Tiedeyhteisö ei keskustele

Yliopistossa minulle opetettiin, että tieteen edistyminen perustuu mahdollisimman suureen tutkimuksen avoimuuteen ja tiedonvälityksen vapauteen. Ne saavat aikaan niin sanotun tieteellisen keskustelun.

Tämä on minusta hyvä periaate, mutta se vaatii, että kumpikin ehto täyttyy, siis tutkimuksen avoimuus ja keskustelu.

Toki on niin, että perinteisesti tällä on tarkoitettu tieteen sisäistä keskustelua. Tämä olisi hyväksyttävää nytkin, jos tutkijat itse malttaisivat pysyä kammioissaan ja jos he saisivat rahoituksensa jostakin muualta kuin veronmaksajilta.

Meillä kuitenkin on tutkijoita, jotka katsovat oikeudekseen ilmoitella näkemyksiään laajassa julkisuudessa, mutta kun kysyy perusteluita, he kieltäytyvät vastaamasta. Eräskin Helsingin yliopiston biologian professori ilmoitti tämän luettelemalla noin kymmenen teosta, jotka minun pitää lukea, ennen kuin hän suostuu keskusteluun.

Minusta tämä kertoo huonosta itsetunnosta, tai ehkä epävarmuudesta omaan työtä kohtaan. Sanoihan jo Albert Einsteinkin, että ”jos et pysty selittämään asiaa selvästi, et tiedä siitä tarpeeksi".

Mutta paljon suurempi ongelma on, että vaikka tutkijat esiintyvätkin julkisuudessa, sitä ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa keskusteluksi – ainakaan minun tuntemillani aloilla. Näin siitä huolimatta, että sitä heiltä vaaditaan, odotetaan ja edellytetään.

Tuon tuostakin maksajat, siis tavalliset veronmaksajat, kuten minä, ja ennen kaikkea meidän demokraattisesti valitsemamme edustajat, kysyvät, että miksi tutkimus sanoo sitä, tätä tai tuota.

Tähän vastataan mielipiteillä, mutta suurin piirtein koskaan ei näe, että tutkija vastaisi julkisuudessa toisen tutkijan näkemykseen argumentoiden.

”Upseerit eivät huutele viereisiin pöytiin.”

Esimerkiksi ympäristötutkimuksen suhteen on levällään tapa, että tiedeyhteisö tai ”tutkijat” ovat se, mitä tiedotusvälineissä kulloinkin ilmoitetaan. ”Poliitikoiden on syytä kuunnella tutkijoita – ilmastonmuutos ei odota”, otsikoi Suomen Luonto syyskuun lopussa.

Sen lehti jätti mainitsematta, että poliitikkojen ei suinkaan lehden mielestä pitäisi kuunnella kaikkia tutkijoita, vaan vain niitä, jotka Suomen Luonto hyväksyy.

Ongelma on todellinen. Yhdellä tapaa sitä kuvasi dosentti ja filosofian tohtori Esko Toppila Kanava-lehdessä (6/2017).

Toppilan mukaan yliopistot itse ovat osaltaan tuottamassa disinformaatiota. Yliopistoista löytyy aina ”joku, joka esittää totuutena oman mielipiteensä.”

Toppila ymmärtää poliitikkoja, ”jotka puhuvat kaiken maailman dosenteista, kun tieteellisiä tyrmääjiä löytyy, teki mitä tahansa”. Tutkijoiden helmasynti näyttää olevan sen unohtaminen, että poliitikon on otettava huomioon kaikki päätettävään asiaan liittyvät seikat, ei vain yhden tutkija mielipiteitä.

Tätä siitä seuraa, kun ei keskustella. Sen sijaan annetaan tiedonantoja, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä aiempien julkisuudessa esitettyjen väitteiden kanssa.

Nykyään usein jopa suurella joukolla, julkilausumilla. Itse, henkilökohtaisesti, kyllästyin niihin jo Teiniliiton aikaan.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 13.10.2017.