Troijan hevonen työnnettiin metsäalalle

Kun ekologisista kompensaatioista alettiin meillä takavuosina puhua, aavistin vaaran. Sitä ei vähentänyt, että varsinkin hiilikompensaatioista olivat yhtaikaa innoissaan sekä metsäala että vihreät.

Kerroin esimerkiksi Maaseudun Tulevaisuudessa vuonna 2017, että ulkomailla kompensaatiot olivat jo silloin täysin kansainvälistä toimintaa ja esimerkiksi Ville Niinistö oli ympäristöministerinä ollessaan jopa esittänyt kompensaatiosuojelun esimerkkinä siitä, mitä Suomi voisi tarjota Brasilian kaivosteollisuudelle.

Kysyin, mikä on Suomen metsäsektorin kohtalo, jos ulkomainen iso raha alkaa ”korvata” aiheuttamaansa ympäristötuhoa ostamalla suomalaisia metsiä suojelualueiksi? Metsäväki piti tätä täysin epäuskottavana.

 

Toukokuun alussa kerrottiin, että monikansallinen kaivosyhtiö Anglo American ostaa suomalaisen tytäryhtiönsä kautta Inarin yhteismetsältä 2900 hehtaaria metsää kompensoidakseen Sakatin kaivoshankkeesta aiheutuvat haitat luonnolle. Hinnaksi on kerrottu yli kymmenen miljoonaa euroa.

Metsäala yllätettiin tavanomaiseen tapaan housut kintuissa. Kukaan osannut sanoa oikein mitään.

Hyvän kompensaation kriteereitä on pidetty tarpeellisina ties kuinka kauan, mutta niitä ei ole saatu aikaiseksi. Vieläkään ei suojelusta ajatella maksettavan korvauksia muille kuin metsänomistajille, vaikka korjatun puun kansantaloudelliset vaikutukset ovat metsätalouteen verrattuna jopa kymmenkertaiset.

Maailmalla katsotaan, että hyvän kompensaation pitäisi luoda uusia luontoarvoja tuhottujen tilalle, mitä suojelu ei tee kuin erittäin pitkällä aikavälillä. Muuten se vain turvaa olemassa olevia arvoja.

 

Inarin yhteismetsää ei voi arvostella, se oli pakkoraossa. Kansainvälinen metsäsertifioinnin järjestelmä FSC oli luonut tilanteen, jossa metsäyhtiöt eivät voineet ostaa puuta yhteismetsän omistamilta, FSC:n kiistanalaisiksi nimeämiltä alueilta, vaikka yhteismetsä ei FSC:hen kuulukaan.

Globalisaatio löysi tapahtumaketjussa yksinäisimmät uhrinsa ensimmäisen maailman syrjäseuduilta. Ympäristöjärjestöjen nimellä kulkeva konfliktiteollisuus ja sen kainalossa olevat, sosiaalisen vastuun nimeen vannovat suuret metsäyhtiöt, eivät heistä välitä.

Niin ympäristöjärjestöt kuin metsäyhtiötkin pesivät kätensä kuin Pontius Pilatus: ne vetosivat FSC:n sääntöihin, mutta ne itse kuitenkin ovat FSC:ssä päättävässä asemassa, varsinkin ympäristöjärjestöt, mutta etenkin molemmat tahot yhdessä.

Tuli taas todistettua, että ympäristölobbyn tarkoitus ei ole ympäristönsuojelu, vaan metsien poistaminen talouskäytöstä, minkä hyvänsä metsien, millä hyvänsä keinolla.

 

Mutta miksi kompensaatioita kehittelevät myös metsänomistajien omat metsänhoitoyhdistykset? Ovatko ne ymmärtäneet, että se on Troijan lahjahevonen, joka itse ei ehkä ole vaarallinen. Sen sijaan vaarana ovat lahjahevosen sisällään kantamat hyvän hiilikompensaation ehdot.

Yhdistysten Hiilipalvelun lannoituksella saatava hiilinielu ei täytä kahtakaan hyvän kompensaation perusvaatimusta: se ei ole riittävän pitkäikäinen – minimivaatimuksena pidetään sataa vuotta – eikä syntyvä nielu merkitse satavarmaa lisäystä hiilensidontaan, onhan lannoitus muutenkin kannattavin metsänparannustoimi.

Kysymys kuuluu, miten Hiilipalvelun käy, kun hyvän kompensaation periaatteet aikanaan saadaan voimaan?

 

Kirjoituksen lyhyempi versio on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 31.5.2022.