessa”, kysyi Teppo.

Siis polttamalla paperi- ja selluteollisuudessa!

Tarja Teppo, katso täältä.

Yllättäin avautuneessa yleisöpuheenvuoron mahdollisuudessa Bioenergia ry:n Hannes Tuohiniitty kysyi: ”Kun te haluatte suurten puiden käyttöä, mitä sitten teemme siitä syntyville sivutuotteille, kuten hakkeelle ja purulle, koska sitä syntyy väistämättä sahatavaran sivutuotteena?”

Tähän vastasi yksi julkilausuman allekirjoittajista, Helsingin yliopiston professori Tuomo Kalliokoski, joka tutkii sitä, miten metsien vaihtoehtoiset käyttötavat vaikuttavat ilmastonmuutokseen.

Kalliokosken mukaan purusta voidaan tehdä lastulevyä!

Suomessa onkin yksi lastulevytehdas. On ollut enemmänkin, mutta kun ihmiset eivät halua ostaa lastulevyä.

Sitten Hukkinen avasi paneelin ilmoittamalla, että julkilausuma asettaa tieteen rajat ihmisen toiminnalle ja että ”tämän pitää olla keskusteltavan politiikan perusta”. Vastaavalla tavalla tieteen ja politiikan suhde määriteltiin viimeksi Neuvostoliitossa.

Vasemmistoliiton Silvia Modig sanoi hämmästelleensä Saksassa sitä, että liittokansleri Angela Merkelillä on apunaan tieteellinen asiantuntija. Hän on sillä tavalla harvinainen ihminen, että hänellä ei Modigin mukaan ole minkäänlaista poliittista näkökantaa.

Modig ylisti julkilausuman reseptiä, että pitäisi kaataa isoja eikä pieniä puita. Laadukkaan tukkipuun tuottaminen onkin ollut Suomen metsätalouden päällimmäinen tavoite jo useita kymmeniä vuosia, minkä merkkinä metsänomistajan puun myyntitulot tulevat 70-prosenttisesti juuri tukkipuun myynnistä.

Keskustan kansanedustaja Katri Kulmuni vastasi, että ei niitä isoja puita saa aikaiseksi, jos ei ensin kaada pieniä puita. Tässä Kulmuni oli tietenkin väärässä: kyllähän isoja puita kasvaa ihan vaan vaikka kukaan ei tekisi mitään.

Ongelma vaan on, että niitä kasvaa niin vähän ja niiden laatu on niin epätasainen, että sen varassa ei kyllä kansantaloutta pidetä yllä. Ja tämä on se syy, miksi pitää kaataa pieniä puita.

Kulmuni kertoi, että julkilausuman moittima tavoite nostaa hakkuut 80 miljoonaan kuutiometriin vuodessa hyväksyttiin jo edellisessä hallituksessa. Tuo hallitus myös selvitti hakkuulisäyksen vaikutuksia – kaiken muun mutta ei luonnon monimuotoisuuden suhteen.

Nykyinen hallitus päätti selvittää myös vaikutukset luonnon monimuotoisuuteen. Selvityksen tekivät Suomen ympäristökeskus ja Luonnonvarakeskus. Selvitys antaa luvan kasvattaa hakkuita kestävyyden häiriintymättä.

Kotiaho ilmoitti, että Syken ja Luken tutkimukset eivät ole kelvollisia, koska niitä ohjataan poliittisilla kysymyksillä. Tätä kommentoi tutkimuksia tekemässä ollut Suomen ympäristökeskuksen Saija Kuusela. Hänen mukaansa tutkimukset on varmasti tehty kunnolla, mutta niihin sisältyy varauksia.

Samat varaukset sisältyivät myös siihen uhanalaisuustutkijoidenkin lupaukseen, että uhanalaistilanne tulee jopa parantumaan, kunhan vain monimuotoisuustoimista pidetään kiinni. Tilaisuudessa oltiin sitä mieltä, että ei tietenkään pidetä.

Kuitenkin, vaikka suojelumäärärahat vähenevät, suojelu ei vähene, vaan päinvastoin: suojelualueiden määrä kasvaa kaiken aikaa, vaikka ehkä hitaammin kuin aiemmin. Mutta tehokkaimmat keinot ovat – kuten aiemmin todettiin – muualla. Ja niitä kiihdytetään.

Viime aikoina on tuotu esiin useita esimerkkejä säästöpuiden lisätuottamiseksi metsiin, eikä ole sanottu, etteikö myös sertifioinnin kriteerejä paranneta. Mutta siinähän esimerkiksi ympäristöjärjestöt eivät halua olla mukana.

Kokoomuksen kansanedustaja Pauli Kiuru ilmoittautui maallikoksi ja sanoi, että Suomessa on paljon puita mutta vähän metsiä.

Jaahans.

Kiuru on hallituspuolueen kansanedustaja ja siksi ehkä maan parhaiten informoituja ihmisiä. Hän esitti toiveen, että ”joku kertoisi, onko metsien kasvuennusteessa otettu huomioon ilmaston lämpenemisen vaikutus ja onko otettu huomioon mahdolliset haitat metsätaloudelle".

Viuhdoin kättäni saadakseni vastata, koska onhan kansandustajan saatava tieto paneelitilaisuuden yleisöltä, jos hän ei saa sitä esimerkiksi ministeriöstä. Avustajan uraani ei kuitenkaan päästetty alkuun. Koska kukaan muukaan ei vastannut, vastaan tässä ja nyt: on ja on.

Kulmuni ihmetteli vastakkainasettelua bioenergia–sähkö, kun oikea vastakkainasettelu pitäisi olla uusiutuvat–uusiutumattomat. Hän halusi vastustaa nimenomaan fossiilisia polttoaineita.

Tähän vihreiden Antero Vartia pamautti, että ei tässä ole kyse fossiilisten vaan ilmastonmuutoksen vastustamisesta, ja tuli samalla kannattaneeksi ydinvoimaa – mutta ymmärsikö hän sen itsekin, sitä ei päässyt kysymään.

Kulmuni melkein lupasi, että hallituksen puoliväliriihessä huhtikuussa metsiensuojelun toimintaohjelma Metson määrärahoja tullaan nostamaan. Modig sivalsi välittömästi, että olisipa vain vielä tämä puoliväliriihi ennen kunnallisvaaleja.

Kulmuni sanoi, että yksityiset metsänomistajat, jotka kuitenkin omistavat valtaosan Suomen metsistä, ovat hyvin innokkaita osallistumaan esimerkiksi juuri Metso-ohjelmaan. Tämän olisi halunnut sanoa myös vieressäni istunut MTK:n Markus Nissinen, joka huitoi puheenvuoropyyntöjä ainakin neljään otteeseen siinä määrin, että mustelmat olivat lähellä, mutta turhaan.

Metsäteollisuus ry:n Ahti Fagerblom pääsi kysymään, että jos metsäteollisuuden tuotteita ei tehtäisikään Suomessa vaan jossakin muualla, kuinka varmoja julkilausuman allekirjoittajat ovat siitä, että olosuhteet olisivat siellä Suomea paremmat.

Kotiaho jätti vastaamatta sanomalla, että ”tietenkin katastrofi on aina huonompi vaihtoehto kuin huono”.

Sosiaalidemokraattien Ville Skinnari suri, että se vähäinenkin uusi metsätuotanto mitä maassa on nähty, tässä tapauksessa Metsä Fibren Äänekosken tehtaan hankkeet tuottaa tekstiiliä puusta, ovat sinänsä hyviä, mutta kun teknologia kuitenkin on ulkomaalaisen Itochun käsissä.

Skinnari on väärässä. Teknologia on täysin Metsä Fibren käsissä, mutta on se myös Itochun käsissä siinä mielessä, että se omistaa Metsä Fibrestä 24,9 prosenttia.

Syy omistukseen on, että Itochu tuntee kansainväliset tekstiilimarkkinat. Onko siinä jotakin vikaa, että metsäyhtiö sitouttaa hankkeisiinsa tällaista osaamista? Eikö niitä ole aina haukuttu juuri markkinoinnin puutteista?

Väite on myös täydellisen kohtuuton. Ettäkö Metsä Fibren tekstiilituotanto olisi ainut esimerkki uudesta metsätuotannosta? Ja onko tällaista kritiikkiä konsaan kuultu esimerkiksi Uudenkaupungin autotehtaan suhteen?

Lopuksi Vesala katsoi asiakseen vielä arvioida paneelin kansanedustajat, että kaikki ymmärtäisivät, varmasti. Tai siis, yhden kansanedustajan.

Hän kehui vuolaasti Kulmunin taitavuutta, millä hän tietenkin varsin ylimielisesti tarkoitti, että Kulmuni oli väärässä.