Lopettakaa ruikutus

Maailman ehkä ensimmäinen nykyaikaista verotusta muistuttava dekreetti julistettiin sanoilla, joista nyt kerrotaan näin: ”Tapahtui niinä päivinä, että keisari Augustukselta kävi käsky, että kaikki maailma oli verolle pantava.”

Vaikka tuosta hetkestä on yli 2000 vuotta, päätöksen keskeinen periaate on jäänyt monille hahmottumatta. Se tiivistyy sanoihin ”kaikki maailma”.

Veronmaksu kuuluu siis kaikille. Meillä verokeskustelu kulkee kuitenkin koko ajan kuin se olisi rangaistus. Aivan erityisesti siellä, missä verotus on muita keveämpää.

Verohelpotuksilla tuetaan esimerkiksi monia kulttuurituotteita. Mutta jos joku sitten esittää vaikkapa kirjojen tai elokuvien veron nostamista muiden tasalle, kulttuuriväki parkaisee: ”Miksi meitä halutaan rangaista!”

Todellisuudessa heitä on suosittu, ja muita rangaistu – sillä tottahan veroja on kerättävä sitä enemmän muualta, mitä vähemmän niitä kerätään vaikka nyt kulttuurista.

En silti tarkoita, että kulttuuria ei saisi tukea, jos sille on perusteet. Esimerkiksi: meitä suomalaisia on niin vähän, että emme pysty markkinatalouden ehdoin pitämään kaikkea kulttuuriamme pystyssä.

Siksi kannatan kirjallisuuden, elokuvan, teatterin ja oopperan tukemista, mutta vain suomalaisen. Amerikkalaisen elokuvan katsomista ei pitäisi tukea, sanokoot Euroopan unionin typerät kilpailusäännöt mitä sanovat.

Tuki on myös hyvä antaa veronalennuksena, koska silloin taidesatraapit eivät pääse valitsemaan tuettavaa taidetta. Silloin tukea saa kaikki mikä on tarkoitettu taiteeksi – mikä on myös oiva taiteen määritelmä.

Uusin veroruikutus kuuluu sanoma- ja aikakauslehtien suunnasta. Hallitus kun haluaisi asettaa ne verolle.

Luitte aivan oikein: nyt niiden arvonlisävero on nolla. Sitä on vaikea perustella mitenkään maassa, jossa peritään arvonlisäveroa jokseenkin kaikesta muusta, kuten takuulla hyödyllisemmistä lääkkeistäkin.

Veroa peritään myös lehtien sähköisiltä kilpailijoilta, joista Yleisradiota Sanomalehtien liitto kärkkäästi moittii epäreilusta kilpailusta, koska sen rahoitus on julkinen. Rahoituksen ehtona Ylellä on kuitenkin myös velvoitteita.

Sellaisia lehdet eivät halua, koska se ”rajoittaa vapaata journalismia”. Verovapaus ei siis riitä, sen on tultava ilman ehtoja.

Sanomalehtien ruikutusrintamaan on liittynyt jopa Journalistiliitto. Silti vero olisi korotuksen jälkeenkin vain yhdeksän prosenttia, kun se normaalisti on 23.

Lehtitalot ovat hyvin tuottoisia. Verovapaus ei velvoita edes yhteiskuntavastuuseen, jota esimerkiksi Journalistiliitto voisi vaatia vaikkapa päästäkseen toimittajien orjamaisista free-sopimuksista irti.

Journalismia ei uhkaakaan arvonlisävero, vaan lehtien omistajien suosiminen. Esimerkiksi Sanoma käyttää kansan menettämiä arvonlisäveron tuottoja muun muassa ulkomaisten kustannusyhtiöiden ostamiseen.

Itsekin omistan lehtiä, nimittäin Alma Mediaa, taloudelliseen asemaani nähden aivan riittävästi. Niin että siinäkin roolissa voin sanoa: lopettakaa ruikutus ja ottakaa vastuu. Sillä tiellä veronmaksu on vasta alku.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 16.7.2011.

Miksei tulevaisuus näy mediassa?

Stora Enso julkisti maanantaina, 30.5. jymyuutisen. Yhtiö aikoo perustaa Imatralle – siis Suomeen – tehtaan, jossa aletaan tuottaa mikrosellua.

Lehdistössä uutinen sai aikaan nuivan vastaanoton. Useimmin se piilotettiin verkkosivulle, mikä takaa, että lukijoiksi päätyvät vain asiasta ennestään kiinnostuneet. Esimerkiksi Helsingin Sanomat katsoi asiakseen tehdä hankkeesta yksipalstaisen uutisen vasta keskiviikkona.

Uutinen kuvaa metsäalan suuria mahdollisuuksia ‒ ja sitä, kuinka pienen osan ne saavat suomalaisessa julkisuudessa. On pakko päätellä, että suomalaiset talousjournalistit eivät ymmärrä, missä maa ja maailma menevät.

Lienee kyse klassisesta yhdistelmästä kyynisyyttä ja ennakkoluuloa. ”Rivien välit luin, en rivejä.”

Paitsi lukuisat tutkijat, myös biojalostamoja kehittävä metsäteollisuus on luvannut, että vuonna 2020 me osaamme tehdä muovia puusta. Luulisi olevan ymmärrettävissä, että jos me opimme tekemään muovia uusiutuvasta raaka-aineesta, sen kysynnälle ei ole ylärajaa.

Mutta näitä uutisia ei voi julkaista, koska ne olisivat mainoksia. Jos taas vastaava uutinen tulee tietotekniikka-alalta, kaikki voidaan kertoa teknologian määrittelyitä ja firmojen nimiä myöten.

Entäpä älypakkaukset? Kuinka moni lehti on julkaissut uutisen, jonka mukaan suomalainen metsäteollisuus on jo vuonna 2009 myynyt älykkään lääkepakkauksen lisenssin Yhdysvaltoihin?

Tämä pakkaus muistaa, milloin lääke on otettu, ja hälyttää, jos lääkettä ei oteta ajallaan. Kaikki tiedot tallentuvat ja ne voidaan lukea lääkärin vastaanotolla tietokoneella.

No, eihän tätä kukaan ole lukenut, koska journalistien mielestä tällaisen kertominen on mainos. Samaan aikaan he narisevat, että metsäteollisuuden uudet tuotteet ovat lunastamaton lupaus.

Myös puurakentamisessa Suomi on ykkösmaa. Suomalaiset myyvät jatkuvasti suurenmoisia puurakenteita, mutta ulkomaille – esimerkkeinä Sevillan keskiaikaisen kaupungin hehtaarin suuruinen kaupunkikeskus tai Pariisin Charles de Gaullen lentokentän viitosterminaalin kattorakenteet.

Ne ovat siis Espanjassa ja Ranskassa, eivät Helsinki-Vantaalla tai Kampin keskuksessa Helsingissä. Miksi suomalainen puurakentaminen pärjää ulkomailla täysin kaupallisessa kilpailussa, mutta ei Suomessa?

Miksi suomalaiset journalistit eivät esitä tätä ilmeistä kysymystä? Siksikö, että he eivät tiedä, mitä muualla maailmassa rakennetaan?

Mutta se mikrosellutehdas! Sen lopputuote on vallankumouksellinen, kertaluokkaa aiempaa vahvempi kartonki tai paperi.

Niin paljon kuin uskonkin suomalaiseen metsäalaan, tätä uutista odotin vasta kymmenen vuoden kuluttua. Mutta olin väärässä.

Kehityksen vauhti lyö ällikällä päivät päästään. Uusia metsätuotteita tulee joka viikko.

Jos missään, Suomen tulevaisuus on metsässä. Mutta tiedotusvälineissä tulevaisuutta ei nähdä, vaikka se pukeutuisi punaisiin vaatteisiin ja hyppisi keskellä katua. Korkeintaan joku uumoilisi, että kaipa se tuokin kohta auton alle jää.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 18.6.2011.