Askelmerkit hukassa

”Askelmerkit kohti vähähiilistä maailmaa ovat vielä niin pahasti hukassa, että kattavan ilmastosopimuksen syntyminen Meksikossa joulukuussa vaikuttaa yhä epätodennäköisemmältä”, kirjoitti Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan 13.6.2010. Väite on todellakin totta, niin kirkkaalla tavalla se todistaa itse itsensä.

Vähähiilisestä maailmasta puhuvat muutkin. Jossakin on vaadittu jopa vähähiilisten kaupunginosien rakentamista. Miksi, jos saan kysyä?

Eikö pitäisi rakentaa nimenomaan runsashiilisiä kaupunkeja? Ilmastonmuutoshan syntyy – jos syntyy – siitä, että hiiltä on liikaa ilmakehässä. Ilmastonmuutoksen torjunta taas tarkoittaa sitä, että hiiltä pitää ottaa pois ilmakehästä ja varastoida jonnekin, esimerkiksi puutaloihin.

Siis: mitä runsashiilisempiä asuinalueet ovat, sitä vähemmän hiiltä on ilmakehässä ja sitä vähemmän meillä on ilmastonmuutosta.

Mutta mitä tarkoittaa vähähiilinen maailma? Joka sellaista vaatii, ei taida ymmärtää luonnontieteestä tuon taivaallista.

Ihan peruskoulussakin meille opetetaan aineen häviämättömyyden laki. Se tarkoittaa, että hiiltäkään ei voi maailmasta hävittää muuten kuin atomitason muutoksilla. Sitä tapahtuu esimerkiksi ydinvoimaloissa, mutta Helsingin Sanomien lisäksi kukaan täysjärkinen ei liene suunnitellut hiilen vähentämistä sinänsä.

Miksi tämä on tärkeää? Eikö tärkeintä ole, että kaikki kuitenkin ymmärtävät, mistä on kyse.

Näinhän se on, jos kaikki vain ymmärtävät. Mutta kun eivät ymmärrä. Eikä sitä voi vaatiakaan, jos valtakunnan päälehteä myöten puhutaan löysiä.

Otanpa muutaman esimerkin ymmärtämisvaikeuksista. Geenitekniikkaa on vastustettu muun muassa iskulauseella ”geenejä sisältävän ruoan valmistaminen on kiellettävä”. Vaatimus on järjettömyydessään mahdoton: kaikki ruoka sisältää geenejä vaikka kuinka paljon.

Takavuosien Kuusamon metsäkiistojen yksi osapuoli oli Kuusamon yhteismetsä. Mielenosoituksissa nähtiin sellainenkin banderolli, että ”yhteismetsähakkuut on kiellettävä”. Harvempi tuli ajatelleeksi, miksi osuuskuntamuotoiset yhteismetsät eivät saisi tehdä sitä, mitä varten ne on perustettu.

Viime itsenäisyyspäivän aikaan eräät mielenosoittajat syyttivät banderolleissaan Suomea Brasilian, Indonesian ja eräiden Afrikan maiden metsätuhoista. En ole löytänyt ketään, joka ymmärtäisi syytösten logiikan.

Ilmastonmuutos kaiken kaikkiaan on saanut tässä maassa osakseen lähinnä sekavaa ymmärrystä. Harva tietää, mistä on kyse.

Kasvihuoneilmiötä, esimerkiksi, pidetään haitallisena, vaikka ilman sitä me kuolisimme kaikki ja heti. Ihmistoiminnan ilmastovaikutukset on suorastaan vaarallisella tavalla alettu samaistaa ympäristövaikutukseen, vaikka esimerkiksi luonnon monimuotoisuus on aivan muuta. Jos esimerkiksi metsänhoidossa otettaisiin huomioon vain ilmastovaikutus, olisi se luonnon monimuotoisuudelle perin tuhoisaa.

Tai on: esimerkiksi kantojen poltto on ilmastonmuutoksen kannalta itsestään selvästi hyvä, mutta ei välttämättä lainkaan metsäluonnon monimuotoisuuden kannalta.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 30.7.2010.

On vapautta, onko vastuuta?

Suomessa on sellainen vapaus, että asuinkuntansa saa valita vapaasti. Muutenkin saa asua melkein missä haluaa, kunhan paikan omistaja sen sallii. Suomessa on myös sellainen vapaus, että lapsia saa tehdä.

Kumpaankin vapauteen kuuluu vastuu. Kullekin kuuluu kustantaa asumisestaan aiheutuneet kulut, lapsen tehneelle kuuluu vastuu lapsen kasvattamisesta.

Tämä ei kuitenkaan koske Katariina Souria. Sourin asumisen ja lapsenteon kustannukset kuuluvat yhteiskunnalle.

Selvyyden vuoksi sanottakoon, että en ole koskaan kuulunut niihin, jotka ovat katsoneet asiakseen ivata Souria (ent. Kata Kärkkäinen) milloin mistäkin – ulkonäöstä, kirjailijana esiintymisestä, julkisuushakuisuudesta, ties mistä. Mielestäni Souri ei ole noihin liian kanssa syyllistynyt.

Mutta nyt on toisin. Semmoista ylimielisyyttä, mitä Souri kuulutti kolumnissaan Sunnuntaisuomalaisessa elokuun lopussa, en ole kuunaan kuullut.

Souri tilittää, kuinka hänen maallemuuttohankkeensa on mennyt pieleen. Hän kertoo muuttaneensa hoitamattoman, tuskin kulkukelpoisen, kokonaista kaksi kilometriä pitkän tien päähän, jopa peräti kilometrin päähän lähimmästä naapurista.

Sourin mukaan on liikaa, että yhteiskunta kieltäytyy järjestämästä hänen lapselleen ilmaista koulukuljetusta tälle matkalle. Kyse on kuulemma turhasta byrokratiasta.

Näin lapsi pakotetaan ”konkreettiseen vaaraan”, mikä on siinä määrin itsestään selvä, että Sourin ei tarvitse koko kolumnissaan nimetä yhden yhtäkään vaaraa, mihin lapsi tällä kulkukelvottomalla – siis ilmeisesti autoille kulkukelvottomalla? – tiellä joutuu.

En niitä keksi minäkään.

Voi sanoa – ja täytyy sanoa – että jos asuinpaikka on näin kamala, miksi sinne pöpelikköön sitten piti muuttaa? Tietenkin siksi, että pääsee kehumaan. Kuulostaa hyvältä idealta muuttaa alkuperäisen luonnon keskelle ja teeskennellä sillä itselleen julkisuutta.

Mutta kun selviää, että maalaisuus ei olekaan pelkkää onnea ja vaikkapa lähin bussipysäkki, josta menee kaksi bussia päivässä, saattaa olla kahdenkin kilometrin päässä eli kotiovelta avautuvan näköpiirin ulkopuolella, aletaan huutaa äitiä apuun.

Tai siis yhteiskuntaa, joka on joillekin eräänlainen toukokuun toisesta sunnuntaista tutun äitihahmon aina palvelualtis korvike.

Eikö Souri ymmärrä, miksi koulukuljetuksilla on vähimmäispituus? Vai ymmärtääkö hän?

Onko hän siis sitä mieltä, että sääntöjen noudattaminen on aina turhaa byrokratiaa? Vai onko se sitä vain hänen kohdallaan?

On siis tullut tehtyä virhe, mutta sitä ei voi myöntää. On pakko syyttää muita, ja mikäpä olisikaan otollisempi kohde kuin kunnan byrokraatti.

Kaikkein korneinta Sourin vuodatus on kuitenkin siksi, että hän on itse valinnut osansa. Maassa on kuitenkin paljon myös niitä, jotka haluaisivat asua kannon nokassa siksi että ovat syntyneet siellä, eikä heidän asumistaan tueta sen vertaa.

Heihin verrattuna Sourin osa on paratiisi. Mutta niinhän se on, että ne joilla on, niille annetaan lisää – ja jos ei anneta, he voivat alkaa rahastaa silläkin, eikä koskaan ääneti.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 8.9.2010.

Ruotsi-viha osuu omaan nilkkaan

Paavo Lipponen jyrähti Helsingin Sanomissa 17.6. kaksikielisen Suomen puolesta. Suomi-friikit ryhtyivät vastustamaan pohjoismaista yhteyttä mitä moninaisimmin perustein.

Eläkeläinen Reino Karhu Ruokolahdelta kirjoitti, että ajalla ennen 1800-lukua Ruotsi alisti Suomea. ”Aina kun Ruotsilla oli napit vastakkain jonkin maan kanssa, Suomesta haettiin sotaväki eturintamaan.” Karhun mukaan jopa 1990-luvun alun pankkifuusiot todistivat ruotsalaisten ylivaltapyrkimyksiä.

Voisi ajatella toisinkin. Voisi ajatella, että suomalaiset olivat ja ovat hyviä sotilaita. Voisi ajatella, että yritysfuusioissa ruotsalaiset jäivät järjestään toiseksi, mitä tulee asioiden hoitoon käytännössä – Telia-Soneraa ehkä lukuun ottamatta.

Mutta tämä ei ole tärkeää. Tärkeämpää on, että alistavaksi mainittu 1700-luvun Ruotsi elää nykyaikana Suomessa, ei Ruotsissa.

Yhtä tärkeä reunahuomautus on, että 1700-luvulla ei edes ollut mitään Suomea, mitä alistaa. ”Suomi” keksittiin myöhemmin, eikä sitä ollut olemassa sen kummemmin sorron kuin muunkaan kohteena sitä ennen.

Mitä 1800-luvun alussa todella tapahtui? Suomi tuli Venäjän tsaarin alaisuuteen suuriruhtinaskunnaksi. Suomea ei siis liitetty Venäjään.

Tsaari halusi kuuliaisia alamaisia, ja viisaalla tavalla. Niinpä hän päätti, että Suomessa saavat olla voimassa mahdollisimman monet Ruotsin-aikaiset lait.

Näin myös tapahtui. Luvuton määrä käytännön suomalaista nykyoikeutta maanmittauksesta oikeudenkäyntikaareen asti periytyy 1700-luvun Ruotsista.

Mutta mitä tapahtui Ruotsissa? Siellä tehtiin asiallisesti ottaen vallankumous. Miltei kaikki lainsäädäntö ja oikeuskäytäntö muutettiin.

On siis täysin oikein sanoa, että 1700-luvun Ruotsi elää Suomessa, ei Ruotsissa.

On myös sanottu, että Suomi oli 1700-luvun Ruotsissa takapajulaa. Väite on äärimmäisen väärä. Erityisesti Suomen rannikko Vaasan ja Porvoon välillä oli tuolloisen Ruotsin ydinaluetta.

Otan kuvaavan esimerkin. Se kertoo, miten taannoisen MTK:n puheenjohtajan ja ministerin Heikki Haaviston tila, Hintsa, perustettiin.

Mies, jonka nimeä en tiedä, lähti Pohjois-Ruotsista rahatukun kanssa maksamaan sovittua kauppaa tilasta, joka sijaitsi lähellä Tukholmaa. Mutta tila olikin myyty toiselle.

Mies päätti katsoa, josko löytyisi muuta ostettavaa. Lopulta hän päätyi Raisioon (på svenska: Reso) ja osti Hintsan.

Viesti lähtöpaikkakunnalle saapui aikanaan, eikä sitä pidetty huonona, koska muutto alkoi heti. Näin tuskin olisi käynyt, jos Varsinais-Suomea olisi pidetty Ruotsin syrjäseutuna.

Itse asiassa syrjäseutu oli aivan muualla. Eräs Helsingissä töissä oleva Ruotsin edustaja kertoi olevansa kotoisin Hallandista, joka on jotakuinkin Göteborgin pohjoispuolella.

”Ette voi kuvitella, kuinka vaikeaa sieltä oli päästä valtakunnan pääpaikoille Tukholmaan. Hevosvedossakin päiväkausien matka huonoja teitä pitkin. Se oli verrattomasti hankalampaa kuin vaikkapa vesitie Porvoosta Tukholmaan”, hän kertoi.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 22.7.2010.

Ulkoministeriö keksi hiilikiristyksen

Ulkoministeriö piti viime viikolla Helsingissä suurlähettiläspäivät, jonne myös työtoverini sai kutsun. Sähköposti kutsui ”telttaan”, puvuksi vaadittiin ”tumma” ja lisäksi luvattiin, että paikalla on kolme ministeriä.

Railakkaimmat naurut herätti kutsun hiiliherätys: ”Osana toimintaamme hiilijalanjäljen vähentämiseksi lähetämme kutsun tänä vuonna vain sähköisesti.”

”Sähköisesti”. Miten ulkoministeriössä siis on ajateltu, että sähkö tehdään? Tuskin paljon mitenkään.

Ulkoministeriö siis ajattelee, että sähköpostin liite on hyvä tapa kutsua niin ympäristön kuin ministeriön arvovallankin kannalta? Työtoverini ryhtyikin heti muistelemaan edellisvuotista, kohopainettua, arvokasta, postitse lähetettyä paperikutsua, joka jo saapuessaan ylensi mielen tummaa pukua edellyttävään tilaisuuteen.

Sähköpostin liite taas – no, kaikki tietävät.

Ehkä ulkoministeriöllä on varaa tällaiseen. Ehkä sillä on varaa väittää esimerkiksi metsäsektorilaisille päin naamaa, että sähköpostin liitteenä lähetetty kutsu on jollain tapaa ympäristö- tai ilmastoystävällisempi kuin perinteinen, kaunis ja arvostettu, postin kautta lähetetty paperille kohopainettu kunnollinen kutsu.

Siitäkin huolimatta, että kutsun alareunassa luki: ”Kutsu… pyydetään esittämään saavuttaessa.”

Ajateltiinko ministeriössä kenties, että osallistujat kantavat mukanaan läppärin, jonka näytöltä kutsu on luettavissa? Tulivatko he ajatelleeksi, että joku voisi jopa tulostaa kutsun tuolle ”ilmastovihamieliselle” paperille.

Sehän taas siirtäisi hiilijalanjäljen ulkoministeriöltä sen kutsuvieraiden kontolle, jopa niin, että kyseessä olisi eräänlainen hiilikiristys: jos et tulosta, et osallistu.

Jos tämä on periaate myös ulkopolitiikassa, en yhtään ihmettele vaikeuksia, vaikka nyt venäläisten kanssa.

Tosiasiassa kunnollisia tutkimuksia siitä, kumpi on ympäristöystävällisempää, paperinen vai sähköinen julkaiseminen, ei ole. Toki tutkimuksia riittää, mutta ainutkaan niistä ei kestä kriittistä tarkastelua.

Tiedetään, että sähköistä lehteä ei tarvitse lukea kuin puoli tuntia, kun sen negatiivinen ympäristövaikutus ylittää paperilehden vaikutuksen – edellyttäen, että paperilehteä on luettu vain kerran. Jos paperilehti luetaan toisen kerran, sen ympäristövaikutus puolittuu.

Mutta onko se oleellista – ulkoministeriön mittakaavassa? Tuskinpa.

Jos ulkoministeriö todella haluaa säästää ilmastoa, se voisi vaikka vähentää lentomatkoja. Yksikin kyseiseen tilaisuuteen tullut suurlähettiläs olisi voinut, ottamalla junan lentokoneen sijaan, pienentää ministeriön hiilijalanjälkeä niin paljon, että paperisia kutsuja olisi saatu lähettää vaikka maailman tappiin saakka – riippuen toki juhlien määrästä.

Tietenkin Suomi voisi myös korvata suurlähettiläät eräänlaisilla verkko-oliolla, Avatareilla. Sellainenkin kuluttaa energiaa, mutta vain suurin piirtein saman verran kuin keskiverto elävä brasilialainen ihminen.

On siis selvä, että Avatarit suurlähettiläinä vähentäisivät ministeriön hiilijalanjälkeä runsain mitoin.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 31.8.2010.

Jos varovasti hakattaisiin

Journalismi on siitä erikoista, että se antaa valtaa niille, jotka eivät sitä ymmärräkään. Nyt puhumme Lönnrotin poluista Kainuussa.

Olen joskus sanonut ystävilleni, että olkaa varuillanne: missä kuljenkin, jalanjälkeni voidaan suojella, koska kuolemani jälkeen minusta voi tulla suurmies. Minä ymmärrän tämän jo eläessäni, Elias Lönnrot kenties ei tätä tajunnut.

Lönnrotista tuli suurmies, minkä jälkeen suomalaista kulttuuria meitä paremmin tunteva, ulkomailta johdettu Greenpeace – joka valheellisesti väittää itseään kansalaisjärjestöksi – keksi vaatia, että missä vain Lönnrot on kävellyt, se pitää suojella.

Tähän järjestö löysi suosiollisia apureita, joista ensimmäinen on tietenkin Greenpeacen puhtaan maineen perässä kulkeva Suomen luonnonsuojeluliitto. Mukana on ollut myös muuan paikallinen metsänomistaja, jolla on aina halutessaan pääsy valtakunnan päälehdeksi mainitun Helsingin Sanomien sivuille – oli uutta sanottavaa tai ei, ja useimmiten ei.

Mitä se tarkoittaa, että Lönnrotin polut pitää suojella? Mitä pitää suojella, ja mikä on tavoite?

Kysymys on oleellinen. Moni ajattelee, että metsien suhteen on olemassa jokin aarnitila, johon metsät pitää palauttaa.

Kuitenkin, jos katsotaan esimerkiksi niin sanottua tiedettä, mitään tällaista tilaa ei ole. Kysymys on vain ja ainoastaan siitä, mihin ajankohtaan metsät halutaan palauttaa.

Mitä Lönnrotiin tulee, metsäalalle tuskin sopisi, että polkujen ympäristö palautettaisiin Lönnrotin aikaiseksi. Se nimittäin merkitsisi senkaltaisia tuhohakkuita, että mikään ympäristöohjelma ei sitä sallisi.

Tämä voi olla yllättävä kannanotto ainakin niille, jotka eivät tunne Suomen metsien käytön historiaa. Lyhyesti sanottuna se on sitä laatua, että Lönnrotin aikoihin – siis 1800-luvun loppupuolella – Suomen metsät olivat katoamassa riistokäytön takia.

Se, mikä ne on palauttanut, ja mitä todistavat useat historialliset dokumentit, on nykymuotoinen metsätalous.

Mitä haluavat ne, jotka vaativat polkujen suojelua? He haluavat hakkuista luopumista.

Sillä tavalla ei kuitenkaan saavuteta Lönnrotin aikaista maisemaa, vaan sillä joudutaan siitä etäämmäs. Ympäristöjärjestöissä myös tiedetään ja ymmärretään tämä.

Lopputulokseksi jää, että Lönnrot on järjestöille vain hyödyllinen – ennen kaikkea siksi, että on kuollut – idiootti, joka on hyvä ottaa oman kampanjan tukipuuksi, häneltä itseltään kun ei voi kysyä lupaa. Näin kunnioitetaan kulttuuriperintöämme.

Lönnrotin polut eivät ole ensimmäinen tapaus, missä ulkomaalaiset katsovat voivansa viisastella siitä, kuinka meidän pitäisi varjella kulttuuriamme. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että meidän tapamme käyttää metsiämme ovat olleet tuloksellisia paitsi meille, meidän metsillemme ja niiden luonnolle, myös koko maailmalle.

Siksi esitän, että Lönnrotin polut suojellaan siinä merkityksessä, että niiden ympäristö muistuttaisi kauniita kuvitelmia Lönnrotin ajoista. Se tarkoittaa hakkuita, joskin varovaisia.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 9.8.2010. Vienan reittinä tunnetuista Lönnrotin poluista lisää täältä).