Ekoterrorismi – paljon puhetta, vähän villoja

Tämä kirjoitus on poispudonnut lastu toukokuussa 2026 julkaistusta kirjastani Terveisiä ullakolta – metsäpuheita kolmelta vuosikymmeneltä. Saat tämän makupalana ja merkkinä siitä, mitä kirja pitää sisällään. Julkaisen blogissani muitakin lastuja. Ne käsittelevät metsäalalla nähtyä siilivastarintaa, e-julkaisemista, materiaalien, kuten puun ja muovin välistä kilpailua, Yli-Muonion metsäkiistaa, Pentti Linkolaa ja muutamia metsäsuhteita.

 

Kirja on saatavilla hyvin varustetuissa kirjakaupoissa ja täällä https://reunalla.fi/.

 

Lukuaika: Seitsemän minuuttia

 

Suomeen on tuon tuostakin ennustettu ekoterroristisia tekoja. Onneksi – tai joidenkin ennustajien mielestä varmaan ikäväksi – niitä ei ole meillä tehty. Eläinoikeusliikkeen joitakin tekoja voi sanoa terroristisiksi, mutta ekoterrorismia ne eivät ole, sillä eläinoikeusliike ei ole ekologinen, vaan eettinen liike.

Ekoterrorismin ennustajia on riittänyt sitäkin enemmän. Esimerkiksi Kansan Uutisten viikkolehti kertoi 13.10.1990 ryhmästä, joka sittemmin tultiin tuntemaan nimellä ”Teollisuus ja Ympäristö puhtaan Suomen puolesta”. Sen vetäjä oli Marc Parland, joka oli elokuussa puhunut uusnatsien ja ekoterroristien yhteistyössä suunnittelemista ”sabotaaseista ja salamurhista”. Jopa Pentti Linkola oli kytketty tähän ”Linkolan opetuslapsiksi” kutsuttuun ryhmään, minkä johdosta hän joutui sanoutumaan siitä irti 16.8.1990 julkaistussa Vihreä Lanka -lehdessä.

Joidenkin ”epävakaaksi” luonnehtima Parland mainittiin Ilta-Sanomien jutussa 15.10.1990 ”natsismista kiinnostuneeksi”. Nimetön lähde O. T. luonnehti toimittaja Tuomas Mannisen kirjoittamassa jutussa, että 20-vuotias lintu- ja kasviharrastaja Parland ihaili Linkolaa.

Wikipedian mukaan vuonna 1964 syntynyt Parland, valtiotieteen tohtori ja dosentti Thomas Parlandin poika, osallistui vuosina 1986–1987 menestyksellä Mainostelevision Tupla tai kuitti -tietokilpailuun aiheenaan Natsi-Saksan salaisen poliisin SS:n historia. Helmikuussa 1987 hän järjesti natsismia ja rasismia käsitelleen keskustelutilaisuuden, joka keskeytyi, kun yleisön joukossa olleet skinheadit laukaisivat kyynelkaasupommin. 1990-luvun alussa Parland oli skinheadkerho Skullheadin jäsenlehden päätoimittaja, mutta riitautui turkulaisskinien kanssa niin pahasti, että nämä pahoinpitelivät hänet. Parland toimi myös toimittajana useissa äärioikeistolaisissa lehdissä.

Parlandin kiinnostus ympäristöasioihin ei ole lainkaan yllättävää. Äärioikeisto on sitä ollut aina ja esimerkiksi Saksassa tehdyistä mielipidetiedusteluista tiedetään, että oikeistolaisuus korreloi usein esimerkiksi Greenpeacen kannatuksen kanssa. Menetelmät tosin ovat toiset ja nimimerkki O. T. kertoikin Mannisen jutussa ”tappolistasta, jonka kärjestä löytyvät Nesteen toimitusjohtaja, Enso-Gutzeitin hallituksen puheenjohtaja, Kemiran pääjohtaja ja nykyinen kauppa- ja teollisuusministeri”. Oli puhuttu myös ”dynamiitin varastamisesta, autojen rikkomisesta sekä sairaaloiden, vanhainkotien ja lastentarhojen räjäyttämisestä”.

 

Linkolan mukaan Parlandin ajatukset eivät ”sytyttäneet” luonnonsuojelijoita. Manninen taas kirjoitti, että Kansan Uutisten luku ”sadasta hajallaan, eri puolilla maata asuvasta poliittisia salamurhia hautovasta aktivistista tuntuu jonkin verran liioitellulta”.

Ilta-Sanomat palasi asiaan 17.10.1990 Mannisen kirjoittamassa jutussa. Sen mukaan ”uusnatsit” olivat saaneet käsiinsä Luonto-Liiton aktivistien nimilistoja ja alkaneet soitella heille ”uhkailevaan sävyyn”. Tämä vaikuttaa virhearviolta: jos uusnatsit halusivat etsiä vihollisia ympäristöliikkeestä, Karjala-romantiikasta viehtyneet luontoliittolaiset tuskin olivat siihen paras kohde.

O. T. paljasti jutussa, että uusnatsit olivat käyneet Parlandin kanssa jopa sen aikaisten suomalaisnatsien kantaisän Pekka Siitoimen puheilla. Hänkin oli natsien tapaan ollut kovin huolissaan luonnosta mutta ei pystynyt tarjoamaan aatetovereilleen mitään.

Kommentissaan Manninen kysyi, ”mikä lintupoikia vaivaa”, ja veti laajoja kaaria silloisesta Jumalan teatterista aina Bobrikovin murhaajaan Eugen Schaumaniin, jolla ”viimeisimmän tutkimustiedon mukaan” oli ”psyykkisiä ongelmia”.

Jumalan teatteri oli nelihenkinen ryhmä, joka opiskeli Teatterikorkeakoulussa. Ryhmä piti Oulun kaupunginteatterissa 17.1.1987 esityksen, jossa sen jäsenet esiintyivät alastomina, suihkuttivat junayhtiö VR:ltä varastamiensa sammuttimien jauhetta, ruoskivat yleisöä sekä heittivät yleisön päälle paukkupommeja, ulostetta, kananmunia ja jogurttia.

 

Joulukuun 1990 alussa Parland oli saanut ryhmänsä taakse merkittävän vaikuttajajoukon. Teollisuus ja Ympäristö puhtaan Suomen puolesta -ryhmän julkilausuman olivat Parlandin lisäksi allekirjoittaneet muun muassa Vihreän liiton varapuheenjohtaja Kalle Könkkölä, RKP:n kansanedustajat Henrik Lax ja Mats Nyby, Keskustan kansanedustaja Sirkka-Liisa Anttila, SMP:n kansanedustaja Tina Mäkelä, lakitieteen lisensiaatti Veikko Vennamo, kokoomuksen kansanedustaja Jouni J. Särkijärvi ja vasemmistoliiton kansanedustaja Veikko Helle.

Helsingin Sanomat määritteli 3.12. ryhmän ”talouselämää ymmärtäväksi”. Lehti tuki julkilausumaa, mutta jutun kirjoittajaa ei kerrottu. Ryhmä vaati luonnonvaroja säästävien tuotteiden käyttöä, haaskauksen ja itsearvoisen kuluttamisen lopettamista, luontoystävällisyydestä kertovia tuoteselosteita ja luontoystävällisyyden käyttöä markkinoinnissa, riippumatonta ympäristömainonnan valvontaa ja ekologista kuluttajansuojelua – ja tätä kaikkea tuotteiden koko elinkaaren mitalta. Mukana oli myös haittaverotus.

HS luetteli lisää mukana olleita merkkihenkilöitä: kansanedustajat Ole Wasz-Höckert (RKP, Parlandin lapsuusajan kotilääkäri) ja Martti Tiuri (kok.). HS:n mukaan ryhmän päätavoite oli parantaa teollisuuden ja ympäristöväen keskusteluyhteyttä – olkoonkin, että ketään teollisuudesta ei oltu saatu allekirjoittajaksi.

Julkilausumaa tehnyt ryhmä oli perustettu marraskuussa 1990 eduskunnassa järjestetyssä kokouksessa. Myös kansanedustaja Sirpa Pietikäinen (kok.) oli kutsuttu, mutta hän ei päässyt mukaan ja lienee ollut helpottunut, kun myöhemmin kuuli Manniselta Parlandin taustoista. Pietikäisellä oli kuitenkin kokouksessa edustaja, kokoomuksen ryhmäsihteeri.

Terrorismiin tämä ryhmä ei tietenkään ryhtynyt eikä sitä suunnitellut, mutta Parlandin muun toiminnan tuntien, joku lienee suunnitellut sille jonkinlaista roolia, jossa tietämättömiä voitaisiin käyttää omien päämäärien edistämiseksi. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään.

 

Seura-lehti ja toimittaja Mikko Niskasaari nostivat ekoterrorismin esiin Seuran numerossa 48/1991. Niskasaaren juttu alkoi suurisanaisella mutta ristiriitaisella lausunnolla: ”Jos he antavat meidän olla rauhassa, me annamme heidän olla. Mutta ellei muutosta tapahdu, me voimme tehdä vallanpitäjien elämän helvetiksi.”

Niskasaari viittasi kainuulaisiin metsäkiistoihin 1990-luvun alussa sanomalla, että ”kahinointi Sotkamon Porkkasalolla, Hiidenportin kansallispuiston rajalla loka-marraskuun taitteessa nosti julkisuuteen tuntemattoman metsäsissien ryhmän”. Ryhmästä olisi jutun mukaan puhunut julkisesti Vuolijoen kirkkoherra Markku Simula, joka oli ilmoittautunut Talaskankaan metsäkiistoja käyneiden aktivistien suojelijaksi.

Simulan mukaan, siten kuin Niskasaari kirjoitti, ympäristöterroristiryhmät olisivat olleet koko ajan marraskuussa 1989 Talaskankaan mielenosoituksen ”liepeillä”, mutta aktivistit olivat torjuneet heidät päättäväisesti. Simula ei tiennyt terroristeista muuta kuin että he olivat tulleet Etelä-Suomesta mukanaan muun muassa betoniruiskuja, joilla puut olisi käsitelty mahdottomiksi kaataa.

Kukaan ei tunnustanut kuuluneensa ryhmään eikä heistä sen jälkeen liene kuultu mitään. Niskasaari kuvaili haastattelemaansa ”Karia”: ”Tapaamisessa hänen mukanaan tuleva rynnäkkökivääri kertoo, että hän on kurkkuaan myöten täynnä tapaa, jolla tätä maata hallitaan.”

Usean sivun jutussa annettiin ryhmästä ja sen toiminnasta, muun muassa aseistuksesta valojuova-ammuksineen hämmentävän täydellinen kuva. Jopa niin täydellinen, että se vaikutti epäaidolta. Kuvissa esiintyvällä ”Karilla” oli aseistuksenaan kuuluisa neuvostoliittolainen rynnäkkökivääri AK-47, paremmin tunnettu nimellä Kalašnikov. Samanlaisen aseen kuva oli myös Niskasaaren viestinnässään käyttämässä telefaksin saatesivussa.

 

Ekoterrorismi puhutti Luonto-Liiton Talvipäivillä vuodenvaihteessa 1998–99. Äärivihreiden Elonkehä-lehdessä 22.1.1999 julkaistiin Kirsi Hietalan kirjoittama artikkeli, jossa viitattiin Luonto-liiton puheenjohtajan Olli Turusen puheenvuoroon Talvipäivillä. Kirjoitus koski ekotaaseiksikin nimettyjä sabotaaseja otsikon ”Sabotaasistako muutosvoima?” alla.

Kirjoituksen alussa muisteltiin 30 vuoden takaisia Talvipäiviä, joilla Pentti Linkola oli sureksinut sitä, että teinit ja ylioppilaat eivät ole polttopullot kourassaan käyneet Keskusmetsäseura Tapion konttoriin ja polttaneet siellä kaikki metsänojitus- ja metsäautotiesuunnitelmat. Ikään kuin Talvipäivien ja Luonto-Liiton ”nössöyttä” kuvastamaan juttu oli kuvitettu Linkolasta otetulla rehvakkaalla metsämieskuvalla ja sen vastapainoksi kuvalla Turusesta hellimässä söpöä kissaa.

Tämä sai pitkän linjan ympäristöaktivisti Hannu Hyvösen kirjoittamaan metsäaktivistien sähköpostilista Aihkille 21.1. pitkän vuodatuksen muun muassa siitä, kuinka Turunen oli pohtinut sabotaasien mahdollista käyttöä ja tuonut esiin sen, että Britanniassa moottoritien tekeminen oli estetty sabotaaseilla. Turunen oli Hyvösen mukaan jopa heittänyt yhtenä keinona suurten puiden ympärillä kasvavien puiden naulaamisen niin, että ”kaatokoneet” eivät voisi puuryhmän keskellä olevaa puuta kaataa.

Mutta sen Hyvönen jätti sanomatta, että Turunen oli selvästi sanoutunut irti sabotaaseista, mikä näkyikin selvästi Turusen samana päivänä Aihkille kirjoittamasta, melkoisen tuohtuneesta vastauksesta. Kirjoitan tästä enemmän Terveisiä ullakolta -kirjassani.

 

Seuraavan kerran ekoterrorismia käsitteli Leena Vilkka, filosofian tohtori ja Suomen Akatemian tutkija, joka julkaisi alkuvuodesta 1999 kirjan Mustavihreä filosofia. Toimittaja Tommi Parkkosen Iltalehteen 17.4. kirjoittaman jutun otsikon mukaan Suomessa ei ole ekoterrorismia, ”vielä”.

Vilkan mukaan ekologisessa vaikuttamisessa oli kaksi ääripäätä: väkivaltainen ja parlamentaarinen. Kumpikaan niistä ei ole oikea, vaan oikea on jotakin siltä väliltä. ”Ikkunoiden särkeminen tai talojen seinien töhriminen ei ole terrorismia, ei edes rikollista”, sanoi Vilkka. Hän kutsui sitä ”ainoastaan laittomaksi toiminnaksi – ja vaarattomaksi”, Parkkonen kirjoitti.

Vilkka ei jutun mukaan olisi käyttänyt suomalaisista ekoanarkisteista sanaa terroristi, koska se ”kuulostaa pahalta”. Sana oli Vilkan mukaan vain keino osoittaa halveksuntaa ja leimata, mihin hän ryhtyi myös itse: ekoterrorismi oli Vilkan mukaan tulossa Suomeen valtion toimina aktivistiryhmiä kohtaan.

Vilkka ei edes yrittänyt määritellä terrorismia, saati tehdä eroa sen ja esimerkiksi anarkismin välillä – vaikka kutsui itseään filosofiksi. Terrorismilta edellytetään usein, että se tavoittelee pelon kasvattamista tavallisten ihmisten keskuudessa. Siihen ympäristöaktivistit eivät ole syyllistyneet, mutta ei kyllä millään perusteella valtiokaan.

Anarkismi taas, jos ollaan filosofisia, on eri asia kuin anarkia ja tarkoittaa vain sen kiistämistä, että toisella ihmisellä saisi olla valtaa toisen yli.

Mutta yhdessä asiassa Vilkka oli oikeassa ja on edelleen: Suomessa ei ole ekoterrorismia, vieläkään.

 

Kiinnostuitko kirjastani. Voit ostaa sen täältä (https://reunalla.fi/