Lainvastaista sertifiointia

Suomen PEFC-metsäsertifioinnin standardi on uusittu. Sertifioinnin kannalta asia on tärkeä: standardissa muun muassa määritetään, miten sertifioituja metsiä on hoidettava.

Sertifioinnin tarkoitus on osoittaa ulkopuoliselle, että metsänhoito täyttää tietyn tason. Standardeja ei ole tapana höllentää, koska se tulkittaisiin tason huononemiseksi.

PEFC-standardi uusittiin laajassa yhteistyössä – kaikki halukkaat saivat ottaa osaa. Standardista tuli kuitenkin lainvastainen. Eikä minkä hyvänsä lain, vaan luonnonlain.

Metsäala ei ole ainut taho, jonka ilmastonmuutos on saanut jonkinlaisen kiihkon valtaan. Niinpä standardissa sanotaan, että metsien puusto tulee säilyttää elinvoimaisena hiilinieluna.

Tällä voidaan tarkoittaa kahta asiaa: joko sitä, että metsien hiilivaraston täytyy säilyä, tai että sen täytyy kasvaa. Vanhaa ja uutta standardia vertaillut konsulttiyhtiö Indufor toteaa, että kyseessä on jälkimmäinen, runkopuuhun sitoutuneen hiilimäärän kasvattaminen.

Tämä on kuitenkin mahdoton vaatimus. Jossakin vaiheessa runkopuun hiilimäärän kasvun on pakko loppua – muutenhan metsän peittäisi lopulta yhtenäinen, kiinteä ja aukoton puumatto, jonka pinta jatkaisi sertifioinnin vaatimusten mukaisesti nousuaan kohti taivaita. Kaikenlainen järjellinen metsätalous on tietenkin jouduttu lopettamaan jo kauan sitä ennen.

Kun olen ihmetellyt vaatimusta, minulle on sanottu, että ”ainahan standardia voidaan muuttaa”. Noinkohan.

Olisi kiintoisaa tietää, missä vaiheessa metsien hiilimäärä todella on niin suuri, että vaatimuksesta voidaan luopua. Miten tätä asiaa arvioidaan, kuka sitä esittää ja millainen keskustelu siitä käydään?

Entä miten aiotaan perustella se, että standardia aiotaan höllentää, ja mitä todennäköisimmin vielä sillä perusteella, että se estää hakkuut?

Kuinka monta kertaa sitä ennen joudutaan tilanteeseen, missä sertifikaattia vaaditaan poistettavaksi metsänomistajalta, kun hän ei kykene noudattamaan vaatimusta?

Standardissa vaaditaan myös, että metsätaloudessa saa käyttää vain kotimaisia puulajeja. Tämäkään ei kieli suuresta ympäristöymmärryksestä.

Vaatimusta on perusteltu niin, että ”ei sillä kumminkaan ole mitään merkitystä, koska eihän vieraslajeja käytetä muutenkaan”. On siis ajateltu, että otetaanpa tuosta PR-hyöty tekemättä mitään.

Samalla on saatettu kieltäytyä yhdestä merkittävästä keinosta sopeuttaa metsätalous ilmastonmuutokseen. Nimittäin, jos ilmastonmuutos etenee sitä vauhtia kuin on uumoiltu, kotimaiset metsäpuumme eivät ehkä kykene omin voimin sopeutumaan uusiin oloihin, mutta eivät kykene vieraatkaan leviämään luonnollista tietä muuten autioiksi jääviin suomalaismetsiin.

Vieraslajeista syntyisi kuitenkin hirmuinen ympäristökeskustelu. Se edellyttäisi standardin muuttamista, missä metsäalalla onkin taas runsaasti bad-williä voitettavanaan.

Jälleen tulee todistettua, että sanonta oman oksan sahaamisesta ei kerro metsäalasta vain kuvaannollisesti, vaan on täyttä totta kaiken aikaa.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 28.4.2010.