Siivotkaa te, jos kiinnostaa

Venäläinen ajattelutapa kuulostaa usein oudolta, mutta ei sitä ole. Ymmärtämistä auttaa, kun tuntee olosuhteita paremmin.

Pietarista muutama kymmenen kilometriä kaakkoon sijaitsee Krasnyi Bor, suomeksi Punainen metsä. Se on, niin kuin moni muukin Venäjällä, tarkoituksensa irvikuva.

Punaista edistystä kuvaava metsä on valtava ongelmajätteiden kaatopaikka. Kävin siellä 1990-luvun alussa. Silloin jäte oli koottu suuriin altaisiin, joiden ainoa järki oli siinä, että savisen maaperän ajateltiin eristävän myrkyt pohjavesistä.
Altaat oli täytetty piripintaan ja mikä hyvänsä rankkasade olisi saanut ne tulvimaan laskuojan kautta suoraan Neva-jokeen ja Itämereen.

Mitään aitoja ei ollut. Jätettä ei lajiteltu mitenkään. Siellä täällä oli suomalaista mökkisavustinta muistuttavia uuneja, joissa jätteitä poltettiin.

Suunnitelmat olivat suuria. Piti rakennettaman moderni ongelmajätteiden käsittelylaitos, sillä kertaa suomalaisen osaamisen turvin.

Paikalliset vihreät vastustivat hanketta, jonka tavoite oli pikku hiljaa tuhota altaiden sisältö turvallisesti. Miksikö?

Vihreiden mukaan laitos vain lisäisi ongelmajätteiden tuontia alueelle, ja kun se kumminkaan ei toimisi, tila pahenisi entisestään. Perustelu oli järkevä.

Laitosta ei ole vieläkään. Syitä on valtavasti.

Kerran työt piti aloittaa jo ”huomispäivänä”, mutta sitten venäläiset keksivät, että onhan heillä itselläänkin osaamista, mitä sitä lännestä hankkimaan. Taas kaikki alkoi nollapisteestä.

Viime viikolla luin uutisen Pietarin jätevedenpuhdistamosta, joka toimii ”vain puolella teholla”. Syy on varaosien puute, mikä on johtanut siihen, että yhden linjan osilla on korjattu toista.

Suomalaisten mielestä tilanne on ”ymmärrettävä”. ”Kyse on kulttuurieroista, rahasta sekä siitä, että länsimaisia varaosia on hankala hankkia Venäjällä”, sanoi esimerkiksi Helsingin seudun ympäristöpalveluiden edustaja.

Lausunnosta kuvastuu kummallinen ylemmyydentunto. Venäläisiä pidetään ikään kuin suurina lapsina, joiden ei tarvitsekaan osata mitään tai kantaa vastuuta toimistaan.

Venäläiset taas nauravat partaansa näille hölmöille. He ovat aina valmiita kustantamaan kaiken ja silittävät vaan päästä, kun asiat hoidetaan niin huonosti, ettei missään muualla ikinä kehdattaisi.

Kulttuurieroista, tosiaan. Mikä se sellainen perustelu on, että ”meillä nyt on vaan tällainen kulttuuri”.

Rahasta? Sikäli kuin mitään ymmärrän, rahaa Venäjällä on ollut aina. Niin on nytkin, he vain eivät halua käyttää sitä tähän. Asiaa auttaa, että lännestä löytyy aina maksaja.

Mutta jos ei löytyisi, tuskin sekään mitään auttaisi. Periaate on, että me sotkemme, siivotkaa te jos kiinnostaa.

Ja entä se varaosien saatavuus? Tällainenkin selitys menee läpi Suomessa, jossa on jo 20 vuoden ajan totuttu siihen, että kuka vaan venäläinen osaa omissa asioissaan tulla ihan itse ”länsimaihin” ostamaan juuri niitä varaosia mitä sattuu tarvitsemaan.

Kaikki tämä panee kysymään: voisiko venäläisiä alkaa arvostaa edes sillä tavalla, että heitä alettaisiin pitää omista asioistaan vastuullisina aikuisina?

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 25.5.2010.

Kaikkihan nyt viestinnän taitavat

Silloin tällöin minulta kysytään mielipidettä tähän tai tuohon mainos- tai viestintäkampanjaan, olenhan viestinnän asiantuntija. Useimmiten minun on pakko vastata, että sellaista mielipidettä minulla ei ole, olenhan viestinnän asiantuntija.

Viestintä kun on siinäkin mielessä normaalia ihmistoimintaa, että sitä ei oikein voi arvioida muuten kuin tavoitteita vasten. Ja niitä ulkopuolinen ei yleensä tiedä.

Tätä ei ymmärtänyt myöskään se toimittaja, joka kirjoitti pilkallisen kirjoituksen Helsingin Rautatientorin reunalla olevan rakennuksen valomainoksesta, joka käytti hyväkseen Ateneumin Pablo Picasso -näyttelyä. Näyttelyssä kävijät kun eivät arvion mukaan kuuluneet mainoksen kohderyhmään.

Mistä hän sen tiesi? Voihan olla, että mainoksen tavoitteena oli saada Helsingin Sanomien toimittaja kirjoittamaan mainoksesta.

Useimmiten toimittajien ainoa ohje viestinnälle on, että kannattaa kertoa kaikki, koska kaikki kuitenkin tulee ilmi. Mutta mistä he tämän tietävät – eiväthän he voi tietää siitä, mikä ei ole tullut ilmi.

Moni luulee, että viestinnän päätavoite on tuoda julki positiivisia asioita ja estää ikävien julkitulo. Todellisuudessa vaikeinta viestinnässä on vaieta sellaisista hyvistä asioista, jotka eivät tue viestinnän tavoitteen toteutumista.

Aina tätä eivät ymmärrä alan ammattilaisetkaan. Olen useinkin saanut esimerkiksi referenssejä, joissa näkyy vain mainosvedoksia ilman ensimmäistäkään selvitystä edes viestittävästä brändistä – onko se esimerkiksi joku lääke vai terveet elämäntavat.

Brändi varsinkin on yksi jumalan mieliharmi. Monille se tuntuu edustavan Belsebuubista seuraavaa.

”Suomessa on unohtunut, että brändäys sopii suklaapatukalle tai kännykälle, mutta ei maalle, joka ei ole mikään… teollinen massatuote”, kirjoitti ulkoasiainministeriön entinen lehdistöneuvos Jaakko Bergqvist Kanava-lehdessä maaliskuussa.

Bergqvist siis luulee brändäystä viestinnäksi, jossa oikea, mutta negatiivinen mielikuva yritetään vippaskonstein muuttaa vääräksi, mutta positiiviseksi.

Käsitys on yleinen, ymmärrettävä ja väärä. Bergvist ja muut hänen kaltaisena luulevat, että brändäys on vain uusi nimi 1970-lukulaiselle mielikuvaviestinnälle.

Attac-liikkeen perustaja Ignacio Ramonet on sanonut, että ei pitäisi kuvitella maailmaa sellaiseksi, mikä tiedotusvälineiden sivulta välittyy. Suurin osa myös brändäystä koskevista väärinkäsityksistä on peräisin kyynisten ja asiaa tuntemattomien kulttuuritoimittajien viisasteluista.

Brändäyksen asiantuntijoiden ensimmäinen viesti on kuitenkin aina se, että homma ei onnistu, ellei viestinnän sisältö vastaa tosiasioita. Brändäys alkaa aina siitä, että katsotaan, mikä on sisältö, ja jos se ei tyydytä, se tehdään tyydyttäväksi. Tämä on myös Bergqvistin arvosteleman Ollilan työryhmän pääajatus.

Brändäys alkaa aina siitä, mitä Bergqvistkin kirjoituksessaan vaatii: selkeää, pitkäjänteistä ohjelmaa maan asioiden saamiseksi kuntoon ja maan myyntiä rehellisesti sellaisena kuin se on.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 11.5.2010.

Infantiilia kasviskeskustelua

Poliittiset kasvissyöjät saivat aikaan hankkeen säätää pakollinen kasvisruokapäivä Helsingin kouluihin. Asia kävi sen verran henkilökohtaiseksi, että niin pakkokasvisten vastustajien kuin kannattajienkin perustelut painuivat samalle, aika lailla infantiilille tasolle.

Jos onkin niin, että kasvissyöntialoite oli poliittinen, miksi siihen pitäisi suhtautua samalla tavalla. Eihän koulussa kuitenkaan voi kaikkea tarjota.

Miksi kasvissyöntiä ei voisi esittää vaihtoehtona samaan tapaan kuin keittolounastakin? Miksi siihen pitää pakottaa, miksi se pitää kieltää?

Esimerkiksi Vegaaniliiton sivuilla kasvissyöntiä perustellaan kolmella syyllä: eläinten hyvinvoinnilla, terveydellä ja ympäristöllä. Perustelut ovat suurelta osin oikeita, mutta eivät kasvissyönnille, vaan paremmalle maataloudelle.

Kestävä ja luonnonmukainen maatalous, jota poliittiset kasvissyöjätkin väittävät tavoittelevansa, tarvitsee aina eläintenpitoa. Syy on yksinkertainen: kasvinviljely perustuu aina yhden kasvilajin monokulttuuriseen viljelyyn, joka on omiaan tuhoamaan luonnon monimuotoisuutta.

Kestävässä maataloudessa tämä tuho voidaan korjata vain eläinten tuottamalla lannalla. Se taas on kannattavaa vain jos joku maksaa sen eläimen pidosta.

Toistaiseksi muita maksajia ei ole ilmaantunut kuin lihaa syövä ihminen.

Vegaaniliiton perustelut kasvissyönnin ympäristöystävällisyydelle perustuvat aina siihen, mitä olen tavannut sanoa ympäristönsuojelijan kuolemansynniksi: siinä tutkittavasta asiasta otetaan yksi yksityiskohta – esimerkiksi tuotettua proteiinikiloa kohti tarvittava energia tai peltopinta-ala – ja aletaan väittää, että se kertoo koko totuuden.

Perustelu kuitenkin sivuuttaa oleellisen: eläinten rooli ekosysteemien toiminnassa on ratkaiseva, koska ne tuottavat sen luonnon monimuotoisuuden, minkä kasvit tuhoavat.

Vegaaniliiton sivuilla sanotaan jopa niin, että ”kasvisten kierrättäminen eläinten ruoansulatuksen kautta on ravinnon ja luonnonvarojen tuhlausta”, mikä osoittaa todella syvällistä ymmärtämättömyyttä – siinähän väitetään luonnon normaalia kiertokulkua tuhlaukseksi.

Lihantuotanto aiheuttaa kuulemma myös kasvihuonekaasujen päästöjä. Niitä syntyy kasvisten hajotessa ruoansulatuselimistössä – jollainen lienee kasvissyöjälläkin.

Jos poliittiset kasvissyöjät siis olisivat loogisia, he eivät kieltäisi kasvissyöntiä vain tuotantoeläimiltä, vaan myös itseltään.

Entä se terveys? Vegaaniliiton mukaan ”hyvin koostettu” kasvisruokavalio on aivan yhtä hyvä kuin sekaruokavaliokin.

Terveellisemmäksi kasvisruoka onnistutaan tekemään vain tilastokikkailulla: väittämällä, että kasvissyöjät ovat joiltakin, tarkoin valituilta osin muita terveempiä. Tilastollinen vastaavuus, jos sitä edes on, ei kuitenkaan kerro syy-seuraussuhteesta mitään.

Jos luonnonvarojen käytössä on ongelmia, ratkaisu ei ole käytöstä luopuminen vaan vastuullinen käyttö. Erityisen tärkeää on, että maatalous on kestävää eikä fossiilisiin lannoitteisiin perustuvaa, huonotuottoista tehokasvinviljelyä.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 5.5.2010.

Lainvastaista sertifiointia

Suomen PEFC-metsäsertifioinnin standardi on uusittu. Sertifioinnin kannalta asia on tärkeä: standardissa muun muassa määritetään, miten sertifioituja metsiä on hoidettava.

Sertifioinnin tarkoitus on osoittaa ulkopuoliselle, että metsänhoito täyttää tietyn tason. Standardeja ei ole tapana höllentää, koska se tulkittaisiin tason huononemiseksi.

PEFC-standardi uusittiin laajassa yhteistyössä – kaikki halukkaat saivat ottaa osaa. Standardista tuli kuitenkin lainvastainen. Eikä minkä hyvänsä lain, vaan luonnonlain.

Metsäala ei ole ainut taho, jonka ilmastonmuutos on saanut jonkinlaisen kiihkon valtaan. Niinpä standardissa sanotaan, että metsien puusto tulee säilyttää elinvoimaisena hiilinieluna.

Tällä voidaan tarkoittaa kahta asiaa: joko sitä, että metsien hiilivaraston täytyy säilyä, tai että sen täytyy kasvaa. Vanhaa ja uutta standardia vertaillut konsulttiyhtiö Indufor toteaa, että kyseessä on jälkimmäinen, runkopuuhun sitoutuneen hiilimäärän kasvattaminen.

Tämä on kuitenkin mahdoton vaatimus. Jossakin vaiheessa runkopuun hiilimäärän kasvun on pakko loppua – muutenhan metsän peittäisi lopulta yhtenäinen, kiinteä ja aukoton puumatto, jonka pinta jatkaisi sertifioinnin vaatimusten mukaisesti nousuaan kohti taivaita. Kaikenlainen järjellinen metsätalous on tietenkin jouduttu lopettamaan jo kauan sitä ennen.

Kun olen ihmetellyt vaatimusta, minulle on sanottu, että ”ainahan standardia voidaan muuttaa”. Noinkohan.

Olisi kiintoisaa tietää, missä vaiheessa metsien hiilimäärä todella on niin suuri, että vaatimuksesta voidaan luopua. Miten tätä asiaa arvioidaan, kuka sitä esittää ja millainen keskustelu siitä käydään?

Entä miten aiotaan perustella se, että standardia aiotaan höllentää, ja mitä todennäköisimmin vielä sillä perusteella, että se estää hakkuut?

Kuinka monta kertaa sitä ennen joudutaan tilanteeseen, missä sertifikaattia vaaditaan poistettavaksi metsänomistajalta, kun hän ei kykene noudattamaan vaatimusta?

Standardissa vaaditaan myös, että metsätaloudessa saa käyttää vain kotimaisia puulajeja. Tämäkään ei kieli suuresta ympäristöymmärryksestä.

Vaatimusta on perusteltu niin, että ”ei sillä kumminkaan ole mitään merkitystä, koska eihän vieraslajeja käytetä muutenkaan”. On siis ajateltu, että otetaanpa tuosta PR-hyöty tekemättä mitään.

Samalla on saatettu kieltäytyä yhdestä merkittävästä keinosta sopeuttaa metsätalous ilmastonmuutokseen. Nimittäin, jos ilmastonmuutos etenee sitä vauhtia kuin on uumoiltu, kotimaiset metsäpuumme eivät ehkä kykene omin voimin sopeutumaan uusiin oloihin, mutta eivät kykene vieraatkaan leviämään luonnollista tietä muuten autioiksi jääviin suomalaismetsiin.

Vieraslajeista syntyisi kuitenkin hirmuinen ympäristökeskustelu. Se edellyttäisi standardin muuttamista, missä metsäalalla onkin taas runsaasti bad-williä voitettavanaan.

Jälleen tulee todistettua, että sanonta oman oksan sahaamisesta ei kerro metsäalasta vain kuvaannollisesti, vaan on täyttä totta kaiken aikaa.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 28.4.2010.

Kaikki e ei ole ekologiaa

Sähköistä laskua markkinoivalla elinkeinoelämällä ovat menneet eet sekaisin. On unohdettu, että e ei aina tarkoita ekologiaa, vaikka se tarkoittaisikin sähköä (electricity).

Esimerkkejä on vaikka kuinka paljon, perusteluita vähemmän. Pääperiaate on, että paperilaskun ympäristövaikutukset lasketaan enemmän kuin täysimääräisesti, kun taas e-laskun vaikutuksia ei edes yritetä laskea.

Helsingin Energia mainostaa, että ”e-lasku on ekoteko”. Laitoksen mukaan tietokoneen ympäristövaikutuksia ei tarvitse ottaa huomioon, koska kukaan ei hanki sellaista e-laskua varten.

Tällä logiikalla tietokoneen ympäristövaikutukset eivät kuitenkaan kuulu kenellekään, koska ainahan se ostetaan useisiin tarkoituksiin. Toisaalta yhtiö laskee paperilaskun haitaksi koko sen tuotantoketjun, vaikka sen kaikki osat on yleensä hankittu jotakin muuta kuin paperilaskuja varten.

Laitos antoi tiedoilleen kolme lähdettä. Niistä Suomen luonnonsuojeluliiton verkkosivuilla oleva, vuonna 2000 tehty selvitys ei edes koske e-laskuja ja WWF:n sivut taas kertovat verkkotiliotteesta. Molemmat ilmoittavat heti alussa, että kaikki tietokoneisiin liittyvät ympäristövaikutukset on jätetty huomiotta. Kolmas yhtiön antamista linkeistä ei johda minnekään.

Vakuutusyhtiö If taas väittää laskujensa saatteessa e-laskun säästävän luontoa ja ympäristöä, mutta pyydettäessä saadut perustelut kertovat lähinnä aidanseipäistä.

Helsingin Sanomien kuluttajasivuilla kirjoitettiin 25.2.2009, että ”Ympäristöystävällisyys on verkkolaskun vahva valtti. Paperilasku syö puuta ja bensaa, verkkolasku elää sähköllä. Suomen luonnonsuojeluliittokin suosittelee verkkolaskua.”

Eikö edes paperille painetussa Helsingin Sanomissa ymmärretä, että vaikka sähköä ei voi nähdä, se tehdään jostakin, usein fossiilisista raaka-aineista, uraanista tai – puusta. Miksi puusta tehty paperi on paha, mutta sähkö hyvä?

Luonnonsuojeluliitto taas ei myönnä suosittelevansa asiassa mitään, onpahan vain keskustellut toimittajan kanssa. Liitolla ei myöskään ole ”tässä vaiheessa … erityistä halua syventyä tähän asiaan”.

Pohjat veti kuitenkin Uusi toimisto -verkkolehti, joka 10.2.2009 kertoi Postin teettämästä Facebook-tiedustelusta. Se kertoo, mitä 20 000 innokasta verkon käyttäjää kuvittelee harrastuksensa aiheuttavan luonnolle.

Pelkkää hyvää, tietenkin: sähköisen asioinnin hyödyistä suurin on heidän mielestään vihreys.

Mikä sitten on totuus? Paperintuotannon ympäristövaikutukset tiedetään, koska ala on ne itse selvittänyt. Sen kilpailijat eivät ole moiseen viitsineet ryhtyä.

Esimerkiksi Tukholman teknillinen korkeakoulu on vertaillut paperi- ja verkkolehden ympäristövaikutuksia (ks. esim. täältä). Sen mukaan paperilehti pärjää verkkolehdelle ympäristövertailussa oikein hyvin.

Kannattaako esimerkiksi sähköposti tulostaa? Ehkä: on viitteitä, että jos se luetaan edes kahteen kertaan, tulostaminen on järkevää.

Google-haun ympäristövaikutuksista on keskusteltu maailmalla laajasti. Harvardin yliopiston fyysikko Alex Wissner-Grossin mukaan kaksi hakua kuluttaa yhtä paljon energiaa kuin teekupillisen keittäminen. Googlen mukaan oikea määrä on pikemminkin kahdeskymmenesosa tästä.

Wissner-Grossin väite koski kuitenkin minuutteja kestävää hakua, ei nopeaa kertahakua. Varsinaiseen väitteeseen Google ei tiettävästi ole vastannut.

Google-haun toimintatapa on omiaan lisäämään energiankulutusta: tärkeintä on nopeus, ja se hoidetaan niin, että serverit pannaan kilpailemaan keskenään. Energiatehokkuutta on mahdoton selvittää, koska yhtiö ei anna itsestään edes yhteystietoja.

Erityisen paljon sähköä verkossa vievät animaatiot. Esimerkiksi avatarina tunnetun virtuaalihahmon ylläpitäminen saattaa tutkijoiden mukaan kuluttaa energiaa saman verran kuin tavallinen brasilialainen – siis oikea ja elävä ihminen.

Kirjoitus on julkaistu Suomen Kuvalehdessä 30.4.2009.

Journalismin pitäisi mennä itseensä

Eduskunnan puhemies Sauli Niinistö kiinnitti Tampereella journalismikritiikkiseminaarissa 13.11.2009 huomiota siihen, miten journalismin voimavarat vähenevät, mutta journalisteihin vaikuttavien tahojen voimavarat kasvavat. Jälkimmäisillä Niinistö tarkoitti kasvavaa tiedottajien ammattikuntaa.

Niinistön havainto saattaa olla oikea. Mutta antaako se aihetta huoleen?

Miksi journalisteihin ei saisi vaikuttaa? Kun olen heille valitellut ”tärkeiden asioiden” jäävän pimentoon, he ovat kerkeästi huomauttaneet, että ongelma on minun: tiedottaisit paremmin.

Jos tiedottaja sitten tiedottaa, onko se paha – etäännyttääkö se journalismin sille asetetuista korkeista eettisistä arvoista? Onko viestintä jotenkin alemmalla eettisellä tasolla kuin ”puhdas” journalismi?

Tai politiikka. Saako se vaikuttaa journalismiin?

Hyvällä journalismilla on lukuisia vastustajia

Kysymys ”puhtaasta journalismista” on erityisen kiinnostava nyt, kun journalismin itsesääntelyn on väitetty olevan kriisissä. Journalismista on tullut haaska, jonka kimppuun on helppo käydä – ja kävijöitä riittää.

Maan hallitus on lukuisin tavoin yrittänyt heikentää journalismin asemaa. Joka kerta on vakuutettu, että kohteena ei ole journalismi, mutta kokonaisarvio puhuu puolestaan.

Esitutkinta-, pakkokeino- ja poliisilain uudistuksen yhteydessä esitettiin lähdesuojan murtamista jo esitutkintavaiheessa. Länsimaiden mittakaavassa tämä on sensaatiomaista.

Julkisista verotiedoista on pyritty salaamaan henkilön kotikuntaa koskeva tieto, mikä vaikeuttaisi selvästi talousjournalismia. Varallisuusveron poistamisen kenties merkittävin vaikutus on ollut, että tiedot varallisuudesta eivät ole enää julkisia ja hyvän journalismin käytössä.

Lex Nokia ennen kaikkea vaikeuttaa journalismin mahdollisuuksiin saada käyttöönsä muuten salassa pysyvää tietoa – millä lakia myös perusteltiin. Valmiuslakiesityksessä sananvapautta ja tiedotusvälineiden mahdollisuuksia kertoa asioista haluttiin rajoittaa jopa talouskriisin perusteella – miten sellainen sitten määritelläänkään.

Myös kustantajat pyrkivät, väriin katsomatta, heikentämään toimittajien, erityisesti free lance -toimittajien oikeuksia ja mahdollisuuksia tehdä työtään.

Journalistilla on vain yksi liittolainen: lukija

Kaikki tämä kohdistuu ensikärjessä journalisteihin, jotka ovat kaikkien kyselyiden mukaan maan lähes vähiten arvostettu ammattikunta. Journalismi on heikoilla, mutta ei kuitenkaan siksi, että tiedottajien määrä kasvaa, vaan siksi, että se on hylännyt ainoan liittolaisensa, mihin se loppupeleissä voi luottaa, nimittäin lukijan.

Lukijan ja tiedotusvälineen suhde on herkimmillään silloin, kun tiedotusväline on kohdellut lukijaa kaltoin. Periaatteessa journalistin ohjeet suovat tässä tilanteessa lukijalle oikeuden tulla kuulluksi. Käytäntö on jotain aivan muuta.

Viime kädessä journalistin ohjeet, joita Julkisen sana neuvosto JSN soveltaa, on tehnyt ala itse. Kun ohjeita uusittiin 2000-luvun alussa, pääjuonne oli lukijan oikeuksien heikentäminen. Käytännössä journalistit hyödynsivät jo vanhojenkin ohjeiden lukemattomia porsaanreikiä – ja JSN hyväksyi kaiken. Uudet ohjeet vain ”laillistivat” nämä porsaanreiät.

Journalistin ohjeiden mukaan lukijalla on kaksi tapaa saada oikeutta tiedotusvälineessä: oikaisu ja vastine. Oikaisu tarkoittaa tiedotusvälineen velvollisuutta julkaista korjaava tiedote niin pian kuin mahdollista sen jälkeen, kun virhe on tullut toimituksen tietoon.

Oikaisu on siis korjaava teksti, jonka on allekirjoittanut toimitus tai sen edustaja. Se pitää julkaista, vaikka kukaan ei esittäisi vaatimusta oikaisusta.

Vastine taas on eriävä mielipide, joka on lukijan allekirjoittama. Vastineoikeus syntyy lukijalle nykysääntöjen mukaan vain silloin, jos lukijan nimi on mainittu jutussa.

Käytäntö on toinen. Jos tiedotusvälineeseen kertoo virheestä, se ei normaalisti johda mihinkään – ei, vaikka se myönnettäisiinkin. Oikaisua pitää vaatia.

Sen jälkeen useimmat tiedotusvälineet pyrkivät korvaamaan oikaisun vastineella. Kaiken tämän on JSN hyväksynyt lukuisissa päätöksissään.

Vastineen ja oikaisun ero on kuitenkin suunnaton. Kun oikaisu korvataan vastineella, tiedotusväline tekee selvästä ja yksiselitteisestä virheestä mielipideasian. Se siis tekee todesta ja valheesta, oikeasta ja väärästä, mielipiteen. Samalla se siirtää vastuun virheistään lukijan kannettavaksi.

Ja sitten esimerkkejä

Journalistit sanovat, että journalismikritiikki on ilmaan ammuskelua, ellei esitetä konkreettisia esimerkkejä. Näin sanoessaan he jättävät huomiotta syyn, jonka vuoksi konkreettisia esimerkkejä ei haluta antaa. Syy on koston pelko.

Ei niin, että journalistit olisivat sen huonompia ihmisiä kuin muutkaan. Vaan niin, että koskaan ei voi tietää, kuka journalisteista on valmis käyttämään välinettään koston välikappaleena.

Kun journalisti lähestyy, jokainen itsesuojeluvaistoinen ihminen varautuu pahimpaan. Esimerkiksi työpaikoilla on aivan tavallista, että journalistin tullessa koko henkilökunta ikään kuin sähköistyy. Kaikki tietävät, että mitä hyvänsä teetkin, sitä saatetaan käyttää sinua, läheisiäsi, työnantajaasi ja työmahdollisuuksiasi vastaan.

Journalistit osaavat sanoa tähän vain, että he eivät usko moiseen – ikään kuin kyse olisi uskosta. Jokainen journalismin ulkopuolelle siirtynyt toimittaja on kuitenkin nopeasti ymmärtänyt, mistä on kyse.

Mutta koska esimerkkejä vaaditaan, niitä annettakoon. Silti vielä yksi reunamerkintä: sanan ”esimerkki” etymologia viittaa siihen, että muitakin on. Tila rajoittaa kertomasta enempää.

Helsingin Sanomat julkaisee mielellään oikaisuja, kunhan virhe on riittävän pieni. Karkeitakaan virheitä lehti ei oikaise koskaan, ellei ole pakko – ellei uhri ole suorastaan Paavo Lipposen tasoinen valtiomies, tai oman yhtiön johtaja.

Karkein tuntemani tapaus liittyy erääseen metsäkiistaan, joka oli tulossa Haapajärven käräjäoikeuteen tammikuussa 2007. HS halusi asiasta lausunnon metsäkeskuksen viranomaispäälliköltä 13.1. julkaistuun juttuunsa.

Viranomaispäällikkö ei halunnut sanoa mitään, koska hänen kuului antaa asiasta käräjäoikeudelle asiantuntijalausunto, virkavastuulla. Hän ei lain mukaan saanut sanoa asiaan mitään.

Toimittajalle tämä ei kelvannut. Niinpä hän haki jostakin aiemmasta viranomaispäätöksestä asiaansa sopivat sitaatit ja laittoi ne kyseisen viranomaispäällikön suuhun, ikään kuin haastattelulausunnoksi. Toimittajaa ei pelottanut edes se, että näin tehdessään hän asetti kyseisen viranomaispäällikön työpaikan vaakalaudalle.

Viranomaispäälliköllä oli tietenkin ”vastineoikeus”. Hän ei halunnut sitä käyttää, mutta onko se olennaista?

Väärennös tuotiin HS:n päätoimittajan tietoon. Minkäänlaista oikaisua emme ole nähneet.

Vantaan Sanomat julkaisi 16.1.2010 luisteluliiton puheenjohtajan haastattelun, jossa oli kärkeviäkin mielipiteitä. Kun juttu oli julkaistu, puheenjohtaja otti yhteyttä toimitukseen kertoakseen, että ainakaan häntä ei oltu haastateltu.

Toimittaja sai varoituksen ja juttu poistettiin verkkosivulta. Painettu sen sijaan oli jo painettu.

Länsiväylä-lehti näki jutun konsernin tietojärjestelmässä ja päätti julkaista sen 20.1.2010. Tieto siitä, että juttu oli väärennös, toki liikkui, mutta myöhään – painettu oli jo painettu.

Missään yhteydessä mikään konsernin lehdistä ei ole julkaissut minkäänlaista oikaisua. Sen sijaan on tarjottu – uutta juttua.

Voisimmeko toimia toisin?

Mitä siis tehdä?

Ensiksi toivoisin, että kustantajat antaisivat journalisteille – niin kuukausipalkkaisille kuin muillekin – enemmän aikaa ja mahdollisuuksia, jos se mitenkään voisi näissä sokkokapitalismin oloissa olla mahdollista. Näin voisi syntyä syvällistä journalismia, johon toivon kustantajienkin vielä uskovan.

Toiseksi toivoisin, että maan hallitus ottaisi vakavasti länsimaisen vapaan tiedonvälityksen merkityksen. Siihen kuuluvat sananvapaus ja journalismille suodut tietyt erioikeudet.

Kolmanneksi toivoisin, että me kaikki ja myös JSN ryhtyisimme noudattamaan journalistin ohjeita. Jospa olisimme ehdottomia vaikka nyt oikaisujen ja vastineiden suhteen. Että vaatisimme – siis me kaikki – oikaisuja ylipäätään, vaatisimme niitä sinne missä virhekin on tehty, ja samassa koossa.

Neljänneksi toivon, että sähköiset tiedotusvälineet olisivat tässä mukana. Sen luulisi kannattavan, koska lehdissäkin yleisönosastot ovat sekä luetuimpia että halvimpia osastoja. Se kuitenkin edellyttäisi vastuuta tekniikasta ja toiminnasta – ainakaan vielä videoklipin tekoa ei kannattane jättää yleisölle.

Lopuksi toivoisin tiedotusvälineiltä avoimempaa suhtautumista virheisiinsä, vaikka siten kuin eräässä venäjänkielisessä Spektr-lehdessä, missä päätoimittaja luetteli pääkirjoituksessa edellisen lehden virheet ja pahoitteli niitä.

Miksi tämä ei voisi olla periaate? Eikö tämä toisi journalismiin, ja surkeiksikin haukuttuihin pääkirjoituksiin, aivan uudenlaista vetoa?

Kirjoitus on julkaistu Kanava-lehdessä huhtikuussa 2010.