Suomi – tuo puurakentamisen mallimaa

Sanotaan, että seminaari ei ole turha, jos siellä saa edes yhden uuden ajatuksen. Metsäministeriön lokakuussa järjestämä Metsädebatti täytti ehdon.

Tilaisuudessa oli kuuden kansanedustajan paneeli ja sen aiheena oli metsien rooli hyvinvoinnin turvaajana. Edustajien puheista syntyi kuva, että he eivät oikein ole tunnistaneet, mitä varten heidät on erilaisiin luottamustehtäviinsä valittu.

He puhuivat puurakentamisesta aivan kuin se olisi jonkinlainen korkeammalta voimalta saatava lahja. Siitä saattaa ihmetellä, että tuleekohan se, ja jos tulee, niin milloin.

Voin vakuuttaa: tällä pelillä ei milloinkaan.

Meillä on tapana ihmetellä, miksi ruotsalaiset rakentavat niin paljon puusta mutta suomalaiset eivät. Selitys on kuitenkin tiedossa ja kerrottu moneen kertaan. Se löytyy politiikasta.

Ruotsissa puurakentamisen panivat alulle kunnallispoliitikot. He yksinkertaisesti päättivät, että tästä lähtien on rakennettava puusta tai sitten ei rakenneta ollenkaan.

Rakennusyhtiöille päätös oli kova pala. Ne sanoivat, että ei onnistu.

Pienet rakennusyhtiöt kuitenkin näkivät tässä tilaisuuden. Ne lähtivät tarjoamaan puutaloja.

Isot eivät lähteneet – eivät, ennen kuin oli pakko. Pakko tuli siitä, että ne pelkäsivät jäävänsä jalkoihin ja menettävänsä markkinat. Loppu on historiaa.

Muun muassa sellaista historiaa, että nyt nämä samat skanskat, peabit ja ncc:t valittavat Suomessa samaa kuin aikanaan Ruotsissakin, ettei se nyt vaan onnistu. Noinko vaikeaa on tietotaidon tuominen pelkästään yhden merenlahden yli?

Suomi todellakin on puurakentamisen mallimaa. Mitä tulee suuriin puutaloihin, eniten meillä on erilaisia markkinoiden ulkopuolella kehiteltyjä malliesimerkkejä.

Jos markkinaehtoista puurakentamista löytyy, se on syntynyt aivan kuin Ruotsissakin, poliitikkojen päätöksillä ja kaavavelvoitteiden kautta. Erona Ruotsiin on, että tällaista on kovin vähän.

Tuntuu siis perin kummalliselta kuunnella, kun kuusi kansanedustajaa, joista jokainen on ollut omassa kunnassaan vähintään kunnanvaltuustossa, arvuuttelee puurakentamisen tulemisajankohtaa tarkkuudella ”varmaan se joskus tulee”.

Hyvänen aika, pankaa toimeksi! Teillä on siihen kaikki valta.

Ja te äänestäjät, kun eduskuntavaalikamppailussa tapaatte näitä puurakentamisen ystäviä, kysykää, mitä he ovat tehneet asialle omassa kunnassaan.

Tai toisaalta. Paneelin aikana katselin korkea-arvoisen espoolaisen viranhaltijan Twitter-viestiä, jossa hän välitti kuvan Helsingin Sanomissa olleesta puurakentamista tukevasta kirjoituksesta. Hänen mukaansa ”se” olisi ilmastoteko Espoossakin.

No niin olisi. Mutta ne harvat poliitikot, jotka puurakentamista ajavat, ovat havainneet sen aivan tavattoman hankalaksi myös kuntien viranhaltijoille.

”Se on kummallinen asia se valta. Ei sitä ole täällä näkynyt”, totesi edesmennyt Kalevi Sorsa kerrattain. Muillekin kuin Sorsalle voi suositella vanhaa kikkaa: usein käynti optikolla auttaa.

Tai ainakin voisi hankkia peilin.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 28.11.2018.

Märkiä unia katoavasta nielusta

Metsäkeskustelu on niin sakeaa, että kaikkea ei ehdi oikoa ajoissa. Nyt palaamme Bios-järjestön tiedotteeseen 5. syyskuuta, missä järjestö kummasteli sitä, että aiemmin julkistettua Suomen YK:n ilmastosopimuksen maaraporttia ei siihen mennessä oltu käsitelty julkisuudessa.

Äkkipoika ajatteli, että selvähän tuo, raportti ei kertonut mitään ihmeellistä uutta. Vaan eipä aikaakaan: kun Bios kiinnitti kuuliaisten toimittajien huomion asiaan, tiedote päätyi likimain sellaisenaan tiedotusvälineisiin.

Bios väitti raportin osoittavan, että lisääntyvät hakkuut tekevät tyhjäksi Suomen kasvihuonekaasujen päästövähennykset. Tätä Bios todisteli raportin ennusteilla metsien hiilinielun pienenemisestä ja vertaamalla niitä tavoiteltuihin päästövähennyksiin.

”Erityisesti puun käyttöä lisäävän bioenergian ilmastohaitat ovat moninkertaiset hyötyihin nähden vuoteen 2030 mennessä, ja hyvin suurella todennäköisyydellä myös vuosikymmeniä sen jälkeen”, järjestö väitti.

Sitaatti ei vastaa maaraporttia muuten kuin yhdeltä osin: vuosiluku on oikein. Raportti esimerkiksi ei vertaillut hyötyjä ja haittoja millään tavoin.

Eikä niitä voikaan verrata. Eihän kukaan edes väitä, että hakkuiden kasvattamisen ilmastohyödyt olisivat saavutettavissa ”vuoteen 2030 mennessä” vaan vasta sen jälkeen.

Raportti ei myöskään viittaa sanallakaan vuoden 2030 jälkeiseen aikaan, niin että ”vuosikymmeniä sen jälkeen” on vain Biosin märkä uni, joka ei perustu mihinkään. Todennäköisyys on toisenlainen.

Raportti perustuu puun käytön osalta kansalliseen metsästrategiaan. Sen vaikutuksia on arvioitu Luonnonvarakeskuksen laskelmien nojalla. Niiden mukaan metsien hiilinielu ei pienene vuosikymmeniksi, vaan korkeintaan 20 vuodeksi ja palautuu ennalleen arviointikaudella 2035–44.

Ja tämä sillä edellytyksellä, että suunnitellut hakkuulisäykset toteutuvat. Todennäköisesti ne kuitenkaan eivät toteudu, jolloin nielu palautuu nopeammin.

Bios ihmettelee myös, miksi Suomen ilmastopäästöistä raportoitaessa ei oteta nieluja huomioon. Puhelinsoitto viranomaisille olisi auttanut.

Suomen tavoite on vähentää päästöjä. Nielujen sotkeminen tähän saattaisi johtaa kikkailuun, jossa päästöjä kuitattaisiin nielujen kasvattamisella.

Tällä linjalla ovat myös ympäristöjärjestöt, kaiken muun kuin Suomen talousmetsien hiilinielun suhteen. Suomen talousmetsillä kuiotenkin sopii korvata päästöjä, koska se johtaa ikuiseen tavoitteeseen vähentää metsien talouskäyttöä, keinolla – ja myös hinnalla – millä hyvänsä.

Kysyin metsäaktivisteilta sosiaalisessa mediassa, kuinka suuri sen nielun sitten pitäisi olla. Sain vain yhden vastauksen: niin suuri kuin mahdollista.

Tämä on tietenkin mahdoton tavoite, sillä siitä seuraisi kaiken uusiutuvan luonnonkäytön lopettaminen tykkänään. Niin hyvä kuin hiilinielu saattaakin olla, se ei voi mennä kaiken ohi.

Joskus unohtuu, että voidakseen elää, ihmisen on käytettävä luonnonvaroja. Jos niitä ei voi käyttää, ihminen kuolee.

Eikö silloin olisi hyvä käyttää niitä luonnonvaroja, jotka ovat ympäristön, luonnon ja ihmisen kannalta parhaita, nimittäin uusiutuvia? Jos se estetään, vaihtoehtoja on vain kaksi: fossiilitalous tai kuolema.

Pahimmassa tapauksessa molemmat.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 12.11.2018.

Pyydän keskustelua, en demagogiaa

”Puupelto ei korvaa vanhaa arvometsää”, kirjoitti Iltalehti pääkirjoituksessaan 14. lokakuuta. Harvoin on muutamaan sanaan mahdutettu noin paljon demagogista tyhjyyttä.

Mikä se puupelto on, kun Valtakunnan metsien inventoinnin mukaan yli neljä viidestä suomalaisesta puusta on luontaisesti syntynyt? Siis jokaisella hehtaarilla.

Entä mitä on arvo ja kuka sen määrää? Saako jokainen itse ilmoittautunut metsänomistaja määrätä pääkirjoittajan kodin arvon?

Kirjoituksessa käsiteltiin Metsähallituksen hakkuista Suomussalmella tehtyä tutkintapyyntöä. Se on ihan hyvä jutun aihe, mutta että pääkirjoitus!

Voisiko odottaa, mihin tutkintapyyntö johtaa? Aiemmin ne eivät ole johtaneet mihinkään, mitä taas ei sakeasti kuulutetuista journalismin periaatteista huolimatta yleensä vaivauduta julkistamaan lainkaan, vaikka tutkintapyynnöt uutisoidaankin huolellisesti.

Sama lehti äimisteli Helsingin Sanomissa aiemmin päivällä julkaistua kirjoitusta, missä Atte Korhola väitti, että puupolttoaineiden päästöt ovat moninkertaiset fossiilisiin nähden. Sama väite kuultiin viime viikolla Yleisradiosta, sillä kertaa ympäristöekonomian professori Markku Ollikaiselta.

Ollikainen kuitenkin sanoo puhuneensa ”ainespuun” poltosta. Toimittaja vain oli muuttanut ainespuun puuksi, mikä käytännössä käänsi Ollikaisen lausunnon päälaelleen.

Asia nimittäin on niin, että ainespuuta – siis puuta, josta voi tehdä tuotteita – ei kukaan aiokaan Suomessa polttaa. Polttoon ohjataan vain metsäsektorin sivutuotteita, kuten hakkuutähdettä, joille ei löydy muuta käyttöä.

Korhola perusteli väitettään Facebook-sivullaan kolmella tutkimuksella. Niistä yhdessä tutkittiin suurten metsäalueiden avohakkuuta ja siitä saadun puun polttoa. Toisessa tutkittiin samaa asiaa, mutta puuta poltettiin pelkästään sähköä tuottavissa laitoksissa. Tämä tutkimus selvitti myös biopohjaisten liikennepolttonesteiden ilmastovaikutuksia, mutta tältä osin tutkimuksen biomassat olivat peltokasveja.

Tämä kaikki on kuitenkin aivan toista kuin meillä, missä yhtäkään hehtaaria ei kaadeta poltettavaksi ja energiaa tuotetaan kaksinkertaisella hyötysuhteella tutkimusmaa Hollantiin nähden. Tämä tuotiin esiin myös tutkimusartikkeleiden synnyttämässä tieteellisessä keskustelussa.

Kolmannessa tutkimuksessa verrattiin poltetun biomassan hiilipäästöjä niihin, jotka olisivat syntyneet, jos biomassa olisi jätetty lahoamaan. Toisin sanoen uusiutuvuutta, joka on kaiken puunkäytön perusta, ei otettu huomioon lainkaan.

Korhola tosin väitti, että otettiin, mutta minä en sellaisesta nähnyt merkkiä.

Mielestäni ympäristömuutoksen professorin täytyy tietää, jos hänen siteeraamansa lähteet eivät sovellu meille. Kun hän siitä huolimatta esittää niitä meille sopivina, onko ihme, jos ihmiset eivät ymmärrä?

Vastaavalla tavalla esille tuodaan kaiken aikaa kansainvälisten keskustelun termejä, jotka muualla tarkoittavat aivan muuta kuin meillä. Esimerkkinä metsänielujen kasvattaminen, joka maailmalla tarkoittaa metsittämistä.

Ja kun maailmalla puhutaan metsäkadosta, se tarkoittaa oikeasti aavikoitumista, mikä boreaalisessa metsässä on mahdotonta.

Näin tehdään, koska meillä ongelmat ovat globaalissa vertailussa pienet. Mahdollisuutemme ovat aivan muualla, esimerkiksi metsitysasiantuntemuksen viennissä.

Kirjoituksen lyhyempi versio on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 22.10.2018.

Eläköön diesel – tai ainakin minä kannatan

Olen viime aikoina osallistunut muutamiin verkkokyselyihin, joissa mukamasten selvitellään sitä, kuinka ympäristöystävällinen olen. Ne ovat omituisia ihan kauttaaltaan, niin että puutun tässä nyt vain yhteen ulottuvuuteen, nimittäin pahimpaan.

Se on yksityisautoilu.

Ne kysyvät, omistanko auton. Vastaukseni on, että en minä vaan tiedä.

Parempi kysymys olisi, että omistaako kotitaloutesi auton. Paitsi että siihenkään minulla ei oikeastaan ole vastausta.

Se on nimittäin niin, että omistan tarkalleen ottaen 45 prosenttia Wolkswagen Golfista. Tällä realiteetilla en osaa vastata näihin kysymyksiin. Tätä on nykyaika, jonka kyselyiden tekijät löytävät kenties ensi vuosituhannella.

Sitten ne kysyvät kulkutavoista. Ajatko autolla, bussilla vai et.

Vastaa nyt tähänkin. Tänään ajan, huomenna en. Pyrin ajamaan fillarilla, paitsi talvella, mutta en minä voi tietää, milloin se onnistuu. Loput kävelen, autoilen tai bussittelen.

Näitä ne kuurnivat, ja kasvissyöntiä, mutta esimerkiksi sitä ei kysytä lainkaan, miten asuntoni lämmitetään. Mutta niin on, että jos syön pelkkää porkkanaa, saan ajaa bensa-autolla mielin määrin. Näin sanoi yksikin kysely.

Mutta diesel, se tulee vielä. Mitä tulee kasvihuonekaasuihin, uudet dieselit päästävät niitä vähemmän kuljetuskilometriä kohti kuin bensa. Mutta siitähän ei ole kysymys. Vai onko?

Todellisuudessa – voiko sellaisesta puhua – kaikki päästöt ja muutkin ikävät asiat menevät nykyään sekaisin. Harva ymmärtää, mistä on kyse. Kaikki ajavat omaa etuaan miten vain parhaiten voivat.

Kun luonnonsuojeluliitto haluaa lopettaa avohakkuut (ja sitä myötä metsätalouden kannattavuuden), mikä vain argumentti kelpaa, kuten avohakkuiden kielteinen ilmastovaikutus, jota ei ole.

Dieseliäkään ei voi moittia kasvihuonepäästöistä, mutta tämä vain verrattuna muihin fossiilisiin päästölähteisiin. Diesel on parempi kuin bensa, myös sähköfossiilisissa hybrideissä.

Lisäksi merkittävä määrä suurimmasta osasta Suomessa myydystä dieselistä on kotimaista UPM Verno –biodieseliä, tehty puusta.

Ensimmäisenä maailmassa, muuten.

Mutta tietenkin diesel on paha noin niin kuin ylipäätään. Anteeksi siitä.

Sitten ovat nämä typen oksidit, joita dieselistä tulee. Sekavassa keskustelussa tämä yhdistyy ilmastonmuutoksen kanssa, vaikka niillä on vain langanlaiha yhteys.

Enkä sano tätäkään minkään muun takia kuin siksi että mielestäni sitä ei ole lainkaan – kunhan vaan varmistan takapihan.

Niin tai näin, 90 prosenttia typen oksideista suodatetaan typeksi ja vedeksi. Näitäkin päästöjä tulee dieselistä yhtä paljon tai vähemmän kuin bensalla.

Muovi on viaton, ihminen ei

Minulla oli kuluneella viikolla (tarkennus: 18.9.) tilaisuus kuunnella selostusta Muovitiekartasta, jota valmistellaan ympäristöministeriön vetovastuulla. Metsäteollisuuden uusilta tuotteilta kuulemma odotetaan suuria tiellä muovittomaan tulevaisuuteen.

Näihin odotuksiin on vaikea yhtyä. Ei siksi, etteikö meillä olisi puupohjaisia muoveja tai muovien korvikkeita – on ollut jo kauan ja lisää tulee. Ongelma ja myös ratkaisut kuitenkin ovat aivan muualla.

Itse asiassa muovi ei ole ollenkaan ongelma. Sen sijaan ongelma ovat muovia yltympäriinsä levittelevät ihmiset.

He esimerkiksi kuvittelevat, että kunhan vain saadaan biopohjaisia muoveja, kaikki järjestyy, koska ne maatuvat. Todellisuudessa ne maatuvat yhtä hyvin tai huonosti kuin fossiilisetkin muovit.

Biomuovin raaka-aine kuitenkin on uusiutuvaa, minkä takia sen voisi polttaa. Mutta ei siinäkään mitään järkeä ole, sillä sehän on käyttökelpoinen hiilivarasto.

Siitä, kuinka paljon muovia meillä ja maailmalla käytetään, ei ole kovin laajaa ymmärrystä. Eikä siitä, kuinka paljon biomassaa kasvaa ja kuinka paljon siitä voisi käyttää fossiilisten muovien korvaamiseen.

Todellisuudessa suhteet ovat sellaiset, että biomassa ei muovin korvaajana riitä edes alkuun.

Mutta fossiilisen muovin käytön lopettaminen se vasta ongelma olisikin. Se kun ei lopettaisi muovin raaka-aineen tuottamista.

Öljynjalostusprosessi on sellainen, että raakaöljystä tulevat ne jakeet mitkä tulevat, ja vain osa niistä soveltuu vain muovin tekemiseen.

Öljynjalostuksen ja samalla siis muoviraaka-aineen tuotannon määrän sanelee lentokerosiinin kysyntä. Ja kerosiinin käyttö ei näyttäisi olevan vähenemässä, jos lentoliikenteen kasvusta mitään voi päätellä.

Ympäristöministeriön mukaan Muovitiekartan tekijät tiedostavat tilanteen. Sille ei kuitenkaan kuulemma voi mitään, koska Suomi on niin pieni tekijä.

Selitys hämmästyttää. Useimmilta tuollainen leimattaisiin oikopäätä vastuun ja johtajuuden puutteeksi.

Sitä paitsi, miksi emme tekisi muovia, jos sen raaka-ainetta kumminkin öljynjalostuksessa syntyy? Eihän muovia parempaa materiaalia juurikaan ole, ennen muuta siksi, että se on ikuinen.

Mutta tämäkin on väännetty muovin ongelmaksi. Se kuitenkin merkitsee ikuista hiilivarastoa. Jälleen: ongelma onkin vain siinä, minne ihmiset sen hiilivaraston rakentavat. Onko se välttämättä tehtävä keskelle valtamerta?

Nyt kuulen vastauksen, että valtamerten muovilautat tulevat jokseenkin kokonaan viidestä joesta, jotka ovat maailman alikehittyneimmillä alueilla, eivät meillä.

Tiedetään. Juuri siksi hämmästyttää, että meillä pohditaan muovitonta Suomea. Eikö meidän pitäisi miettiä, miten saisimme maailman suomettumaan, tällä kertaa muovin suhteen.

Meillä homma on hoidettu – ja hoidetaan, työ lienee vielä hiukan kesken – teollisuuden, viranomaisten ja kansalaisten yhteistyöllä. En ole kuitenkaan kuullut, että tämän innovaation vienti olisi missään arvossa esimerkiksi Business Finlandin työlistalla.

Jos ei ole, miksi ei? Emmekö me halunneetkaan profiloitua nimenomaan ratkaisujen tuottajana?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 21.9.2018.

Suomi-kaupunki vieroo vihreyttä

Metsäkaupunkeja on kyllä olemassa. Mutta ei niitä Suomessa ole.

Nyt kriittinen maakuntalukija terhentyy ja alkaa vastaväitteille: ainakin meidän maakuntapääkaupunkimme on. Mutta ei se ole.

Ei ole Joensuu, ei Jyväskylä, ei Kajaani eikä Oulu, eikä myöskään Rovaniemi. Päinvastoin, metsä on niistä pyritty viemään mahdollisimman kauas.

Ei ole Helsinkikään. Voisi kuvitella, että niin paljon kuin helsinkiläispoliitikot kurmoottavat muuta Suomea huonoista elintavoista, he sentään pitäisivät takapihansa kunnossa.

Voisi ajatella, että kun he haukkuvat metsäalaa haluttomuudesta rakentaa hiilivarastoja metsiin siten kuin kaupungin viisaat haluavat, he rakentaisivat, vilpittömyytensä osoittimena, omille takapihoilleen edes jotain hiilivarastoa muistuttavaa.

No, eivät he rakenna. Sen sijaan he sanovat, että sellaisen merkitys olisi kuitenkin olematon. Kummasti tämä argumentti kelpaa, jos vastuuta pakoilee oikealla tavalla ajatteleva ihminen.

Mutta metsäkaupunkeja on olemassa. Kannattaa vaikka googlata seuraavat sanat: World First Forest City ja pääsee tänne.

Löytyy kiinalainen kaupunki, joka tekee kaikkensa kasvattaakseen kasveja. Eikä pelkästään ilmastonmuutoksen takia, vaan myös siksi, että se lisää kaupungin viihtyisyyttä.

Meilläpäin tällaiseen ei ole havahduttu.

Esimerkiksi minun työmatkallani Mannerheimintiellä on katupinnoitteeseen jätetty kymmenittäin aukkoja puiden istuttamista varten. Voisi ajatella, että jos ilmastonmuutoksesta kannetaan Helsingissä pientäkään huolta, näissä paikoissa kasvaisi puu.

Mutta ainakaan kolmasosassa aukkoja ei kasva yhtään mitään.

Itse asiassa Helsingissä on suuret määrät pinta-alaa, jolla ei ole mitään käyttöä. Miksi niitä aareja ei panna kasvamaan? Siksi, että Helsinki ei ole kiinnostunut ilmastonmuutoksen torjunnasta – paitsi joillakin mediaseksikkäillä höpötavoilla.

Ja kasvien kasvattaminen taas, se ei ole kovinkaan seksikästä, vaan pitkäjänteistä ja vaativaa työtä.

Minun mielestäni Helsingissä – ja muissakin kaupungeissa – pitäisi olla viherkasvatusvastaava. Hänen tehtävänään olisi aktiivisesti etsiä kaupungista paikkoja, joissa voi lisätä kasvillisuutta.

Ja kaikkialta, ei vain julkisista tiloista. Minulle on esimerkiksi kerrottu, että Helsingin kerrostalokortteleiden sisäpihoista on asemakaavan vastaisesti rakennettu parkkipaikkoja. Eikö olisi paljon järkevämpää rakentaa sisäpihoista puutarhoja ja alkaa vasta sen jälkeen suunnitella niitä kerrostalojen katoille?

Ei, pihaa ei Helsinki viherrä, kun taas ne kerrostalojen viherkatot, niin hankalia ja riskialttiita kuin ovatkin rakentaa ja käyttää, ne ovat kaikkien edistyksellisten ihmisten lempilapsia. Ehkä auton kimppuun käyminen on liian vaativa hanke.

Entä pitääkö kaupunkipuistojen olla niin vähäpuisia? Katsokaa esimerkiksi Joensuun yliopistokampuksen ympäristöä, katsokaa Rovaniemeä melkein mistä kohtaa vaan, tai Oulua, joka on yhtälaista kasvitonta aavikkoa kuin mikä hyvänsä siperialainen kaupunki.

Ja kyllä löytyisi Jyväskylästäkin aika monta puun paikkaa siitä keskustan ja Jyväsjärven välistä, noin esimerkiksi.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 24.8.2018.

Käistä ja metsänkäytöstä

Sitä voi olla vaikea uskoa, mutta minun mielestäni ihmiset saavat ajatella aivan niin kuin tahtovat. Mistä hyvänsä asiasta.

Se vain nyppii, kun nämä ajatukset perustuvat toisinaan aivan kummalliseen huuhaahan. Niin kuin nyt nämä käkiajatukset.

Sain lahjaksi linnunpöntön. Aika hervottoman, yli metrisen. Sopii isokoskelolle, kuulemma. Selviää ensi kesänä.

Pönttömaakari oli kertonut ihmisistä, jota haluavat ostaa käenkestäviä pönttöjä. Näiden mielestä käki on ilkeä, kun se loisii ihanien pikkulintujen pesissä.

Käkiparka ei tästä keskustelusta varmaankaan paljoa ymmärrä.

Nämä ihmiset lienevät mielestään luonnonsuojelun asialla. Kuitenkin he katsovat oikeudekseen häiritä luonnon tapaa toimia – siis tapaa, jossa loisilla on oma roolinsa, jota ne toteuttavat kun eivät muutakaan osaa.

Tämän pitäminen ilkeytenä ei ole luonnonsuojelua, vaan ilveilyä – anteeksi vain.

Samalla tavalla minua hämmästyttävät nuo metsien käytön vastustajat. Takavuosina jopa amerikkalainen Worldwatch-instituutti kehotti lehdessään välttämään metsäpohjaisia sellukuituja ja käyttämään niiden sijaan peltokuituja.

Hyvänen aika!

Lähetin lehteen vastineen, jossa yritin kertoa, mitä se peltokuidun tekeminen edellyttää, verrattuna metsäpuiden kuituun.

Ihan aluksi meillä on metsä. Sitten peltokuidun viljelijä raivaa metsän. Se tarkoittaa, että hän vie metsästä pois kaikki puut, lopullisesti.

Hän vie myöskin kannot ja juurakot, niin perusteellisesti kuin vain suinkin voi. Paljon perusteellisemmin kuin metsätaloudessa, jossa joskus kerätään osa kuusen kannoista, mutta yleensä ei niitäkään, kun ei niistä kukaan edes maksa.

Sitten peltokuituviljelijä vie kaikki muutkin kasvit pois, maaperässä olevine siemenineen, sillä hän vie myös humuksen ja tuo omat mullat tilalle.

Sitten viljelijä kylvää entiseen metsään kasvilajeja, jotka tuskin ovat kotoperäisiä. Hän tekee kaikkensa, että muut kasvit, ns. rikkaruohot pysyvät viljelykseltä pois, jopa myrkkyjen avulla.

Lopuksi hän avohakkaa kerran vuodessa kaiken, mitä on saanut kasvatettua. Ei siis vaikkapa 80 vuoden välein, niin kuin metsätaloudessa.

Tälle toiminnalle on tehty kaikennäköisiä ekosertifikaattejakin. Vai onko?

Ei tietenkään. Sen sijaan niitä on tehty metsätaloudelle, joka kuitenkin käyttää alkuperäisiä puulajeja, ei pyri tuhoamaan mitään lajia vaan päinvastoin, ei juurikaan puutu humukseen eikä ainakaan vie sitä metsästä pois ja häiritsee luonnon kiertoa vain 20–30 vuoden välein.

Ruokamaataloutta en ole tässä moittinut. Se ei ole mikään käki, kun parempaakaan tapaa tehdä ruokaa ei ole keksitty. Mutta moni ymmärtää entistä vähemmän, miksi pellolla pitää tehdä muutakin kuin ruokaa.

Todellisuudessa meidän ei pitäisikään verrata vain yhtä metsätaloutta toiseen, vaan maankäyttömuotoja toisiinsa. Metsätaloutta on hyvää ja huonoa, mutta perimmältään kyse on siitä, mitä haluamme tehdä maalla.

Jos haluamme tukea luonnon prosesseja, käytämme mahdollisimman paljon metsiä. Tätä monen on vaikea ymmärtää.

Esimerkkinä Worldwatch-instituutti. Eivät ne tietenkään kirjoitustani julkaisseet.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 20.7.2018.

Bolševikit katosivat, sotapolitiikka jäi

Aika ajoin esimerkiksi sosiaalisessa mediassa joutuu keskusteluun, jossa Venäjän bolševikkivallankumouksen myötä syntynyttä maata väitetään eri sanamuodoin rauhantahtoiseksi. Todellisuus lienee lähellä päinvastaista: bolševikkien rinnalla kaikki tsaarit olivat suorastaan rauhanruhtinaita, minkä jokainen Solženitsyninsä lukenut toki tietää.

Mutta siinä ei ole kaikki. Jos jotakin, nyky-Venäjä on omaksunut bolševikeilta perusteellisimmin juuri tavan käyttää sotilaallista uhkaa ja myös voimaa tavoitteidensa saavuttamiseen. Osa tätä on propaganda.

Se ei ole erityisen taitavaa, mutta se tuntuu vetoavan jatkuvasti ympäri maailmaa tai ainakin Suomessa, ilmeisesti koska siihen nimenomaan halutaan uskoa. Ehkä se on vain taitavaa liikkumista otollisessa maaastossa.

Kremlin toiveiden mukaisesti moni haluaa uskoa siihen, että tosiasiassa Venäjällä ei ole syytä hyökätä minnekään ja jos se hyökkää, kyse on vain vastauksesta paikallisten ihmisten avunpyyntöön, toisinaan myös puolustautumisesta oletettua aggressiota vastaan.

Tämähän on tavallaan tottakin. Nimenomaan Venäjällä tosiaankaan ei liene syytä hyökätä, mutta on perustavaa laatua oleva virhe kuvitella, että Venäjällä hallitsijan, Kremlin, edut olisivat Venäjän kanssa millään vastaavalla tavalla samanlaiset kuin esimerkiksi Suomen hallituksen ja Suomen edut.

En tiedä, onko olemassa naiivimpaa journalistista tyyliä kuin aika ajoin Suomessakin nähtävä, missä osallistutaan vaikka nyt Nato-jäsenyyskeskusteluun kysymällä pietarilaiselta kaduntallaajalta, että haluaisitko juuri sinä Venäjän hyökkäävän Suomeen.

Yleensä suuri enemmistö, ellei peräti kaikki, ovat haluttomia, mutta oleellisempaa on, kysytäänkö heiltä sitä koskaan, paitsi tässä absurdissa journalismissa.

Juuri tässä näkyy demokratian ja harvainvallan ero.

Kreml todellakin on lavastanut kaikki rajakonfliktinsa 1910-luvun lopusta alkaen vastauksiksi avunpyyntöihin, ja niin se haluaa meidän niistä ajattelevan nytkin. Aiemmin avunpyytäjät olivat bolševikkeja, nyttemmin etnisiä venäläisiä, tai jos sellaisia ei ole, ketä hyvänsä avuttomia – apuahan he pyytävät.

Eikä tämä ole minun keksintöni. Kannattaa lukea Osmo Jussilan kirja Terijoen hallitus 1939–40 (WSOY, 1985). Siinä hän osoittaa, että kyseinen hallitus ei ollut mikään oikku, vaan esimerkki bolševikkien tietoisesti käyttöön ottamasta metodista.

Hyökkäys naamioidaan avunannoksi avunpyyntöön – joko niin, että pyyntö oikeasti tulee joltakin bolševikkiklikiltä kohdemaassa, tai jos se ei onnistu, se voi tulla rajaseudulta jommalta kummalta puolen rajaa, tai rajan takaa sodan alkamisen jälkeen, kuten Terijoen hallituksen tapauksessa.

Tällaisten aggressioiden kohteina ovat olleet Viro, Latvia ja Liettua vuonna 1918, Ukraina vuosina 1918–19, Valko-Venäjä vuonna 1919, Hiva vuosina 1919–20, Azerbaidžan, Armenia, Buhara ja Puola vuonna 1920, Georgia ja Ulko-Mongolia vuonna 1921, Suomi ja Puola vuonna 1939, Viro, Latvia ja Liettua vuonna 1940, Unkari vuonna 1956, Tšekkoslovakia vuonna 1968, Afganistan vuonna 1979 ja viimein säännön vahvistava poikkeus Puola vuonna 1981.

Siellähän poikkeus vahvisti säännön siten, että Puolan kommunistit katsoivat paremmaksi hoitaa homman itse, koska vaihtoehtona oli – no niin, te tiedätte.

Bug-joella kesäkuussa 1941 hyökkäsi Saksa, mutta harvemmin muistetaan, miksi Saksa oli niin voittoisa sodan aluksi: koska Venäjä ei ollut ryhmittynyt puolustukseen, vaan hyökkäykseen. Saksa siis vain ehti ensin.

Se tosin on epäselvää, miten Stalin olisi hyökkäyksensä naamioinut. Venäjän arkistot ovat kiinni, eikä ole varmaa, oliko suunnitellun hyökkäyksen propagandavalmisteluja vielä edes aloitettu. Arvioiden mukaan se olisi voinut tapahtua aikaisintaan seuraavana syksynä.

1980-luvun lopussa Kremlin käytössä olevan Venäjän voimat loppuivat, mutta sittemmin niitä on taas kerätty. Tuloksena ovat Georgia vuonna 2008 ja viimeksi Ukraina vuonna 2014. Kaikissa niissä hyökkäys on naamioitu avunannoksi aivan bolševikkitapaan ja kaikissa niissä on oleellisinta, että Kreml ei ole syyllinen koskaan.

Tähän minulle on tietenkin viisaasti vastattu, että kuinkas monta kertaa sitten Neuvostoliitto-Venäjä taas on puolestaan joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Mielestäni se on toinen asia ja osoittaa vain yritystä ohjata keskustelu – täysin Kremlille sopivaan tyyliin – pois keskustekun aiheesta.

En silti pane pahakseni, jos joku nämäkin kerrat laskisi. Jopa kannustan siihen.

Yhdessäkään niistä ei kuitenkaan ole käytetty tätä bolševikkien nerokasta strategiaa – ei valkoisten hyökkäyksessä bolševikkivallankumouksen aikaan tai sen jälkeen, ei Saksan eikä Japanin hyökkäyksissä toisen maailmansodan aikoihin.

Ja sen jälkeenhän niitä hyökkäyksiä on ollut vain Kremlin mielikuvituksessa tai keksityissä perusteluissa esimerkiksi värivallankumousten luoman uhkan suhteen.

Diktatuuri salli jatkuvan kasvatuksen

Viimeksi tehdyn metsälain uudistuksen on täytynyt olla ympäristöjärjestöille kauhea pettymys. Nehän ajoivat sitä siinä uskossa, että kun metsänomistajalle annetaan vapaus päättää, jatkuvasta kasvatuksesta tulee vallitseva metsänkasvatusmenetelmä ja kaikki metsien ympäristöongelmat ratkeavat.

Ihan totta. Lukemalla esimerkiksi Suomen Luontoa ei voi välttyä vaikutelmalta, että usko jatkuvan kasvatuksen autuuteen ja suosioon oli vahva.

Esimerkiksi Liisa Hulkko väitti otsikon Saanko jo luvan alla numerossa 10/2013 lukuisien virheiden ryydittämänä, kuinka jatkuva kasvatus on kaikin tavoin parempi menetelmä kuin jaksollinen, jota hän taas kuvasi todellisuudelle täysin vieraalla tavalla.

Nyt, kun jatkuva kasvatus ei olekaan saavuttanut odotettua suosiota eikä ratkaissut kaikkia ongelmia, on käynnistetty omituinen propagandamylly. Se osoittaa, että metsänomistajan valinnanvapaus on ympäristöjärjestöille vain taktinen väline.

Kun liian harva metsänomistaja haluaa siirtyä jatkuvaan, siihen halutaan pakottaa. Ensiksi lakialoitteen kautta valtionmetsissä, ja kuten Turun Sanomissa 5. huhtikuuta lausuttiin, sitten muissakin metsissä.

Tähän liittyy avohakkuumetsätalouden tosiasioihin perustumaton solvaaminen. Että olisi ollut oikein diktatuuri.

Jatkuvan kasvatuksen harjoittajat on muka haastettu oikeuteen koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan. Tämä on tietenkin mahdotonta: koskaan ei ollut lakipykälää, jonka perusteella tämä olisi voitu tehdä.

Todellisuudessa oikeutta onkin käyty metsän hävittämisestä.

Näin se meni: ensiksi metsänomistaja teki hakkuun, joka metsäkeskuksen oli pakko tulkita avohakkuuksi, koska metsään ei oltu jätetty yhtään kunnon puuta. Tässä ei tietenkään ollut mitään laitonta, ellei metsää hakattu ennen sen varttumista uudistuskypsäksi.

Liian aikaisesta avohakkuusta on voinut joutua oikeuteen, mutta yleensä ei joutunut, koska sen katsottiin aiheuttavan tappiota metsänomistajalle. Vain jos teko oli toistuva, käräjille on voinut joutua.

Avohakkuusta kuitenkin syntyi ja syntyy edelleen velvoite perustaa uusi metsä. Siinä ei ole auttanut, että metsänomistaja on väittänyt tehneensä jatkuvan kasvatuksen hakkuun, jossa uusi metsä syntyy luontaisesti.

Sillä eihän se synny, jos metsässä ei ole puita. Tästä on sitten riidelty oikeudessa asti.

Todellakin, olen nähnyt näitä hakkuita: aukealla ei ollut yhtään edes 30-senttistä kuusta, ja nyt puhun pituudesta – olkoonkin että sitä pienemmissä, ilmeisen pitkään juroneissa kuusissa oli runsaasti käpyjä.

Mutta uusi metsälaki toi tähän muutoksen, ja hyvä niin. Metsänhoitomenetelmien vapauttamiseksi en sitä osaa käsittää.

Aiemmin jatkuvan kasvatuksen hakkuuta ei oltu määritelty, vaan ne tulkittiin joko harvennus- tai avohakkuiksi. Nyt on kirjattu, paljonko metsään pitää hakkuun jälkeen jäädä puuta, jotta se hyväksytään jatkuvan kasvatuksen hakkuuksi.

On siis lisätty säädöksiä. Jos tätä kutsutaan vapauden kasvuksi, sama se minulle. Eipä ainakaan päästä enää sanomaan avohakkuuta jatkuvan kasvatuksen hakkuuksi.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 15.6.2018.

Tarkkakin tieto voi olla väärää

Äitienpäivänä ajelin taas Halikon tuulimyllyjen ohi matkalla kotiin. Kolmesta myllystä kaksi seisoi ja yksi liikkui laiskasti kuin lehmä laitumella.

Tosin tämä on vääryyttä lehmää kohtaan: lehmä sentään tekee työtä maatessaankin, toisin kuin tuulimylly.

Olin saanut olla hetken aikaa rauhassa siltä sosiaalisen median inttämiseltä, että pitäisikö metsien käyttöä rajoittaa, jotta metsiin saataisiin suurempi hiilinielu. Näin kuulemma pitäisi tehdä, koska on kiire: ilmakehän hiilitase pitäisi saada kuriin ennen vuotta 2050.

Todellisuudessa näin kuitenkin uhrattaisiin lyhyen aikavälin edun vuoksi myöhemmin syntyvä suurempi hiilinielu. Tätä uskalletaan sanoa kestävyydeksi, vaikka se ei onnistuessaankaan vaikuttaisi globaaliin ilmastotaseeseen havaittavissa määrin – eikä se sitä paitsi onnistu.

Helsingin yliopiston ympäristönsuojelun professori Pekka Kauppi esitteli huhtikuisessa tiedotustilaisuudessa tuloksia, joiden mukaan hakkuut vain siirtyisivät muualle, jos Suomi niitä rajoittaisi. Päälle päätteeksi ilmasto kärsisi, kun puunkorjuun tehottomuuden takia muualla jouduttaisiin hakkaamaan enemmän saman puumäärän saamiseksi käyttöpaikalle.

Mutta ei tämä kiinnostanut valtakunnan päämediaa, kuten Metsälehti huomautti. Yhtä vähän sitä on kiinnostanut kansainvälisen metsien käyttöön perehtyneen tutkijaryhmän kannanotto, jonka mukaan biotalouskritiikki on aivan liian kapea-alaista ollakseen uskottavaa.

Vaivalloisessa suomalaisessa keskustelussa mikä hyvänsä väite nollataan sillä, että aletaan vaatia täsmällisiä, tutkimukseen perustuvia lukuja. Tieto taas raportoidaan viimeisetkin desimaalit mukaan lukien, mutta sillä ei ole niin väliä, onko tieto oikeaa.

Hyvä esimerkki ovat kaikenlaiset mielipidetutkimukset. Niissä jopa virhe kerrotaan prosenttiyksikön osien tarkkuudella, vaikka kyseessä on vain tilastollisista syistä johtuva virhe. Vastausjakauma taas saattaa seuraavana hetkenä olla jo aivan toinen.

Myös metsien käyttöön liittyvistä hiilitaseista puhutaan millilleen. Silti kaikki tietävät, että ne eivät toteudu, kun jo huomisen kasvuluvut sekoittavat pakan.

Tekniikka&Talous-lehti julkaisi vastikään aukeaman kokoisen graafin, jossa oli kerrottu maailman tuulienergian kapasiteetti ja varsinkin sen kasvu mitä täsmällisimmin. Luvuilla on kuitenkin hyvin vähän merkitystä, ellei samalla kerrota, paljonko kapasiteetin rakentaminen on kuluttanut energiaa, miten se on tehty ja paljonko se on aiheuttanut kasvihuonepäästöjä.

Stanfordin yliopiston tutkimuksen mukaan maailman tuuli- ja aurinkoenergiajärjestelmä saattaa vasta näinä vuosina päästä tilanteeseen, jossa se on tuottanut energiaa yhtä paljon kuin sen rakentaminen on kuluttanut, ja siis tuottanut kasvihuonepäästöjä. Sellaisissa maissa kuin Suomi, missä on vähän niin aurinko- kuin tuulienergiaakin, tuo käännepiste on vielä kaukana.

Tuuli- ja aurinkoenergiafanit eivät ole tätä kysymystä kommentoineet mitenkään. Heitä eivät huoleta oman tuotteen hiilipäästöt, he haluavat vain rajoittaa metsien käyttöä.

Ja todellakin, Tekniikka&Talouden laskelmassa oli kyse kapasiteetista. Eihän tuulimylly tuota mitään edes valmiina, jos myllyt seisovat.

Kirjoituksen lyhyempi versio on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 21.5.2018.

Kuinka salata kritiikki Facebookissa – herra A ja Greenpeace

Näinä päivinä puhutaan Facebookista, mikä on hyvä. Olisi ollut jo paljon aiemminkin, mutta kun se on vaan niin ikävää katsella kriittisesti asioita, joista kaikki muut ovat vähintäänkin sekavan innostuneita.

Meille on kerrottu, että yritykset ovat voineet ostaa henkilötietoja massamitassa Facebookilta. Luovutukseen on sanottu liittyvän ehtoja käyttöoikeuksista. Etu- tai jälkikäteen on vaadittu, että luovutetut tiedot on tuhottava, mitä ei liene tehty.

Tämä on ollut epäilyttävää, vastenmielistäkin. Mutta luuletteko tosiaan, että Facebookissa vain niin sanottu suuri raha – tai no, mikä on suurta ja mikä on rahaa – harhauttaa. Esimerkiksi omia keskustelupalstoja voi manipuloida mitä ihmeellisimmin tavoin, jos vain on viitseliäisyyttä, rahaa tai molempia.

Ystäväni, herra A, osallistui kriittisesti Greenpeacen keskustelusivuun. A halusi keskustella Greenpeacen tukijoiden kanssa järjestön toimintatavoista.

Alku meni hyvin. A esitti mielipiteitä, niitä kommentoitiin. Sitten ilmeni ongelmia, kuten että A:n kommentit poistettiin. Perusteluksi esitettiin, että ne eivät olleet rakentavia.

Sen seurauksena A kirjoitti uusia kommentteja. Nekin poistettiin.

Ylläpitäjälle tämä oli kiusallinen ongelma. Kun kommentit todellisuudessa olivat asiallisia ja järkeviä, minkä jokainen niitä lukenut ymmärsi, tavallinen seuraaja ja järjestön kannattaja saattoi alkaa ihmetellä, miksi asiallinen kritiikki poistetaan järjestön sivuilta.

Piti keksiä parempia keinoja.

Piti päästä uimaan kastumatta. Piti keksiä menettely, jossa kritiikki sekä näkyy että ei näy. Facebookissa sekin toimii.

Jopa niin, että kukaan ei havainnut mitään – tai siis eivät ainakaan herra A eikä Greenpeacen Facebook-sivua seuraava kannattajajoukko.

Minä en tiedä, miten tämä tehtiin, mutta A pääsi tapahtuneen jäljille keskusteltuaan Facebook-keskusteluistaan muiden osallistujien kanssa kasvotusten, face-to-face.

Käsitykset siitä, mitä FB-keskustelussa oli ja ei oltu sanottu, kävivät mahdottomiksi ymmärtää. Niinpä herra A päätti tehdä kokeen.

Hän kirjautui keskusteluun toisena henkilönä ja toisella tietokoneella. Paljastui hämmästyttäviä asioita.

Kävi ilmi, että muille Greenpeasen Facebook-sivun seuraajille hänen käymästään keskustelusta ei näkynyt mitään. Yksikään herra A:n päivityksistä ei näkynyt yleisessä feedissä, eivätkä myöskään hänen saamansa vastaukset.

Mutta ne näkyivät herra A:n feedissä, ehkä myös niiden feedissä, jotka häntä olivat kommentoineet.

Sen sijaan yleisessä feedissä näkyivät kaikki muut päivitykset – tai mistä me senkään tiedämme. Sen me tiedämme, että se, mitä siellä näkyi, oli Greenpeacea kohtaan vähintäänkin kritiikitöntä, ellei kannattavaa.

Minun on vaikea käsittää, kuinka tämä on mahdollista, siis teknisesti. Mutta hyödyllistä tämä on ilman muuta, ainakin sille, jolla on intressiä manipuloida vapaata keskustelua omiin tarkoituksiinsa.

Menetelmä – mikä lieneekään – on mahtava väline sille, joka haluaa antaa itsestään kuvan vapaan tiedonvälityksen edustajana ja tukijana, mutta todellisuudessa ei sitä ole eikä kestä itseensä kohdistuvaa kritiikkiä.

Tällainen taho pystyy siis antamaan kannattajilleen vaikutelman, että keskustelu on vapaata, vaikka se todellisuudessa sensuroidaan täysin. Sama vaikutelma syntyy myös kriitikoille, joita todellisuudessa sensuroidaan heidän itse tajuamatta siitä mitään.

Hämmentävää.

Vasemmalla herra A:lle Facebookissa näkynyt keskustelu. Oikealla sama keskustelu siten kuin se näkyi yleisölle.

Omasta blogista malka ei näy

”Populismi tuli tiedepuheeseen”, kirjoitti Tiina Raevaara Suomen Kuvalehdessä 16. helmikuuta. ”Tieteen tulokset kuulostavat usein arkijärjen vastaisilta, joten yksinkertaistaminen ja tutkijoiden väitteille naureskelu saattavat toimia.”

Raevaara on oikeassa. Mutta hän näkee tikun vain toisen silmässä, eikä malkaa, joka sojottaa esimerkiksi hänen omasta blogistaan samassa lehdessä 13. heinäkuuta viime vuonna.

Heinäkuisen Raevaaran mukaan ”Suomessa on ajettu väkisin eteenpäin ajatusta, että hakkaamalla isot määrät metsää saamme paitsi metsän sitomaan tehokkaasti hiilidioksidia, myös aimo varannon ’biopolttoainetta’ kaupan päälle”. Raevaara perusteli väitettään esimerkiksi keväällä 2017 julkaistulla 68 tutkijan adressilla, jota hän myös siteerasi.

Ei siis asia-argumenteilla, vaan auktoriteeteilla. Heistä suurin osa ei kuitenkaan ollut edes tutkinut kyseessä olevaa asiaa ja väitti – Raevaaran tavoin – metsätalouden ajavan esimerkiksi massiivista puun polttoa, mitä se ei aja.

Todellakin, kuulostaa arkijärjen vastaiselta, että hoitamalla ja sen osana hakkaamalla metsää voisimme luoda metsiin hiilinielun. Tälle omituisuudelta kuulostavalle asialle metsätalouden kriitikot ovat populistisesti naureskelleet laajasti.

Silti Suomen metsien puuvaranto on, merkittävältä osin metsänhoidon ansiosta, noussut 1950-luvun 1500 miljoonasta kuutiosta 2300:aan. Samana aikana metsistä on viety isot määrät puuta, 3700 miljoonaa kuutiota.

Keravalaisena Raevaaran on ehkä vaikea ymmärtää, että monin paikoin Suomessa tämä ei ole mikään ”väkisin eteenpäin viety ajatus” vaan arkipäivää, esimerkiksi metsäteollisuuden sivuvirroilla lämmitettävissä kaupungeissa.

Raevaara kritisoi kasvavia hakkuusuunnitteita ja sanoo, että ”jäljet voi jokainen suomalainen nähdä ympärillään”. Näin on, arkijärjen mukaan.

Arkijärjen vastaista taas on, että todellisuudessa päätehakattujen hehtaarien määrä on ollut pitkään trendinomaisessa laskussa. Kyse on juuri siitä, että puuvaranto on kasvanut, mistä johtuen jokaiselta hakattavalta hehtaarilta saadaan yhä enemmän puuta.

Raevaaran mukaan ”päätöksentekijöille metsä on pelkkää puupeltoa”. Tämä ei ole edes arkijärkeä, vaan pelkkä populistinen heitto. Me tiedämme, että yli neljä viidestä suomalaisesta puusta on luontaisesti syntynyt, joka hehtaarilla, Raevaaran puupellot mukaan lukien.

Raevaara jopa väittää, että ennen vuotta 2014 metsää sai hoitaa vain avohakkuin. Tuota edeltävät metsäoikeuskiistat koskivat kuitenkin lähes aina sitä, oliko hakkuun jälkeinen uuden metsän perustamisvelvoite täytetty.

Raevaaran mukaan tiedepopulismi näkee vihollisena yliopistot, tutkimuslaitokset ja tutkijat. Hän ei näytä ymmärtävän, että vastuullisen päättäjän on otettava huomioon kaikki päätettävänä olevasta asiasta tehty tutkimus, miellytti se tai ei.

Tiedepopulisti sen sijaan voi valikoida tutkimuksesta sen osan, mikä sopii hänen tarpeisiinsa. Suoranaista superpopulismia taas on tämän valinnan jälkeen väittää, että ne ovatkin ne kaiken tutkimuksen huomioon ottavat, jotka ”sivuuttavat tieteen”.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 22.4.2018.

Kakkapopulismi ei kestä tositestiä

Mikä onkaan herkullisempi asetelma: luonnon tuhoaminen paskanpyyhinnän takia. Kuka nyt viitsisi alkaa väitellä paskapaperin tarpeellisuudesta? Mainio kampanjavipu!

No, hienot naiset eivät sano noin. Siksi minäkin käytän jatkossa eri sanoja.

Johdonmukaisimmin kakkateemaa on hyväksikäyttänyt ympäristöjärjestö Greenpeace. Toinen toisensa perästä sen kampanjat ovat noudattaneet samaa kaavaa: aarniometsät hakataan kakkapaperin takia.

Ulkokultaisuus käy päälle: vaikka järjestö käyttää hienostelevia sanoja, kuten WC-paperi, se nimenomaan hyödyntää mielleyhtymää kakkaan.

Se on viisasta, kampanjateknisesti. On ylivoimaista puhua tapettavista puista ja alhaisilta vaikuttavista tarkoitusperistä.

Greenpeace hyödyntää meidän kaikkien synnynnäistä ja terveellistä inhoa kakkaa kohtaan. Samalla se on olevinaan ympäristöjärjestö, jonka nimenomaan pitäisi ymmärtää, mikä on kakan rooli luonnon kiertokulussa.

Meidän ympäristönsuojelijoiden kesken, kakassa ei pitäisi olla mitään inhottavaa. Suomeksi sanottuna: Greenpeace ei ole rehellinen, ellei se ilmoita, kumpaa se kannattaa: vessapaperia ja biodiversiteettiä, vai sen vaihtoehtoa – jota me emme edes tiedä.

Miten hyvänsä, kakalle on tehtävä jotakin. Juuri vessapaperi auttaa viemään kakan pois, mutta minne?

Ennen aikaan kakka kaavittiin pyllystä risuilla ja sammaleella. Sittemmin päästiin sanomalehtipaperiin.

Se ei kuitenkaan tunnu kivalta. Kannustan kokeilemaan, mieluummin muutaman viikon ajan – tiedän, mistä puhun.

Kakka on biodiversiteettiä, jonka vessapaperi vie parhaassa tapauksessa kompostiin. Se tukee elämän monimuotoisuutta.

Siihen Greenpeace ei puutu. Tai oikeastaan, en tiedä, mitä kakalle pitäisi Greenpeacen mielestä tehdä. Mitä se mahtaa itse sille tehdä?

Sen tiedän, että taiwanilaiset tietävät.

Taiwan on länsimaisella tavalla järjestäytynyt yhteiskunta Aasiassa. Siellä sattui lähtemään liikkeelle huhu sellun hinnannoususta. Siis sellun.

Sen seurauksena myös sellun jatkojalostustuotteiden hintaa alettiin ihmetellä. Taiwanilaiset ovat siis tässä suhteessa fiksumpia kuin monet suomalaiset, jotka eivät ymmärrä, että sellu on välituote.

Sellusta tehdään paperia. Kun taiwanilaiset tajusivat, että sellun hinta nousee, mitä he tekivät?

Kävivätkö taiwanilaiset hamstraamaan aanelosia, kävivätkö ostamaan sanomalehtipaperia?

Ei, he kävivät hamstraamaan sitä kaikkein tärkeintä, vessapaperia. Ja silti, uumoiltu hinnankorotus oli vain 30 prosenttia.

Miten kävi? Aika pahasti. Jopa Taiwanin pääministeri joutui ottamaan asiaan kantaa.

Kuvitelkaa, miten Greenpeacen kakkapuheeseen suhtauduttaisiin, jos pääministeri Juha Sipilä joutuisi vetoamaan, että älkää nyt hemmetissä hamstratko kakkapaperia, kyllä sitä riittää.

Taiwanissa pääministeri otti maaliskuun alussa yhteyttä tärkeimpiin vessapaperin toimittajiin ja totesi, että asia on kunnossa. Hyvä niin – yhteiskunta ei sentään järkkynyt kakkapaperin takia.

Ilmastopolitiikka – ymmärrän, vaikka en ymmärräkään

Kävin Luonnonvarakeskuksen seminaarissa, jossa selviteltiin hakkuutähteiden polton ilmastovaikutuksia. Tulos oli, että mitä pienijakeisempaa tähde on, sitä paremmat ovat ilmastovaikutukset – ja esimerkiksi kantoja ei pitäisi polttaa lainkaan.

Tulos lienee pakko hyväksyä, mutta sen ymmärtäminen on hankalaa.

Kantojen suhteen asia on sillä tavalla selvä, että jos ne jätettäisiin metsään, ne säilyisivät hiilivarastona vuoteen 2050 asti, mikä on koko Suomen ilmastokeskustelun ehdoton takaraja. Sen jälkeisestä ajasta ei keskustella, tuli sieltä mitä vaan.

Ja tällä menolla tuleekin. Kun koko globaali ilmastopolitiikka tavoittelee väärää asiaa, tulos ei voi olla kuin väärä.

Se väärä asia on kasvihuonepäästöjen vähentäminen. Oikea olisi jättää fossiiliset raaka-aineet käyttämättä.

Sitä saa, mitä mittaa. On tultu tilanteeseen, jossa tavoitellaan sitä, minkä pitäisi olla seuraus, ja oletetaan, että oikea tavoite saavutetaan tällä tavoin.

Kaikki myöntävät, että ongelmien ainoa todellinen syy on fossiilisten raaka-aineiden käyttö. Silti globaali ilmastopolitiikka jopa kannustaa – pahimmillaan uusien – fossiilisten raaka-ainelähteiden käyttöön.

Me tiedämme, että esimerkiksi Puola paransi takavuosina ilmastosijoituksiaan korvaamalla öljyn ja hiilen käyttöä maakaasulla. Tämä perustui siihen, että maakaasu tuottaa hiilipäästöjä energiayksikköä kohti vähemmän kuin muut fossiiliset polttoaineet.

Jopa ympäristötutkijat vertasivat Suomen huonoksi leimattua menestystä Puolaan. Ketään ei kiinnostanut, että se perustui uusien maakaasulähteiden käyttöönottoon.

Mutta kantoja ei saisi polttaa.

Luonnonvarakeskuksen tutkija Aapo Rautiainen sanoi seminaarissa, että ilmastonmuutoksen kannalta oleellista on, paljonko hiiltä on nimenomaan ilmakehässä. Kantojen sijaan olisi siis parempi polttaa vaikka maakaasua.

Maakaasun poltto kuitenkin lisää hiilen määrää elonkierrossa. Ja sen voin vakuuttaa, että mitä enemmän elonkierrossa on hiiltä, sitä vaikeampi sitä on pitää pois ilmakehästäkään.

Mutta tähän ongelmaan emme törmää ennen vuotta 2050. Sen jälkeen saa tulla mitä vaan.

Ilmastopolitiikka kannustaa myös jätemuovin polttamiseen, koska jäte ylipäätään on luokiteltu ilmastoneutraaliksi polttoaineeksi. Näin siitä huolimatta, että muovin ongelma – ikuinen säilyvyys – on myös sen vahvuus: se olisi ikuinen hiilivarasto, ellei ilmastopolitiikka kannustaisi sen polttamiseen.

Säilyvyys ei ole muovin ongelma, vaan meidän tapamme levitellä sitä kaikkialle. Muovi pitäisikin käytön jälkeen kerätä ja sitten käyttää uudelleen tai kierrättää, ja jos se on mahdotonta, loppusijoittaa turvallisesti.

Näin ei kuitenkaan tehdä, ainakaan vielä. Sen sijaan jätemuovi poltetaan, vaikka se lisää hiilen määrää sekä ilmakehässä että elonkierrossa. Ilmastopolitiikka nyt vaan on määritellyt sen ilmastoneutraaliksi.

Mutta kantoja ei saisi polttaa.

Tilaisuudessa puhuttiin myös korvaamisesta – siis siitä, että puuta käyttämällä voimme korvata fossiilisten raaka-aineiden käyttöä. Suomen ympäristökeskuksen tutkija Sampo Soimakallion mukaan tästä puhuminen on hankalaa, koska siinä nykytilannetta verrataan ”vaihtoehtoiseen todellisuuteen” – siis johonkin, jota ei ole olemassa.

Olen samaa mieltä, ja en ole. Tosiasiassa aivan kaikkea tulevaisuuskeskustelua tässä maassa haittaa, että nykyhetkeä verrataan johonkin tulevaisuuteen, siis todellista epätodelliseen.

Tosiasiassa meidän pitäisi verrata vaihtoehtoisia tulevaisuuksia toisiinsa. Ja tulevaisuushan on aina epätodellinen. Näin ajatellen Soimakallion ongelma häviää.

Silti olen samaa mieltä siitä, että korvaamisesta puhuminen on hankalaa. Se jos mikä on irrallaan todellisuudesta.

Ei vain siksi, että puutuotteiden hiilivaraston kasvu on kokonaisuuden kannalta aivan mitätön. Vaan myös siksi, että kukaan ei tiedä, korvaavatko puutuotteet todellisuudessa mitään fossiilista.

Itse asiassa, en ole nähnyt yhtään esimerkkiä, missä fossiilinen raaka-aine olisi jätetty käyttämättä siksi, että on käytetty uusiutuvaa. Muutenkin, pidän lähes varmana, että jokainen vähänkään käytettävissä oleva kaasu- ja öljytippa tullaan myös käyttämään, varsinkin kun ilmastopolitiikka itsekin osittain siihen kannustaa.

Ja kun tipat loppuvat, niistä tulee riita. Näky on, että viimeinen pisara tullaan käyttämään sen panssarivaunun polttoaineena, jonka miehistö valloittaa viimeisen lähteen. Eikä ole ollenkaan varmaa, että se tippa riittää viemään vaunun takaisin kotikonnulle, jos sellaista enää on.

Kirjoitus on julkaistu myös Suomen Metsäyhdistyksen blogina 15.3.2018.

Kuluttaja – tuo energiapolitiikan räsynukke

Sähkölaskun kilpailuttaminen tuli takavuosina jonkinlaiseksi puheenaiheeksi. Jopa kuluttajaviranomaiset kannustivat mokomaan. Kuluttajan osa oli hoksata, että eihän hommassa ole mitään järkeä.

Tarjoukset ovat voimassa vain jonkun kuukauden, minkä jälkeisistä hinnoista ei kerrota mitään. Eikä kilpailuttaminen edes koske suurinta osaa sähkölaskusta, jatkuvasti osuuttaan kasvattavaa sähkön siirtoa. Sitä ei koske mikään markkinatalous, tuskin edes sääntely – vain voima. Enkä nyt tarkoita sähkövoimaa.

Kotisähkön käyttö on aikaa sitten karannut kaiken suunnittelun ulkopuolelle. Voit olla vaikka kokonaan ilman sähköä, lasku ei siitä juuri muutu.

Sähköyhtiöille tämä ei kuitenkaan riitä. Ne haluaisivat (Tekniikka&Talous, 17.1.) liittää sähkölaskuun uuden osan, jossa ne laskuttaisivat käytetyn maksimitehon, tai jonkinlaisen keskiarvon perusteella. Tällä osalla ja siirtomaksulla yhdessä yhtiöt eivät kuitenkaan saisi kerätä enempää rahaa kuin nykyisellä siirtomaksulla, sanoo työ- ja elinkeinoministeriö.

Uskokoon ken tahtoo.

Uudistus veisi kuluttajalta, tuolta energiapolitiikan räsynukelta, viimeisenkin järjen sähkönkäytön suunnittelusta. Ei olisi mieltä aurinkopaneeleissa, ilmalämpöpumpuissa eikä sähkön säästössä, koska lasku olisi aina sama. Ei olisi järkeä pitää yhtäkään sähköistettyä mökkiä talven yli kylmänä.

Mikä märkä uni sähköyhtiölle!

Tämä on kuitenkin vain esimerkki Suomen energiapolitiikasta, jota ei ole. Meillä kaikki energiaan liittyvä alistetaan mille hyvänsä intohimolle – niin rahanahneudelle kuin politiikallekin. Lopputulos on sekasotku, josta eivät hyödy kuin sähköyhtiöt.

Mikä hyvänsä energia-asia, mikä käsitetään ympäristöystävälliseksi, on tehtävä muusta piittaamatta. Niin tuuli, aurinko, puu kuin ydinvoimakin. Niinpä kivihiilellekin on pakko maksa tukea, koska muuten ympäristökaaos kaataisi koko systeemin.

Vielä Kekkosesta päästyäkin energia on ulkopolitiikkaa. Paitsi ettei niin saa sanoa, koska eihän Venäjä kiristä energialla, ja jos kiristääkin, ei ainakaan Suomea, ja jos kiristääkin Suomea niin ei se nyt vaan kiristä.

Hiukkaspäästöttömissä kattiloissa ei saisi polttaa mitään, koska puun poltto saunankiukaassa tuottaa hiukkaspäästöjä. Energiaa ei pitäisi tuoda, mutta jos tuo, huoltovarmuus vaatii varastointia, mutta kun muuta ei voi varastoida kuin fossiilista.

Bioenergia työllistää, mutta ei kannata. Turve lisää huoltovarmuutta, mutta kun sen pitäisi olla ruotsalaista, koska ruotsalainen turve ei ole fossiilista vaikka suomalainen onkin.

Samalla sähköyhtiöt esittävät uudistusta, jossa ei ole ekologian häivääkään. Vastustajiksi yhtiöt ovat nerokkaasti maalittaneet kesämökkiläiset, joiden sähkölasku kasvaisi jopa satoja euroja vuodessa.

Nämä kuulemma vastustavat esitystä pihiyttään. Ei siis siksi, että se on järkeä vailla, ainakin jos ajattelee maan energiapolitiikk… no joo.

Uskomattomasti esitys onnistuu, jos se edes toteutuu toivotusti, olemaan ristiriidassa joka ikisen julistetun energiatavoitteen kannalta, niin paljon kuin niitä tässä maassa onkin.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 5.2.2018.

Syke tutkii luontojärjestöille

Hämmästelin toukokuun lopussa sitä, kuinka merkittävätkin tiedotusvälineet olivat ryhtyneet pitämään luontojärjestöjen esityksiä jotakuinkin virallisina suojelualueina. Mutta maailma yllättää.

Nyt yllättäjä on Suomen ympäristökeskus Syke, joka on tehnyt tutkimuksen ”Suojelualueet ja luonnonsuojelullisesti arvokkaat metsät Barentsin euroarktisella alueella”.

Aiemmin en ole nähnyt, että tieteellisissä tutkimuksissa käytettäisiin ympäristöjärjestöjen luomaa käsitettä ”korkean suojeluarvon metsä” (High Conservation Value Forest). Näitä Syken tutkimus Barentsin alueelta etsi.

Ajattelin ensin, että hyvä. Kas kun luontojärjestöjen määritelmät käsitteelle ovat, kauniisti sanoen, vaihdelleet.

Tutkimuksessa onkin väliotsikko ”Korkean suojeluasteen metsän määritelmä”. Siinä kuitenkin todetaan, että mitään yleistä määritelmää ei ole tehty.

Sen sijaan tutkimus käy läpi erilaisia aluelistauksia. Kuten virallisesti suojellut tai suojelluiksi suunnitellut alueet, vaikka ne kuulemma voivat olla käsiteltyjäkin. Eikä niiden edes tarvitse olla metsiä.

Tutkimuksen metodina on hyväksyä kaikki tietoon saadut suojeluesitykset. Niiden luonnonsuojelullista tasoa ei arvioida.

Mukana on myös poroelinkeinolle tärkeitä alueita, mutta mitä, sitä ei kerrota. Samoin mukana ovat väliaikaisesti suojellut, poronhoidolle tärkeät metsät Inarissa. Silti tutkimus väittää laskevansa mukaan vain biodiversiteettisyistä tärkeitä alueita.

Kaikkien mukaan otettujen alueiden luonnonsuojelullisesta arvosta ei edes tutkimuksen mukaan ole tietoa, mutta sitä ”todennäköisesti on”. Mukana ovat ilmakuvista löydetyt, Metsähallituksen alue-ekologisen suunnittelun kautta suojeltujen alueiden ”tärkeät ympärysalueet”, kaikki ympäristöjärjestöjen arvokkaiksi tai mahdollisesti arvokkaiksi määrittelemät alueet ja lisäksi ”muut, ilmakuvien perusteella arvokkaiksi määritellyt alueet”.

Tällä tavalla takapihan perunamaakin saadaan korkean suojeluarvon metsäksi.

Suomen osalta erilaisia suojelusyitä on lueteltu kolme ja puoli sivua, Ruotsin osalta puoli. Suomen suhteellista huonoutta korostetaan silläkin, että Ruotsin laajat, suojellut tunturiylängöt on laskettu metsiksi, vaikka niillä ei ole juuri puita nähty.

Tutkimus laillistaa ympäristöjärjestöjen tulkinnan kansainvälisesti hyväksytyistä Aichi-suojeluperiaatteista. Järjestöjen mukaan vain tiukan suojelun alueet täyttävät periaatteissa vaaditun 17 prosentin suojelutason. Selvitys vetoaa samaan, toistuvasti.

Todellisuudessa Aichi-sopimus ei edellytä tiukkaa suojelua. Suomen Aichi-kelpoisuutta tarkastellaan sopimusmaiden välisessä prosessissa, ei Sykessä. Prosessin tulos on yksiselitteinen: Suomi täyttää vaatimukset kirkkaasti.

Tutkimus kuitenkin tuo luontojärjestöjen esityksille kauan kaivatun arvovallan. Sitä, miksi arvostettu valtion tutkimuslaitos alentuu näinkin heikoin perustein yksittäisten etutahon palvelukseen, on vaikea käsittää.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 19.1.2018.
Suomen ympäristökeskus julkaisi kirjoitukseen vastineen, joka löytyy täältä. Maaseudun Tulevaisuudessa käytiin kirjoituksesta erittäin hyvää keskustelua, joka on luettavissa täällä. Keskustelun perusteella tästä kirjoituksesta on poistettu seuraavat, ilmeisen virheelliset virkkeet: "Mukaan on laskettu esimerkiksi osa niin sanotussa dialogiprosessissa yhteisesti hylätyistä luontojärjestöjen esityksistä. Metsähallitus kävi prosessia luontojärjestöjen kanssa."