Sun Tzu – maailman kuuluisin persu

Luin paljon mainostetun kirjan Sodankäynnin taito, kirjoittanut kiinalainen Sun Tzu 2000–2500 vuotta sitten, kustantanut viimeksi muiden muassa Tietosanoma, 2012, kääntänyt Heikki Karkkolainen – en tiedä, mistä kielestä.

Hämmästyin. Ensinnä, Sun Tzun ei annettu puhua ennen kuin kaiken maailman tulkitsijat pääsivät sanomaan asiansa.

On suomalaisupseerin, käytännön sotakokemuksessakin kunnostautuneen Wolf H. Halstin esipuhe ja suomentajan huomautus, kolme sivua. Sitten on ilmeisen britannialaisen Samuel B. Griffithin kirjoittama esipuhe, suomeksi sanottuna tulkintaohje, 60 sivua.

Sen jälkeen seuraa Sun Tzun kahdeksansivuinen elämäkerta, ja vasta sitten itse Sun Tzu.

Kirjan sivumäärä on 152. Sun Tzun osuus siitä on siis noin puolet.

Voimallisesti tarjottu tulkinta naurattaa jopa minua, tai ehkä varsinkin minua, sotahistorian vaatimatonta harrastajaa, fyysisten ominaisuuksien takia rauhan aikana vapautettua asioiden tuntijahkoa.

Griffithin kansallisuutta ei tosiaankaan kerrota – olisiko pitänyt? Halsti kuitenkin siunaa sitä, että Griffithin esipuhetta on lyhennetty. Perustelu on, että poistetut osat käsittelevät etupäässä sitä, oliko Sun Tzuta edes olemassa.

Niinpä, meitähän kiinnostavat hänen ajatuksensa.

Sun Tzun ajatusten ilmituodun muodon myöhemmin ilmenevä kapeus selittää Griffithin konsulttiviisauden. Jos Sun Tzu oli olemassa, hänellä saattoi pelkän sotatiedon sijaan olla jopa sotataitoa, varsinkin jos hän oli mies. Silti ne viisaudet ovat kirjan jälkiosan perusteella niin vaatimattomia, että jollakin niitä on ollut pakko kuorruttaa.

Sinänsä Sun Tzu on useimmiten varmaankin oikeassa. Itsekin olen nämä viisaudet keksinyt. Samoin kuin ne vastaviisaudet.

Miettikää tätä: Joukkojen on oltava yksimielisiä ja kunnioitettava johtajaa, johtajan on ansaittava joukkojen kunnioitus hyökkäyksessä ja puolustuksessa, on otettava huomioon maasto, samoin kuin sääolosuhteet ja niin edelleen.

Tai jospa otetaankin vastaviisaus, ei otetakaan huomioon maastoa, ei välitetäänkään säästä tai suosta, käytetäänkin hyväksi sitä, että ne luottavat sokeasti Johtajaan?

Viisauksina nämä eivät ole paljon perussuomalasta suoraan puhumista kummempaa. Voisin kuvitella, että tositilanteessa kaikkien näiden ohjeiden jälkeen seuraa kysymys: entä sitten?

Vasta tähän kysymykseen löydetty vastaus on tai ei ole sodankäynnin taitoa, voisin kuvitella. Sitä voi olla kierous, kyky pettää ja kusettaa, löytää uusia voimia, mikä vain.

Näistäkin Sun Tzu puhuu. Lopputulema on, että sodan voittaa sodankäynnin taitaja. Kikkakolmosia ei ole.

Johtamisopettajille Sun Tzulla on kuitenkin sanottavaa. Ensinnä tämä: ylipäällikön on pystyttävä antamaan joukkoja kentällä komentavalle kenraalille täysi päätösvalta kentällä. Sen takia ylipäällikön on osattava valita tällaisiksi kenraaleiksi luottamusta ansaitsevat henkilöt ja luotettava heihin.

Muuten ei voi olla, koska kentällä vastaan tulevat tilanteet eivät voi muuta kuin yllättää – niitä ei voi ennakoida.

Tämä on esimerkki sotaohjeesta, joka jollain tavoin soveltuu siviilielämään. Kun taas seuraava, sotatieteellisessä mielessä ilmeisen pätevä Sun Tzu -oppi ei sovi laisinkaan siviilielämään, eikä varsinkaan viestintään: täytyy aina käydä vastustajan heikoimpaan kohtaan.

Viestinnässä asiat ovat täsmälleen päinvastoin. Tämä näin vanhemman konsultin neuvona.

Eräiden murhien anatomiaa

”Moni tappaja kasvoi paperitehtaan varjossa”, kirjoitti Yleisradio 5. joulukuuta verkkosivuillaan Kymenlaakson toimituksen toimittaja Satu Krautsukin nimissä (ks. täällä). Ja väliotsikoi perin kryptisesti: ”Ihmishenki paremmassa arvossa kuin 90-luvulla” – siis koska?

Artikkelin mukaan Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen erikoistutkija Martti Lehti sanoo, että ”Kymenlaakso on ollut pitkään kärkisijoilla henkirikosten määrässä muihin maakuntiin verrattuna”. Kirjoitus sanoo, että Lehden mukaan piirre liittyi aikoinaan metsäteollisuuden alueelle synnyttämään maskuliinisuuteen.

”Nykypäivänä tappaja on useimmiten nuori, työtön ja päihdeongelmainen mies”, kirjoitti Krautsuk. Jatkossa Krautsuk kirjoitti muun muassa, että ”Kymenlaakso on ollut pitkään kärkisijoilla henkirikosten määrässä muihin maakuntiin verrattuna” ja että ”Lehti uskoo, että lukuihin vaikuttaa muun muassa metsäteollisuuden alueelle tuoma maskuliinisuus”.

Uutinen hämmästyttää monin tavoin. Miksi juuri metsäteollisuus synnyttäisi maskuliinisuutta, verrattuna esimerkiksi muuhun teollisuuteen. Ja jos synnyttäisikin, mitä tekemistä sillä voisi olla tappamisen kanssa?

Onko jossain olemassa tutkimus, joka osoittaa, että maskuliinisuus synnyttää tappamista? Jos on, Ylen Kymenlaakson toimituksen tai toimittaja Krautsukin olisi syytä näyttää se tutkimus ennen enempiä leimaamisia.

Näin erityisesti päätellen otsikosta, joka on ehkä syytä toistaa, on se sentään sen verran julma ainakin kaikkia metsäteollisuuden ammattilaisia, myös naisia kohtaan: ”Moni tappaja kasvoi paperitehtaan varjossa”.

Onko toimittaja henkilökohtaisesti, tai ovatko toimituksen esimiehet tulleet ajatelleeksi, voisiko tämä otsikko kenties aiheettomastikin leimata jonkun jos toisenkin? Mitä tarkoittaa ”paperitehtaan varjossa”? Onko varma, että tappajat eivät olekaan olleet vaikka ”sosiaalitoimiston varjossa”?

Kysyin asiaa tutkimuksen tehneeltä Lehdeltä. Hänen mukaansa uutisen ”perusfaktat ovat pääosin minulta, [mutta] se miten ne on esitetty, ymmärretty ja otsikoitu on toimittajan vastuulla ja runollisuutta”.

Lehden mukaan henkirikollisuuden taso on Kymijokilaakson kunnissa ollut toista sataa vuotta maan keskitasoa korkeampi. Muita vastaavia alueita ovat olleet esimerkiksi Päijät-Häme, Pohjois-Suomi, Kainuu ja Pohjois-Karjala.

Metsäteollisuusalueita kaikki, myönnetään. Kysymykseksi jää, onko meillä tässä maassa muitakin alueita kuin metsäteollisuusalueita?

Lehden mukaan korkeaa rikollisuuden tasoa ei kuitenkaan voi yhdistää metsäalaan muuten kuin viime vuosisadan alun osalta. Silloin väkivallan korkean tason syy Kymijoen, Kemijoen, Vuoksen ja Kokemäenjoen varressa liittyi elinkeinorakenteeseen, jossa ”nuoret miehet, suhteellisen korkea palkkataso, runsaahko alkoholin viljely ja liikkuva elämänmuoto yhdistyivät”.

Kyse ei siis ollut teollisuudessa töissä olleista maskuliineista ensinkään, mutta teollisuuden varjoissa olleista kuitenkin, jos nyt esimerkiksi uitto- ja savottamiehille maksettua palkkaa ja sen edestä tehtyä työtä voidaan varjossa olemiseksi kutsua.

Lehden mukaan viittaukset nykymetsäteollisuuteen ovat aiheettomia. ”Kuten artikkelistakin näkyy, rikosten tekijät ovat nykyisin taustoiltaan hyvin toisenlaista joukkoa, ja peruspiirteiltään Kymenlaaksossa samanlaista kuin muuallakin maassa”, Lehti kirjoittaa.

Lehden mukaan törkeisiin väkivaltarikoksiin syyllistyvät nyky-Suomessa pääsääntöisesti lähinnä päinvastaiset ihmiset kuin ne, jotka ovat töissä teollisuudessa, vaikkapa sitten jopa peräti metsäteollisuudessa.

”Henkirikosten tekijät eivät ole normaaleja työttömiä. He yleensä eivät ole olleet koskaan töissä. Lisäksi mukana on rankka rikostausta ja paha päihdeongelma”, kirjoittaa Lehti ja jatkaa, että näillä ihmisillä ”ei ole mitään tekemistä paperiteollisuuden sen enempää kuin muidenkaan elinkeinohaarojen kanssa”.

Lehden kysymykset kiinnostavat paljon enemmän kuin syyttely: miksi väkivalta on ollut Kymenlaaksossa suhteellisen korkeaa noinkin pitkän ajan, vaikka rikollisuuden taustaryhmä on totaalisesti muuttunut.

”Siihen minulla ei ole hyvää vastausta, enkä ole välttämättä kuullut muiltakaan tutkijoilta mitään kovin järkevää.”, kirjoittaa Lehti.