Safari Keniassa II – Masai Mara

31.12. klo 16, Masai Mara, Enchoro wildlife camp
Saavuimme lopultakin perille. Siis minne?

Enchoro Wildlife Campiin, josta myöhemmin tarkistin, että tämä leirintäalue todellakin on African Home Adventures Safarin omistuksessa. Se ehkä selittää perinpohjaista palvelua.

Meille kerrottiin perusasiat, joista ensimmäinen johtui siitä, että olimme kaukana valtakunnanverkosta. Nyt puhumme sähköstä. Sitä olisi joka ilta klo 18–22 ja aamulla kuudelta alkaen. Ravintolassa voi silloin ladata akkuja ja majapaikoissa olisi valot.



Tässä yhteydessä on hyvä huomauttaa parista asiasta. Ensiksikin, kännykän akkuja kannattaa säästää, sillä latauspaikat saattavat olla kortilla. Kännykkä kannattaa pitää yöllä kiinni, ellei sitä käytä herätyskellona – puhelimethan toimivat usein herätyskellona myös kun virta on pois päällä, mutta Lumiaa tämä ei tietenkään koske, vaan se on pidettävä päällä jos sen tahtoo herättävän.

Säästösyistä – sekä sähkön että rahan – puhelimesta kannattaa ottaa myös ominaisuuksia pois. Lumialla se tapahtuu helpoiten, jos on asentanut puhelimeen akkumittarin. Sen kautta pitää ottaa ensinnä pois paikannuspalvelut ja sitten datayhteydet, jotta kännykkä ei ala etsiä superkalliita verkkoyhteyksiä. Verkkovierailut kannattaa kuitenkin sallia, jos haluaa pitää yhteyttä vaikkapa tekstiviestein.

Ja nämä säädöt kannattaa tietenkin tehdä jo Euroopassa.

Toiseksi, mukana on oltava kunnollinen taskulamppu. Sellainen, jossa on hyvä valo, kunnon paristot ja joka todella mahtuu taskuun. Ja se pitää pitää joko siellä taskussa tai paikassa, josta sen löytää pimeässä.

Nimittäin, yöllä on todella pimeää. Jos kännykkä on pois päältä, taskulamppu pitää todellakin löytää siitä kohtaa sängyn alta mihin käden ojentaa, muuten on hukassa. Ja sen pitää olla aina saatavilla, myös valoisaan aikaan, koska sitä on aivan yhtä tyhjän kanssa etsiä sitten kun valoa ei enää ole.

Ja tämä koski myös aikaväliä 18–22, koska vaikka niissä majapaikoissa olikin valot, niin niin hyvät ne eivät kuitenkaan olleet, että niiden varassa varsinaisesti olisi löytänyt mitään.

Päivällinen meille luvattiin klo 19, mutta sittemmin selvisi, että se tarjoillaan tunti sen jälkeen kun sähköt tulevat. Ja ne olivat melkein aina jonkin verran myöhässä, mikä ei kuitenkaan ollut ongelma.



Meidät majoitettiin telttoihin, mikä ei tarkoittanut mitään Sopu-telttaa. Telttojen alla oli betonilaatta ja päällä ruokokattoinen sateensuoja. Teltta oli öljykangasta ja siinä oli iso, suljettavin verkkoikkunoin varustettu makuuosa sekä sen päässä verhoille eristetyt kolme eriötä, joista yhdessä oli wc-pytty,



yhdessä käsienpesuallas



ja yhdessä suihku.



Ne kaikki toimivat moitteettomasti.

Teltoista sanottiin, että ne pitää sulkea huolellisesti. Vetoketjun kiinni paneminen tosin riitti. Syynä olivat kaikkialla hyppivät marakatit. Ne kuulemma osaavat mennä telttaan pienestäkin aukosta, ja ne myös menevät, etsimään ruokaa, missä touhussa ne repivät ja sekoittavat kaiken.

Vetoketjua ne eivät sentään saa auki, enkä aina saanut minäkään, en auki enkä kiinni, oli se sentään niin tiukka. Peukalokin vääntyi.

Olimme tulleet aikaisin, niin että saatoimme ottaa vielä safarin ennen pimeän tuloa klo 18–19. Ja tällä safarilla näimme matkan kenties mieleenpainuvimman jutun, joskaan emme sitä vielä tuolloin tienneet.



Oppaamme Tom Ogilon mukaan se oli naarasleijona, joka vokotteli urosta - ja minä kun luulin, että se on ainakin nisäkkäiden keskuudessa aina päinvastoin. Tosin Tom arveli, että tästä ei syntynyt tulosta, hänen mielestään uros ei ollut sillä tuulella. Heti kun opin tekniikkaa, linkkaan videon halukkaille.

Safarin jälkeen meillä oli uudenvuoden aaton päivällinen. Juhlistin sitä parilla Tuskerilla, joka on paikallista olutta.



Matkatoverimme olivat puhuneet sähköt sammumaan vasta puolilta öin, mutta me totesimme, että se on vain määrittelykysymys, milloin vuosi vaihtuu. Meillä kotona ne valvoisivat vielä yhteen.

”If there’s gonna be some shooting, I need to take my rest first”, sanoin, ja painuimme pehkuihin.

1.1.klo 6.00, Enchoro Wildlife Camp
Herääminen.

Ei vielä, mutta olihan vaihtoehto: laittaa suihku päälle ja tulla takaisin peiton alle, sillä veden lämpiäminen kesti ainakin viisi minuuttia. Ei kun lamppu kouraan ja valokatkaisijaa etsimään.

Sängyn päällä ollutta moskiittoverkkoa emme olleet laittaneet alas. Lievää kutiamista oli. Mutta onhan malarialääke.

Siitä pari sanaa. Malarialääke ei ole ainoa Kenian-matkaajan lääke, mutta se on ainoa, joka ei ole varma. Kyseessä on estolääke, mutta kun malariaa on vaikka kuinka monenlaista, lääkkeet tehoavat normaalisti vain yleisimpiin ja tunnettuihin laatuihin.

Tabletti tehoaa 24 tuntia, mistä johtuen se on otettava vähän ennen pimeän tuloa, sillä pimeällä ne moskiitonperkeleet liikkuvat. Tämän lisäksi minun lääkettäni, Doximyciniä, piti ottaa kaksi päivää ennen malaria-alueelle tuloa ja pitää ottaa vieläkin, kokonaista neljä viikkoa matkan jälkeen.

Tehoaako se, sitä ei voi tietää. Taudin saa kuitenkin helpoiten rannikon läheltä eikä suinkaan Masai Marasta.

Jos moskiitto, jolta olet saanut pureman, levittää malariaa, olet saattanut saada tartunnan. Lääke joko estää sen tai ei estä. Tai se estää sen niin kauan kuin syöt lääkettä, minkä jälkeen se pääsee valloilleen. Niin että viimeinen kriittinen hetki on sen jälkeen kun viimeisen lääkkeen ottamisesta on kulunut seitsemän päivän itämisaika. Jos sitten alkaa kuume nousta, eikun kipin kapin lääkäriin.

Ja sitten vain sairastetaan. Siitä kyllä paranee.

Aamiaisen jälkeen lähdimme ensimmäiselle oikealle safaripäivälle. Jälkeenpäin laskimme, että pysähdyimme sen aikana kokonaista 24 eri eläinlajin takia. Ajoimme koko päivän Maralla, joka swahilin kielessä tarkoittaa horisonttiin asti yltävää ruohosavannia, jota siellä täällä täplittävät yksittäiset puut.

”Ja kun tämä on Masai Mara, se tarkoittaa, että tämä on Masaiden Mara”, Tom selitti.



Lisää suojelusta.

Vaikka autoilu suojelualueella vaikutti täysin vallattomalta, se ei sitä ollut. Itse asiassa vain kuudesosa Masai Maran suojelualueesta on sellaista, jossa eläinten seuraaminen autoista on luvallista.

Masai Mara ei ole valtion suojelualue, mistä johtuen sen käytössä olevat resurssit ovat pienemmät. Tämä näkyy huonompina teinä ja ennen kaikkea, verrattuna esimerkiksi Nakuruun ja Amboseliin, huonosti ojitettuina teinä, mikä teki mahdolliseksi muun muassa siirtyä helposti ajamaan ruohokentillä, olkoonkin että se oli kielletty.



Mutta määrittele ruoho. Kun siitä on mennyt edes muutama auto, voi jo sanoa, että hei, eikö tämä ole selvästikin tie.

Toiseksi se näkyi valvonnan puutteena. Hiassit pitivät yhteyttä toisiinsa LA-puhelimilla, ja sitä kautta liikkui hyvin tieto havainnoista, niin eläinten kuin puistovalvojienkin.



Totesinkin Tomille, että näyttää, että safariyritykset eivät kilpaile ainakaan puiston sisäpuolella. LA-puhelin ja yhteistyön asenne selittivät, että kun vain yksikin oli jotakin havainnut, paikalla oli heti useita hiasseja töllistelevine turisteineen.

Päivän aikana söimme piknik-lounaan, mikä koostui grillatusta kananpalasta, kerrospaahtoleivästä, parista hedelmästä, energiapatukasta ja mehupurkista. Hyvin sillä tuli toimeen, mutta jossakin vaiheessa Tom kyllä ihmetteli: ”Te olette kummallisia turisteja. Yleensä ne syövät kaiken aikaa jotakin ja täyttävät paikat roskilla.”

Ai jaa. Eipä oltu tultu ajatelleeksi, mutta eipä kaivattukaan mokomaa. Siinäkin suhteessa se oli vähän niin kuin elokuvaa, johon palaamme myöhemmin.

Tämä päivä päättyi matkan ainoaan sateeseen. Rankka se ei ollut ja tuli onneksi vasta siinä vaiheessa, kun olimme jo siirtymätaipaleella leiriin. Ilta meni tavanomaisissa harrasteissa.



Enchoro Wild Life Campin ravintola.

2.1. klo 6.00, Enchoro Wildlife Camp
Tänään olisi taas pitkä päivä, mutta eri suuntaan, Maran kautta tietenkin, mutta Mara-joelle ja Tansanian rajalle. Päivän päätteeksi kävisimme aivan leirin naapurissa olevassa Masai-kylässä.

Monenlaisten mutkien jälkeen saavuimmekin joelle, joka tuntui olevan täynnään virtahepoja. Myös pari krokotiiliä nähtiin, mutta myös krokotiilien vaellusreittejä.

Mara-joki onkin ongelma vaelluksistaan kuuluisille Masai Maran eläimille. Uidessaan eläimet ovat alttiita vaaroille, ja vaelluksien aikaan niitä on paljon. Vaellukset määrittävät Masai Maran ja rajan takana Tansaniassa alkavan, paljon suuremman Serengetin ekologiaa.



Rototiilin, niinkuin rakas poikaseni Juhani lapsuudessaan sanoi, vaellusreitti Mara-joelta ylös jonnekin, ja sitten itse rototiili:



Kysyin Tomilta, onko Serengetissä samanlaista turistibisnestä kuin Masai Marassa. ”Periaatteessa kyllä, mutta ei niistä tansanialaisista oikein… heidän oppaansa kyllä löytävät eläimet ihan yhtä hyvin kuin meidänkin, ja niitä myös on siellä aivan riittämiin, mutta he vain ajavat vaikka nyt leijonan viereen ja sanovat: ’Lion’, ja osoittavat sormella leijonaa”, Tom sanoi.

Ja totta onkin, että tuollaisella opastuksella, jos sitä siis on, matka olisi ollut paljon köyhempi.

Saavuimme Mara-joelle, ja muuan rajavartija kiinnostui meistä heti. Hän halusi näyttää paikkoja ja esitteli mielellään kaikkea, rynnäkkökivääristään lähtien. Kävimme hänen kanssaan pienellä luontoretkellä virtahepoja tarkkailemassa. Lopuksi hän halusi kenialaiseen tapaan tippiä, ja sitä löytyi onneksi edes yhdeltä – kuka nyt olisi erämaahan rahaa mukaansa ottanut.



Ei selvinnyt, onko tässä valtion- vai luonnonsuojelualueen raja.



Piknik-paikan löysimme puun alta, mutta ensimmäistä emme kelpuuttaneet, kun ruohikko oli muurahaisten valtaama.

Leirille saavuimme neljän maissa, minkä jälkeen ohjelmassa oli käynti Masai-kylässä, mistä kirjoitan erikseen.

Yöllä heräsin taas armottomaan koirien haukuntaan. Siinä oli jotakin tuttua, miten ne haukkuivat toinen toisilleen, mutta myös jotakin outoa. Ja sitä kesti pitkään, varmaan kolme tuntia. Tom arveli aamulla, että ne haukkuivat kylän ympärillä päivystäviä hyeenalaumoja.

3.1. klo 5.30, Enchoro Wildlife Camp
Nyt oli vuorossa aamusafari, jolle piti lähteä viimeistään varttia yli kuusi, jotta ehtisimme suojelualueen portille heti kun se avautuu puoli seitsemältä. Aamutoimien jälkeen luvassa oli kuppi kahvia ja varsinaisen aamiaisen saisimme vasta kahdeksan maissa, kun palaamme leiriin. Ja sen jälkeen olisikin vuorossa tavaroiden pakkaaminen ja lähtö Nakuruun.

Tunnelma oli ihmeellinen. Aamukaste leimasi koko maiseman ja ilman viileys hiveli ihoa. Aurinko nousi, ja alkoi polttaa.



Varjo, tällä kertaa aamulla. Harvinainen.

Seuraavat osat käsittelevät loppumatkaa ja käyntiä Masai-kylässä. Suunnittelen myös kirjoittavani kuvitetun tekstin kohtaamistamme luontokappaleista. Lopuksi toivon voivani kertoa käytännön ohjeita Kenian-matkaa varten.

Safari Keniassa I – matkalla

Lähtö Helsingistä oli Tapaninpäivää seuraavana päivänä illalla. Hyvä ajoitus: ennen joulua ei mitenkään ehtinyt hoitaa kaikkea valmiiksi, mutta nyt oli onneksi päivä aikaa.

Kenian pääkaupunkiin Nairobiin lennetään Lontoon kautta. Välilasku on joko tiukka kaksi tuntia tai pitkä, eli yli 12 tuntia. Tiukan välilaskun tiukkuutta lisää, että Lontoon Heathrowlla on vaihdettava terminaalia: Finnair lentää T3:elle kun taas British Airwaysin lennot Nairobiin käyttävät T5-terminaalia.

Valitsimme menomatkalle pitkän välilaskun, mutta tsekkasimme matkatavarat Helsingistä suoraan Nairobiin. Jotta se tehdään, välilasku ei saa ylittää 24 tuntia. Tavarat tulivat perille asiallisesti.



Tässä Hannes vielä pelokkaana Helsinki-Vantaalla.

Yön Lontoossa vietimme Oakwood-nimisessä Bed&Breakfast-paikassa. Suunnitelma oli käyttää siirtymiseen julkisia kulkuneuvoja, ja niin myös teimme, mennessä. Aamulla menimme T5:een taksilla 11 punnan hintaan, kun bussimatka näytti hankalalta ja vaati aikaista lähtöä.

Näin myös saimme syödä Oakwoodin normibrittiläisen aamiaisen, joka olikin matkan paras lajissaan.

Ei sillä, että kenialaiset aamiaiset huonoja olisivat olleet. Se vain, että aika yksipuolisia ja vähän niin kuin vähäpojan versioita brittiläisestä.



28.12. klo 10.25, Heathrow, take off



Saavuimme Nairobiin aikataulun mukaan klo 21.50. Kun aikaero on kolme tuntia, lento kesti kahdeksan ja puoli tuntia.

Ja hyvin se meni, mitä edesauttoi, että BA on niitä harvoja yhtiöitä, joista edelleenkin saa myös turistiluokassa kunnon tarjoilun. Jostakin syystä BA ei kuitenkaan onnistunut plaseeraamaan meitä vierekkäin, vaan välissämme oli käytävä ja kaksi tuolia, jotka eivät olleet tyhjiä – olkoonkin että lennot oli ostettu jo maaliskuussa, jos sillä nyt tässä suhteessa on jotakin merkitystä.

Moni on kysynyt, mitä lennot maksoivat. Eivät mielestäni paljon: Helsinki–Lontoo–Nairobi ja takaisin noin 900 euroa per nenä.

Matkalla ehdin miettiä viime aikojen Kenia-uutisia: Nairobin kauppakeskuskaappausta ja aivan tuoretta junaturmaa, missä juna oli suistunut raiteilta Nairobin Kiberassa, joka on Afrikan suurimpia slummeja, ellei suurin. Kiberaankin olimme menossa.

28.12. klo 21.50, Nairobi, Jomo Kenyatta -lentokenttä
Ensimmäisen aistimukseni Nairobista koin lentokoneen ulko-ovella. Se oli puuhiilen poltosta syntyvä tuoksu, joka toi mieleeni Neuvostoliiton.

Yksi matkaa edeltäneistä Kenia-uutisista oli Jomo Kenyatta -kentän terminaalipalo. Se koski meitä nimenomaan tullessa: jouduimme jonkinlaiseen väliaikaiseen terminaaliin.

Yksi kommervenkki oli viisumi, jonka Kenia vaatii suomalaisilta. Se maksaa 50 dollaria, sen voi maksaa myös euroissa, punnissa tai Kenian shillingeissä ja se hankitaan maahan tullessa.

Viisumia anottiin Jomo Kenyatta -lentän virkailijoilta. Systeemi oli tarkka mutta yksinkertainen: molemmista käsistä otettiin sormenjäljet kaikista sormista ja lisäksi kasvokuva, mikä sujui joutuin. Lentokoneessa etukäteen täytetty anomus ja rahat ojennettiin virkailijalle ja viisumi liimattiin passiin.

Anomukseen kirjoittamamme tiedot olivat kohtalaisen kryptisten kysymysten takia vähän mitä sattuu. Vaikutelma kuitenkin oli, että tärkeintä oli vakuuttaa aikovansa palata aikanaan pois.

Ovelahkosti viisumista ei oltu täytetty sitä kohtaa, milloin se päättyy. Poistuessamme Keniasta viisumiin lyötiin lähtöpäivän leima ja oletettavasti silloin myös katsottiin, milloin olimme luvanneet häipyä. Muutenkin lähdön yhteydessä antamiamme tietoja, kasvokuvaa ja sormenjälkiä myöten, vertailtiin tarkkaan.

Safaritoimistomme oli luvannut noutaa meidät kentältä hotelliin, olkoonkin että safarimme alkaisi vasta uudenvuoden aattona. Lupauksen mukaan noutaja odottaisi semmoisen kyltin kanssa, jossa olisi firman logo ja meidän molempien nimet.

Aivan täysin se ei toteutunut, mutta virhemahdollisuuttakaan ei juuri ollut: kyltissä luki Tomi Hannes. Se ei ollut viimeinen kerta kun kenialaiset sekoittivat täydellisesti kaikki nimet, niin etu- kuin sukunimet ja meidän nimemme muutenkin. Mutta ongelmaa siitä ei koitunut, kun varmaan koko maassa ei ollut läheskään samannimisiä ihmisiä.

Parinkymmenen kilometrin matka kentältä Nairobiin meni joutuin, vasemmanpuoleista liikennettä ja oudosti sijoiteltuja liikennevaloja ihmetellessä. Kenya Comfort -hotelli antoi hyvät yöunet.



29.12. klo 9, Nairobi
Hotelliaamiaisella meiltä tultiin kysymään, haluammeko kahvia vai teetä, munaa paistettuna vai kokkelina, entä makkaraa. Sen tarjoilija unohti sanoa, että itsepalvelussa oli myös mehua, Sokonin perunaa (Sokoni oli ravintolan nimi), tuoretta tomaattia, kypsennettyjä kasviksia ja hedelmiä.

Ikävä sinänsä, sillä tärkeimpiä Kenian-matkaajan sääntöjä on tämä: syö aina kasviksia ja hedelmiä, kun niitä tuodaan eteen, sillä sitä tapahtuu harvoin ja se koskee varsinkin kuitupitoisia kasviksia. Älä kuitenkaan syö raakoja kasviksia, koska niistä saattaa saada mahataudin.

Jo aamiaisella olimme hämmentyneitä kenialaisesta kohteliaisuudesta. Kaikki tervehtivät kaiken aikaa ystävällisesti hymyillen ja silmiin katsoen, mikä tuntui oudolta.

Toki siinä oli usein taka-ajatuskin. Kaupungilla seuraamme liittyi mies, joka väitti opiskelevansa Nairobin yliopistossa lääketiedettä, selitti päivän olevan tärkeä polion vastaisen kampanjan aloituksen takia, esitteli meille innokkaasti lähialueen paikkoja ja mainitsi useaan otteeseen, että kaikkien pitäisi allekirjoittaa polion vastainen adressi.

Ja kun siitä niin taajaan puhuttiin, aavistelin jo, että tässä halutaan muutakin. Toden totta, meiltäkin haluttiin nimet, mutta nimen viereen piti kirjoittaa kampanjaan lahjoitettava rahasumma.

Yritin päästä tunnin meitä opastaneesta oppaasta irti lahjoittamalla minun kannaltani pienen, mutta hänelle suuren summan. Listassa oli muitakin nimiä, kaikki ulkomaalaisia, juuri samalla tavalla päätellyin rahasummin.

Ongelma vaan oli, että eihän minulla ollut paikallista rahaa ja joka ikinen hallussani ollut seteli oli kaikissa suhteissa aivan liian suuri.

Annoin viisi puntaa. Lahjoittamani summa oli listan suurin.

Mies alkoi itkeä seuralaiseni olkaa vasten. Eikö edes hän voisi saada sydäntäni heltymään.

Mutta ei, minua ei hellyttänyt, että hänellä oli tuntematon suomalainen tukija, joka oli rahoittanut hänen opiskelunsa. Eikä se, että jotkut sissit olivat tappaneet hänen ainoan veljensä ja hän oli (minun laillani) orpo, vaikka (minun laillani) ihan aikuinen ellei lähes saman ikäinenkin, eikä se, että en ollutkaan havainnut kaikkialla menossa olevaa suurta poliokampanjaa, en edes aamiaisella, missä luin paikallisen lehden.

Minne rahat menivät, en tiedä, mutta luulen. Myöhemmin iltapäivällä sama mies tuli kadulla vastaan, mutta ei edes vastannut tervehdykseeni, vaikka katseemme kohtasivat.



Tässä hotellimme Kenya Comfort ystävällisesti ilmoittaa olevansa meitä kohtaan ystävällinen, mutta samalla huomauttaa, että jos me emme vastavuoroisesti ole yhtä ystävällisiä heitä kohtaan, heillä on oikeus lopettaa kaikki meihin suuntautuva palvelu ja pahimmassa tapauksessa jopa kutsua poliisivoimat paikalle.

29.12. klo 13, Nairobi
Olin sopinut safariyhtiömme kanssa ekstraohjelmasta: käynnistä Kiberaan. Sinnehän ei mennä valkoisella iholla yksin, vaan pitää olla opas.

Mutta olin unohtanut, miten ottaa yhteys yhtiöön ja sopia tälleistä. Niinpä pyysin hotellin respaa soittamaan yhteyshenkilölleni, jonka matkapuhelinnumero minulla oli.

Safariyhtiön toimitusjohtaja Albert Ouko löytyikin vaivattomasti. Samassa yhteydessä hoidin hotellimaksut: yksi yö oli pitänyt maksaa etukäteen PayPalin kautta, loput kaksi maksettiin nyt.

Hinta oli nairobilaisittain aika kova: 73 euroa per yö, mutta meille kohtuullinen. Mistä maksoimme, oli ennen kaikkea sijainti. Merkillepantavaa oli, että minun ei uskottu maksaneen ensimmäistä yötä ennen kuin näytin kuitin.

Kysyin Oukolta myös maksuista. Mehän olimme maksaneet etukäteen 990 dollarin (noin 750 euron) safarimaksusta per nenä etumaksuna jälleen PayPalin kautta 35 prosenttia. Nyt piti maksaa loput.

PayPal on monelle suomalaiselle outo juttu, ja niin on minullekin, edelleen, olkoonkin että olen sillä maksanut yhtä ja toista. En täysin ymmärrä, miten se toimii, mutta uskallan suositella: systeemi on hyvä ja helppo käyttää, se vaikuttaa turvalliselta, en ole kuullut siitä yhtään moitetta ja minun osaltani se on aina toiminut kuin junan vessa. Ei muuta kuin menet PayPalin verkkosivuille ja seuraat ohjeita.

Ouko taas sanoi, että ”no problem”, niin kuin ne siellä aina. African Home Adventuresin toimisto oli aivan kävelymatkan päässä.

Safarimaksun loppuosan olisimme voineet maksaa Visallakin, mutta siitä olisi mennyt aika korkea, kuuden prosentin veloitus. Siksi meillä oli mukana euroja, millä maksaminen sujui hyvin.

Minulta on kysytty, miten löysin kyseisen safariyrityksen. Se tapahtui tuttavien kautta.

Minulta on myös kysytty, miten ylipäätään löytää hyvän safariyrityksen. Tähän vastaan, että en tiedä. Minä tiedän vain tästä yhdestä, jota minulle suositeltiin, ja voin sanoa, että se ainakin on todella hyvä – olivat muut sitten mitä hyvänsä.

Itse asiassa, minun on vaikea käsittää, mitä se parempi olisi voinut olla, varsinkaan tähän hintaan. Päiväkustannus oli noin 75 euroa per nenä. Sillä sai kuuden yön ja seitsemän päivän kaikki kuljetukset – siis safariajot, mutta myös siirtymiset paikkakunnalta toiselle – majoituksen, kolme ateriaa päivässä, kaikki pääsymaksut ja lisäksi erittäin hyvän oppaan palvelut.

Oppaan tasosta kertoo, että kun myöhemmin kerron eläimistä, kaikki oleelliset tiedot ovat tältä mainiolta opas-autonkuljettaja-yleismies Tom Ogilolta peräisin. Pankaa nimi ja yhtiö muistiin, jos Kenia kiinnostaa.

Meidän osaltamme kyse oli siis suusta suuhun -markkinoinnista. Mutta toden sanoakseni: voiko muuta ollakaan, jos firmat ovat näin pieniä ja markkinat ovat täysin hajallaan pitkin Eurooppaa, Yhdysvaltoja ja Aasiaa. Mikä voisi esimerkiksi olla se sanomalehti, missä tällaisen toiminnan mainostaminen olisi tehokasta?

Todellisuudessa, kuten Tom meille useaan otteeseen kertoi, heidän ainoa tehokas kanavansa on tämä, mitä minäkin nyt teen: kerron teille tästä mahdollisuudesta. Kohtasimme jälleen yhden syyn ystävällisyyteen, mitä ei kuitenkaan voi sanoa millään muotoa kyyniseksi, vaan ennen kaikkea rehelliseksi.





Rakas ja pitkämielinen seuralaiseni Pirjo Piesala jännittyneenä Nairobissa matkan ollessa vielä aluillaan.

31.12 klo 7.30, Nairobi
Kauan odottamani safari alkoi – safari, josta oli etukäteen tullut yksi elämääni suuremmista asioista. Pääsenkö savannille telttaan kuuntelemaan villieläinten ääniä muutaman metrin päässä, pääsenkö?

Ennakkomarkkinoinnissa meille luvattiin seitsemän hengen auto (tähän ei luettu mukaan kuljettajan eikä pelkääjän paikkoja), jokaiselle ikkunapaikka. Lupaus myös oli, että jos matkaan lähtee kaksi, safari järjestetään. Kun meitä oli kaksi ja varsinkin kun olimme ajoissa eli varasimme safarin jo keväällä, saimme itse päättää ajankohdan.

Käytännössä safariautot näyttivät kaikki olevan mallia hiassi, siis Toyota Hiace, johon joku kenialainen, ilmeisesti hyvin bisneksen makuun päässyt peltiseppä oli tehnyt ylösnostettavan katon, mikä ei ole teknisenä ratkaisuna aivan niin yksinkertainen: kuten kaikki metallitekniikkaa tuntevat tietävät, yhtenäinen katto on merkittävä autoa koossa pitävä voima, ja jos siihen sahataan aukko, vahvistuksia pitää tehdä muualle.

Ja niitä on paljon – siis sekä niitä vahvistuksia että niitä hiasseja. Yksin Masai Maran luonnonsuojelualueelle suuntaa sesongin ulkopuolella jopa 150 hiassia päivässä, ja sesongin aikaan enemmän.

Suomessa luonnonsuojelualueella ei saa ajaa minkäänlaisella konevoimalla. Keniassa se on normaalia, tosin vain luvallisilla reiteillä, tosin niitäkään ei aina noudatettu.

Kysymys kuuluu, onko tämä haitallista luonnolle? Vastakysymys on, määrittele luonto. Jos luonto määritellään luonnon monimuotoisuudeksi, ainakin minun on vaikea ottaa kantaa asiaan. En todellakaan tiedä.

Mutta jos kyse on näkemistämme villieläimistä, ne eivät näyttäneet häiriintyvän. Silti en väitä, että tämä on vakuuttava arvio oikeastaan mistään. Mutta katsokaa nyt vaikka tätä:



Ajomatka alkoi ja sitä oli pitkästi. Suuntasimme italialaisten sotavankien toisen maailmansodan aikana rakentamaa Kairon ja Kapkaupungin välistä Trans-African Highwaytä pitkin luoteeseen, laskeuduimme Great Rift Valley -laaksoon, joka on taannoisen vulkaanisen toiminnan seurauksena syntynyt painauma, jossa ihmisen sanotaan syntyneen.

Se ei tietenkään välttämättä ole totta, mutta sen sijaan laakson maaperä on omiaan säilyttämään luurankoja, joista tämäkin asia on sitten ikään kuin päätelty. Mutta katsokaa näitä maisemia:



Jo alkumatkasta tuli jano. Uusi opetus: pitäkää aina huoli, että mukana on vettä. Jos sitä ei ole, sanokaa oppaalle, että eikun kauppaan ja vettä ostamaan. Se tapahtuu kyllä, eivät ne halua teidän kuukahtavan auton lattialle.



Katsokaa tarkkaan kuvan takaosassa olevaa kirkontornia. Paluumatkalla näytän siitä tarkemman kuvan.

31.12 klo 14.30, Narok
Käännyimme vasempaan ja saavuimme Narokiin, jossa söimme ensimmäisen lounaamme. Kokemus oli miellyttävä.

Oli seisova pöytä, ja ensimmäisenä käsien pesupaikka. Tätä kannattaa korostaa: pese kätesi aina kun se on mahdollista ja siltä varalta että se ei ole, varaa mukaasi antiseptistä käsien puhdistusainetta. Varsinkin siksi, että lähes kaikki nämä ruoat olivat sellaista laatua, että hampaanvälejä oli pakko tonkia jälkikäteen.

Tarjolla oli lettuja, irtoriisiä, juoksevassa kastikkeessa olevia paistettuja, luullisia kananpaloja (siis oikean kanan, ei minkään S-broilerin) sekä pinaatilta vaikuttavaa erittäin hyvää ja kivennäispitoiselta maistuvaa kasvismössöä.

Kaikkiaan ruoka oli siis hyvin maukasta, mutta loppupäästä matkaa alkoi vaivata, että onko mitään muuta kuin tätä ja kananpalojen vaihtoehtona eräänlaista nautakäristystä, jota ei suinkaan oltu tehty paistista. Hyvää sekin oli, jos sietää jänteitä, mutta pidemmän päälle sitä alkoi kaivata suolasärkeä ja raakaa porkkanaa.

Ruokajuoman kuuluminen hintaan oli epävarmaa. Aluksi se piti hankkia itse, mutta loppumatkasta ”Tom, the generous man”, kuten hän sen itse ilmaisi, piti kunnia-asianaan hommata meille ruokajuomat.

Ja tässä yhteydessä onkin hyvä huomauttaa tuosta alkoholista. Sitä ei tarjottu enkä sitä kaivannut.

Alkoholihan on erityisen nautinnollinen aine silloin ja vähän sen jälkeen kun sitä nauttii, mutta siitä varoittaisin, että krapula Masai Maran helteessä ei varmasti ole herkkua, vaikka minulla ei siitä kokemusta olekaan.

Narokin jälkeen saavuimme kohtalaisen pian kohtaan, missä takapenkin nuori australialaiskaveri totesi: ”End of the good road.” Alkoi hirmuinen rytyytys kohti Masai Maran suojelualuetta.

Australialaiskaveri? Todellakin, niistä seitsemästä paikasta kaikki olivat täynnä menomatkalla Masai Maraan. Meidän edessämme oli nairobilainen pariskunta, joka oli selvästikin viettämässä uutta vuotta erämaassa. Ja takanamme oli tämä australialainen, joka oli jo parisen kuukautta matkustanut brittiläisen naisen ja tämän Lontoossa asuvan malesialaissyntyisen miehen kanssa. He olivat olleet matkalla pidempäänkin, muun muassa rahoittaneet matkaansa harjoittamalla lääkärintointa Gomassa Kongossa.

Ja entä sitten se rytyytys. Seuraa tienrakennuksen oppitunti.

Kun tie rakennetaan, alimmaksi tehdään kantava kerros. Se on tyypillisesti soraa ja kuten nimi sanoo, sen tehtävä on ottaa vastaan liikenteen paino.

Sen päällä on murskeesta rakennettu jakava kerros, joka jakaa tien pintaan kohdistuvan paineen laajemmalle alueelle. Jos jakavaa kerrosta ei olisi, pyörä uppoaisi suoraan vellovaan soraan.

Jakavan kerroksen päällä taas on pinta. Sen tarkoitus on tehdä tiestä sileä.

Mutta sitten kun rahaa ei ole, pinta kuluu pois. Ajetaan jakavan kerroksen päällä. Keniassa se on tililiskiven kokoista murskaa – näin on, näimme myös rakenteilla olevan tien, jossa tätä jakavaa kerrosta todellakin ihan käsipelissä ladottiin.

Ja kun pinta kuluu pois, ajetaan tiiliskiven kokoisilla kivillä, ja voin vakuuttaa, että se on aivan kamalaa.

Sen johdosta hiassit sitten siellä jos täälläkin ajavat aivan muualla kuin tiellä, etsien helpompaa ajoreittiä. Näin tie on itse asiassa näiden ajoreittien verkosto, eikä mikään yksi ajolinja. Ja Masai Maraan mennessä tätä reitistöä ja rytyytystä oli ainakin 30 kilometriä, ehkä enemmänkin.

Onkin syytä nostaa kunnianosoitus tälle Toyota Hiacelle. Oppaamme sanoi, että kun näitä huolletaan kunnolla, ne kestävät kymmenen vuotta. Esimerkiksi meidän automme oli ostettu neljä vuotta käytettynä, ja hyvin mentiin.

Silti en ymmärrä laisinkaan, miten nämä autot voivat kestää, kun vielä otetaan huomioon, että ne ovat myös mitä parhaita maastoautoja. Myöhemmin Masai Marassa näimme, että niillä pääsi ties minkälaisista ojikoista, eivätkä ne ole edes nelivetoja. Niitäkin nähtiin pari kappaletta, mutta Tomin mukaan niitä on vähän, koska ne ovat kalliita korjata ja niihin on vaikea saada varaosia.



Kenties sotilaallisia kohteita.

Rytyytystä kesti parisen tuntia. Lopulta, neljän maissa saavuimme safarifirmamme omistamaan Enchoro Wild Life Campiin, jossa yövyimme kolme seuraavaa yötä.



Seuraavat osat käsittelevät loppuosaa matkasta, käyntiä Kiberassa, käyntiä Masai-kylässä sekä erillistä kuvitettua kirjoitusta kohtaamistamme luontokappaleista, jossa yritän myös ratkaista jokaisen suomalaisen Kenian-matkaajan ongelman, että ei oikein tiedä, mikä eläin tää nyt on kun kaikki puhuvat vierasta kieltä. Lopuksi kerron käytännön ohjeita Kenian-matkaa varten.