Itse pelattu paitsio

Suomen luonnonsuojeluliitto piti liittokokouksen toukokuussa. Julkilausumassaan se syytti hallitusta ympäristövihamielisimmäksi aikoihin.

Liiton mielestä syy on kaikkien muiden, mutta ei sen itsensä. Siihen, että ylipäätään joku luonnonsuojelija harjoittaisi julkista itsekritiikkiä, ei päästäne koskaan.

Metsiensuojelussa liitolla on kunniakas historia. Sen metsäohjelma vuodelta 1987 toteutettiin kymmenessä vuodessa kokonaan ja lisäksi tehtiin paljon sellaistakin, mitä liitto ei ollut osannut edes vaatia.

Vuonna 1997 Luonto-Liiton metsäryhmässä oppinsa saaneet ottivat vallan liiton metsäasioissa. Maan metsiensuojelun linja tuomittiin huonoimmaksi mahdolliseksi ‒ vaikka se oli liiton itsensä kirjoittama. Yhteistyösuhteet katkaistiin yksi kerrallaan. Kaikessa perusteluna on ollut se, että muut eivät ole tulleet sille linjalle, mitä liitto on niiltä vaatinut.

Metsiensuojelu on kuitenkin edennyt, ei liiton ansiosta vaan siitä huolimatta. Neuvotteluita on käyty paljon ja tulosta on saatu muiden kanssa, aina kun suojelijat ovat osoittaneet halua ymmärtää myös muiden tavoitteita.

Liiton korpivaellus ei siis ole ollut ongelma suojelulle, mutta liitolle itselleen se on ‒ vaikka liitto ei sitä tietenkään ymmärrä eikä myönnä. Liitto on jäänyt juoksuhautaansa toistamaan 30 vuotta sitten keksittyjä iskulauseita, kun taas metsäluonnon suojelun eturintama etenee jo ainakin kolmen kukkulan päässä edessäpäin.

Liitto ei ymmärrä globaalien haasteiden merkitystä luonnonvarojen käytölle. Siinä yksinkertainen perusajatus on, että ihminen on osa luontoa.

Se tarkoittaa, että ihminen ei voi tulla toimeen muuten kuin luonnonvaroja käyttämällä. Se kuitenkin aiheuttaa kiistatta ongelmia. Joka ikinen liiton esittämä ratkaisu tähän on, että luonnonvarojen käyttö on lopetettava.

Periaatteessa ratkaisu on sama kuin Pentti Linkolalla: jos luonnonvarat eivät kieltojen jälkeen ihmiselle riitä, sitä pahempi ihmiselle.

Nykyaikainen ja maailmanlaajuinen ratkaisu on toinen, luonnonvarojen kestävä käyttö. Tähän liitto ei kuitenkaan halua mennä, koska se johtaisi poliittiseen vastuun ottoon, epäselviin ja ikäviin kompromisseihin ‒ ja ehkä tuloksiin, joita ei voisi ottaa kokonaan omiin nimiin.

Erityisesti jatkuva pyrkimys rajoittaa metsien kestävää käyttöä ‒ viimeksi kantojen nostoa bioenergiaksi ‒ kummastuttaa. Voisi kuvitella, että pohjoisten metsien karttuva ja kestävä puuraaka-aine on ympäristön kannalta parempi kuin ehtyvät fossiiliset polttoaineet, säilyvät metallit tai edes uusiutuvat tuuli ja aurinko.

Suomalaismetsien puu ei käytön myötä todellakaan vain uusiudu, vaan karttuu. Juuri kestävän käytön ansiosta metsävaramme ovat paitsi tuottaneet ihmisille hyötyä, myös lisääntyneet valtavasti.

Erityisesti verrattuna vaihtoehtoon, 1900-luvun alkupuolen metsätalouteen, olemme esimerkiksi turvanneet verrattomasti useampien lajien elinmahdollisuudet kuin tuhonneet. Suojelutyöstä ratkaisevan osan ovatkin siis tehneet käytännön metsäammattilaiset, eivät luonnonsuojelijat.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 31.5.2010.