Journalistin ohjeet lattiarättinä

Journalistit – ja varsinkin Journalistiliitto – ovat tottuneet pitämään itseään viimeisinä journalismin vartijoina. Sen merkkinä he useinkin korostavat, että kukaan tai mikään muu ei esimerkiksi aja niin johdonmukaisesti Journalistin ohjeiden ja Julkisen sana neuvoston asiaa kuin he.

Siihen nähden on aika erikoista, kuinka he samalla saattavat tulla viitanneeksi kintaalla mokomille ohjeille. Se tuo mieleen Neuvostoliiton, jossa esimerkiksi ei ollut ympäristöongelmia, koska niin oli määritelty, mikä mahdollisti massiivisen ympäristötuhon.

Niinpä olikin oikein koomista, kun Journalistin ohjeisiin varsin usein vedonnut Tutkivan journalismin yhdistys antoi Lumilapio-palkintonsa Ryhmäteatterin Eduskunta II -näytelmälle. Yleisradion toimittaja Janne Zareff jopa kirjoitti Journalistissa (13.6.2013), että yhdistys tuli tässä esitelleeksi ”palan tulevaisuutta”.

Zareffin mukaan näytelmässä tehtiin asioita, joihin ”perinteinen journalismi ei kykene”. Siitä alkanut tie ”tarkoittaa journalismin ajattelemista uudelleen alusta saakka”. Zareffin mukaan ”journalistisella organisaatiolla tulisi olla myös valmiudet käyttää fiktion keinoja”.

En ota kantaa Eduskunta II -näytelmän laatuun sinänsä. En ole sitä edes nähnyt. Sen sijaan minua huolestuttaa journalistien ymmärrys ei vain maailmasta, vaan myös omasta ammattialastaan.

On kiintoisaa, että Zareff ja kumppanit eivät mieti hetkeäkään sitä, miksi ”perinteisillä” journalistisilla organisaatioilla ei ole varaa käyttää fiktion keinoja. On kiintoisaa, että Tutkivan journalismin yhdistys palkitsee tutkivan journalismin palkinnolla yhteisön, joka saa hyvää tulosta aikaan siksi, että sillä ei ole minkäänlaista velvoitetta pysyä totuudessa.

Jos Tutkivan journalismin yhdistys – ja Janne Zareff – ei tässä pyyhi Journalistin ohjeilla lattiaa, niin mitä se sitten tekee?

Tätäkö todella on journalismin tulevaisuus? Ainakin minä sanon sille kiitos ei. Se ei vastaa esimerkiksi laisinkaan sitä journalismia, mitä minä teen.

Zareffin kirjoitus kyseenalaistaa sen, yritetäänkö ”journalistisissa organisaatioissa” varsinaisesti enää tehdä journalismia, ja yrittävätkö siellä töissä olevat journalistitkaan. Se suorastaan velvoittaa kysymään, missä mielessä esimerkiksi Helsingin Sanomat tai Yleisradio tekee sen journalistisempaa journalismia kuin vaikkapa minun työnantajani, metsäviestintään keskittynyt Suomen Metsäyhdistys?

Miksi Helsingin Sanomat? Siksi, että nämä samat asiat tulivat vastaani viestinnän ammattilaisten Procomin järjestämässä tilaisuudessa viime viikolla. Kyseessä oli väittelytilaisuus, jossa vastapuolina olivat HS:n toimittajana tunnettu Tampereen yliopiston vieraileva professori Tuomo Pietiläinen ja viestintäkonsultti Harri Saukkomaa.

Ja jälleen: nimenomaan Pietiläinen pyyhki koko ajan lattia suurin piirtein kaikilla journalistisilla ihanteilla.

Hän ensinnä toisti sen ainoan viestintäohjeen, mitä olen kuunaan journalisteilta kuullut: kertokaa kaikki. Pietiläisen mukaan se olisi ”kaikkien” kannalta parasta.

Saatuani puheenvuoron kerroin ymmärtäväni, että neuvo on varmaankin journalistien kannalta hyvä, koska se palvelee journalismi-nimistä bisnestä, mutta sen sijaan kysyin, millä perusteella se on viestinnän ammattilaisille hyvä neuvo.

Pietiläinen ei vastannut, vaan kysyi: mitä itse olet salannut. Ylipäätään, Pietiläinen ei vastannut oikeastaan yhteenkään kysymykseen koko tilaisuuden aikana, vaikka hänen itsensä mukaan aina kannattaa kertoa kaikki.

Häneltä – ja Saukkomaalta – kysyttiin esimerkiksi sitä, mitkä voisivat olla esimerkkejä onnistuneista viestintäteoista viime aikoina. Saukkomaa mainitsi kaksi hyvää ja yhden huonon, kun taas Pietiläinen oli kriittisessä sarkasmissaan mainitsevinaan yhden hyvän.

Tämä yksi niin sanotusti hyvä oli Talvivaaran viestintä, jonka Procom oli palkinnut hyvänä, kun taas Tutkivien journalistien yhdistys oli palkinnut Suomen luonnon toimittajan Juha Kauppisen Talvivaara-jutut, Eduskunta II -näytelmän ohella.

Palaamme Pietiläisen minulle esittämään kysymykseen: mitä itse olet salannut. Tässä vastauksen korvikkeena esitetyssä kysymyksessä tiivistyy moni asia.

Ensinnä, niin avoimuuteen kuin vannovatkin, toimittajat välttelevät viimeiseen asti vastaamista omaa ammattiaan koskeviin kysymyksiin. Toiseksi, toimittajien näkemyksen mukaan viestintä on sen miettimistä, mitä salataan ja mitä ei – mikä on tietenkin aivan naurettava kuvitelma.

Pietiläiselle ja kumppaneille tiedoksi: viestintä on tavoitteellista toimintaa, niin kuin kaikki järkevä ihmistoiminta. Vaikeinta viestinnässä on jättää puhumatta niistä positiivisista asioista, jotka eivät tue viestinnän tavoitetta.

Pietiläisen typerä ohje – kertokaa kaikki – ei sovi edes journalismiin. Vai oletteko milloinkaan nähneet lehtijuttua, jossa kerrottaisiin ”kaikki”?

Ette tietenkään. Journalismi on valikoimista, siis sen valikoimista, mitä julkistetaan ja mitä ei. Mutta journalistin, tai Pietiläisen mukaan tällaista valikointia ei saisi tehdä kukaan muu kuin journalisti. Kaikkien muiden pitää kertoa ”kaikki”.

Tosin journalisti ymmärtää yskän heti, jos häneltä kysyy, pitäisikö esimerkiksi journalistisen työyhteisön – siis toimituksen – sisäisistä asioista kertoa maailmalle ”kaikki”. Hän ymmärtää heti, että ei pidä, minkä jälkeen saamme kuulla lukuisia tekosyitä, täsmälleen niitä samoja, mistä journalistit syyttävät kaikkia muita.

Otamme esimerkin. Viime kevättalven aikana saimme kuulla, että journalistien ammattilehti Journalistissa oli työsuhteisiin ja johtamiseen liittyviä, oikeuteen asti johtaneita riitoja. Ne olisivat olleet erittäin kiinnostavia paitsi Journalistiliiton jäsenten, myös meidän muiden kannalta.

Mutta luuletteko, että Journalisti tässä yhteydessä kertoi ”kaikki”?

Ei tietenkään. Se ei kertonut mitään.

Procomin keskustelun ehkä mielenkiintoisimmassa osassa Pietiläinen ilmoitti, että hän ei ole vallankäyttäjä. Tämä herätti yleisössä yleistä hämmennystä.

Saukkomaa sanoi, että hän on kuullut tämän ennenkin ja ihmetteli: ”Miksi tämä on niin vaikeaa. Jospa nyt vain muodostaisit huulillasi nämä sanat, edes yhden kerran, toisella kertaa se on jo helpompaa: ’Minä olen vallankäyttäjä’”.

Pietiläinen oli oikeasti hämmästyneen näköinen. Hän aivan selvästi ei käsitä, missä mielessä hän olisi vallankäyttäjä.

Mutta ei sitä ymmärrä moni muukaan. Muistammehan, että jopa Kalevi Sorsa sanoi pääministeriaikoinaan näin: ”Valta. Se on ihmeellinen asia. Ei sitä ole täällä näkynyt.”

Sorsan tapauksessa tämä saattoi olla siinä mielessä ymmärrettävää, että poliitikko ei ehkä ole kovin usein aidossa valintatilanteessa. Sen sijaan kuukausipalkkaa nauttiva journalisti tekee valintoja lukuisia kertoja päivässä.

Ja se ei muka ole vallankäyttöä.