Pahinta on ruokateeskentely

Ainakin ennen aikaan Rovaniemen linja-autoaseman vieressä oli taksiasema ja sen yhteydessä baari. Siinä oli siis tarjolla kahvia ja pullaa, muutama kovapintainen tuoli ja ”annoksia”.

Odotin siinä jokusen kerran Lapin Teiniyhdistyksen kokouksen jälkeen Kemijärven linja-autoa. Sunnuntai-iltapäivänä olo ei aina ollut paras mahdollinen.

Paikallinen jehu kerran tilasi ”annoksen” ja alkoi selittää taksikuskille, että ”tämä on hyvä paikka, tulen tähän yleensä kun vaimo on viikonloppuna sukuloimassa. Täällä on hyvä ruoka ja nopea.”

Juomana oli maito ja lautasella höyrytetty uunimakkara, vieressään sinappia ja ketsuppia.

Esimerkiksi meillä kotona oli niin vähän rahaa, että omenatkin pilkottiin lasten kesken. Mutta semmoista en muista, että äiti olisi päivän pääruoaksi työntänyt eteen pelkkää uunimakkaraa ketsupilla ja sinapilla.

Ehkä juuri siksi se olisi minustakin ollut hyvää. Vesi kielellä minä sitä katselin, kun ei kotona syöty juuri muuta kuin kalaa ja siitäkin yleensä siikaa.

Olin kuin ne poikoset Lapin radiossa, joita toivehikas toimittaja haastatteli Tornionjoella: ”Kumpikos se on parempaa, grillimakkara vai Kukkolankosken siika?

”No selevästikki krillimakkara!”

Uunimakkaraa tulee syötyä nykyäänkin. Minusta se ei ole yhtään sen pahempaa kuin keskiverto keittokinkku, vaan jopa parempaa, koska se ei teeskentele.

Pahinta onkin suomalaisten vaahtoaminen siitä, kuinka hyvää ruokaa meillä syödään. Miksi ei voi myöntää, että suurimmalta osin se on roskaa, mutta siihen tässä on totuttu ja siitä tykätään. Paras kuvaus siitä on Mika Kaurismäen elokuvassa Rosso – ja kas, eikös se ole laajalle levinneen ketjuravintolan nimi!

Niinpä en voinut olla ilahtumatta, kun HK päätti antaa turpiin amerikkalaiselle pikaruokakulttuurille perustamalla nakkikoppiketjun. Jo se on odottanutkin brändäystä.

HK lupaa höyrymakkaraa. Se huulta polttava, purtaessa turskahtava vesi!

Joku voi nyt ajatella, että juntti mikä juntti. Se käy.

Paitsi ruoka, ruoka-asioissa oleellista on lupaus. Jos HK lupaa Sinistä, en tule sitä koskaan siitä moittimaan.

Sen sijaan suomalaisen ruokakulttuurin suurin roskanpuhuja on vähittäiskauppa, joka tunkee limaiset sormensa myös ravintolabisnekseen.

Tilasin eräästä Sokos-hotellin ravintolasta maaliskuisena iltana ”savustettua Pielisen ahventa, pastaa ja tillikermaa”. En mielestäni ole aivan pönttö, kun päättelin ruokalistan lupauksesta, että ahven on tuoreena savustettua.

Halusin testata ravintolan taitoa tehdä ruokaa hyvistä raaka-aineista. Kun tarjoilija toi lautasen, laji oli jo muuttunut. Hän sanoi: ”Järvikalapastaa.”

Kala oli säilykepurkista otettua savustettua muikkua. Päällä oli voimakasta juustoa, mikä olisi pilannut minkä hyvänsä kalan.

Tillikermaa lautasella ei ollut. Sen korvasi kirjaimellinen pohjanoteeraus: syvän lautasen puoliväliin yltävä säilykepurkin rasva.

Tosin ravintolan mukaan moka oli toinen: kerma oli päässyt juoksettumaan. Varsin olikin; erityisesti tilli oli siitä kirmaissut kokonaan ja lähtiessään jättänyt rasvaan savumuikkusäilykkeen maun.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 17.5.2011.