Joka härjillä kyntää…

Metsäministeriö järjesti tammikuun puolivälissä seminaarin otsikolla Talouskriisin ja metsäalan murroksen vaikutus kansallisen metsäohjelman toteutukseen. Aihe nosti mieleen erään kysymyksen.

Jos mitään olen ymmärtänyt, kansallinen metsäohjelma on politiikkaohjelma. Politiikan tarkoitus taas on vaikuttaa yhteiskuntaan.

Jos me siis haluamme tietää, onko metsäohjelmalla ollut merkitystä, eikö meidän pitäisi päinvastoin miettiä sitä, miten ohjelma on vaikuttanut, vaikka nyt metsäalan murrokseen tai talouskriisiin?

Tai metsäpolitiikkaan. Vaikka ohjelma ja seminaari kumpikin korostivat esimerkiksi metsäyrittäjyyden kannustamista, ensimmäinen seminaarin jälkeen lukemani lehtijuttu kertoi, että ministeriö on kolminkertaistanut metsänhoitomaksusta vapautumisen hinnan.

Metsäyrittäjyyttä tämä suorastaan estää. Lieneekö ohjelman vaikutus siis suurensuuri edes metsäpolitiikkaan?

Joka härjillä kyntää, se härjistä puhuu. Esimerkiksi metsäsektorin kilpailukykyä pohtineen ryhmän puheenjohtaja, ministeriön metsäneuvos Marja Hilska-Aaltonen sanoi, että metsätaloutta on tuettu 81 vuotta, ja saatu aikaan valtavasti puuta.

Kiltteyttäni sanon tuota vain suuruudenhulluksi. Minusta ministeriössä kannattaisi istua alas ja miettiä, mitä metsissä tapahtuisi, jos meillä ei olisi metsäpolitiikkaa ollenkaan. Väitän, että aika paljon kuitenkin.

Seminaari ja sen taustalla ollut asiantuntijatyö oli organisoitu niin kuin on ollut tapana jo dinosaurusten ajoista alkaen. Kaikesta uusia elinkeinoja ja tuotteita koskevasta kohkaamisesta huolimatta ministeriö jakaa edelleen metsäelinkeinot vuohiin ja lampaisiin – ikään kuin yhdestä saatava hyvinvointi olisi arvokkaampaa kuin toisesta, ikään kuin eri metsäelinkeinot todella voisi sovittaa yhteen tällä tavalla.

Niinpä luonnontuotealat ja yhä hämmentävämmin myös matkailu käsiteltiin samassa työryhmässä harrasteluksi ymmärrettyjen virkistyskäytön ja kulttuurin kanssa. Metsätalous ja -teollisuus taas olivat omassa A-ryhmässään.

Myös osaaminen ja hyväksyttävyys käsiteltiin samassa ryhmässä, kauan sitten opitulla mutta koskaan perustelemattomalla tavalla. Dinosauruslogiikalla se johti siihen mihin aina ennenkin: hyväksyttävyydelle oli ryhmätyön esittelyssä varattu yksi noin 30 seinäkuvasta.

Ainoa uusi oivallus tuli metsien monimuotoisuutta käsitelleestä ryhmästä. Täydellisen yllättävästi juuri luonnonsuojelun asiakseen saanut ryhmä oli ensinnä ymmärtänyt, että alalla on yhteiskunnan tuki. Sen menettäminen on kuitenkin vaarana.

Yhtä yllättävästi tämä ryhmä, vaikka sen asiaksi kuului luonnonsuojelu, perusteli tuen menettämisen vaaraa metsäalan taloudellisen merkityksen vähenemisellä, eikä esimerkiksi ympäristöasioilla. Edes hyväksyttävyyttä käskystä pohtinut ryhmä ei ollut tällaiseen havahtunut.

Luonnonsuojeluryhmä teki havainnostaan myös johtopäätöksen: pitäisi pyrkiä tukimuotoihin, jotka eivät ole riippuvaisia valtion budjetista. Jos ryhmä olisi ollut ministeriöstä riippumaton, se olisi saattanut mennä pidemmällekin; eikö elinkeinon pitäisi tavoitella riippumattomuutta paitsi valtion budjetista, myös valtiosta ylipäätään?

Saapa nähdä, millainen on johtopäätöksen kohtalo jatkotyössä. Vaikka hyväksyttävyys ilmiselvästi koskee koko alaa ja esimerkiksi kaikkien seminaarissa esiteltyjen työryhmien aiheita, luulen, että se tullaan rajaamaan pelkästään suojeluasioihin.

Dinosauruslogiikalla tämä on vain järkevää: jos johtopäätöksen tekee luonnonsuojeluryhmä, koskekoon se vain luonnonsuojelua.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lapin Kansassa 25.1.2010.