Sivut
▼
maanantai 23. joulukuuta 2013
Sun Tzu – maailman kuuluisin persu
Luin paljon mainostetun kirjan Sodankäynnin taito, kirjoittanut kiinalainen Sun Tzu 2000–2500 vuotta sitten, kustantanut viimeksi muiden muassa Tietosanoma, 2012, kääntänyt Heikki Karkkolainen – en tiedä, mistä kielestä.
Hämmästyin. Ensinnä, Sun Tzun ei annettu puhua ennen kuin kaiken maailman tulkitsijat pääsivät sanomaan asiansa.
On suomalaisupseerin, käytännön sotakokemuksessakin kunnostautuneen Wolf H. Halstin esipuhe ja suomentajan huomautus, kolme sivua. Sitten on ilmeisen britannialaisen Samuel B. Griffithin kirjoittama esipuhe, suomeksi sanottuna tulkintaohje, 60 sivua.
Sen jälkeen seuraa Sun Tzun kahdeksansivuinen elämäkerta, ja vasta sitten itse Sun Tzu.
Kirjan sivumäärä on 152. Sun Tzun osuus siitä on siis noin puolet.
Voimallisesti tarjottu tulkinta naurattaa jopa minua, tai ehkä varsinkin minua, sotahistorian vaatimatonta harrastajaa, fyysisten ominaisuuksien takia rauhan aikana vapautettua asioiden tuntijahkoa.
Griffithin kansallisuutta ei tosiaankaan kerrota – olisiko pitänyt? Halsti kuitenkin siunaa sitä, että Griffithin esipuhetta on lyhennetty. Perustelu on, että poistetut osat käsittelevät etupäässä sitä, oliko Sun Tzuta edes olemassa.
Niinpä, meitähän kiinnostavat hänen ajatuksensa.
Sun Tzun ajatusten ilmituodun muodon myöhemmin ilmenevä kapeus selittää Griffithin konsulttiviisauden. Jos Sun Tzu oli olemassa, hänellä saattoi pelkän sotatiedon sijaan olla jopa sotataitoa, varsinkin jos hän oli mies. Silti ne viisaudet ovat kirjan jälkiosan perusteella niin vaatimattomia, että jollakin niitä on ollut pakko kuorruttaa.
Sinänsä Sun Tzu on useimmiten varmaankin oikeassa. Itsekin olen nämä viisaudet keksinyt. Samoin kuin ne vastaviisaudet.
Miettikää tätä: Joukkojen on oltava yksimielisiä ja kunnioitettava johtajaa, johtajan on ansaittava joukkojen kunnioitus hyökkäyksessä ja puolustuksessa, on otettava huomioon maasto, samoin kuin sääolosuhteet ja niin edelleen.
Tai jospa otetaankin vastaviisaus, ei otetakaan huomioon maastoa, ei välitetäänkään säästä tai suosta, käytetäänkin hyväksi sitä, että ne luottavat sokeasti Johtajaan?
Viisauksina nämä eivät ole paljon perussuomalasta suoraan puhumista kummempaa. Voisin kuvitella, että tositilanteessa kaikkien näiden ohjeiden jälkeen seuraa kysymys: entä sitten?
Vasta tähän kysymykseen löydetty vastaus on tai ei ole sodankäynnin taitoa, voisin kuvitella. Sitä voi olla kierous, kyky pettää ja kusettaa, löytää uusia voimia, mikä vain.
Näistäkin Sun Tzu puhuu. Lopputulema on, että sodan voittaa sodankäynnin taitaja. Kikkakolmosia ei ole.
Johtamisopettajille Sun Tzulla on kuitenkin sanottavaa. Ensinnä tämä: ylipäällikön on pystyttävä antamaan joukkoja kentällä komentavalle kenraalille täysi päätösvalta kentällä. Sen takia ylipäällikön on osattava valita tällaisiksi kenraaleiksi luottamusta ansaitsevat henkilöt ja luotettava heihin.
Muuten ei voi olla, koska kentällä vastaan tulevat tilanteet eivät voi muuta kuin yllättää – niitä ei voi ennakoida.
Tämä on esimerkki sotaohjeesta, joka jollain tavoin soveltuu siviilielämään. Kun taas seuraava, sotatieteellisessä mielessä ilmeisen pätevä Sun Tzu -oppi ei sovi laisinkaan siviilielämään, eikä varsinkaan viestintään: täytyy aina käydä vastustajan heikoimpaan kohtaan.
Viestinnässä asiat ovat täsmälleen päinvastoin. Tämä näin vanhemman konsultin neuvona.
maanantai 16. joulukuuta 2013
Eräiden murhien anatomiaa
”Moni tappaja kasvoi paperitehtaan varjossa”, kirjoitti Yleisradio 5. joulukuuta verkkosivuillaan Kymenlaakson toimituksen toimittaja Satu Krautsukin nimissä (ks. täällä). Ja väliotsikoi perin kryptisesti: ”Ihmishenki paremmassa arvossa kuin 90-luvulla” – siis koska?
Artikkelin mukaan Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen erikoistutkija Martti Lehti sanoo, että ”Kymenlaakso on ollut pitkään kärkisijoilla henkirikosten määrässä muihin maakuntiin verrattuna”. Kirjoitus sanoo, että Lehden mukaan piirre liittyi aikoinaan metsäteollisuuden alueelle synnyttämään maskuliinisuuteen.
”Nykypäivänä tappaja on useimmiten nuori, työtön ja päihdeongelmainen mies”, kirjoitti Krautsuk. Jatkossa Krautsuk kirjoitti muun muassa, että ”Kymenlaakso on ollut pitkään kärkisijoilla henkirikosten määrässä muihin maakuntiin verrattuna” ja että ”Lehti uskoo, että lukuihin vaikuttaa muun muassa metsäteollisuuden alueelle tuoma maskuliinisuus”.
Uutinen hämmästyttää monin tavoin. Miksi juuri metsäteollisuus synnyttäisi maskuliinisuutta, verrattuna esimerkiksi muuhun teollisuuteen. Ja jos synnyttäisikin, mitä tekemistä sillä voisi olla tappamisen kanssa?
Onko jossain olemassa tutkimus, joka osoittaa, että maskuliinisuus synnyttää tappamista? Jos on, Ylen Kymenlaakson toimituksen tai toimittaja Krautsukin olisi syytä näyttää se tutkimus ennen enempiä leimaamisia.
Näin erityisesti päätellen otsikosta, joka on ehkä syytä toistaa, on se sentään sen verran julma ainakin kaikkia metsäteollisuuden ammattilaisia, myös naisia kohtaan: ”Moni tappaja kasvoi paperitehtaan varjossa”.
Onko toimittaja henkilökohtaisesti, tai ovatko toimituksen esimiehet tulleet ajatelleeksi, voisiko tämä otsikko kenties aiheettomastikin leimata jonkun jos toisenkin? Mitä tarkoittaa ”paperitehtaan varjossa”? Onko varma, että tappajat eivät olekaan olleet vaikka ”sosiaalitoimiston varjossa”?
Kysyin asiaa tutkimuksen tehneeltä Lehdeltä. Hänen mukaansa uutisen ”perusfaktat ovat pääosin minulta, [mutta] se miten ne on esitetty, ymmärretty ja otsikoitu on toimittajan vastuulla ja runollisuutta”.
Lehden mukaan henkirikollisuuden taso on Kymijokilaakson kunnissa ollut toista sataa vuotta maan keskitasoa korkeampi. Muita vastaavia alueita ovat olleet esimerkiksi Päijät-Häme, Pohjois-Suomi, Kainuu ja Pohjois-Karjala.
Metsäteollisuusalueita kaikki, myönnetään. Kysymykseksi jää, onko meillä tässä maassa muitakin alueita kuin metsäteollisuusalueita?
Lehden mukaan korkeaa rikollisuuden tasoa ei kuitenkaan voi yhdistää metsäalaan muuten kuin viime vuosisadan alun osalta. Silloin väkivallan korkean tason syy Kymijoen, Kemijoen, Vuoksen ja Kokemäenjoen varressa liittyi elinkeinorakenteeseen, jossa ”nuoret miehet, suhteellisen korkea palkkataso, runsaahko alkoholin viljely ja liikkuva elämänmuoto yhdistyivät”.
Kyse ei siis ollut teollisuudessa töissä olleista maskuliineista ensinkään, mutta teollisuuden varjoissa olleista kuitenkin, jos nyt esimerkiksi uitto- ja savottamiehille maksettua palkkaa ja sen edestä tehtyä työtä voidaan varjossa olemiseksi kutsua.
Lehden mukaan viittaukset nykymetsäteollisuuteen ovat aiheettomia. ”Kuten artikkelistakin näkyy, rikosten tekijät ovat nykyisin taustoiltaan hyvin toisenlaista joukkoa, ja peruspiirteiltään Kymenlaaksossa samanlaista kuin muuallakin maassa”, Lehti kirjoittaa.
Lehden mukaan törkeisiin väkivaltarikoksiin syyllistyvät nyky-Suomessa pääsääntöisesti lähinnä päinvastaiset ihmiset kuin ne, jotka ovat töissä teollisuudessa, vaikkapa sitten jopa peräti metsäteollisuudessa.
”Henkirikosten tekijät eivät ole normaaleja työttömiä. He yleensä eivät ole olleet koskaan töissä. Lisäksi mukana on rankka rikostausta ja paha päihdeongelma”, kirjoittaa Lehti ja jatkaa, että näillä ihmisillä ”ei ole mitään tekemistä paperiteollisuuden sen enempää kuin muidenkaan elinkeinohaarojen kanssa”.
Lehden kysymykset kiinnostavat paljon enemmän kuin syyttely: miksi väkivalta on ollut Kymenlaaksossa suhteellisen korkeaa noinkin pitkän ajan, vaikka rikollisuuden taustaryhmä on totaalisesti muuttunut.
”Siihen minulla ei ole hyvää vastausta, enkä ole välttämättä kuullut muiltakaan tutkijoilta mitään kovin järkevää.”, kirjoittaa Lehti.
lauantai 30. marraskuuta 2013
Maineeltaan ykkössijalla
Luonto on siitä hauska juttu, että siitä voi sanoa monenlaisia sanoja, ihan valehtelemattakin. Luonnon voi esimerkiksi pilkkoa osiin, ajallisesti ja paikallisesti.
Ja mitä pienempiin osiin luonnon pilkkoo, sitä älyttömämpiä asioita siitä voi sanoa, syyllistymättä millään tavoin valehteluun, korkeintaan harhaanjohtamiseen.
Voidaan ottaa esimerkiksi hehtaari, siis hyvin pieni osa luonnosta. Se on kuitenkin aivan tavanomainen päätehakkuun ala eteläsuomalaisessa yksityismetsässä.
Ja voidaan ottaa jokusen päivän aikaväli, joka alkaa juuri ennen päätehakkuuta ja päättyy juuri sen jälkeen. Tuho on suunnaton, sillä aikavälillä ja sillä hehtaarilla, mutta luonnon kannalta täysin merkityksetön.
Tällaisilla kuvilla metsätaloutta arvostellaan, jatkuvasti.
Otetaan kaksi kuvaa. Ensimmäinen on Hannu Hutun Vuoden Luontokuva 1994, ilmakuva kainuulaiselta hakkuuaukolta rajun maanmuokkauksen jälkeen.
Vuoden luontokuva 1994. Julkaistu Hannu Hutun luvalla.
Tämä kuva on syöpynyt moniin mieliin Suomen metsätalouden koko kuvana. Kuvasta tuli uutinen, vaikka hakkuu oli tehty jo 1980-luvulla ja vaikka tuolloin, siis vuonna 1994, tämänkaltaisia hakkuita ei enää edes tehty.
Se kertoo, että metsäalan maine tässä maassa on hyvä – muutenhan kuvassa ei olisi ollut mitään yllättävää, mikä on yksi uutisen perusvaatimuksista.
Silti kuva edustaa vain yhtä hetkeä ja yhtä paikkaa.
Meillä tehdään 150 000 hakkuuta joka vuosi, mistä noin puolet on päätehakkuita. Niistä jotkut ovat voineet olla tämän näköisiä, mutta suurin osa ei mitenkään.
Toisaalta, päätehakkuut kohdistuvat runsaalle puolelle prosentille talousmetsien pinta-alasta. Niin että siinä on ainakin yksi yläraja luontokuvan edustavuudelle.
Vaikka kyse on vuoden luontokuvasta, se ei edes ole luontokuva. Pikemminkin se todistaa Vuoden luontokuvan valinneen raadin halusta moittia metsien käyttöä.
Ikävästi raadilta lienee jäänyt havaitsematta, että myös luontokuvaus on metsien käyttöä – ja aika usein kaupallisiin tarkoituksiin. Tai sitten raati on havainnut sen.
Siis sen, että luontokuvaus on kaupallista toimintaa ja raadin kannattaa käyttää positiivista julkisuuskuvaansa aiheuttaakseen haittaa toisenlaiselle, siis kilpailevalle metsien käytölle.
Jos luontokuvan valinnut raati olisi todella halunnut kuvata luontoa, se olisi katsonut asiaa laajemmalla näkövinkkelillä. Se ei olisi pilkkonut luontoa osiin, vaan kertonut kokonaisuuksista. Se olisi ottanut kuvan kauempaa, tai se olisi odottanut, ja julkaissut yllä olevan kuvan rinnalla toisen kuvan.
Vaikkapa tällaisen:
Kuva: Mirja Humalamäki
Tämä kuva on otettu sieltä Hutun kuvan keskellä näkyvältä kääntöpaikalta vuona 2011. Nimenomaan tämä kuva, edellisen rinnalla, kertoo luonnosta ja sen valtavasta kyvystä uudistua.
Jos siis olisi valittava vuosikymmenen luontokuvapari, eivätkö ne olisi tässä?
No eivät olisi, sillä eihän tällainen kiinnosta, ei ainakaan tiedotusvälineitä, jotka ovatkin Suomen liike-elämästä se kohta, missä ympäristöasiat tunnetaan heikoiten – minkä seurauksena ne päästävät tuon tuostakin kaikenlaiset intohimot valloilleen. Muualla liike-elämässä tällaista ei juuri tapahdu, sillä siellä ollaan ympäristöosaamisessa valovuosia edellä.
Otetaan esimerkiksi Helsingin Sanomat, jonka systemaattisesta vainosta valtion metsätaloutta kohtaan Kainuussa kirjoitin jo aiemmin. Nyt näyttäisi, että lehti yrittää turvata jatkuvuuden edes tässä pienessä asiassa.
4. marraskuuta HS uutisoi jälleen, nyt uuden toimittajan julkaisemana, ties monenenko kerran, Metsähallituksen tuhonneen Vienan reittien ympäristöjä hakkuillaan. Ja jälleen, hakkuita oli ollut, mutta ne olivat noudattaneet täsmälleen asiasta päättävän viranomaisen, Museoviraston ohjeita.
Tällä kertaa lehti sentään antoi Metsähallitukselle paitsi vastineoikeuden, myös oikeuden saada vastine julkisuuteen. Valeen saa siis edelleenkin Helsingin Sanomien mielestä präntätä, kunhan vaan muistaa jossakin vaiheessa julkaista vastineen.
Kirjoituksen lyhempi versio on julkaistu Maaseudun Tukevaisuus -lehdessä 6.11.2013.
perjantai 22. marraskuuta 2013
Joensuun lentokentällä
Tulin Joensuun lentokentälle. Tapani mukaan päätin säästää firman rahoja ja ottaa bussin.
Kiipeän bussiin ja ojennan maksukortin.
”Ei kelepoa.”
Ei kelpaa?
”Ei niin.”
Jaa… saiskos täältä kentältä sitten jostakin rahaa?
”Kassasta.”
Kassasta?
”Kassasta.”
Siis… mistä kassasta?
”No kassasta”, sanoo kuljettaja, joka ei vielä tässä vaiheessa ole kertaakaan irrottanut katsettaan lentokentän reunamille ulottuvasta karjalaismetsästä.
Siis oooonkohan täällä lentokentällä joku kassa?
”No on.”
Jaa. Mikähän kassa se on?
”No vaikka se kahavilan kassa.”
Ahaa.
Riennän kahvilaan, jossa jo siivoillaan pöytiä. Kysyn, jotta saisko täältä rahaa. ”Tottakai.”
No miten?
”Ostatte jotain.”
Jaha.
Valitsen hyllystä nopeasti jotakin. Myöhemmin havaitsen, että ostin luomuomenamehua (luomua, normaalisti en osta sitä koskaan), joka minun on pakko käyttää, oletettavastikin juoda, koska sitä ei saa viedä paluumatkalla lentokoneeseen.
En siis unohda sitä käsimatkatavaroihini, ettei seuraa mitään suurempaa.
Työnnän mehun kassalle ja sanon: kahteenkymppiin. Ajattelisin, että saisin 20 miinus sen 2,70 euroa, mitä tämä mehupönttö maksoi, kooltaan alle kaksi desiä ja siitä hyvä että mahtuu rintataskuun.
”Ei käy.” Jaa ei käy? ”No ei käy.”
Mikä ei käy?
”Se kakskymppiä.”
Kuinka niin ei käy?
”Kun se on liikaa.”
Jaa, ja mikähän ei ole liikaa?
”Kymppi.”
No, oisko kymppi sitten?
”No se on OK.”
Syntyy maksutapahtuma, jonka seurauksena saan käteeni kympin. Kokonaissumma oli siis 12 euroa ja 70 senttiä. Tästäkin voisi siis kysyä, mutta sille en ala, koska minulla on kiire.
Kiipeän bussiin.
Paljonko maksaa matka Joensuun keskustaan?
”Viis.”
Euroa siis, ajattelen ja ojennan vitosen. Se olikin toistaiseksi viimeinen parteni tässä vuolaassa sananvaihdossani lauluistaan kuulun Karjalan kansan edustajan, Savo-Karjalan Linjan kanssa.
Tällä en halua sanoa, että Joensuu olisi paha paikka, vaikka onkin vajoavalle suolle rakennettu. Erityisen miellyttävä se oli viime kesänä Silva-messujen aikaan. Vaikka niinhän ovat kaikki suomalaiset kaupungit, kesällä.
Pidän myös Joensuun päällenäkyvästä tavasta huolehtia pyöräilijöiden tarpeista. Niin tekisin minäkin, jos saisin päättää.
Kokemukseni Joensuun Cumuluksesta olivat aika kamalat. Mutta se ei liene Joensuun, vaan Cumuluksen vika.
Kaikesta huolimatta, Joensuu, saatan tulla sinne toistekin.
lauantai 9. marraskuuta 2013
Miksi, Lipponen?
Talouselämä-lehdessä julkaistiin Paavo Lipposen kirjoitus Janne Virkkusen muistelmista (Talouselämä, 18.10.2013 http://www.talouselama.fi/uutiset/journalistin+aikalaistilitys+paavo+lipposen+arvioimana/a2210066.
Lipponen kertoi kirjoituksessaan kahteenkin otteeseen jättävänsä asioita sanomatta säästääkseen ne omiin muistelmiinsa.
Kirjoitus vaikuttikin enemmän Lipponen muistelmien mainokselta. Se oli hyvä esimerkki siitä, millaiseksi Virkkusen toimiaikanaan saama kovakin kritiikki on hänen kirjansa arvosteluissa muuttunut.
Journalisteihin tietenkin pätee vanha sanonta korpeista, silmistä ja nokkimisesta, mutta että Lipponen ‒ hänellä sentään olisi yhtenä harvoista suomalaisista asemaa, taitoa ja tietämystä arvioida Virkkusen päätoimittajakautta.
En ole lukenut Virkkusen kirjaa, mutta aion lukea. Odotan sieltä vastauksia muutamiin kysymyksiin, joista kritiikeissä ei ole puhuttu.
Kommentoiko Virkkunen lainkaan Sanomissa hänen aikanaan ja ilmeisesti edelleenkin käytössä ollutta tapaa systemaattisesti rikkoa Journalistin ohjeita oikaisuista ja vastineista?
Esimerkiksi euron yhteydessä käytiin aikanaan keskustelua optimaalisesta valuutta-alueesta. HS julkaisi jutun, jossa sen sanottiin edellyttävän joko työvoiman vapaata liikkuvuutta, yhteistä sosiaalibudjettia tai yhteistä verotusta.
Todellisuudessa teoria edellytti näitä kaikkia. Virhe oli karkea ja se saatettiin toimituksen tietoon, mikä olisi Journalistin ohjeiden mukaan pitänyt oikaista mahdollisimman pian.
Lehti ei edes vastannut viestiin, saati että olisi korjannut virheen.
Yhtiö ei julkaise toimituksen allekirjoittamia oikaisuja muuta kuin merkityksettömistä asioista ‒ kuten vaikkapa kuvatekstien vaihtuminen keskenään ‒ tai jos sitä vaatii riittävän merkittävä taho, kuten juuri Paavo Lipponen tai esimerkiksi yhtiön oma
johto.
Minulle tapa opetettiin lähes ensimmäisenä, kun olin Ilta-Sanomissa kesätoimittajana. Ensinnä tilanne piti yrittää korjata tekemällä uusi juttu. Jos tämä ei onnistu, piti tarjota vastinetta. Jos tämäkään ei onnistu, ei tehdä mitään.
Näin toimiessaan, korvatessaan oikaisun mielipiteellä, mitä vastine tai uusi juttu ovat, Sanoma tekee oikeasta ja väärästä mielipideasian, mikä on omiaan hämärtämään yhteiskunnallista keskustelua.
Muissa lehtitaloissa ei tällaiseen juurikaan syyllistytä. Journalistin ohjeiden toteutumista valvova Julkisen sanan neuvosto kuitenkin hyväksyy menettelyn, vaikka se täysin selvästi rikkoo ohjeita.
Pressiklubissa 18.10.2013 Virkkunen kannusti lukijoita soittamaan toimitukseen. Miksi soittaa, kun sähköposteihinkaan ei vastata?
Erään metsäkiistan yhteydessä Virkkusen alainen vaati metsäkeskuksen viranomaispäälliköltä lausuntoa, mitä tämä ei asemansa johdosta voinut antaa. Niinpä toimittaja väärensi lausunnon. Asia saatettiin toimituksen tietoon, mutta mitään ei tehty.
Kommentoiko Virkkunen kirjassaan lehden johtamista? Tarvitaanko siihen muutakin kuin toimittajien vapaus, jos se johtaa siihen, että sama henkilö esiintyy samassa lehdessä eri osastoilla mielipidekirjoituksessa ja haastateltavana, eikä edes ainoan kerran sillä viikolla? Kyse ei kuitenkaan ollut Lipposen tasoisesta vaikuttajasta.
Muuan lehden toimittaja on vainonnut valtion kainuulaista metsätaloutta systemaattisesti yli 50:llä haastateltavia myöten lähes samanlaisilla jutuilla vuodesta 1992 alkaen, uutisoiden muun muassa kaikki viisi luonnonsuojelijoiden tekemää tutkintapyyntöä.
Yksikään niistä ei yltänyt esitutkintaan. Se on muistettu kertoa kerran. Tästä asiasta lehti ei ole halunnut käydä keskustelua edes julkisuudelta piilossa.
Kirjoitus on lähetetty Talouselämään 22.10.2013.
lauantai 26. lokakuuta 2013
Syke puskee liuskekaasuun
”Suomi ei voita mitään puskemalla päätänsä turpeeseen”, otsikoitiin Keski-Uusimaassa ollut Suomen ympäristökeskus Syken professori Jyri Seppälän kirjoitus 11.9.2013. Seppälä ihannoi sitä, kuinka Yhdysvallat on liuskekaasulla kyennyt kääntämään kasvihuonepäästönsä laskuun, ja ”sama mahdollisuus on nyt Puolalla”.
Kirjoitus on hämmentävä todistus siitä, miten tutkija ja professori on kadottanut kokonaiskuvan ryhtyessään ajamaan politiikan asiaa. Tässä tapauksessa kansainvälisen ilmastopolitiikan asiaa.
Saman laitoksen tutkija Jari Liski on nostanut esiin hiilivelan käsitteen. Käsite sinänsä on kiistaton. Kun energiantuotantoon otetaan biomassaa, kuten kantoja, joita ei ennen ole siihen käytetty, ilmakehän hiilidioksidimäärä tietenkin väliaikaisesti kasvaa siihen asti, kunnes kannot olisivat lahonneet.
Tätä ilmakehän hiilidioksidimäärän väliaikaista kasvua kutsutaan hiilivelaksi. Kriitikoiden silmissä velkaa ei vähennä se, että kestävässä metsätaloudessa toisaalla kasvavat puut sitovat hiilen kuitenkin pois ilmakehästä.
Tosiasioiden lisäksi ympäristöviestinnässä pitäisi puhua myös oleellisista asioista. Tätä vaaditaan esimerkiksi markkinointiviestinnältä. Mutta kuten tiedämme, Suomen ympäristökeskus ei harjoita markkinointiviestintää.
Onko esimerkiksi kantojen nostosta syntynyt hiilivelka oleellinen?
Suomen metsien runkopuun määrä on 1950-luvun alun jälkeen kasvanut 800 miljoonaa kuutiota. Tähän kasvuun sitoutunut hiilimäärä vastaa yli 45-kertaisesti tieliikenteen hiilidioksidipäästöjä Suomessa vuonna 2008.
Samana aikana Suomen metsistä on viety energiantuotantoon yli 1600 miljoonaa kuutiota puuta. Näin on vältetty 22-kertaisesti ne hiilidioksidipäästöt, jotka turpeen ja fossiilisten polttoaineiden käyttö aiheutti Suomessa vuonna 2007.
Tämän rinnalla muutama miljoona kantokuutiota vuodessa on täysin vailla merkitystä.
Liskin hiilivelkapuhe korostaa surullisella tavalla sitä, miten Seppälä on hukannut kaikki kokonaisuudet. Kun Liski huolehtii kantojen myötä käyttöön otetusta uudesta biomassasta, Seppälä puolestaan pitää hyvänä sitä, että käyttöön otetaan uutta fossiilista massaa – joka siis ei koskaan tule sitoutumaan vastaavaan, kasvavaan biomassaan.
Professorien aivoituksia on vaikea selittää järjellä. Täytyy kuitenkin yrittää.
Nykyiset ilmastonmuutoksen vastaiset toimet pyrkivät siihen, että vuotuiset päästöt alenevat. Todellisuudessa tavoitteen pitäisi kuitenkin olla aivan muualla, nimittäin siinä, että mahdollisimman iso osa maan alla olevista fossiilisista raaka-aineista myös jäisi sinne.
Näyttää kuitenkin käyvän niin, että lopun päältä ne kaikki tullaan ottamaan käyttöön. Tätä edistää se, että ympäristöpolitiikan professorit vielä kannustavat siihen – sillä absurdilla perusteella, että vuotuiset päästöt saadaan jossakin hetkellisesti pienemmiksi.
Lämmittäähän se lahkeessa vähän aikaa.
Mutta mitä merkitystä on vuotuisilla päästöillä, jos kaikki kuitenkin poltetaan? Sitä sopisi miettiä siellä Suomen ympäristökeskuksessakin.
Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 21.10.2013.
maanantai 21. lokakuuta 2013
Aalto-yliopisto keksi ikiliikkujan
”Ympäristöä rasittavat toimialat eivät ole kansantalouden vetureita”, tiedottaa Aalto-yliopisto 11. syyskuuta. Tiedotteen jälkeen en yhtään ihmettele sitä, että Aalto-yliopiston sija kansainvälisissä vertailussa putoaa.
Tutkija Tuomas Mattila on tiedotteen mukaan saanut selville, että Suomen talouden ekologinen jalanjälki koostuu pääosin puun, energian, viljelykasvien ja kalan alkutuotannosta. Tämä ei liene yllättävää. Jos esimerkiksi metsätalous toimii kolmella neljäsosalla maan pinta-alasta, totta kai sen jälki on suuri.
Sitten tiedote sanoo, että talouden suurin arvonlisä syntyy asuntojen myynnissä, vähittäiskaupassa ja julkisissa palveluissa. Nyt täytyy ihan hieraista silmiään.
Mattila päättelee tästä, että ”bruttokansantuote ja ekologinen jalanjälki aiheutuvat talouden eri osista. Usein ajatellaan, että ympäristövaikutusten vähentäminen laittaisi talouden kyykkyyn.”
Mattilan mielestä tämä oli ”yllättävää”. Tiedote on suorasukaisempi: ”Laskentamenetelmä paljastaa, ettei ympäristövaikutusten vähentäminen ole kansantalouden kohtalonkysymys.”
Tiedote ei sano suoraan, mitä se tarkoittaa ympäristövaikutusten vähentämisellä. Niin on kuitenkin pääteltävä, että se tarkoittaa puun, energian, viljelykasvien ja kalan alkutuotannon ”kutistamista”, mikä ei Mattilan mukaan laittaisi taloutta ”kyykkyyn”.
Näin kaiketi ennen muuta siksi, että sen jälkeen voisimme alkaa harjoittaa enemmässä määrin asuntojen myyntiä, vähittäiskauppaa ja julkisia palveluita. Tämä olisi siis hyvä kansallinen strategia, koska näin saisimme suurimmat tuotot pienimmillä ympäristövaikutuksilla.
Vastattavaksi jää vain yksi kysymys: kuka niitä asuntoja ostaisi ja mistä he saisivat tähän käyttämänsä rahat. Mitä söisimme sen jälkeen, kun viljelykasvien ja kalan alkutuotanto olisi kutistettu? Ostaisimme tietenkin tuontiruokaa asuntokaupasta, vähittäiskaupasta ja julkisista palveluista saamillamme suurilla tuotoilla.
Entä kuka kävisi vähittäiskaupassa ja kenen rahoilla maksettaisiin julkiset palvelut? Tulisivatko asuntokaupan tarvitsemat tuotot vähittäiskaupasta, syntyisikö vähittäiskaupan tuottoisa myynti samaan aikaan asuntokaupan voitoilla?
Anteeksi vain, Aalto, mutta minusta tämä muistuttaa ikiliikkujaa.
Ajatus muistuttaa vihreiden kautta aikain hellimää lasta aineettomasta kasvusta, joka ei tuota ympäristövaikutuksia suurin piirtein ollenkaan. Jo Osmo Soininvaarakin haaveili 1980-luvulla tuhatvuotisesta valtakunnasta, jossa maanalainen sampo jauhaisi yhtämittaista hyvää.
Voimme kuvitella, että tällaiset puheet yleistyvät nyt, kun esimerkiksi peliteollisuus näyttää olevan tulevaisuuden ala Suomelle. Silti yhtäkään Supercellin peliä ei ainakaan nyt näkyvässä tulevaisuudessa voi pelata ilman ihan oikeasta materiasta huonommalla voitolla ja merkittävällä ekologisella jalanjäljellä tehtyä laitetta.
Jokainen, jolla on lapsia, tietää myös sen, että informaatioteknologian kehittyminen vaatii ennen muuta uutta materiaa, jota pitää ostaa lisää lähes joka vuosi – ja johon informaatio, jota myös softaksi kutsutaan, tulee vain kaupanpäällisenä.
Tämä johtuu yksinkertaisesta asiasta: informaatio ei ole tallessa, ellei se ole kiinni materiassa. Mitä enemmän informaatiota pitää tallentaa, sitä enemmän tarvitaan materiaa, mihin se kiinnitetään.
Tiedoksi kaikille: ei se pilvipalvelukaan pilvessä ole, vaan ihan raakaraudassa. Esimerkiksi Haminassa, Googlen erittäin paljon energiaa käyttävässä palvelukeskuksessa.
torstai 3. lokakuuta 2013
Hyvät uutiset ovat huonoja
Maa- ja metsätalousministeriön sanotaan väheksyvän tutkimuksia. Mielestäni sellainen ei kuitenkaan ole niin vakavaa kuin tutkimustulosten suoranainen vääristely. Siihen taas syyllistyy ympäristöviranomaisista, -tutkijoista ja -aktivisteista koostuva lobby.
Erityisen vääristelyn kohteeksi on joutunut vuonna 2010 julkaistu tutkimus Suomen lajien uhanalaisuudesta, koska sen tulos oli väärä. Tavoitehan oli pysäyttää luonnon uhanalaistumiskehitys vuoteen 2010 mennessä, ja ennen tuon tutkimuksen ilmestymistä sitä kuvattiin yhdellä mittarilla: uhanalaisten lajien osuudella tutkittujen lajien määrästä.
Tutkimuksessa tämä osuus osoittautui vain aavistuksen verran pienemmäksi kuin kymmenen vuotta aikaisemmin. Jos uhanalaiskehitys siis oli negatiivinen vuonna 2000, sen on täytynyt jossakin vaiheessa kääntyä parempaan saavuttaakseen saman tason vuonna 2010.
Tällä mittarilla käänteen siis oli täytynyt tapahtua.
Ympäristölobby ratkaisi ongelman vaihtamalla mittaria. Kun esimerkiksi akatemiaprofessori Ilkka Hanski esitelmöi 11.2.2013 Metsätieteen seurassa metsälakiesityksestä, hän mainitsi kyllä uhanalaisten osuuden, mutta ei sitä, että se oli säilynyt ennallaan.
Sen sijaan hän sanoi, että tutkimuksen mukaan 356 lajin tila oli heikentynyt, kun taas vain 186 lajin tila on parantunut. Tämä on tietenkin totta, mutta ei kerro muutoksen suunnasta mitään.
Sitä paitsi, kun kerran oli puhe metsistä, olisiko ollut syytä puhua metsälajeista? No ei, koska tilanne olisi näyttänyt paremmalta: ensisijaisesti metsässä elävistä lajeista 81:n tila oli parantunut mutta 108:n heikentynyt.
Olisi myös voinut katsoa, miten on käynyt niiden metsälajien, joiden uhanalaisuuden syy on metsätalous, kun kerran metsälaista oli kyse. Silloin enää 75 lajin tila oli heikentynyt.
Toisella tavalla tulosta vääristeli Helsingin yliopisto, joka tiedotti tammikuun alussa uuden laskentamenetelmän osoittavan, että Suomen luonto köyhtyy.
Tutkijat olivat laskeneet uhanalaistutkimuksen tuloksista indeksin. Sellainen ei kuitenkaan osoita edes periaatteessa mitään uutta, eikä tässä tapauksessa käytännössäkään.
Jos vaikka bensalitra olisi maksanut 1,50 euroa vuonna 2000 ja kymmenen vuoden kuluttua alle puoli senttiä enemmän, muutos olisi yhtä iso kuin indeksissäkin. Kuinka moni puhuisi vakavissaan hinnannoususta? Todellisuudessa ainoa oikea johtopäätös on, että muutosta ei havaittu.
Tutkijoiden virhe on siis kaksinkertainen. Ensinnä, tilastotieteen perusfakta on, että kahdesta mittauksesta ei voi päätellä trendiä, toiseksi muutos oli niin pieni, että sitä tuskin havaitsee.
Myös ympäristöministeriö on kovin haluton tuomaan esiin positiivista tulosta. Sen sijaan ministeriö haluaisi käynnistää viestintähankkeen saadakseen kansalaiset huolestumaan monimuotoisuuden tilasta.
Tällaisessa maailmassa hyvät uutiset ovat aina huonoja. Ihmiskäsityksen ahdistavuutta kuvaa, että hyvät uutiset eivät kuulemma kannusta parempaan, vaan sen tekee huolestuneisuuden lisääminen.
Vaikka sitten totuutta vääristelemällä.
Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 25.9.2013.
maanantai 16. syyskuuta 2013
Journalismi ja viestintä ovat kuin yö ja päivä
Journalisti-lehden mukaan Journalistiliitto miettii jäsenyyden määritelmiä. Olen ymmärtänyt, että takana on ammattiliitoille tyypillinen jäsenahneus: harkinnassa on jäsenyyskriteerien laajentaminen viestinnän ammattilaisten suuntaan.
Asiahan ei minulle tietenkään kuulu, mutta ihmettelen vaan: kuinka semmoinen ammattiliitto kykenisi ajamaan minun asiaani, jonka jäsenistöstä iso osa suhtautuu ammattikuntaani jopa vihamielisesti, mutta ainakin suurella ylenkatseella.
Jäsenahneudeksi tätä voi sanoa, koska puusta katsoen voisi kuvitella ammattiliiton jäsenistön olevan jollakin tapaa samanlaisissa hommissa. Ja sitähän viestintäihmiset ja journalistit nimenomaan eivät ole.
Luulen, että Journalistiliitossa ei oikein ole ymmärretty, mitä viestintä on. Siis viestintä siinä merkityksessä, mitä nämä liiton jäsenikseen haikailemat ammattilaiset tekevät. Siis yritysten ja vastaavien tahojen viestintä.
Sekä periaatteessa että käytännössä tämä toiminta on nimittäin jokseenkin päinvastaista kuin journalismi.
Viestinnän lähtökohta on, että sillä on aina joku viestinnän ulkopuolinen tavoite. Se on viestinnän peruskivi, kun taas journalismissa tavoite – jos siitä edes voidaan puhua – on journalismi sinänsä.
Ulkopuolisia tavoitteita journalismissa nimenomaan ei saa olla. Journalistin sananvapautta ei saa rajoittaa millään tavalla ja sanomisen sisällön saa määritellä vain journalistinen työyhteisö.
Viestinnän suunnittelu on viestien, kohderyhmien ja kanavien määrittelyä niin, että ne kaikki palvelevat viestinnän tavoitetta. Journalismi taas lähtee siitä, että kaikilla on oikeus olla journalististen tuotteiden kuluttajia, kaikilla on oikeus tietää. Tavoite on, että sanottava on ensin saatava julkisuuteen ja sitten toistettava mahdollisimman monella kanavalla mahdollisimman usein.
Itse asiassa journalismin ulkopuoliset tavoitteet on julistettu epäeettisiksi. Niitä on tapana pilkata asianajojournalismiksi ja Julkisen sanan neuvoston yksi tehtävä on valvoa, että journalismin sisällöllä ei ole tällaisia tavoitteita.
Viestinnässä oleellista on valinta tavoitteen kannalta. Tavoite määrää mitä sanotaan – ja mitä ei sanota.
Se, mistä vaietaan, ei välttämättä ole millään tavoin kielteistä. Juuri tästä johtuen kaikkein vaikeinta viestinnässä onkin vaikeneminen.
Miksi viestinnässä pitää vaieta? Siksi, että viestintä on tavoitteellista toimintaa; kaikki muu kuin tavoitteen kannalta järkevä toiminta sekoittaa viestinnän.
Jos halutaan, että tavoite toteutuu, on keskityttävä tavoitteen toteuttamiseen. Jos ei keskitytä tavoitteen toteuttamiseen, mikään toivottu tuskin toteutuu.
Itse kehittämäni määritelmän mukaan viestintä on vapaaehtoista luopumista sananvapaudesta jonkin tavoitteen hyväksi. Näin määriteltynä viestinnän eetos on täsmälleen päinvastainen kuin journalismin – sehän tavoittelee kaiken vähänkään järkevän ja relevantin julkistamista.
Vaikeinta tämä vaikeneminen on yrityksen päätöksentekijöille, jotka ovat vastuussa käytännön viestinnästä. Se kuuluu nimenomaan heille, kun taas viestinnän ammattilaisille käytännön viestintä kuuluu vain poikkeustapauksissa. Heidän tehtävänsä on viestinnän suunnittelu.
Sekä viestinnän että journalismin julkituotu päämäärä on oikeiden tietojen välittäminen.
Viestinnässä pyritään muutaman viestin läpiviemiseen, ja sitä vartioidaan huolellisesti. Varsinkin mainonnassa tätä valvotaan moninkertaisesti ja sitä tekevät esimerkiksi – journalistit. Myös lainsäädäntö määrää, mitä mainonnassa saa sanoa.
Juuri viestintä on rakennettu niin, että se rakenteiltaan edesauttaa oikean tiedon leviämistä, kun taas journalismi on rakennettu niin, että se vie poispäin totuudesta. Silti riskit viestinnässä ovat perin vähäiset verrattuna journalismiin: kuinka paljon helpompaa journalismilla on esimerkiksi tuhota ihmiselämä?
Ajatellaan erästä viestinnän tuotetta, lehdistötiedotetta. Jos se on viestinnän kannalta hyvä, journalisti pitää sitä useimmiten pliisuna.
Siinä ovat faktat, ja kun toimittaja on saanut ne, hän lähtee etsimään ”lihaa luiden ympärille” – siis sitä, mistä voisi kirjoittaa jutun.
Se on tietenkin välttämätöntä. Parhaimmillaan se tuo vielä todemman lopputuloksen kuin tiedote.
Journalismi ei eläisi ilman tätä ”lihaa luiden ympärillä”, mutta toisaalta, juuri sille eivät riitä pelkät tosiasiat. Se siis, määritelmän mukaan, vie poispäin tosiasioista, kohti tulkintaa, josta voi toki toivoa, että se on pelkkää tiedotetta todempi.
Viestintä on aina maksajansa sivutoimintaa, joka palvelee päätoimintaa. Journalismi taas on aina maksajansa päätoimintaa.
Esimerkiksi metsäalan päätoimintaa on puun särkeminen ja jälleen kokoaminen erilaisissa muodoissaan. Metsäalan viestinnän tavoitteet määrittelee se, mikä on tälle liiketoiminnalle hyväksi.
Mediatalojen päätoimintaa on journalismi. Niiden viestinnän tavoitteet määrittelee se, mikä on niiden journalismille hyväksi.
Journalististen tuotteiden valmistamista ei siis pitäisi verrata viestintään, vaan puun särkemiseen tai metallin valamiseen. Kansantaloudessa viestintä lasketaankin liike-elämän, kuten journalismin, palveluihin.
Mitä tästä seuraa?
Journalisteilta kysytään usein, miten viestintää pitäisi harjoittaa. Miksi journalisteilta? Edellä kuvatun valossa sitä voisi aivan yhtä hyvin kysyä sahatyöläisiltä.
Todellisuudessa journalistit puhuvat viestinnästä yhtä lailla omassa asiassaan kuin sahatyöläiset. Yleensä journalisteilla on viestinnän suunnittelijalle vain yksi ymmärrettävä ohje: kertokaa kaikki, koska kaikki kuitenkin tulee aikanaan ilmi.
Paitsi että tällainen neuvo on naurettava ‒ mistä kukaan voi tietää, tuleeko kaikki lopulta ilmi, koska siitä mikä ei ole tullut ilmi, ei tietenkään voi olla todisteita ‒ se palvelee nimenomaan journalismia liiketoimintana, mutta viestintää se ei palvele ollenkaan.
Eikä tarvitse miettiä kauankaan kun havaitsee, että esimerkiksi journalismia harjoittavat työyhteisöt tällainen ohje tuhoaisi hyvin nopeasti. Tämän journalistitkin ymmärtävät oikein hyvin.
perjantai 13. syyskuuta 2013
Onko biotalous vain uusi nimi?
Sanotaan, että sillä on valta, joka voi määritellä käsitteet. Metsäsektorilla tämä lienee otettu perin vakavasti, niin innokkaasti alalla on omittu uusi käsite: biotalous.
Aivan vakavasti esitettiin, että maa- ja metsätalousministeriön metsäosaston nimikin muutettaisiin jonkinlaiseksi biotalouskehitelmäksi. Hankkeesta peräydyttiin, onneksi, sillä sen aikaisen määritelmän mukaan ‒ siis tämän: biotalous on sitä mikä käyttää uusiutuvia raaka-aineita ‒ metsäosastolle olisi kuulunut turkistarhauskin.
Nyt on sitten siirrytty puhumaan ”metsäpohjaisesta biotaloudesta”. Miten se eroaa metsäalasta, on vaikea sanoa. Ainoa ero on sen korostamisessa, että tämä on jotakin uutta.
Maahan valmistellaan parhaillaan biotalousstrategiaa. Siinä biotalous on määritelty taloudeksi, ”joka käyttää uusiutuvia luonnonvaroja ravinnon, tuotteiden, energian ja palveluiden tuottamiseen”.
Määritelmä ei siis kiellä käyttämästä myöskään uusiutumattomia luonnonvaroja. Itse asiassa, siinä ei ole vaatimusta edes sille, paljonko raaka-ainesta pitäisi olla uusiutuvaa.
Myös elottomat raaka-aineet hyväksytään, jos ne ovat uusiutuvia. Niinpä aurinkopaneeleilla tuotettu sähkö ja tuulisähkö, samoin kuin vesivoima ovat biotaloutta.
Mitä uutta tässä on? Määritelmän tasolla, ei mitään.
Mutta eikö biotalous ole jatkuvasti tuottamassa uusia näköaloja ja uusia tuotteita? Ehkä, en tiedä.
Kyllähän esimerkiksi UPM:n biodieselhankkeet ovat uutta, ja ne ovat myös biotaloutta, mutta ovatko ne olemassa biotalous-sanan käytöstä johtuen vai siitä riippumatta?
Biotalousstrategian määritelmässä silmiinpistävää onkin sen kunnianhimottomuus. Sen perusteella joka ikinen nyt olemassa oleva metsäpohjainen tuotanto- tai palveluyritys voi aivan varmasti sanoa olevansa osa biotaloutta.
Kunnianhimoisempiakin määritelmiä on keksitty. Yksi niistä esiteltiin vuonna 2010 Juha Kuisman julkaisussa Kohti biotaloutta, joka löytyy työ- ja elinkeinoministeriön julkaisusarjasta.
Kuisma määritteli biotalouden niin, että se pyrkii toimimaan samoin periaattein kuin ekosysteemit. Tällainen määritelmä tuntuukin järkevältä, lähes vastustamattomalta, jos se bio kerran otetaan vakavasti.
Tällainen talous pyrkisi käyttämään raaka-ainelähteenään virtoja, eikä niinkään varantoja. Siis esimerkiksi aurinkoenergiaa, jota voi käyttää sekä suoraan että biomassana, tai vesivoimana.
Biotalous pyrkisi pois varannoista, kuten fossiilisista raaka-aineista, ja se pyrkisi eroon kaatopaikoista. Poikkeuksena se voisi hyväksyä metallien käytön, kunhan niiden kierrätys on tehokkaasti järjestetty.
On kiintoisaa, että vaikka kaikki biotalouteen itsensä laskevat yritykset pyrkivätkin toimimaan juuri näin, biotalousstrategiaan tätä ei ole kirjattu. Ehkä siksi, että joku saattaisi ottaa sen kirjaimellisesti.
Nimittäin, jos niin tehtäisiin, pitäisi pyrkiä eroon myös ydinvoimasta. Ja sellaista tavoitetta hyväksyy harva yritys, laskee se sitten itsensä biotalouteen tai ei.
Kirjoitus on julkaistu Tekniikka&Talous-lehdessä 30.8.2013.
perjantai 30. elokuuta 2013
Biologiaa vai politiikkaa?
Ainakin biologian opettajan tulisi olla aktiivinen luonnonsuojelija, sanoo Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja Risto Sulkava biologian ja maantieteen opettajien Natura-lehdessä.
Ja ehkä hän sitä onkin: hämmästyttävän usein saa kuulla, että yliopistojen biologian opetuksen tavoite on löytää lisäperusteita suojelulle.
Sen mukaisesti Sulkavakin häpeämättä väittää, että luonnonsuojelujärjestöjen tuottama tieto on oikeampaa kuin muiden, koska nämä järjestöt ajavat kaikkien ihmisten yhteistä etua, jota ”ei aja yksikään muu taho”.
Olen eri mieltä. Meillä on eri käsitys siitä, mikä on minun ‒ tai ”kaikkien” ‒ etu.
Luonnonsuojelijoiden vastaus tällaiseen on, että minä joko en ymmärrä omaa etuani, tai en edes halua ymmärtää. Siihen voi olla useita syitä, kuten tyhmyys tai se että olen maksettu mies.
Ideologia on aukoton, niin kuin yli-ihmisideologiat aina.
Vuoden 1992 YK:n Rio de Janeiron ympäristökokouksen innoittamina ympäristöväki alkoi puhua kestävästä kehityksestä. Siitä piti tulla kattokäsite, joka pakottaa ekologian kaikkien tärkeiden päätösten reunaehdoksi.
Niinpä ympäristöministeriöstä haluttiin ja halutaan edelleen valtiovarainministeriön kaltainen superministeriö, jolla on oikeus viimeiseen sanaan kaikkien päätösten suhteen. Lailla ympäristövaikutusten arvioimiseksi piti voitaman estää ”huonot” päätökset.
Kaikki tämä meni pieleen, koska on olemassa muitakin ihmisiä. He kuvittelevat sitkeästi olevansa täysin kykeneviä ajamaan paitsi luonnon, myös ihmisten asiaa. Luonnonsuojelijat kutsuvat heitä luonnonsuojelun vastustajiksi.
Luonnonsuojelijoiden mielestä kestävä kehitys vesitettiin jo Riossa siten, että se jaettiin ekologiseen, taloudelliseen ja sosiaaliseen kestävyyteen. Jotta kehitys olisi kestävää, kaikkien on toteuduttava. Se on kuin kolmijalkainen tuoli: jos yksi jalka katkeaa, tuoli kaatuu.
Luonnonsuojelijoiden mielestä kuitenkin ekologinen jalka riittää ja muut jalat ovat sitä vesitystä. He eivät ymmärrä, että jos ihmisten elinkeinot hävitetään, luonto menee mukana.
Esimerkiksi Kanadan Brittiläisen Kolumbian suuret metsiensuojelupäätökset, joita Greenpeace pitää saavutuksenaan, lisäsivät radikaalisti varastetulla sähköllä metsien keskellä toimivia marihuanaviljelmiä. Nykyään niiden tuotteet ovat ongelma pitkin Yhdysvaltain länttä.
Ateenalaiset alkoivat viime talvena hakea polttopuunsa kaupungin puistoista. Jopa 3000 vuotta vanha Platonin puuna tunnettu oliivipuu on mennyttä.
Olympoksen rinteiltä on salakaadettu 50 hehtaaria metsää. Valvovia viranomaisia piestään rautatangoilla.
Armeniassa hävitettiin metsiä polttopuuksi Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen. Maan metsäpinta-ala putosi 25:stä kahdeksaan prosenttiin.
Luonnonsuojelujärjestöjen mielestä taloudellisesta kestävyydestä huolehtiminen ei kuulu heille, vaikka he ovatkin ajavinaan kaikkien etua. Minua tällainen ei vakuuta edes ympäristövastuusta.
Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 26.8.2013.
maanantai 17. kesäkuuta 2013
Journalistin ohjeet lattiarättinä
Journalistit – ja varsinkin Journalistiliitto – ovat tottuneet pitämään itseään viimeisinä journalismin vartijoina. Sen merkkinä he useinkin korostavat, että kukaan tai mikään muu ei esimerkiksi aja niin johdonmukaisesti Journalistin ohjeiden ja Julkisen sana neuvoston asiaa kuin he.
Siihen nähden on aika erikoista, kuinka he samalla saattavat tulla viitanneeksi kintaalla mokomille ohjeille. Se tuo mieleen Neuvostoliiton, jossa esimerkiksi ei ollut ympäristöongelmia, koska niin oli määritelty, mikä mahdollisti massiivisen ympäristötuhon.
Niinpä olikin oikein koomista, kun Journalistin ohjeisiin varsin usein vedonnut Tutkivan journalismin yhdistys antoi Lumilapio-palkintonsa Ryhmäteatterin Eduskunta II -näytelmälle. Yleisradion toimittaja Janne Zareff jopa kirjoitti Journalistissa (13.6.2013), että yhdistys tuli tässä esitelleeksi ”palan tulevaisuutta”.
Zareffin mukaan näytelmässä tehtiin asioita, joihin ”perinteinen journalismi ei kykene”. Siitä alkanut tie ”tarkoittaa journalismin ajattelemista uudelleen alusta saakka”. Zareffin mukaan ”journalistisella organisaatiolla tulisi olla myös valmiudet käyttää fiktion keinoja”.
En ota kantaa Eduskunta II -näytelmän laatuun sinänsä. En ole sitä edes nähnyt. Sen sijaan minua huolestuttaa journalistien ymmärrys ei vain maailmasta, vaan myös omasta ammattialastaan.
On kiintoisaa, että Zareff ja kumppanit eivät mieti hetkeäkään sitä, miksi ”perinteisillä” journalistisilla organisaatioilla ei ole varaa käyttää fiktion keinoja. On kiintoisaa, että Tutkivan journalismin yhdistys palkitsee tutkivan journalismin palkinnolla yhteisön, joka saa hyvää tulosta aikaan siksi, että sillä ei ole minkäänlaista velvoitetta pysyä totuudessa.
Jos Tutkivan journalismin yhdistys – ja Janne Zareff – ei tässä pyyhi Journalistin ohjeilla lattiaa, niin mitä se sitten tekee?
Tätäkö todella on journalismin tulevaisuus? Ainakin minä sanon sille kiitos ei. Se ei vastaa esimerkiksi laisinkaan sitä journalismia, mitä minä teen.
Zareffin kirjoitus kyseenalaistaa sen, yritetäänkö ”journalistisissa organisaatioissa” varsinaisesti enää tehdä journalismia, ja yrittävätkö siellä töissä olevat journalistitkaan. Se suorastaan velvoittaa kysymään, missä mielessä esimerkiksi Helsingin Sanomat tai Yleisradio tekee sen journalistisempaa journalismia kuin vaikkapa minun työnantajani, metsäviestintään keskittynyt Suomen Metsäyhdistys?
Miksi Helsingin Sanomat? Siksi, että nämä samat asiat tulivat vastaani viestinnän ammattilaisten Procomin järjestämässä tilaisuudessa viime viikolla. Kyseessä oli väittelytilaisuus, jossa vastapuolina olivat HS:n toimittajana tunnettu Tampereen yliopiston vieraileva professori Tuomo Pietiläinen ja viestintäkonsultti Harri Saukkomaa.
Ja jälleen: nimenomaan Pietiläinen pyyhki koko ajan lattia suurin piirtein kaikilla journalistisilla ihanteilla.
Hän ensinnä toisti sen ainoan viestintäohjeen, mitä olen kuunaan journalisteilta kuullut: kertokaa kaikki. Pietiläisen mukaan se olisi ”kaikkien” kannalta parasta.
Saatuani puheenvuoron kerroin ymmärtäväni, että neuvo on varmaankin journalistien kannalta hyvä, koska se palvelee journalismi-nimistä bisnestä, mutta sen sijaan kysyin, millä perusteella se on viestinnän ammattilaisille hyvä neuvo.
Pietiläinen ei vastannut, vaan kysyi: mitä itse olet salannut. Ylipäätään, Pietiläinen ei vastannut oikeastaan yhteenkään kysymykseen koko tilaisuuden aikana, vaikka hänen itsensä mukaan aina kannattaa kertoa kaikki.
Häneltä – ja Saukkomaalta – kysyttiin esimerkiksi sitä, mitkä voisivat olla esimerkkejä onnistuneista viestintäteoista viime aikoina. Saukkomaa mainitsi kaksi hyvää ja yhden huonon, kun taas Pietiläinen oli kriittisessä sarkasmissaan mainitsevinaan yhden hyvän.
Tämä yksi niin sanotusti hyvä oli Talvivaaran viestintä, jonka Procom oli palkinnut hyvänä, kun taas Tutkivien journalistien yhdistys oli palkinnut Suomen luonnon toimittajan Juha Kauppisen Talvivaara-jutut, Eduskunta II -näytelmän ohella.
Palaamme Pietiläisen minulle esittämään kysymykseen: mitä itse olet salannut. Tässä vastauksen korvikkeena esitetyssä kysymyksessä tiivistyy moni asia.
Ensinnä, niin avoimuuteen kuin vannovatkin, toimittajat välttelevät viimeiseen asti vastaamista omaa ammattiaan koskeviin kysymyksiin. Toiseksi, toimittajien näkemyksen mukaan viestintä on sen miettimistä, mitä salataan ja mitä ei – mikä on tietenkin aivan naurettava kuvitelma.
Pietiläiselle ja kumppaneille tiedoksi: viestintä on tavoitteellista toimintaa, niin kuin kaikki järkevä ihmistoiminta. Vaikeinta viestinnässä on jättää puhumatta niistä positiivisista asioista, jotka eivät tue viestinnän tavoitetta.
Pietiläisen typerä ohje – kertokaa kaikki – ei sovi edes journalismiin. Vai oletteko milloinkaan nähneet lehtijuttua, jossa kerrottaisiin ”kaikki”?
Ette tietenkään. Journalismi on valikoimista, siis sen valikoimista, mitä julkistetaan ja mitä ei. Mutta journalistin, tai Pietiläisen mukaan tällaista valikointia ei saisi tehdä kukaan muu kuin journalisti. Kaikkien muiden pitää kertoa ”kaikki”.
Tosin journalisti ymmärtää yskän heti, jos häneltä kysyy, pitäisikö esimerkiksi journalistisen työyhteisön – siis toimituksen – sisäisistä asioista kertoa maailmalle ”kaikki”. Hän ymmärtää heti, että ei pidä, minkä jälkeen saamme kuulla lukuisia tekosyitä, täsmälleen niitä samoja, mistä journalistit syyttävät kaikkia muita.
Otamme esimerkin. Viime kevättalven aikana saimme kuulla, että journalistien ammattilehti Journalistissa oli työsuhteisiin ja johtamiseen liittyviä, oikeuteen asti johtaneita riitoja. Ne olisivat olleet erittäin kiinnostavia paitsi Journalistiliiton jäsenten, myös meidän muiden kannalta.
Mutta luuletteko, että Journalisti tässä yhteydessä kertoi ”kaikki”?
Ei tietenkään. Se ei kertonut mitään.
Procomin keskustelun ehkä mielenkiintoisimmassa osassa Pietiläinen ilmoitti, että hän ei ole vallankäyttäjä. Tämä herätti yleisössä yleistä hämmennystä.
Saukkomaa sanoi, että hän on kuullut tämän ennenkin ja ihmetteli: ”Miksi tämä on niin vaikeaa. Jospa nyt vain muodostaisit huulillasi nämä sanat, edes yhden kerran, toisella kertaa se on jo helpompaa: ’Minä olen vallankäyttäjä’”.
Pietiläinen oli oikeasti hämmästyneen näköinen. Hän aivan selvästi ei käsitä, missä mielessä hän olisi vallankäyttäjä.
Mutta ei sitä ymmärrä moni muukaan. Muistammehan, että jopa Kalevi Sorsa sanoi pääministeriaikoinaan näin: ”Valta. Se on ihmeellinen asia. Ei sitä ole täällä näkynyt.”
Sorsan tapauksessa tämä saattoi olla siinä mielessä ymmärrettävää, että poliitikko ei ehkä ole kovin usein aidossa valintatilanteessa. Sen sijaan kuukausipalkkaa nauttiva journalisti tekee valintoja lukuisia kertoja päivässä.
Ja se ei muka ole vallankäyttöä.
sunnuntai 26. toukokuuta 2013
Nylén teki tyypilliset kehnot
Eniten vihreässä liikkeessä hämmästyttää sen kyky löytää keinot, miten ympäristöä suojellaan ympäristölle mahdollisimman tuhoisalla tavalla. Liikkeessä esimerkiksi elää sitkeä harhaluulo, että jos kaikki alkaisivat kasvissyöjiksi, luonto olisi pelastettu.
Näkemys perustuu olemattomaan ymmärrykseen luonnon toiminnasta. Se syyllistyy ympäristönsuojelijan kuolemansyntiin, kun se ottaa arvioitavasta kokonaisuudesta, ruokataloudesta, vain itselleen sopivan osan ja väittää sen edustavan koko kokonaisuutta.
Tässä se osa on selvä. He sanovat – aivan oikein – että kasvispohjainen valkuaisainekilo saadaan tuotettua eläintuotantoa pienemmällä pinta-alalla. Tällä perusteella kasvinviljely olisi siis tehokasta, eli ympäristöystävällistä.
Toisaalta, kasvinviljely perustuu aina yhden lajin viljelyyn samalla hehtaarilla. Tätä kutsutaan monokulttuuriksi, ja se on täsmälleen päinvastainen asia kuin biodiversiteetti, eli luonnon monimuotoisuus.
Biodiversiteetti on luonnon selviämisen perusedellytys. Kasvinviljelyn tehokkuus taas perustuu nimenomaan biodiversiteetin tuhoamiseen. Ja tämän tuhon korjaaminen on kaiken ekologisen, eli onnistuneen maatalouden edellytys.
Keinoja biodiversiteettituhon korjaamiseen on useita, mutta vain yksi niistä on ylivoimainen: eläintuotanto. Eläinten tuottama lanta on se, millä biodiversiteetti palautetaan peltoon kaikkein ekologisimmin.
Eläintuotanto ei kuitenkaan kannata, ellei joku maksa niiden eläinten kasvattamisesta. Toistaiseksi muita halukkaita ei ole löytynyt, kuin lihaa syövä ihminen.
Toki luontokin voidaan panna maksamaan. Se voidaan tehdä käyttämällä uusiutumattomista luonnonvaroista tehtyjä lannoitteita. Esimerkiksi tätä tarkoitetaan tehomaataloudella.
Ekologisessa maataloudessa taas lihansyöjä korjaa sen biodiversiteettituhon, minkä kasvissyönti aiheuttaa.
Mutta on vihreillä tässä asiassa toinenkin kuolemansynti. Siihen syyllistyi esseisti Antti Nylén Suomen luonto -lehdessä 5. huhtikuuta.
Nylén oli lukenut New York Times -lehden keräämiä lihansyöjien puolustuskirjoituksia ja havainnut, että lihansyöjät eivät suostu puhumaan lainkaan tehotuotannosta, vaan perustelevat lihansyöntiä juuri siten kuin minä yllä, luonnonmukaisella tuotannolla.
Nylénin mukaan pitäisi puhua todellisuudesta, siis tehotuotannosta. Tämä tietenkin käy, kunhan se koskee myös kasvissyöntiä. Sen taakka ei tässä suhteessa olekaan pieni.
Siihen kuuluvat esimerkiksi geenimuuntelu ja jopa eläinrääkkäys: Yhdysvalloissa tehdään maissista sellaistenkin eläinten rehu, jotka eivät sitä voi syödä, mikä vaatii mittavat teolliset prosessit.
Mutta eihän tällainen Nylénille käy. Lihan suhteen hän haluaa puhua tehotuotannosta, kasvisten suhteen luomusta. Tämä on se toinen kuolemansynti: verrata yhden huonoa toisen hyvään. Näin voi osoittaa mitä haluaa.
Kuuluneeko esseistin ammattipätevyyteen ajattelun selkeys tai jonkinlainen toisten kunnioitus? Kummassakaan Nylén ei ansioidu.
Sinänsä ehkä tarpeellinen kasvissyönnin lisääminen ansaitsisi puolustajakseen parempaa.
Kirjoitus on julkaistu Tekniikka&Talous-lehdessä 17.5.2013.
sunnuntai 5. toukokuuta 2013
Hyvinvointivaltion on tuotettava
Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Risto E. J. Penttilä puhui äskettäisillä Bioenergiapäivillä biotalouden roolista Suomessa. Hän puuttui myös historiaan ja ilmoitti olevansa eräässä kohtaa eri mieltä Pekka Himasen ”oikein hyvien raporttien” kanssa: kun Himanen haluaa perustaa hyvinvointivaltio 2.0:n, Penttilä sanoi sen menneen ja vaati hyvinvointivaltio 3.0:aa.
Kummankin käsityksen mukaan hyvinvointivaltio perustettiin sodan jälkeen ja ennen kaikkea 1960- ja -70-luvuilla. Himasen mukaan se kuitenkin eli näihin päiviin asti, kun taas Penttilän mukaan se kaatui 1990-luvun alun lamassa, minkä jälkeen meillä oli Nokia-vetoinen hyvinvointivaltio 2.0.
Kumpaakin käsitystä leimaa tietämättömyys ‒ toivottavasti se on sitä eikä pimittämistä ‒ sen ensimmäisen hyvinvointivaltion luomisesta. Kumpikin näkee asian niin, että hyvinvointivaltio on jotakin, jolle pitää löytyä ”ulkopuolinen” maksaja.
Ensimmäinen hyvinvointivaltio kuitenkin onnistui niin hyvin, koska se maksoi itse itsensä. Esimerkiksi Pekka Kuusen kirjasta 60-luvun sosiaalipolitiikka selviää oikein hyvin, että hyvinvointivaltion tarkoitus oli luoda uutta kysyntää lisäämällä tasa-arvoa ja rakentamalla turvaverkkoja.
Tämä myös onnistui, mistä seurasi arvaamaton määrä taloudellista toimeliaisuutta, eli hyvinvointia.
Hyvinvointivaltion tarkoitus ei siis ollut kakun jakaminen, vaan sen kasvattaminen. Tämän on unohtanut ennen muuta elinkeinoelämä, joka kuitenkin hyötyi siitä eniten suhteessa antamiinsa panostuksiin.
Tämä taas johtunee siitä, että meillä ei ole perinteistä länsieurooppalaista konservatiivista ymmärrystä ‒ tai puoluetta tai liikettä ‒ siitä, että yrittäjän menestys ei voi koskaan olla yhteiskunnan tavoite, vaan keino. Eikä siitä, että sana elinkeinoelämä pitäisi ottaa kirjaimellisesti: kyse on ihmisten elinkeinoista, ei tavasta haalia lisää mammonaa yrityksille ja niiden omistajille.
Suomalaisen oikeiston keskenkasvuinen näkemys yhteiskunnasta ei ollut vaarallista niin kauan kuin yrittäjän ahneuden aatteeksi korottanut kokoomus ei ollut vallassa. Mutta nyt kun se on, ideologinen alastomuus on käymässä ilmeiseksi.
Palvomalla yksien ahneutta ei rakenneta yhteiskuntaa vaan tuhotaan se. Korkeintaan sillä rakennetaan lyhyen aikavälin kannatusta.
Vai mistä luulette johtuvan, että iso osa kansalaisista ei enää ymmärrä, että yritykset tekevät tuotteita ja palveluita meille kaikille, eivätkä vain voittoa omistajilleen. Jopa toimittajille saa nykyään selittää, että puita kaadetaan, jotta saataisiin niitä taloja, sitä paperia ja niitä pahvipakkauksia, mitä sinä ja minä tarvitsemme, eikä siksi, että yritykset vain haluavat kaataa puuta.
Ongelma ei ole yksin kokoomuksen. En ole useinkaan kuullut niin raskasta yrittäjiin kohdistunutta pilkkaa, mitä harrasti Perheyritysten liiton toiminnanjohtaja Matti Vanhanen, kun hän taannoin TV1:n A-Studiossa väitti yritysten investoivan halukkaammin, jos investoinnin tuloksena syntynyt voitto… ei, ei voitto, vaan sijoitusmarkkinoiden voitosta perittävä vero olisi yrityksestä nostettavan osingon veroa pari prosenttiyksikköä suurempi.
Jos suomalaiset yrittäjät ajattelevat näin, jos he investoivat parin prosenttiyksikön verosäästö mielessään ‒ mitä en usko ‒ ei todellakaan ole ihme, jos yrittämistä ei saada tässä maassa kannattamaan.
Hyvinvointivaltiota ei voi pelastaa, koska kukaan ei mietikään, miten sen saisi maksamaan itse itsensä. Ongelma ei siis ole, kuinka saamme sille rahaa jaettavaksi, vaan kuinka saamme sen tuottamaan.
Toistaiseksi en ole nähnyt tästä visioita, saati vanhanaikaisia ehdotuksia.
tiistai 30. huhtikuuta 2013
Joosef ‒ kaikkien aikojen vappuisä
Lapinlahtelainen rehtori Petri Järveläinen piti tänä aamuna Aamuhartauden Yleisradion Radio ykkösessä. Hän puhui Jumalan kasvoista, jotka ”ovat niin kirkkaat, ettei ihminen voi niitä nähdä”.
Siksi tarvitaan naamari. Kun Jumala esimerkiksi Herran siunauksen toivomalla tavalla kääntää kasvonsa ihmisen puoleen ja lupaa hänelle Rauhan (iso R, HM) ‒ mikä on yksi maailman innostavimmista lupauksista, Jumala lupaa syvän mielenrauhan maailman melskeissä ‒ hän ei voi kääntää kasvojaan ihmistä kohti ilman naamaria, muuten ihminen tuhoutuisi.
Järveläinen muisteli isänsä roolia vappuhulinoissa, mikä tuntui tutulta, eikä vain vapun suhteen. Isälle oli annettu vappunaamari, jonka takaa hän katsoi etäältä vaimonsa ja lastensa kevätiloa vähän vaivautunein, mutta siis peitetyin ilmein.
Isä katselee elämää kuin Joosef. Mitäpä muuta Joosef oli omassa perheessään kuin ulkopuolinen?
Me emme tiedä Joosefista paljoakaan, mutta sentään sen, että hän oli puuseppä, eräänlainen esiteekkari. Myöhemmin Joosef korotettiin työläisten ja asunnottomien suojeluspyhimykseksi ja katolinen kirkko viettää hänen muistopäiväänsä. Kappas vain, ensimmäisenä toukokuuta.
Me emme tiedä, mikä oli Joosefin näkemys ikääntyneen vaimonsa Marian lapsentekomahdollisuuksista. Sen tiedämme, että Maria itse ei niihin uskonut.
Marian siskon, Elisabetin hedelmällisyyteen taas ei uskonut edes hänen miehensä, pappi Sakarias. Liioin ei siihen uskonut enkeli Gabriel, joka ilmestyi Sakariakselle ja sanoi, että kaikesta huolimatta Elisabet synnyttää pojan, jolle on annettava nimeksi Johannes ‒ myöhemmin Kastajana tunnettu.
Epäuskonsa johdosta Sakarias sai kärsiä mykkyyttä Johanneksen syntymään asti.
Vasta kuusi kuukautta tämän jälkeen tuli Marian vuoro. Siis Marian. Toisin kuin papille, puusepälle ei kerrottu mitään.
Nyt pojan nimeksi piti antaa Jeesus. Gabrielin mukaan pojasta tulisi ”suuri, ja hänet pitää kutsuttaman Korkeimman Pojaksi, ja Herra Jumala antaa hänelle Daavidin, hänen isänsä, valtaistuimen, ja hän on oleva Jaakobin huoneen kuningas iankaikkisesti, ja hänen valtakunnallansa ei pidä loppua oleman”.
Kuten tunnettua, Maria epäili. Mutta epäilikö Joosef?
Arvata saattaa. Gabrielilta saadun ilmoituksen perusteella Marialla lienee ollut hyvä syy hyysätä poikaa kotona kolmikymppiseksi asti ‒ varsinainen peräkamarin poika, josta Gabriel ei luvannut edes sitä mitä Johanneksesta, että hän ei käyttäisi alkoholijuomia.
Jos Joosef napisikin, meille sitä ei ole kerrottu. Joosef varmasti tunsi Sakariaan ja Elisabetin tapauksen. On jälkiviisautta sanoa muuta kuin että jäljet pelottivat.
Ryhdyttyään kutsumukseensa, jota hänelle välitti joko äiti, Pyhä Henki tai molemmat, Jeesus viimein, noin 30-vuotiaana lähti maailmalle. Jos se helpotti Joosefia, se oli väliaikaista.
Melko pian Jeesus mellakoi mukaansa joukon opetuslapsia, hankki itselleen maineen liuhupartaisena vallankumouksellisena ja tuomittiin kuolemaan jotakuinkin terroristina. Mitä mieltä Joosef ‒ tai edes Maria ‒ oli kaikesta tästä, sitä meille ei ole katsottu arvolliseksi kertoa.
Järveläisen sanoin, Jumalan ensimmäiset edustajat lapsen elämässä ovat vanhemmat. Me tiedämme, että tämänkin perheen isä hoiti velvollisuutensa tinkimättä niin perhettään kuin valtiota vastaan.
Edes veropakolaiseksi Joosefia ei voi syyttää, sillä hänhän nimenomaan hakeutui toiselle paikkakunnalle veronmaksuun ‒ aikana, jolloin toiminnalla ei ollut vielä minkäänlaista traditiota.
Kuollessaan Jeesus puhui isästään, joka hylkäsi hänet, mutta jonka käsiin hän kuitenkin antoi henkensä. Puhuiko Jeesus siitä isästä, jota olemme kuvitelleet, siis Jumalasta, vai Joosefista? Ehkä molemmista.
Vappuna, Joosefin muistopäivänä me isät ja miehet saamme kuitenkin olla Jumalan vappunaamareita. Järveläisen sanoin, se on meille suuri kunnia.
Petri Järveläisen Aamuhartaus on kuunneltavissa Ylen Areenassa 30 vuorokauden ajan.
torstai 28. maaliskuuta 2013
Terveisiä ruokahelvetistä
Hevosgate se vasta onkin gate. Minäkin jouduin tunnustamaan, että olin väärässä.
Ihmettelin kovin, miksi kukaan sekoittaa kalliimpaa hevosenlihaa halvempaan naudanlihaan – mikä ansaintalogiikka? Kunnes kuulin, että ei se hevosenliha mitään kallista ole.
Se oli vain yksi hevosgaten tyrmistyksistä: miksi ei ole, onhan se sentään paljon parempaa kuin naudanliha.
Kysymys on tietenkin markkinoiden logiikasta. Jotkut sanovat, että se johtaa laadukkaampien tuotteiden voittoon.
Suomalaisessa ruokakaupassa se kuitenkin johtaa vain halvempaan. Siihen on monta syytä. Onneton ruokajournalismi, kirjaimiin K ja S tiivistyvä ruokahelvetti, kaiken kruununa vähään tyytyvä, tietämätön kuluttaja.
Valtakunnan päälehdestä olemme saaneet lukea sellaisenkin hulluuden, että nykyään kalasta ja lihasta halutaan käyttää vain puhtaat lihat, ”koska maku on tärkein”. Lehdessä ei siis tiedetä, että ruoan maku tulee aina nimenomaan kaikkien syötävien eliöiden sivuosista: kylkirimpsusta, sivulihoista, päästä, pyrstölihoista, maksasta, munuaisista, aivoista, kamarasta, rapuvoista.
Katsokaa leijonalaumaa. Minkä etuoikeutetut urokset syövät ensimmäisenä? Sisäelimet.
K ja S ovat painaneet suomalaisen ruokakulttuurin niin alas kuin se on tarjonnalla mahdollista painaa. Kunnollisia leikkeleitä etsiessään löytää vaikkapa kymmenittäin erilaisia keittokinkkuja, jotka maistuvat kaikki samalle eivätkä edes niin hyvälle kuin perinteinen lauantaimakkara.
Miten selvitä tästä viidakosta?
Etnisissä kaupoissa kaikki ruoka on hyvää ja edullista. Niistä saa maistuvimmat vihannekset, tuoreena pakastetut kanat, kalkkunat, naudat ja lampaat, niistä tehdyt makkarat ja muut. Vain sikaa ei ole, sattuneista syistä.
Sitä taas löytyy Virosta. Pelkästään hintaa koskeva suomalainen joulukinkkukeskustelu voitaisiin unohtaa ja ostaa Virosta kinkut, koska ne maistuvat kinkulle.
Tallinnassa ei tarvitse mennä Stockmannille asti. Esimerkiksi sataman Rimin, joka on muuten K-kauppa, kalavalikoima hakkaa jokaisen suomalaisen Citymarketin.
Tämä pätee niin tuoreeseen kuin säilykkeeseenkin. Yksin sillivalikoima on metrikaupalla pidempi kuin Cittarissa, josta ei saa edes kuivattua kalaa.
Erikoisuuksia löytyy Sataman Torilta. Kuten savustettuja viiriäisiä ja sesongin aikaan monenlaisia verimakkaroita.
Suomessa verimakkaroista tunnetaan vain musta makkara, joka on oikeastaan ryynimakkara. Silti verimakkaroiden kirjo on Suomessakin perinteisesti laaja.
Torilla on jopa savustettuja kalanruotoja. Voiko kuvitella, että suomalainen ruokamafia tarjoaisi savustettuja kalanruotoja? Asiakkaatkin saattaisivat loukkaantua.
Niin, ne asiakkaat. Suomalaiselle kuluttajalle kelpaa vain kaikkein halvin tarjouslihapulla, minkä päälle hän veisaa kaupan opettamana virttä, että se juuri on sitä laaturuokaa.
Lyhyessä ajassa kuluttaja on – kaupan ja onnettoman ruokajournalismin tukemana – unohtanut, mitä savustetuista kalanruodoista voi tehdä. Eikä ruokamafia halua sitä kertoa, koska sittenhän se ei saakaan myytyä sitä euron pakasteseitipakettia.
Suurin syyllinen suomalaiseen ruokakulttuuriin onkin suomalainen kuluttaja, tuo vähään tyytyvä ja vähän tietävä paimenpoika.
Kirjoitus on julkaistu Tekniikka&Talous-lehdessä 15.3.2013.
maanantai 4. maaliskuuta 2013
Halvalla – hinnalla millä hyvänsä
Joskus aikaan iisalmelaiset ylpeilivät sillä, että kaupunki on viimeinen, jonne tehdään ohitustie. Jos tämä on totta, Iisalmen olemassa oleva ohitustie osoittaa kaupungin mielipiteen merkityksen.
Ohikulkutien vastustaminen on meillä outoa. Merkitseehän ohikulkutie edistystä. Merkitseehän?
Kukaan ei vain tullut ajatelleeksi, että ohikulkutie ottaisi huomaansa ensiksi nuorison, sitten kaupan ja lopulta koko kylän. Mutta vaikka tämä kaikki on tiedossa, ohitusteitä tehdään edelleen?
Mikä suomalaisten geeneistä on se, mikä haluaa tuhota lähiympäristön?
Niitä on kaksi: K ja S. Näistä S on osuuskunta, jossa on lukuisia hallintoneuvostoja. Yhtäkään näihin hallintoneuvostoihin valittua ei kiinnosta, millaisia hirviöitä osuuskunta ympäristöömme rakentaa.
Neuvostot on kuitenkin valittu vapailla vaaleilla. Eivät sitä tee siis he, vaan me.
Siis sinä ja minä, K ja S – me emme välitä, miltä asuinympäristömme näyttää. Meille tärkeintä on halpa hinta, hinnalla millä hyvänsä.
Matkailin viime kesänä pohjoiskalotilla. Ja hämmästyin.
Ajoimme Uumajasta Mo i Ranaan, sieltä Narvikiin ja takaisin Suomeen. Emme nähneet yhtäkään ohitustietä. Siis emme yhtäkään.
Liikenne ”jyräsi” kaikessa sovussa aivan kaikkien keskustojen – Uumaja, Lycksele, Storuman, Mo i Rana, Fauske, Narvik – läpi. Jos oli ongelmia, autot ajoivat hitaammin.
Suomalainen liikenneinsinööri viisastelee tähän, että esimerkiksi Norjan vuoristossa ei vaan voi rakentaa ohitustietä. Ehkä, mutta miksi jouduimme ajamaan myös Uumajan, Lyckselen ja Storumanin keskustojen läpi? Ja kyllähän tilaa on Norjassakin, insinööri osaa kyllä mennä kallion läpi.
Sitten Suomi-insinööri sanoo, että ohitustietä pääsee nopeammin perille. Muiden insinöörien arvioiden mukaan jopa jokusen minuutin aiemmin.
Mutta onko kukaan kysynyt, mitä ihminen tekee näillä minuuteilla? Tarvitseeko hän niitä? Ovatko ne sopiva hinta elinympäristömme tuhoamisesta?
Suomessa tätä ei ole mietitty, enkä tiedä, onko mietitty muuallakaan Pohjoiskalotilla. Silti vain me olemme pilanneet kotiseutumme ohitusteillä.
Edellä kirjoitettuun on kaksi poikkeusta, jotka todellakin vahvistavat säännön.
Ensin on Rovaniemi, jonka ohitustie ei itse asiassa ohita, vaan menee läpi. Olkaa onnellisia, rovaniemeläiset, kuilun päälle tullaan rakentamaan enemmänkin.
Toinen on Haaparanta.
Muistan, kun opiskeluaikoina liftasimme Haaparantaan rasvareissulle. Silloin kaupungin keskusta oli vilkas ja kukoistava.
Sitten tulivat suomalaiset typerine ideoineen. Nyt Haapatornio on yhtä kuin rajan ylittävät Ikeat ja Citymarketit.
Haaparannan vanha keskusta on kuollut. Kannattiko tämä yhteispohjoismainen itsemurha?
Kuvaavinta on lähteä Torniosta etelään. Moottoritie on yhtä leveä kuin pitkäkin. On todella helppoa ohittaa Kemi.
Toki vain fyysisesti. Mieleni palaa aina Lappiin, vaikka tämä onkin tällä tietoa viimeinen kolumnini Lapin Kansassa, maakuntieni ykköslehdessä.
Jos pääsit tänne asti, kiitän sinua sietämisestä. Se on rehellisempi nimitys suvaitsevaisuudelle.
Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 3.12.2012.
perjantai 15. helmikuuta 2013
Yhä huonommin, yhä huonompaa
Yleisradio on tuhonnut Radio Suomen tasoa viime vuodet oikein kaksin käsin. Siksipä en oikein enää viitsi kuunnella radiota muuten kuin tavan takia. Olen nimittäin myös kyllästynyt yhtämittaiseen kanavanvaihtamiseen.
Radio Suomesta haluaisi kuunnella ennen muuta asiaa, siis järjellistä puhetta. Niinpä tuho aloitettiin korvaamalla asiapuhetta musiikilla, jota häpeämättä kutsutaan laaduksi. Esimerkiksi lauantaiaamun toimitetut alueohjelmat vaihdettiin halvimpaan mahdolliseen, puhelintoivekonserttiin.
Jäljelle jääneeseen puheeseen tunkeutuvat omituiset ylisanat. Kerrankin kuulin parin tunnin sisään, että Radio Suomen toimittaja Iiris Mattila on ”iki-ihana” – ketä kiinnostaa, Olavinlinnan ympäristö on ”henkeäsalpaava” – ihan hyvin siellä on henki kulkenut, Tangomarkkinoiden (tuleva) finaali on ”ikimuistoinen” ja sen osanottajat ovat ”superfinalisteja”.
Sanomatta jäi, että markkinoita sponsoroi Yle.
Myös viitseliäisyys on kortilla. Aiemmin viimeinen, ennen aikamerkkiä tuleva musiikkikappale osattiin aloittaa niin, että se loppui sopivasti ennen aikamerkkiä. Nyt ei yritetäkään osua, vaan kappaleen loppu häivytetään lähes aina. Näin Radio Suomi kunnioittaa sitä korkeatasoista musiikkia, mitä se valehtelee lähettävänsä.
Kerran häivytettiin jopa tilattu kuunnelma. Toisella kertaa se katkaistiin keskeltä aikamerkin viimeiseen piippaukseen. Minusta tällainen on jo törkeää.
Sääennusteet ovat aivan outoja. Usein ne eivät edes ennusta, vaan toteavat, että sää on ”hyvää” – siis kaupunkitoimistossa istuvan toimittajan mielestä. Tuulesta ei yleensä sanota sanaakaan, vaikka se saattaa esimerkiksi vesillä liikkujalle olla se tärkein tieto.
Sateesta puhutaan. Viime kesänä Turun radio intoutui ”ennustamaan”, että ”sade loppuu aikanaan”.
Esimerkiksi minun mökilleni kuuluvat Turun, Porin ja Helsingin lähetykset. Usein ne onnistuvat tekemään samalle paikalle kolme, täysin erilaista säätiedotusta.
Radio Suomi on aina ollut uutiskanava, ja yrittää olla sitä edelleen. Silti kanavalta kuulee yhä enemmän samaa juttua pitkin päivää.
Usein se on lainaus Ylen edellisen illan tai aamun ohjelmista. Ylelle uutinen onkin se, mikä on sanottu Ylen haastattelussa, oli se sitten mitä tuubaa hyvänsä.
Radio-osaamisen perusteita on, että uutisen ensimmäinen sana ei saa olla ratkaiseva uutisen ymmärtämisen kannalta, ja jos se sitten onkin, sitä pitää toistaa uutisen mittaan.
Radiouutiset toimii päinvastoin. Niinpä kuulemme paljonkin tapahtunutta, mutta emme esimerkiksi tiedä, missä maassa se on tapahtunut, kun se ensimmäinen sana meni ohi eikä sitä takuulla sanota uutisessa toista kertaa.
Pahimmillaan veltto uutistyö suorastaan hankaloittaa elämää.
Syksyllä kerrottiin ampumistapauksesta Helsingissä. Ensimmäinen sana kertoi sen A:lla alkavan talon nimen, missä ammuttiin, toista kertaa sitä ei kerrottu.
Syntyi vakava huoli läheisistä, kunnes muilta kanavilta selvisi, että ammuttu olikin Aikatalossa eikä työpaikallani Autotalossa.
Että kiitos näistäkin sydämentykytyksistä.
Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 18.11.2012.
maanantai 4. helmikuuta 2013
Likainen tupla – HS 18.1.
Muistanpa olleeni puolustusvoimien tiedotustilaisuudessa joskus kauan sitten, jolloin asiat olivat vielä yksinkertaisia. Silloin haastattelemani upseerin mukaan sotilaat eivät edes saaneet osallistua poliittiseen keskusteluun, mutta eivät halunneetkaan, koska se on kumminkin niin naiivia.
Tämä on tullut mieleen viime aikoina useammankin kerran. Voisin väittää, että vaikka olisikin ollut naiivia, ei missään tapauksessa niin naiivia kuin nyt.
Viimeaikaisia hulluuksia on pohjustettava aiemmilla, koska muuten ne eivät avaudu. Muistellaan, mitä puolustusministeri Carl Haglund sanoi, kun häneltä kysyttiin, mikä on muuttunut, kun Suomi nyt kannattaa Islannin ilmavalvontaa ja muutama kuukausi sitten ei kannattanut.
Haglundin vastaus oli tyrmistyttävä: oikeastaan mikään ei ole muuttunut. Linja on muuttunut täsmälleen päinvastaiseksi, mutta oikeastaan mikään ei ole muuttunut.
Kun ruotsalaiset sitten esittivät, että Suomi ja Ruotsi hankkisivat yhteisiä aseita, Haglund loihe lausumaan: Suomi ilman muuta antaa apua, jos Ruotsi joutuu hyökkäyksen kohteeksi.
Jostakin syystä tähän ei puuttunut kukaan. Olemmeko me siis yhtä mieltä siitä, että jos vaikkapa Ruotsin eteläosaan kohdistuu hyökkäys, sanokaamme vaikka idästä, me ilman muuta riennämme avuksi?
Jos olemme, kannattaisin kuitenkin vaihtoehtoa, jossa Skåneen ensisijaisesti lähtisi joku muu porukka kuin se, mikä on lähinnä itärajaa. Siis Suomen itärajaa.
Kun olen sanonut näin, minulta on kysytty, että eikö tilanne kuitenkin ole aika epätodennäköinen. Mitäpä tuohon vastaisi?
Voisi kuitenkin yrittää vaikka näin: onko se niin, että jos tilanne on epätodennäköinen, Suomen puolustusministeri saa sanoa siitä mitä puuta heinää haluaa?
Sitten Haglund ilmoitti, että ruotsalaisten ehdotus vaatisi vähintäänkin valtiosopimuksen, ellei peräti puolustusliiton perustamista. Aina niin infantiilit toimittajat kävivät tämän lausunnon kimppuun ja alkoivat väittää, että Haglund esittää puolustusliittoa.
Siis jos minä sanon, mitä sinun esityksestäsi seuraa, siitä tuleekin minun esitykseni. Missä vaiheessa toimittajat ovat muuttuneet näin pöljiksi?
Ehkä siinä vaiheessa, missä he rientävät kysymään seuraavalta narrilta, että mitäs mieltä olet mokomasta. Sellaiseksi antautui presidentti Sauli Niinistö, joka ilmoitti, että mitään sotilasliittoa Ruotsin kanssa ei tehdä.
No hohhoijaa – olisiko ollut viisasta sanoa, että eipä sellaista ole kukaan kyllä esittänytkään.
Kaikki tämä taustalla kannattaa sitten alkaa tavata Helsingin Sanomia, joka julkaistiin 18.1. Ensinnä on juttu hankkeesta rakentaa Suomelle kyberpuolustus.
Jutusta käy ilmi, että kyberpuolustusta on mahdoton organisoida, koska sosiaalidemokraatit ovat tulleet tulokseen, että maallemme ei saa rakentaa valmiutta kyberhyökkäykseen. Mutta jutusta ei käy ilmi, mikä on sosiaalidemokraattien perustelu kannalleen.
Se olisi hyvä tietää. Ihan vaan siksi, että ei tätä maata voi ilman sosiaalidemokraatteja puolustaa.
Vaikeneminen pelottaa. Onko sosiaalidemokraatit vallannut haloslainen ajattelutapa, jossa uskotaan, että kyllä meille ollaan kilttejä, jos mekin ollaan kilttejä?
Tämähän on Suomen ulkopoliittisen linjan puolikas – se toinen puolikas teki siitä linjasta vahvan, siis kaikille mahdollisimman vakuuttava sotilaallinen puolustuskyky ja -tahto.
Minkä hyvänsä strategiapelin – vaikka nyt edes Afrikan Tähden – pelaajalle on itsestään selvää, että pelkällä puolustamisella ei pärjää lainkaan. Suomen maanpuolustus ei kuitenkaan ole mikään peli, vaan totista totta. Olisi valtavan mukava uskoa, että myös demarit olisivat tätä mieltä.
Avaamme seuraavan aukeaman, siis Helsingin Sanomissa. Havaitsemme, että presidenttimme ilmoittaa, että Suomi puolustaa koko maata. Pitäisikö kysyä, mitä maata.
Ei sillä, että presidentti voisi muutakaan sanoa? Sen sijaan kysymys kuuluu, onko tämä uutinen – onhan Helsingin Sanomat kuitenkin oman ilmoituksensa mukaan uutislehti.
Onko uutislehden välttämättä painettava presidentin sanat, vaikka ne tiedetään roskapuheeksi? Vaikka tiedetään, että ne on annettu vain siksi, että muutakaan ei voi sanoa.
Ja tätä miettiessä kannattaa muistaa, että tuo ylivoimainen Nato ei edes suunnitellut Pohjois-Norjan pitämistä, jos kylmän sodan aikana olisi tullut riita Neuvostoliiton kanssa.
Mutta kuten sanotaan, Niinistö rauhoitteli. Se onkin ainoa Suomen ulkopolitiikan pitkä linja.
Niinistön mukaan yhteisten aseiden hankkiminen Ruotsin kanssa on vain normaalia ”pooling and sharing” -periaatteen toteuttamista. Näin meille kerrotaan kaikille tarkoitetussa Helsingin Sanomat -nimisessä päivälehdessä, mutta mitä tuo periaate tarkoittaa, sitä meille pöljille ei tietenkään kerrottu.
Mutta ehkä silläkään ei ole merkitystä, kahdesta syystä: meidän ei tarvitse ymmärtää eikä lausunto kokonaisuudessaan kumminkaan tarkoita mitään.
Maalaisjärjelle on kuitenkin selvää se, mitä Haglund jossakin yhteydessä sanoi, että oli periaate mikä hyvänsä, niin ei saa käydä, että sotaa käydään täällä ja aseet ovat toisaalla.
Poliittisten johtajien epäuskottavuuden kruunasi saman sivun juttu otsikolla ”Mullistavaa ei ole vireillä”. Vaikka kuinka haluaisi uskoa otsikon sanomaan, koko sen alla oleva teksti viittaa päinvastaiseen – että nimenomaan jotain mullistavaa on vireillä.
Mutta sehän on Suomen ulkopolitiikan pitkä linja, että ”mitään mullistavaa ei ole vireillä”.
Siksi kysynkin, jos Suomella on joku ulko- tai puolustuspoliittinen linja, että eikö voisi jo palkata jonkun, joka miettisi edes hetken, mitä siitä sanotaan ulospäin.
Jos sellaista linjaa taas ei ole, ketään on turhaa palkatakaan – järkevän puheen luominen järjettömästä on mahdoton tehtävä.
torstai 24. tammikuuta 2013
Joukkokeisarilla ei liene vaatteita
Takavuosina kävimme jonkinlaisen väännön saadaksemme metsäministeriön ymmärtämään, että sähköinen verkkoäänestys ei ole hyvä tapa arvioida minkään tärkeän asian ‒ tässä tapauksessa metsälain ‒ kannatusta. Ei, vaikka se vaatisi rekisteröintiä ‒ jokainenhan voi käytännössä rekisteröityä kuinka monella nimellä hyvänsä.
Tämäntyyppisiä lähestymistapoja kutsutaan joukkoistamiseksi. Niiden perustelu on pelottavan populistinen.
Toimittaja Jani Kaaro kirjoitti (HS, 7.1.2013): ”Miksi kaupungit ja valtio tilaavat mansikoita maksavia selvityksiä kapealle sektorille erikoistuneilta konsulenteilta, kun he voisivat koota maallikkoja amatööriraateihin pohtimaan samoja kysymyksiä? Maallikkojen raadit olisivat varmasti kelvollisia pohtimaan sellaisia kysymyksiä kuin kuinka ratkaista Helsingin lumiongelmat.”
Joissakin yhteiskunnissa ”konsulentit” onkin korvattu valaistuneilla maallikoilla. Yleensä siitä ei ole seurannut hyvää. Eivät maallikot ole ‒ talkootyön lisäksi ‒ esittäneet Helsingin lumiongelmiinkaan juuri ratkaisuja.
Voi silti olla, että eteenpäin on päästy. Kaaro kertoo kolme onnistuneen joukkoistamisen edellytystä: joukon jäsenillä on oltava perustietoa kyseessä olevasta asiasta, he tulevat mahdollisimman erilaisista taustoista ja he saavat toimia itsenäisesti.
Tuolla tavalla hyötyä saattaa olla, mutta vain saattaa. Näyttää nimittäin siltä, että käytetyt raportointimenetelmät ‒ ainakin ne, mitä niistä näkyy julkisuuteen ‒ hävittävät kaikki nämä hyödyt.
On aivan varma, että jos joukosta ilmaantuu yksikin uusi idea tai heikko signaali, se hukkuu heti, kun joukkoistajat alkavat yhdistellä niitä kohorteiksi, summaluvuiksi ja graafeiksi. Näin saaduissa tuloksissa taas ei ole yleensä mitään, mitä ei olisi jo kirjattu virallisiin raportteihin ja suunnitelmiin tai puolueohjelmiin.
Kun Espoo käytti joukkoistamista strategiansa laadinnassa, sille selvisi, että espoolaiset haluavat kaupungiltaan ”toimivaa liikennettä” ja ”hyviä palveluita”. Kun metsäalalla etsittiin heikkoja signaaleja, löytyi esimerkiksi ilmastonmuutos ‒ siis silloin, kun sen näki jo ikkunastakin.
Tulosten konkreettisuus perustuu vain siihen, että joukkoistajat kivenkovaan sellaista väittävät. Me muut taas haluaisimme tietoa siitä, millä tavoin liikenne ja palvelut turvataan ja mitä sen ilmastonmuutoksen suhteen oikein pitäisi tehdä.
Vaan eipä heitetä kirvestä kaivoon. Joukkoistamistyökaluja kauppaavan Fountain Parkin Jenny Björklund lisää vielä yhden edellytyksen onnistuneelle joukkoistamiselle: sen ”mestarin tulee hallita keinot jolla… joukkoistaminen johtaa tuloksiin ja toiminnan muutokseen”.
Vastuu onkin siis tilaajalla.
Jos mestaruus tarkoittaa taitoa esimerkiksi uusien ideoiden löytämisessä ja jos joukkoistamisen työkalut auttavat löytämään eikä hukuttamaan niitä, työkaluista voi olla hyötyä. Epäilen kuitenkin.
Jos yksikin Espoon löytämistä yli 18 000 ideasta olisi uusi, merkittävä ja toteuttamiskelpoinen, Espoo varmaan kertoisi siitä mielellään. Metsäalalla niitä ei löydetty, sen tiedän varmasti.
Kirjoitus on julkaistu Tekniikka&Talous-lehdessä 18.1.2013.