On vapautta, onko vastuuta?

Suomessa on sellainen vapaus, että asuinkuntansa saa valita vapaasti. Muutenkin saa asua melkein missä haluaa, kunhan paikan omistaja sen sallii. Suomessa on myös sellainen vapaus, että lapsia saa tehdä.

Kumpaankin vapauteen kuuluu vastuu. Kullekin kuuluu kustantaa asumisestaan aiheutuneet kulut, lapsen tehneelle kuuluu vastuu lapsen kasvattamisesta.

Tämä ei kuitenkaan koske Katariina Souria. Sourin asumisen ja lapsenteon kustannukset kuuluvat yhteiskunnalle.

Selvyyden vuoksi sanottakoon, että en ole koskaan kuulunut niihin, jotka ovat katsoneet asiakseen ivata Souria (ent. Kata Kärkkäinen) milloin mistäkin – ulkonäöstä, kirjailijana esiintymisestä, julkisuushakuisuudesta, ties mistä. Mielestäni Souri ei ole noihin liian kanssa syyllistynyt.

Mutta nyt on toisin. Semmoista ylimielisyyttä, mitä Souri kuulutti kolumnissaan Sunnuntaisuomalaisessa elokuun lopussa, en ole kuunaan kuullut.

Souri tilittää, kuinka hänen maallemuuttohankkeensa on mennyt pieleen. Hän kertoo muuttaneensa hoitamattoman, tuskin kulkukelpoisen, kokonaista kaksi kilometriä pitkän tien päähän, jopa peräti kilometrin päähän lähimmästä naapurista.

Sourin mukaan on liikaa, että yhteiskunta kieltäytyy järjestämästä hänen lapselleen ilmaista koulukuljetusta tälle matkalle. Kyse on kuulemma turhasta byrokratiasta.

Näin lapsi pakotetaan ”konkreettiseen vaaraan”, mikä on siinä määrin itsestään selvä, että Sourin ei tarvitse koko kolumnissaan nimetä yhden yhtäkään vaaraa, mihin lapsi tällä kulkukelvottomalla – siis ilmeisesti autoille kulkukelvottomalla? – tiellä joutuu.

En niitä keksi minäkään.

Voi sanoa – ja täytyy sanoa – että jos asuinpaikka on näin kamala, miksi sinne pöpelikköön sitten piti muuttaa? Tietenkin siksi, että pääsee kehumaan. Kuulostaa hyvältä idealta muuttaa alkuperäisen luonnon keskelle ja teeskennellä sillä itselleen julkisuutta.

Mutta kun selviää, että maalaisuus ei olekaan pelkkää onnea ja vaikkapa lähin bussipysäkki, josta menee kaksi bussia päivässä, saattaa olla kahdenkin kilometrin päässä eli kotiovelta avautuvan näköpiirin ulkopuolella, aletaan huutaa äitiä apuun.

Tai siis yhteiskuntaa, joka on joillekin eräänlainen toukokuun toisesta sunnuntaista tutun äitihahmon aina palvelualtis korvike.

Eikö Souri ymmärrä, miksi koulukuljetuksilla on vähimmäispituus? Vai ymmärtääkö hän?

Onko hän siis sitä mieltä, että sääntöjen noudattaminen on aina turhaa byrokratiaa? Vai onko se sitä vain hänen kohdallaan?

On siis tullut tehtyä virhe, mutta sitä ei voi myöntää. On pakko syyttää muita, ja mikäpä olisikaan otollisempi kohde kuin kunnan byrokraatti.

Kaikkein korneinta Sourin vuodatus on kuitenkin siksi, että hän on itse valinnut osansa. Maassa on kuitenkin paljon myös niitä, jotka haluaisivat asua kannon nokassa siksi että ovat syntyneet siellä, eikä heidän asumistaan tueta sen vertaa.

Heihin verrattuna Sourin osa on paratiisi. Mutta niinhän se on, että ne joilla on, niille annetaan lisää – ja jos ei anneta, he voivat alkaa rahastaa silläkin, eikä koskaan ääneti.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 8.9.2010.