Katsoin Ylen Vaietut arktiset sodat -sarjan suurella hämmennyksellä. Etenkin
siihen nähden, miten vuolaasti sitä on ylistetty.
Esimerkiksi Helsingin Sanomat arvioi (HS, 16.2.2022) sarjan sen ihmeemmin perustelematta ”laadukkaaksi”. Arvostelijan tehtävä on arvostella, mutta jotenkin niitä arvostelmia pitäisi kai myös perustella.
Kuitenkin sarja
käsittelee vain osaa arktisista sodista, nimittäin toista maailmansotaa. Kun
puhutaan vaietuista arktisista sodista, oikeasti ne liittyvät kyllä
ensimmäiseen maailmansotaan ja esimerkiksi sellaiseen alueeseen kuin Muurmanni
– oletteko kuulleet?
Jos ”uusi” tieto
Muurmannin sodista kiinnostaa, esimerkiksi Martti Turtolan osuus hänen ja Tarja
Lappalaisen kirjassa Stalinin tappamat (Docendo, 2019) kertoo paljon.
”Uusi” on tässä
tarkoituksellisesti lainausmerkeissä. Syy on nykyjournalistien tavassa
suhtautua maailmaan. Sen mukaan kaikki, mistä he itse eivät ole tienneet, on ainakin
uutta ja usein myös vaiettua.
Niinpä Ylenkin sarja
aloitetaan yhdellä historian tunnetuimmista sodista, talvisodasta, ja sen
tunnetuimmalla taistelulla, Raatteen tien taistelulla.
Sinänsä Raatteen
tien taistelut on sarjassa kuvattu asianmukaisesti, mitä nyt koko sarjan
mittaan häiritsee grafiikan värivalinta.
Johtuneeko
talvisota-lähtökohdista, että suomalaisten väri on sininen ja venäläisten
punainen. Kun tästä halutaan pitää kiinni aina vuoteen 1945 asti, joudutaan
ongelmiin, kun myös länsiliittoutuneille joudutaan antamaan väriksi punainen ja
kaikille akselivalloille sininen, vaikka natsi-Saksa oli paljon enemmän
punainen ja liittoutuneet sinisiä. Valinta ei tunnu yhtään loogiselta ja
vaikeuttaa sinänsä hyvien graafien ymmärtämistä.
Sekään ei helpota,
että graafeja näytetään niin vähän aikaa.
Sarja hyväksyy Neuvostoliiton lähtökohdat toisessa maailmansodassa jatkuvasti ja perustelematta. Se
kertoo, miten Saksa kiersi ensimmäisen maailmansodan päättäneen Versaillesin
rauhansopimuksen aserajoituksia esimerkiksi Ruotsin kanssa, mutta jättää
huolella kertomatta jatkon kannalta täysin ratkaisevasta yhteistyöstä Saksan ja
Neuvostoliiton välillä
Eihän Saksalla olisi
ollut esimerkiksi ilma- eikä panssarivoimia lainkaan, jos niitä ei olisi voitu
kehittää yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa ja sen alueella.
Edinburghin yliopiston professori John Gilmour oikeuttaa sarjassa talvisodan ja Baltian miehityksen sillä, että Neuvostoliitolle oli tärkeää puolustaa rajojaan Saksaa vastaan. Näkemys on täysin perusteeton.
Mitä vastaan Neuvostoliitto olisi puolustautunut, ellei Saksaa? Jos Saksaa, mitä vaaraa Neuvostoliitolle olisi ollut siitä, että Neuvostoliiton ja Saksan välissä olisi ollut Suomesta, Baltian maista, Puolasta ja Bessarabiasta koostuva puskurivyöhyke? Eikö se olisi ollut pikemminkin turva?
Kun puskurivyöhyke
Molotov-Ribbentrop-sopimuksen myötä poistui, eikö Neuvostoliiton olisi
kannattanut alkaa rakentaa vahvaa puolustuslinjaa länsirajalleen, jos Gilmour
on oikeassa?
Tehtiin kuitenkin päinvastoin, purettiin puolustusasemat ja alettiin rakentaa hyökkäysasemia, kuten
esimerkiksi Viktor Suvorov todistaa kirjassaan Jäänsärkijä (Icebreaker, Hamish
Hamilton, Lontoo, 1990).
Sitäkään en ymmärrä,
miten Gilmouren puhe Neuvostoliiton tarpeesta parantaa arktisten rajojensa
puolustusta on kuvitettu muurmanskilaisella Aljoša-patsaalla, viralliselta
nimeltään ”Neuvostoliiton arktiset puolustajat suuressa isänmaallisessa
sodassa”: Sehän pystytettiin vasta toisen maailmansodan jälkeen.
Venäläisen
historioitsijan Juri Kilinin käyttöä sarjan asiantuntijana on arvosteltu. Aiemmin
hän on tehnyt yhdessä suomalaisten sotahistorioitsijoiden kanssa asiallista
tutkimusta, mutta sittemmin hän on todistellut esimerkiksi sitä, että
Petroskoin lähettyvillä olleissa joukkohaudoissa ei olisikaan vain Stalinin,
vaan myös suomalaisten miehittäjien uhreja.
Kilin sanoo Ylen
sarjassa, että Neuvostoliitto oli jo 1920-luvulla ennustanut Suomen käyvän
uhaksi ja että vuonna 1941 Suomen hyökätessä tämä uhka olisi tullut
todistettua.
Tällainen puhe,
ilman minkäänlaista kommentointia, on oikeastaan aika sietämätöntä Suomen
Yleisradiolta. Ikään kuin sille, että Suomi ”kävi uhaksi” vuonna 1941, ei olisi
ollut mitään syytä. Ikään kuin talvisotaa ei olisi ollutkaan.
Kiinnostavampaa
olisi ollut kuulla, mitä sanottavaa Kilinillä olisi Suomen muodostamasta uhasta
vuonna 1939, kun Neuvostoliitto oli liitossa Saksan kanssa.
Sarjassa on muutamia
todella omituisia kohtia, jopa puutteita. Ensimmäisessä osassa on irrallinen ja
täysin selityksiä vaille jätetty pätkä, missä Saksan valtakunnankansleri Adolf
Hitler luettelee valtiopäivillä maiden nimiä: ”…Liettua, Viro, Norja, Ruotsi,
Tanska, Irlanti, Alankomaat, Belgia, Iso-Britannia, Irlanti, Ranska, Espanja,
Sveitsi, Liechtenstein, Luxemburg, Puola, Unkari, Romania, Jugoslavia…”
Kiinnostavasti,
vaikkakaan ei ymmärrettävästi, puhe on leikattu niin, että Hitlerin listan alun
kaksi maata, Suomi ja Latvia, on jätetty pois. Lopustakin on jätetty muutama
maa ja tämä: ”Olisimmekohan voineet miehittää puoliakaan näistä Rooseveltin
listan maista.”
Kyse on Hitlerin puheesta, jossa hän kommentoi Yhdysvaltain
presidentiltä Franklin D. Rooseveltilta 15.4.1939 saamaansa kirjettä. Siinä oli
lueteltu 31 maata ja vaadittu Hitleriä antamaan takaus, ettei se hyökkää
niihin.
Hitlerin
vastauspuheenvuoro pidettiin 28. huhtikuuta. Siinä hän pilkaten ja
suosionosoitusten saattelemana kysyi, olisimmeko tosiaan kyenneet hyökkäämään
kaikkiin näihin maihin. William L. Shirer on kirjassaan Kolmannen valtakunnan
nousu ja tuho arvioinut puheen yhdeksi Hitlerin parhaimmista ja
myrkyllisimmistä.
Mutta miten se
liittyy vaiettuihin arktisiin sotiin, sitä en ymmärrä.
Omituisuuksiin on
luettava myös se, mitä sarjassa kerrotaan Norjan vastarintaliikkeen
tukikohdasta nimeltään Kari. Tukikohta sijaitsi pohjoisessa Ruotsin ja Norjan
rajan läheisyydessä.
Myös Kari on niin
sanottu vaiettu asia, mutta sarjan laatua ei nosta, että eipä siitä puhuta
nytkään juuri mitään. Sen sijaan sielläkin sarja tekee puuduttavia ja mahdollisen
pääviestin kannalta ilmeisen hyödyttömiä arkeologisia tutkimuksia.
Saksalaisten on
luonnollisesti täytynyt tietää tukikohdan olemassaolosta ja sijainnista. Ihan
yhtä varmasti heidän on täytynyt vaatia, että puolueettomaksi ilmoittautunut
Ruotsi ei voi sen toimintaa sallia.
Tähän ilmeiseen
ristiriitaan ei sarjassa kiinnitetä mitään huomiota. Onko asiaa edes yritetty
selvittää ja jos on, miksi tuloksista ei ole voinut kertoa?
Toki sarja on
monessa mielessä hyväkin ja tuo esiin paljon yleisemmin tuntematonta. Yksi sellainen
on saksalaisten linnoitustyö Käsivarressa. Se ei ole uusi tieto, mutta linnoitustyön
massiivisuus yllätti.
Se pani miettimään:
mitä jos Suomi olisi hävinnyt sodat ja Neuvostoliitto olisi miehittänyt
Käsivarren. Voi vain kuvitella, millainen sotilastukikohta siitä alueesta olisi
tullut.
Sarjan lopussa
annetaan vastaus hauskaan tietokilpailukysymykseen: missä tapahtui toisen
maailmansodan viimeinen antautuminen Euroopassa.
Ja lopuksi:
kannattaisikohan niitä venäläisvainajia siellä Raatteessa etsiä
suonsilmäkkeistä, lammista ja järvistä. Esimerkiksi Kajaanin kaupungissa
kampanjoitiin kesällä 1940 aivan erityisellä innolla, että luonnonvesiä ei nyt
vaan kannattaisi juoda.
Kirjoituksen lyhyempi versio on julkaistu kolumnina Lapin Kansassa 28.4.2022.
Hyvä Hannes 👍👍
VastaaPoista