Maailman ensimmäinen virtuaalimeijeri – ruokakauppiaat hämmästyttävät aina vaan

”Kuluttaja ratkaisee”, väitti HKScanin toimitusjohtajana syksyllä 2016 aloittanut Jari Latvanen Talouselämän haastattelussa 10.6.2016. Väitti useampaankin kertaan.

Syytä olikin, jos on tarkoitus, että joku uskoo. Minä en usko.

Tosiasiassa se on vähittäiskauppa, joka ratkaisee. Hyvin yksinkertaisilla keinoilla.

Jos nyt katsotaan esimerkiksi sitä, millä hinnalla K-kaupat myivät viime kesänä HKScanin ei-ihan-huonointa grillimakkaraa Kabanossia ja sen kilpailijaa, Atrian Wilhelmiä, ei jää pientäkään epäselvyyttä, kuka ratkaisee.

400 gramman Kabanossin sai hintaan 1,97 euroa, kun taas Wilhelmistä perittiin 2,79 euroa. Ei ole epäilystäkään, että valinnan tekee tässä joku muu kuin kuluttaja.

Ero ei missään tapauksessa voi kuvastaa HKScanin ja Atrian välistä kustannuseroa. Jos niistä toinen pystyy tekemään 20 prosenttia halvemmalla kuin toinen, se olisi jo aika hyvä saavutus. Mutta että ero olisi melkein 50 prosenttia – pöljänäkö meitä pidetään?

Ero syntyy jostakin muusta. Jos silloin ei ole kyse rahavirroista, joista meille ei kerrota, niin mistä sitten? Jari Latvanen, paljonko HKScan maksoi suosituimmuusasemastaan? K, mihin Atria oli valmis?

Tällaiset, jokaiselle näkyvät erot osoittavat, että julkisuudessa ruokaketju puhuu aina roskaa. Mutta miksi arvostettu talouslehti toistaa sitä? Eivätkö toimittajat käy ruokakaupassa?

Kauppa yrittää esimerkiksi omilla merkeillään, kuten Pirkalla ja Rainbowlla, selittää olevansa kuluttajan asialla. Tosiasiassa se ajaa vain omaa etuaan.

Pirkka-maitotölkin kyljessä sanottiin kivasti, että purkin tuotosta kolme senttiä tilitetään tuottajalle. Lyhentämättömänä.

Miten tämä homma oikeasti toimii?

S ja K pitävät yhdessä puolta markkinaosuudesta. Mukaan pyrkii Lidl, joka on juuri keksinyt muuttaa oman maitotuotteiden Milbona-yksityismerkkinsä Pohjolan Meijeriksi.

Mitään Pohjolan Meijeriä ei kuitenkaan ole. Kaupan omilla merkeillä ei ole omaa tuotantoa, niitä tekevät muut. Pohjolan Meijeri on maailman ensimmäinen virtuaalimeijeri.

Määrät ovat valtavia, mistä syystä vain harva valmistaja pystyy vastaamaan tarjouspyyntöihin. Syntyy käänteinen huutokauppa, missä ostaja huudattaa. Se tehdään monta kertaa vuodessa.

Siinä ratkaistaan, kuka saa seuraavat kuukaudet tuottaa ja pakata S:n, K:n tai L:n omia merkkejä.

Yksi voittaa, muut häviävät. Laadun suhteen on joitain vaatimuksia, mutta oikeasti edellytetään vain minimitasoa. Oikea laatu jää näissä kekkereissä jalkoihin ensimmäisenä.

On helppo ymmärtää, että isolla tuottajalla ei ole varaa hävitä montaa kertaa. Puoli vuotta puolella kassavirtaa ei ole vaihtoehto.

Kun tällainen tuottaja on ensin painanut omat kulunsa minimiin saadakseen sen menetetyn halvimman sopimuksen, eikä se saa edes sitä, mitä jää jäljelle? Muita ei voi niistää kuin viljelijää.

Tämä on syy-yhteys kaupan yksityismerkkien ja maanviljelijän järjettömän heikon taloustilanteen välillä. Siksi jotkut kuluttajat käyvät kolmessakin liikkeessä välttääkseen näitä pirkka-rainbow-pohjolanmeijereitä.

S:n, K:n ja L:n kiillotus lähinnä kuvottaa. Jos ne haluaisivat maksaa tuottajalle ”lyhentämättömän” tilin ja suoraan, ne voisivat tehdä sen, ihan omin pikku kätösin, ihan tilille.

Mutta kun ne eivät halua, koska näin menetettäisiin paitsi rahat, myös mainosarvo. Sillä oikeasti kolme senttiä maitolitrasta ei todellakaan ole kuin kiillotusta sen rinnalla, miten kauppa kiristää niin teollisuutta, tuottajaa kuin kuluttajaakin.