Bolševikit panivat sodan alulle V – puna-armeijan voitto ei, valitettavasti, ole vaihtoehtohistoriaa

Kretšetovka, Neuvostoliitto, 1.11.1941: ”Mutta ei kysymys ollut Kretšetovkasta, vaan: miksi sota menee näin? Ei vain jäänyt vallankumous tulematta koko Euroopassa, ei vain jäänyt meiltä menemättä sinne vähin veritappioin ja mitä tahansa hyökkääjien liittoa vastaan, vaan nyt peräännyttiin – mihin asti?”

Aleksandr Solženitsyn: Tapahtui Kretšetovkan asemalla, teoksessa Ivan Denisovtšin päivä, Tammi, 2010, suomentanut Markku Lahtela.

”The Man in the High Castle -sarja kertoo kylmäävää vaihtoehtohistoriaa”, kirjoitti Helsingin Sanomat 21.11.2019. Kyse on sarjasta, joka kertoo, millainen maailma olisi ollut, jos Hitler olisi voittanut.

Sitä, mitä olisi tapahtunut, jos Stalin olisi voittanut, ei onneksi tarvitse arvuutella. Me tiedämme, vaikka monet eivät halua tietää, mitä Neuvostoliiton valtaamilla alueilla tapahtui vuodesta 1939 alkaen. Se tapahtui täsmälleen suunnitelman mukaan.

Mitä tapahtui myöhemmin, Neuvostoliiton vuosina 1943–45 miehittämissä maissa, ei pääosin ollut niin julmaa, koska Neuvostoliitto ei onnistunut pyrkimyksessään ”vapauttaa” koko Eurooppa. Mutta kyllin kauheaa oli sekin.

Tiedämme myös Saksan hyökkäyksen Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941, operaatio Barbarossan, ja sen, mitä siitä seurasi Saksan valtaamilla alueilla. Tiedämme, että Barbarossaa siirrettiin pariinkin kertaan. Jos sitä olisi siirretty kerrankaan enemmän, Hitlerin elämä ei olisi jatkunut vuoteen 1945 asti.

Seuraava vaihtoehtohistoria kertoo siitä, mitä piti Suvorovin mukaan tapahtua, jos Barbarossaa ei olisi tullut, jos Stalin olisi ehtinyt ensin.

Puna-armeijan ensimmäinen hyökkäysaalto. Mustat läikät kuvaavat hyökkäysarmeijoita. Niiden takana seitsemän armeijaa lähestyy rintamaa. Kaakkoon osoittava valkoinen nuoli näyttää yhden Saksan armeijan todellisuudessa tapahtuneista hyökkäyssuunnista ja sen merkityksen: se käytännössä hajotti puna-armeijan kahteen osaan. Vinoviivoitetut nuolet kuvaavat ainoita suuntia, minne vuoristoarmeijat saattoivat hyökätä. Laskuvarjot kuvaavat ensimmäisen aallon laskuvarjojoukkojen lähtöpaikkoja. Lähde: Viktor Suvorov, Icebreaker

Neuvostoliitto aloittaa operaatio Ukkosen (Groza) 6. heinäkuuta 1941. Ammunta alkaa kello 3.30 Moskovan aikaa. Puna-armeijan tykistö on ylivoimainen niin määrän kuin laadunkin suhteen.

Ammuksia on valtavasti. Samaan aikaan tuhannet neuvostolentäjät lentävät yli rajan aivan läheisyyteen sijoitetuille saksalaisten lentokentille. Saksalaislentäjät eivät ehdi ilmaan. Siipi siipeen sijoitetut saksalaiskoneet tuhoutuvat nopeasti, kun yksikin niistä saa osuman.

Vastoin tiukkaa kieltoa ampua venäläisiä jotkut saksalaislentäjät kuitenkin ryhtyvät ja pääsevät ilmataisteluun. Kun ammukset loppuvat, he tekevät itsemurhaiskun. Neuvostoilmavoimien menetykset ovat mittavat, mutta yllätyksen kautta saatu etu säilyy.

Loputtomiin kiihtynyt tykistön tulitus hyytyy tuntien kuluttua yhtäkkiä. Panssarivoimien ja jalkaväen hyökkäys alkaa. Samaan aikaan yhä jatkuvat neuvostoilmavoimien aallot lentävät länteen. Tykistötuli alkaa uudelleen, nyt kauemmas.

Uraa-huuto kaikuu läpi rintaman, Itämereltä Mustalle merelle. Loputtomat panssarien massat tummentavat maiseman ja taivas peittyy pölyyn. Tulta ei säästetä. Kärjessä ovat kansankomissaari Kliment Vorošilovin mukaan nimetyt KV-panssarit.

Neuvostojoukot välttävät taistelua ja pyrkivät eteenpäin, hämmästellen miinoittamattomia siltoja. Saksalaisten on pakko vetäytyä, koska minkäänlaisia puolustusasemia ei ole.

Saksalaisilta jää tuhansia tonneja ammuksia ja polttoaineita rintaman taakse. Jo aiemmin rajan ylittäneet neuvostosabotöörit joko tuhoavat viestiyhteyksiä ja -järjestelmiä parhaansa mukaan tai välittävät niiden kautta väärennettyjä viestejä.

Saksalaisilla ei ole ammuksia, johto menettää kontrollin. Komentajat eivät tiedä, mikä on tilanne. Saksalaisten operaatiot ovat tehokkaita mutta yksittäisiä, vailla kokonaisuuden tuntevaa johtoa.

Neuvostoliittolaiset laskuvarjojoukot hyökkäävät rintaman taakse. Neuvostoliiton 8., 11. ja 3. armeijat ovat kovissa taisteluissa erittäin vahvojen Itä-Preussissa olevien saksalaisjoukkojen kanssa, mutta niiden länsipuolella Neuvostoliiton 10. armeija pyrkii murtautumaan Itämerelle eristääkseen muun muassa Hitlerin komentopaikan saksalaisjoukoista.

Etelämpänä vahvat neuvostojoukot hyökkäävät Lvovin kautta Krakovaa kohti, mutta erityisesti vasen sivusta kärsii vuoristotaisteluissa suuria tappioita. Samaan aikaan 12. ja 18. vuoristoarmeijat hyökkäävät etelämpänä maahanlaskujoukkojen tuella ja katkaisevat Romaniasta Saksaan johtavat öljyputket.

Päähyökkäys kohdistuu Romaniaan, koska siellä ovat öljylähteet, joiden varassa Saksan sotakone kulkee. Siellä hyökkäävät maailman suurin armeija, puna-armeijan 9. armeija ja sen lisäksi Mustanmeren laivasto ja Ilmavoimien 4. armeijakunta.

Neuvostoliitto toteuttaa puna-armeijan kenraalin Georgi Žukovin suurin piirtein ainoaa strategista ajatusta: on etsittävä vihollisen heikko kohta ja iskettävä siihen voimalla. Siis Romanian öljykenttiin.

Ploestin öljykenttiä pommitetaan vuorokauden ympäri ja ne syttyvät palamaan. 3. maahanlaskuarmeijakunta hyökkää Ploestin pohjoispuolisille kukkuloille. Pienet ryhmät tuhoavat kaiken millä on tekemistä öljyntuotannon kanssa.

Samaan aikaan Neuvostoliiton 10. armeijan hyökkäys Itämerelle on epäonnistunut. 3. ja 8. armeija on tuhottu kokonaan ja KV-panssari on osoittautunut kyvyttömäksi ilmatorjuntaohjuksia vastaan.

Krakovaan ja Lubliniin edenneet neuvostojoukot ovat menettäneet satoja tuhansia miehiä. Neuvostoliiton sodanjohtakeskus Stavka päättää heittää toisen hyökkäysaallon peliin.

Ja tässä on ero. Kun Saksalla on vain yksi hyökkäysaalto, Neuvostoliitolla niitä on kahden vuosikymmenen aikana kehitetyn syvän taistelun opin mukaan kaksi ja sen lisäksi vielä kolmaskin, NKVD:n armeijat.

Kun ne laitetaan liikekannalle, Neuvostoliitolla on käytössään kaikkiaan viisi miljoonaa reserviläistä sodan ensimmäisen viikon aikana ja tuhoutuneiden jälkeenkin kaikkiaan 300 uutta divisioonaa jatkaa sotaa. Ne toteuttavat syvän taistelun opin mukaisia portaittain jatkuvia hyökkäysaaltoja niin kauan kunnes vihollinen murtuu.

Viisi puna-armeijan laskuvarjoarmeijakuntaa on tuhottu kokonaan, mutta niiden komentokeskukset ja selustayksiköt ovat toimintavalmiina. Kymmenet tuhannet reserviläiset korvaavat tappiot. Perustetaan viisi uutta laskuvarjoarmeijakuntaa.

Panssarijoukot ovat kärsineet suuria tappioita, mutta maailman suurimmat panssarinvalmistajat Harkovassa, Stalingradissa ja Leningradissa kasvattavat tuotantoaan merkittävästi.

Romanian öljykenttien valtaus. Suorat viivat poikkiviivoin tarkoittavat öljyputkia. Tonavan laivaston reitti on merkitty Tonavalle. Kolmannen laskuvarjoarmeijakunnan mahdollinen maahanlaskualue on merkitty viivoituksin. Armeijat on merkitty mustin läikin ja niiden hyökkäyssuunnat viivoitetuin nuolin. Myös Mustan meren laivasto ja neljäs kaukopommitusvoimien armeijakunta Krimiltä osallistuu operaatioon. Lähde: Icebreaker

Saksa ei saa enää polttoainetta. Sillä toki on polttoainevarastonsa, mutta ne eivät riitä pitkälle. Vaikka suurin osa Saksan jalkaväestä ja tykistöstä liikkuu edelleenkin hevosvetoisesti, sodankäynti hyytyy.

Panssarit pysähtyvät. Jalkaväellä on panssaroitua kuljetuskalustoa ja tykistöllä on traktorinsa, mutta ei polttoainetta. Lentokoneita riittää, mutta ei polttoainetta. Saksan voimakas laivasto on toisaalla ja vaikka se olisikin paikalla, sillä ei olisi polttoainetta. Haavoittuneita on satoja tuhansia, samoin ambulansseja, mutta ei polttoainetta.

Elokuussa 1941 toinen hyökkäysaalto valtaa nykyisten Saksan ja Puolan välillä olevan Oder-joen ylittävät sillat. Neuvostoliiton nopeat panssarit pääsevät vauhtiin ja kohtaavat saksalaisella maaperällä kansan sortajat, nuo kauppiaat, lääkärit, arkkitehdit, talonpojat ja pankkivirkailijat.

Tšekistien, Neuvostoliiton salaisen palvelun virkailijoiden työ alkaa, eikä se ole vähäinen. Vankeja kuulustellaan jokaisella pysähdyspaikalla. NKVD ratkaisee itse, kuka on syyllinen ja kuka ei.

Miljoonista vangeista vaarallisimmat ammutaan heti. Heitä ovat esimerkiksi sosiaalidemokraatit, sosialistit, pasifistit, kansallissosialistit, upseerit, poliisit, opettajat, papit, kirjailijat, juristit, journalistit, maanviljelijät, yrittäjät.

Loput lähetetään pohjoiseen ja itään oppimaan paremmiksi ihmisiksi – aseiden, sotilaiden ja ammusten paluukuljetuksissa.

Taustalla on neuvostoarmeijan maailmanhistoriassa poikkeuksellinen tavoite: ei vain vihollisen sotavoiman tuhoaminen, mikä on ”normaali” sodan tavoite, vaan myös mahdollisuus väkivallan vapaaseen käyttöön vapautetuuilla alueilla, niin kuin sen määritteli Neuvostoliiton marsalkka Mihail Tuhatševski.

Tuhatševskin suunnitelman mukaan kaikki miehitetyt alueet muutetaan välittömästi neuvostomalliin, niin nopeasti kuin mahdollista, pakottamalla ja jatkuvalla terrorilla, kaikkien vapautettujen alueiden resurssien mahdollisimman barbaarisella käytöllä. Tälle toiminnalle Tuhatševski antoi tieteellisen nimen, ”sodan perustan laajentaminen”.

Kommunistihistoria väittää, että Tuhatševskin ideat hylättiin samalla kun hänet teloitettiin vuonna 1937. Tämä päteekin hänen sotilaallisiin ajatuksiinsa esimerkiksi syvän taistelun opista ‒ tosin niihinkin vain väliaikaisesti, koska käytännössä ne otettiin käyttöön viimeistään, kun Hitler osoitti niiden toimivuuden Länsi-Euroopan miehityksessä.

Mutta Tuhatševskin teoriaa sodan perustan laajentamisesta ei hylätty koskaan. Kyseinen termi löytyi jopa hakusanana Neuvostoliiton virallisesta tietosanakirjasta.

Vallankumouksen alkuvuosina puna-armeijan rangaistusjoukkojen tarkoitus oli tuhota maan sisäinen vastarinta. Niiden käytössä oli panssaroituja ajoneuvoja, junia, haupitseja, panssarivaunuja ja jopa lentokoneita.

Suuren terrorin vuosina 1937–38 niistä oli suurimmalta osin luovuttu, koska tilanne oli hallinnassa. Mutta Molotov-Ribbentrop-sopimuksen jälkeen niitä alettiin taas vahvistaa. Ei niitä silti Neuvostoliitossa aiottu käyttää.

Vaikka NKVD oli puna-armeijan hyökkäyksen kärjessä, sen päävoimat olivat rintaman takaisissa joukoissa. Kärkijoukkojen tehtävä oli miehittää raja-asemat ja sillat, tuhota tietoliikenneyhteydet ja hävittää pienemmät vihollisosastot.

Kun puna-armeija saavutti NKVD:n etujoukot, niiden tehtävä muuttui vapautetun alueen puhdistamiseksi.

Vladimir Triandafillov, Stalinin merkittävä avustaja, kehitti Tuhatševskin ajatuksia pitkälle, myös sodan perustan laajentamisen osalta. Hän päätteli, että NKVD tarvitsi bolševisointia varten aivan omat osastot.

Niiden tehtävä omien joukkojen selustassa oli ensiksi tuhota sinne jääneet vahvat vihollisosastot. Kysymys tietenkin kuuluu, miten omien joukkojen selustassa voi tällaisia osastoja olla, eikö puna-armeija ollut edetessään tuhonnut ne.

Ei suinkaan, Tuhatševskin, Triandafillovin ja kumppaneicen kehittämän syvän taistelun opin mukaisesti puna-armeijaan luotiin strategisen ja taktisen tason välille uusi väline, nopea panssarikiila ja ilmateitse kuljetettavat joukot, joilla hyökättiin suoraan vihollisen päävoimien ohi selustaan.

Näin vihollisyksiköitä saattoi jäädä paljonkin oman selustan puolelle ja ne piti tietenkin tuhota.

Triandafillov vei sodan perustan laajentamisen tieteelliselle tasolle. Vaiheittainen suunnitelma sisälsi täsmälliset laskelmat siitä, kuinka monta neuvostoliittolaista poliittista johtajaa tarvitaan jokaiselle haltuun otetulle alueelle. Suunnitelman mukaan pienten maiden bolševisointi tapahtuisi 2–3 viikossa, suurten 3–4 viikossa. Tässä ei voitu luottaa paikallisiin voimiin.

Näitä suunnitelmia toteutettiin esimerkiksi Katynin joukkomurhissa. Itä-Puolan "vapauttamisesta" vuonna 1939 saadun opin perusteella Suomen bolševisointi suunniteltiin paremmin. Suomea varten puhdistusjoukkoja oli kahdeksan rykmentin verran, minkä lisäksi mukana oli yksittäisiä pataljoonia, komppanioita ja muita joukkoja.

Suvorov kertoo, että esimerkiksi vuonna 1944 Valko-Venäjän rintaman selustassa suoritettiin puhdistusoperaatio, jossa oli mukana 12 NKVD:n rykmenttiä ja neljä ratsuväkirykmenttiä, lukuisia pataljoonia ja tiedustelulentokoneita. 30 000 neliökilometrin operaatioalueella oli toiminnassa kaikkiaan 50 000 miestä.

NKVD:n operaatiovahvuus oli suurimmillaan vuonna 1940. Se oli Katynin vuosi, mutta Katynin lisäksi puolalaisia upseereita teloitettiin muuallakin, eikä yhtään vähempää. Samoin murhattiin tuhansia muita, juuri kuten Tuhatševski oli ohjeistanut.

Hitlerin hyökkäys 22.6.1941 oli voimakas, mutta ei kuolettava. Italialainen filosofi Niccolo Macchiavelli on sanonut, että tällaisen hyökkäyksen tekijä tuhoutuu.

Toisaalta, kuten on todettu, Molotov-Ribbentrop-sopimuksen jälkeen Saksalla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin Barbarossa, ja tuho.

Lue muutkin osat:

Bolševikit panivat sodan alulle I – Hitler oli vain heidän jäänsärkijänsä

Bolševikit panivat sodan alulle II – maailmanvallankumous uhrasi aseisiin lapsetkin

Bolševikit panivat sodan alulle III – Hitlerin ”pelkääjä” purki puolustuslinjansa

Bolševikit panivat sodan alulle IV – ”sotaa edeltävä aika” oli sotaa ja liikekannallepanoa

Bolševikit panivat sodan alulle IV – ”sotaa edeltävä aika” oli sotaa ja liikekannallepanoa

Kommunistihistoria on ilmoittanut toisen maailmansodan alkamisajankohdaksi sen hetken, kun ulkomaiset joukot ensimmäistä kertaa astuivat sen, viattoman uhrin, Neuvostoliiton maaperälle. Kaikki, mitä tapahtui ennen tätä hetkeä, on kommunistihistorian mukaan ”sotaa edeltävää aikaa”.

Tätä on käytetty myöhemminkin.

Venäjä esimerkiksi ilmoittaa Georgian sodan alkamisajankohdaksi 8.8.2008. Siis sen hetken, kun Georgian joukot ampuivat ensimmäisen laukauksen.

Se laukaus on merkittävä lännen rauhanliikkeelle. Se ei havaitse, että laukaus oli seuraus esimerkiksi siitä, että Venäjä oli jo miehittänyt Georgiaan kuuluvat Abhasian ja Etelä-Ossetian ja sen jälkeen vaivihkaa siirtänyt Etelä-Ossetian rajapaaluja yön pimeydessä etelämmäksi, tavoitteenaan ilmeisesti Georgian läpi menevä kaasuputki.

Vastaavalla tavalla muiden Venäjän naapureiden kohtalosta viisastunut Ukraina ei ampunut Venäjän puolelle laukaustakaan ollessaan viikkojen ajan massiivisen tykistötulen kohteena kesällä 2014. Yksikin laukaus Venäjälle olisi merkinnyt Venäjän julistautumista uhriksi, mitä epäröivä länsi rauhanliikkeineen olisi osannut vain ihmetellä.

"Sotaa edeltävää aikaa" ei koskaan ollut. Kommunistihistorian mukaisen ”sotaa edeltävän ajan” kuluessa kaikki Neuvostoliiton naapurit joutuivat sen aggression kohteeksi.

Syyskuussa 1939 Neuvostoliitto julistautui puolueettomaksi Saksan Puolassa käymän sodan suhteen. Sitä seuranneena ”sotaa edeltävänä aikana” se miehitti alueet, joilla asui 23 miljoonaa ihmistä. Heihin kohdistettiin julmaa terroria.

”Sotaa edeltävänä aikana” puna-armeija menetti satoja tuhansia sotilaita. Jos hyväksymme kommunistihistorian ajatuksen, että vihollisuudet Puolaa, Suomea, Viroa, Latviaa, Liettuaa ja Romaniaa vastaan olivat vain länsirajan vahvistamista, miksi emme hyväksy sitä, että myös Saksa vain vahvisti rajojaan miehittämällä Tanskan, Norjan, Ranskan ja niin edelleen?

Siksi, että olemme hyväksyneet kommunistihistorian tarinan Neuvostoliitosta sodan viattomana uhrina. Mutta sitä se ei ollut.

Saksa hyökkäsi Puolaan 1. syyskuuta 1939. Samana päivänä Moskovassa kokoontui Neuvostoliiton Korkein Neuvosto, niin sanottu parlamentti. Kokouksessa tehtiin monia, merkittäviä päätöksiä, joita kommunistihistoria on jälkikäteen selittänyt sillä, että maailmansota oli alkanut samana päivänä.

Mistä he tiesivät sen maailmansodaksi? Esimerkiksi Puolassa ei tuolloin tiedetty vielä edes sitä, oliko Saksa hyökännyt vai oliko kyseessä samanlainen provokaatio kuin aiemminkin. Mutta Neuvostoliiton Korkeimman neuvoston jäsenet, esimerkiksi kaukaa vuoristoista tulleet lammaspaimenet tai pohjoisesta tulleet poronhoitajat, he kaikki tiesivät, mistä oli kyse.

He tiesivät enemmän kuin Adolf Hitler, joka toivoi Puolan-sodan jäävän paikalliseksi, mitä todistavat myös neuvostolähteet.

Itse asiassa lammaspaimenet ja poronhoitajat saattoivat tietää tilanteen jo paljon aiemmin, ennen Molotov-Ribbentrop-sopimuksen tekemistä, koska heidän matkansa Moskovaan kesti viikon, joillakin jopa 12 päivää.

19.8.1939 oli tärkeä päivä toisen maailmansodan aloittamisen kannalta. Aiemmin Stalin oli puhunut lukuisia kertoja suunnitelmistaan vapauttaa Eurooppa, mutta hänen tuonpäiväinen puheensa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen NKP:n hallituksessa, eli politbyroossa, joutui julkisuuteen.

Suunnitelman julkisti ranskalainen uutistoimisto Agence Havas, AFP:n edeltäjä. Mikä hämmästyttävintä, Stalin, joka ei koskaan aiemmin lähtenyt väittelemään länsimaisen median kanssa, syytettiin häntä sitten despootiksi, sadistiksi, diktaattoriksi, raakalaiseksi, teurastajaksi tai vaimonsa murhaajaksi, ryhtyi nyt kiistämään tiedon mitä jyrkimmin Pravdassa 30.11.1939.

Suvorovin mukaan tätä Pravdan numeroa ei ole sittemmin ollut mahdollista löytää Neuvostoliitosta.

Miten Agence Havas sai tiedon? Todennäköisesti joku neuvostokommunisteista vuoti sen. Olivathan niin tehneet Grigori Zinovjev ja Lev Kamenev jo vuonna 1917, kauhistuttuaan Leninin suunnitelmista.

Toisaalta Stalinin seuraajista sekä Nikita Hruštšev että Leonid Brežnev ovat myöhemmin vahvistaneet Agence Havasin väitteet, jotka Stalin siis jyrkästi kiisti. Niiden mukaan Neuvostoliitto antaisi puolueettomuuden viikunanlehden takaa kapitalistimaiden uuvuttaa toisensa ja vapauttaisi Euroopan vasta sen jälkeen.

Tässä suunnitelmassa ei kuitenkaan ollut mitään uutta: samaa olivat suunnitelleet kaikki Stalinin kommunistiset edeltäjät.

Sitä päivää, jolloin liikekannallepano alkoi, on mahdoton määrittää. Oleellisempi on hetki, jonka jälkeen sitä ei voinut enää peruuttaa.

Neuvostoliitossa joukot pantiin liikkeelle helmikuussa 1941, jolloin NKVD:n raja- ja rangaistusjoukkoja alettiin siirtää Neuvostoliiton länsirajalle. Perusosasto oli NKVD:n moottoroitu jalkaväkidivisioona, jonka vahvuus oli 10 000 tšekistiä – siis salaisen palvelun työntekijää – varustettuna panssarein ja haupitsein.

Nämä joukot olivat suoraa perintöä Venäjän vallankumoussodista, mutta ne lakkautettiin 1920-luvulla, koska sisäinen vihollinen oli nujerrettu. Nyt niitä tarvittiin rintaman etenemisen jälkeen omassa selustassa vahvaa vihollista vastaan.
Siis selustassa, joka ei ollut omassa maassa.

"Toukokuu 1941 oli Neuvostoliiton historian kummallisin kuukausi", kirjoittaa Suvorov. Sen aluksi, 6. toukokuuta, Stalin virallisti asemansa Neuvostoliiton johtajana, kun hänet valittiin maan pääministeriksi.

Edes liittolaiset, siis saksalaiset, eivät käsittäneet, mistä on kyse. He joka tapauksessa päättelivät, että se liittyy ulkopolitiikkaan, koska koti-Neuvostoliitossa ei ollut mitään, mikä olisi edellyttänyt tällaista liikettä.

Missään tapauksessa päätös ei vahvistanut Stalinin asemaa. Se oli mahdotonta. Jos sitä olisi tarvittu, se olisi tehty jo kauan aikaisemmin.

Lev Trotski kirjoitti vuonna 1931 vallankaappaushankkeista 1920-luvun alun Saksassa, että Stalin johti niitä täydellisesti, mutta muut tekivät kaikki viralliset toimenpiteet. Näin nämä muut olivat täydessä vastuussa, kun taas Stalin ei ollut vastuussa mistään. Hänen nimeään ei ollut missään dokumentissa, joita Neuvostoliitto tunnetusti piti tärkeinä.

Stalinin nimeä ei ollut myöskään Molotov-Ribbentrop-sopimuksessa, vaikka hän oli mukana allekirjoitustilaisuudessa. Saksassa sopimuksesta kantoi vastuun Hitler, koska hän todistettavasti valtuutti ja vaati Ribbentropia sen allekirjoittamaan, kun taas Neuvostoliitossa ainoa vastuullinen oli Molotov.

Kansalainen Stalin vain katseli päältä.

Samalla tavalla Neuvostoliitto allekirjoitti sopimuksen Japanin kanssa 13.4.1941. Stalin oli läsnä, mutta ei ottanut vastuuta. Kun Neuvostoliitto myöhemmin rikkoi sopimuksen, se saatettiin tehdä Stalinin päätöksellä, hän kun ei ollut aiemmin päättänyt asiasta mitään.

Mutta 6. toukokuuta 1941 alkaen Stalin halusi ottaa itselleen vastuun myös ulkopolitiikasta. Mikä vaati tätä?

Kommunistihistorian selitys on, että Stalin näki Saksan hyökkäyksen olevan tulossa ja halusi henkilökohtaisesti ottaa vastuun sen torjumisesta. Kuitenkin, kun Saksa sitten hyökkäsi, Stalin vetäytyi kaikesta päätöksenteosta ja pani Molotovin vastuuseen.

Saksan hyökättyä päiväkäskyn neuvostojoukoille allekirjoittivat pääesikunnan päällikkö, kenraali Georgi Žukov, kenraali Semjon Timošenko ja puolustusasiain kansankomissaari Georgi Malenkov.

Miksi ei Stalin, jos hän halusi kantaa vastuun?

Samoin Stalin kieltäytyi johtamasta Stavkaa, Neuvostoliiton sotavoimien ylintä johtoelintä ja osallistui siihen vain ”tavallisena” jäsenenä. Niinpä Stavkalla oli kaksi johtajaa: virallisesti Timošenko ja asiallisesti Stalin.

Kun Stalin ei halunnut kantaa vastuuta puolustuksesta, mistä hän siis halusi vastuun? Ainoa johtopäätös on, että hän halusi ottaa kunnian Euroopan vapauttamisesta.

Nimenoman Stalinin piti antaa määräys Euroopan vapautussodan aloittamisesta. Tämän päätöksen hän halusi antaa Neuvostoliiton pääministerinä eikä kansalainen Stalinina.

Kenraali Konstantin Rokossovskin muistelmien mukaan jokaiselle neuvostokenraalille oli ojennettu salaisia operaatioita koskeva ”kirje M. punaisessa kirjekuoressa”. Sen sai avata vain pääministerin päätöksellä.

6:nteen toukokuuta asti pääministeri oli Vjatšeslav Molotov – vaikka myös sitä ennen kirjeen avaaminen vaati, Žukovin todistuksen mukaan, Stalinin luvan.

Kukaan ei kuitenkaan käskenyt avata kirjettä 22. kesäkuuta tai sen jälkeen. Tästä huolimatta jotkut kenraalit avasivat kirjeen luvatta, vaikka siitä oli luvattu kuolemanrangaistus.

Sen perusteella tiedetään, että kirjeessä ei ollut sanaakaan puolustuksesta. Kenraalimajuri M. Gretsov kirjoittaa, että kirjeessä oli minuuttiaikataulu M-päivän toimenpiteille, mutta ei sanaakaan siitä, mitä tehdä, jos se onkin vihollinen, joka hyökkää.

5. toukokuuta 1941 Stalin piti Kremlissä puheen, joka on edelleenkin lähes kokonaan salassa. Puheesta tiedetään sen verran, että Stalin nimesi siinä Saksan pääviholliseksi ja että Stalin suunnitteli hyökkäystä vuodelle 1942.

On silti mahdollista, että jopa luotetuimmille annettu tieto oli väärä, koska sen ajateltiin päätyvän saksalaisten tietoon. Lopulta kuitenkin tuhannet tiesivät puheesta. Tietoa siitä, mutta ei sen sisällöstä, levitettiin laajalti Neuvostoliitossa.

Puhe oli siis salainen ennen sotaa, mutta miksi se on sitä myös sodan jälkeen ja vielä nyt? Jos käskyssä olisi ollut yhtään puolustuksellista sanaa, niistä varmaankin olisi kerrottu jälkipolville. Jos Stalin varoitti Saksan hyökkäyksestä, eikö julkistaminen olisi ollut hänen kannaltaan jopa hyödyllistä?

Kuitenkin, virallisesti puheesta on julkistettu vain yksi lause: ”Ylijohdon käskystä, olkaa valppaina.”

Ennen puhetta Neuvostoliiton diplomatia oli ylistänyt Saksan sotatoimia Euroopassa, mutta nyt sävy muuttui. Saksan käymää sotaa alettiin sanoa imperialismiksi, joka orjuuttaa maailman työläiset, jotka taas ovat kääntäneet katseensa Neuvostoliittoon ja puna-armeijaan odottaen niistä vapauttajaa.

Puheen jälkeen Neuvostoliitto alkoi poistaa viimeisiäkin miinakenttiä länsirajaltaan.

8. toukokuuta 1941 Japanin virallinen uutistoimisto Domei Tsušin kirjoitti, että Neuvostoliitto on käynnistänyt massiiviset joukkojen keskitykset länsirajalleen. Sen takia muun muassa kaikki Siperian rautateiden matkustajaliikenne oli keskeytetty. Myös keskiaasialaisia joukkoja tuotiin länteen.

Neuvostoliiton tietotoimisto TASS kiisti uutisen.

Todisteita siirrosta on lukemattomia, lähtien sotilaiden kirjeistä kotiin ja päätyen neuvostomarsalkkojen ja kenraalien julkaistuihin muistelmiin. Esimerkiksi Žukov ja komentaja Ivan Bagramjan kertovat, kuinka 31. jalkaväen armeijakunta matkusti juuri tuolloin Siperian radalla kohti Kiovaa. Kenraalieversti Ivan Ljudnikov taas mobilisoi samaan aikaan 200:nnen jalkaväkidivisioonan Saksan-vastaiselle rajalle.

TASSin kieltouutisen suurin virhe oli kiistää joukkojen keskitys. Sellainen oli menossa, mutta suurempi oli tulossa. Siitä annettiin määräys 13.5.1941.

15.5.1941 Neuvostoliiton armeijoiden, armeijakuntien ja divisioonien johtajat viidellä raja-alueiden sotilasalueella saivat hyökkäyskäskyt. Salaisuuden piiri laajeni vain muutamiin satoihin henkilöihin. Silti käskyjä on siteerattu laajasti.

15.6.1941 neuvostokenraalit saivat käskyn olla valmiina ottamaan käsiinsä vihollismaita. Valmisteluita ei voitu salata enää pitkään.

Liikekannallepano alkoi viimeistään helmikuussa 1941 ja kiihtyi maalis-, huhti- ja toukokuussa. Tarkkoja lukuja liikekannallepanon suuruudesta ei ole koskaan julkistettu, mutta voidaan hyvin sanoa, että se oli maailmanhistorian suurin. Sen takia Neuvostoliitto myös keskeytti viisivuotissuunnitelmiensa toimeenpanon, sotilaallisia suunnitelmia lukuun ottamatta.

Touko- ja kesäkuussa Neuvostoliitto siirsi länsirajalle 800 000 reserviläistä. Ensimmäinen hyökkäysaalto käsitti 170 divisioonaa, niistä 56 oli jo tuolloin rajalla. Loput siirtyivät länteen länsirajan lähialueilta kesäkuussa. Liikekannallepanon piti olla valmis 10. heinäkuuta, mutta myös toinen hyökkäysaalto ja sen 77 divisioonaa olivat jo liikkeellä.

Kommunistihistoria väittää, että kyse oli puolustuksesta. Jos näin olisi ollut, miksi esimerkiksi ammukset jätettiin rautatievaunuihin asemille eikä niitä viety heti joukkojen käyttöön? Miksi joukot keskitettiin esimerkiksi vesiteiden taakse – siis Moskovasta katsottuna – jos kyse oli puolustuksesta?

Myös Neuvostoliiton meri- ja ilmavoimat olivat liikkeellä. Itämeren-laivasto lähti kotisatamistaan. Ilmavoimat siirtyivät rajan läheisyyteen.

13.6.1941 TASS kertoi taas, että mitään hyökkäystä ei ole tulossa kumpaankaan suuntaan. Saksa ei tietenkään tätä uskonut. Se tiesi varsin hyvin, että Stalin suunnitteli hyökkäystä, mutta tuon aikaisen uskomuksen mukaan vasta vuodelle 1942.

Mutta kun TASS väitti tuona päivänä itse Stalinin kirjoittamassa uutisessa, että myös huhut Saksan hyökkäämisestä Neuvostoliittoon ovat vääriä, se aiheutti myöhemmin laajaa ja jälkiviisasta naureskelua Stalinin naiiviuden takia – Saksahan hyökkäsi Neuvostoliittoon vain noin viikkoa myöhemmin.

13.6.1941 oli myös viimeinen Saksaa vastaan suunnattuun liikekannallepanon peruuttamaton päivä. Silloin puna-armeijan kaikki Siperian-osastot saivat käskyn siirtyä ”uusiin asemiin”.

Miksi vasta kesäkuun 13. päivä? Koska vasta silloin rautatiekapasiteetti riitti.

Vuonna 1940 Neuvostoliitto oli perustanut kahdessa vuodessa 17 armeijaa. Se pidettiin salassa, sillä siitä hetkestä lähtien Neuvostoliitolla oli enemmän armeijoita kuin koskaan ennen.

Heinäkuussa 1940 Saksan-vastaiselle rajalle ilmestyi kuitenkin armeija numerolla 26. Miksi 26., kun aiemmin armeijat oli huolellisesti perustettu numerojärjestyksessä?

Aika pian selvisi, että 17:nnen ja 26:nnen välissä olikin perustettu kokonaista 11 uutta armeijaa, yksi Japanin- ja 10 Saksan-vastaiselle rajalle.

Toisaalta ”armeija” saattoi Neuvostoliitossa merkitä melkein mitä vain. Siinä, missä saksalaisten sotajoukkojen nimistä tiesi, mitä ne sisälsivät, Neuvostoliitto käytti joukko-osastojen nimiäkin hämäämiseen.

Joissakin armeijoissa saattoi olla tänään jopa vain kaksi jalkaväkidivisioonaa, kun se saattoi seuraavalla viikolla olla maailman vahvin armeija. Näin kävi keväällä 1941 Romanian vastaiselle rajalle kootulle 9. Armeijalle.

Kaikki Saksan, Romanian ja Suomen vastaisella rajalla olleet armeijat oli 21.6.1941 nimetty nopeisiin yllätyshyökkäyksiin kykeneviksi iskuarmeijoiksi. Siinä, missä Saksalla oli neljä panssariryhmää ja noin 4000 panssarivaunua, Neuvostoliitolla oli 16 iskuarmeijaa.

Iskuarmeija oli järkyttävä sotakone. Sen aseistukseen kuului normaalisti 2350 panssarivaunua, 698 panssariajoneuvoa, yli 4000 tykkiä ja yli 250 000 sotilasta. Jokainen armeija yksin vastasi sotavoimaltaan puolta koko Saksan sotavoimien vahvuudesta.

Neuvostoliiton laskuvarjojoukot hyökkäsivät Molotov-Ribbentrop-sopimuksen pohjalta Romaniaan. Se huoletti Hitleriä, sillä samaan aikaan koko Saksan armeija oli Ranskassa ja sen öljy tuli Romaniasta.

Jos Romaniaan hyökänneet neuvostokoneet olisivat iskeneet vain 200 kilometriä pidemmälle, Saksa olisi jäänyt ilman öljyä. Mutta niin ne eivät tehneet, sillä Stalin halusi länsimaiden sotivan ensin keskenään riittävän kauan.

Samaan aikaan Romanian pohjoispuolella olevaa puna-armeijan 12:tta armeijaa muutettiin systemaattisesti vuoristoarmeijaksi. Kaukasukselta kotoisin olevia joukkoja siirrettiin armeijan alaisuuteen. Itse Žukov piti huolen, että läpikulkupaikat Karpaateilta varmistettaisiin, ei vain teoriassa vaan myös käytännössä, ja myös panssaridivisioonille.

12:nnen armeijan kaikki harjoitukset olivat hyökkäysharjoituksia ja karttapelit tehtiin Saksan alueella. Sotasuunnitelmissa käytettiin aitoa tiedustelutietoa eikä vihollista kuviteltu.

Karpaattien kimppuun oli käymässä toinenkin vuoristoarmeija, 18. armeija, ja se oli 12.nnen kanssa identtinen. Toisen tehtävänä oli hyökätä etelään, kohti Romaniaa ja toisen Tšekkoslovakian kautta kohti Saksaa.

Kummankin armeijan tavoitteena oli katkaista Saksan öljynsaanti. Vain toisen tarvitsi onnistua ja vaikka kumpikaan ei onnistuisi täysin, Saksan öljynsaanti heikkenisi huomattavasti.

Niiden lisäksi oli 9. Armeija, jonka tehtävä oli hyökätä suoraan öljykentille ja silläkin oli vuoristodivisioona.

Neuvostoliiton syvän taistelun suunnitelmia kuvaa, että sen ensimmäinen hyökkäysaalto koostui 16 armeijasta ja 170 divisioonasta, mutta se oli vasta ensimmäinen aalto. Hyökkäys oli hyvässä vauhdissa jo kesäkuussa 1941, jolloin rajalla oli kolme miljoonaa miestä ja voima kasvoi nopeasti.

Kommunistihistoria on myöntänyt Stalinin liikekannallepanon, mutta ei sen laajuutta. Se väittää, että liikekannallepano oli reaktio Hitlerin toimiin. Näin ei kuitenkaan voinut olla, koska se aloitettiin jo silloin kun Hitler vielä vakuutti ystävyyttään Neuvostoliitolle.

Tosiasiassa liikekannallepanon valmistelun aloitti Neuvostoliiton kommunistisen puolueen hallitus eli politbyroo jo 19.8.1939, siis ennen kuin Hitler miehitti Puolan. Prosessi ei pysähtynyt hetkeksikään vaan kasvoi ja voimistui kaiken aikaa.

Samaan aikaan suunniteltiin ensimmäisen ja toisen hyökkäysaallon yhteistyötä. Toisen aallon tarkoitus oli vahvistaa ensimmäisen aallon toimia ”vastasiskulla”. Suvorovin mukaan se tarkoittaa samanlaista vastaiskua, minkä Mainilan laukaukset marraskuun 26. päivä 1939 saivat Suomea vastaan aikaiseksi.

Joukkoja ei siirretty länsirajalle vain sisämaan sotilasalueilta, vaan myös Kaukoidän rintamalta, missä kahakoitiin kaiken aikaa. Kesäkuun 1941 alussa Stalin määräsi, että kaikki maahanlaskujoukot, myös Kaukoidästä, siirretään länsirintamalle. Silti useat tarkkailijat arvelivat, että sota Neuvostoliiton ja Japanin kanssa on suorastaan väistämätön.

Helmikuun 1941 jälkeen länteen saapuneille joukoille ei rakennettu tiloja talvehtimista varten. Samalla aiemmin tulleet joukot hylkäsivät rakennuksensa ja siirtyivät rajalle, varustautuen vain kenttäoloihin ja telttamajoitukseen.

Puna-armeija, ja erityisesti Žukov tiesi, aikaisempien kokemustensa nojalla, että joukkojen pitäminen kenttäoloissa liian pitkään demoralisoi. Stalinin luottokenraali Boris Šapošnikov oli jo vuonna 1929 ilmaissut jyrkän mielipiteensä, että satojen tuhansien ja miljoonien nuorten miesten pitäminen paikallaan odottamassa on mahdoton tehtävä.

Šapošnikovin mukaan armeijaa on paljon helpompi hallita silloin, kun se taistelee, verrattuna siihen, että ”se keittelee kuukausikaupalla perunoita maakuopissa”.

Olisivatko joukot voineet palata? Jos eivät, mitä ne olisivat voineet tehdä, kun ne eivät voineet olla paikallaankaan? Miehet olisivat hyökänneet, vaikka ilman käskyä.

Kenraali Aleksandr Vasiljevskij ilmoitti, että Neuvostoliiton aggressiivisten aikomusten herättämistä peloista lännessä ei saanut välittää. Hän todistaa runollisesti: ”Olimme saavuttaneet sodan Rubikonin ja meidän oli pakko ottaa luja askel eteenpäin.”

13.6.1941 lakkautettiin kaikki Neuvostoliiton sotilasalueet, jotka eivät olleet kosketuksissa naapurimaihin ja niiden joukot siirrettiin länteen. Näin tehtiin jopa Moskovan sotilasalueella.

Neuvostoliiton sisäosiin syntyi sotilaallinen tyhjiö, mikä oli ennenkuulumatonta maan historiassa.

Neuvostoliitto oli koko olemassaolonsa ajan yrittänyt parantaa maataloustuotantoaan, mutta se ei ollut vielä 1930-luvulla saavuttanut edes sitä tasoa, millä se oli ensimmäisen maailmansodan aikana ennen sisällissotaa vuonna 1916. Siitä huolimatta maataloustuotannon resursseja alettiin siirtää puna-armeijan käyttöön vuonna 1939.

Maataloussektori heikkeni entisestään. Suvorovin mukaan vuonna 1941 maataloustuotannon kulkuneuvoja otettiin rintaman käyttöön kaikkiaan 1320 sotilasjunan verran. Toukokuussa 1941, kun piti tehdä kylvöt, satoja tuhansia maataloustyöntekijöitä mobilisoitiin rintamalle.

Normaalioloissa tästä olisi seurannut väistämättä nälänhätä. Ei voi kuvitella mitään muuta suunnitelmaa kuin sen, että rintaman piti hankkia ruokansa jostakin muualta kuin Neuvostoliitosta.

Stalin oli luonut kaikki tai ei mitään -tilanteen.

Yksi ensimmäisen ja toisen hyökkäysaallon eroista oli vaatteiden värissä. Ensimmäinen aalto pukeutui khakiin. Toisessa aallossa taas merkittävällä osalla oli mustat vaatteet.

Tämän havaitsi myös Saksan tiedustelu. Mistä ero johtui?

Jo aiemmin sisämaan sotilasalueiden johtoon asetettiin turvallisuuspalvelu NKVD:n miehiä. Yksi heistä, kenraaliluutnantti Sergei Kalinin löhti Siperiaan Stalinin käskystä, ei komentamaan sotilasaluetta vaan luomaan kymmenen uutta divisioonaa puna-armeijalle.

Sitä ei voinut tehdä ilman että joukkoja hankitaan keskitysleireiltä. Ja siitä syystä nämä joukot käyttivät mustia, siis keskitysleirien vaatteita.

Toinen hyökkäysaalto muodostettiin siis keskitysleirivangeista. Esimerkiksi kenraali Konstantin Rokossovskin komennossa ollut armeija, joka keväällä 1944 hyökkäsi Berliiniin Itämeren rannikon suunnasta, oli Suvorovin mukaan koottu melkein pelkästään keskitysleireiltä.

Mutta mitä olivat prikaatinkomentajat, divisioonankomentajat ja armeijankomentajat? Ne olivat puna-armeijan vanhoja upseerinarvoja, jotka Stalin halusi pitää voimassa senkin jälkeen, kun upseerinarvot uudistettiin toukokuussa 1940.

Silloin perustettiin uusi, eritasoisten kenraalien sarja ja suunniteltiin heidän univormunsa. Kauluslaattaan heille tuli tähti aiemman timantin sijaan.

Keskitysleiriltä tulleille prikaatin- ja divisioonankomentajille ei kuitenkaan annettu uusia kenraalinarvoja noin vain. Heidän piti näyttää isänmaalle, että he olivat kenraalin arvoisia.

Tämäkin Stalinin suunnitelma toimi: keskitysleirikomentajat ‒ samoin kuin vangitkin ‒ olivat innokkaita osoittamaan, että heidän tuomionsa oli ollut erehdys. Useat komentajista, mutta ei suinkaan kaikkia, siirrettiinkin kenraalien arvojoukkoon.

NKP:n politbyroo piti kokouksen 21.6.1941. Tuossa kokouksessa tehtiin arvatenkin paljon päätöksiä, mutta niistä vain neljä on tiedossa.

Ensimmäinen niistä oli varustaa puna-armeija M-13- ja BM-13-raketeilla, jotka myöhemmin tulivat tunnetuksi nimellä Katjuša. Toisella päätöksellä maan länsiosan viisi sotilasaluetta muutettiin virallisesti rintamiksi – siis ennen Saksan hyökkäystä.

Kolmantena tunnettuna asiana politbyroo asetti Stavkan, armeijan sodanaikaisen ylijohdon. Ja neljäntenä tunnettuna asiana kokous päätti asettaa armeijaryhmän korkeimman sodanjohdon reservin komentajaksi Neuvostoliiton marsalkka Semjon Budjonnyin. Reserviin varattiin seitsemän toisen hyökkäysaallon armeijaa.

Kokous jatkui myöhään yöhön. Žukov soitti Stalinille yöllä vasta perustetulta rintamalta ja kertoi, että jotain outoa on tekeillä.

Niin Stalin, Molotov, Andrei Ždanov kuin Lavrenti Berijakin kieltäytyivät uskomasta, että Saksa voisi hyökätä. Kielto ampua saksalaisia lentokoneita pidettiin voimassa ja ensimmäiselle hyökkäysaallolle ei annettu ammuksia. Varoitettiin provokaatioista.

Samaan aikaan Neuvostoliiton länsirajan molemmin puolin kaksi armeijaa teki täsmälleen samanlaisia valmisteluita. Komentajat siirtyivät komentopaikoilleen rajan tuntumaan, puna-armeija keskitti kaksi erittäin voimakasta ryhmittymää Bug-joen itärannalle, täsmälleen samoin kuin Saksa oli jo tehnyt toisella puolen jokea.

Molempien maiden ilmavoimat siirrettiin aivan rajan tuntumaan, molempien lentäjiä oli kielletty ampumasta vastapuolta ennen kuin lupa on annettu. Hitlerin komentopaikka oli lähellä Rastenburgia Itä-Preussissa, täsmälleen samalla leveyspiirillä, täsmälleen yhtä kaukana rajasta kuin Neuvostoliiton komentopaikka Vilnan lähellä.

Sotamarsalkka Wilhelm Keitel sanoi sodan jälkeen Nürnbergin oikeudenkäynnissä, että koko Saksan sota idässä oli puolustuksellista.

”Kevääseen 1941 mennessä ymmärsimme, että Neuvostoliiton massiivinen joukkojen keskitys rajalle oli hyökkäyksen valmistelua ja se asettaisi meidät äärimmäisen kriittiseen tilanteeseen. Sen takia hyökkäsimme”, sanoi Keitel.

Neuvostoliittolaiset kenraalit eivät ole piilottaneet samansuuntaisia näkemyksiään. Yleisesikunnan päällikkö, kenraali Semjon Ivanov kirjoitti muutaman neuvostohistorioitsijan kanssa sodan alkuvaiheessa, että Hitler ei pelkästään tehnyt puolustuksellista hyökkäystä, vaan myös kertoi, että se tapahtui tasan kaksi viikkoa ennen Neuvostoliiton suunniteltua hyökkäystä.

Lue muutkin osat:

Bolševikit panivat sodan alulle I – Hitler oli vain heidän jäänsärkijänsä

Bolševikit panivat sodan alulle II – maailmanvallankumous uhrasi aseisiin lapsetkin

Bolševikit panivat sodan alulle III – Hitlerin ”pelkääjä” purki puolustuslinjansa

Bolševikit panivat sodan alulle V – Puna-armeijan voitto ei ole vaihtoehtohistoriaa, valitettavasti

Bolševikit panivat sodan alulle III – Hitlerin ”pelkääjä” purki puolustuslinjansa

1930-luvulla Neuvostoliiton länsirajalle rakennettiin 13 linnoitusaluetta. Alueiden ketjua alettiin sittemmin kutsua Stalinin linjaksi.

Suvorovin mukaan Stalinin linjan jokaisen alueen miesmäärä vastasi prikaatia, mutta tulivoimaltaan armeijakuntaa. Jokainen alue pystyi varustamaan komentokeskuksen, 2–8 jalkaväki- ja tykistöpataljoonaa, yhden tykistörykmentin, useita raskaista erillisiä tykistöpatteristoja, panssaripataljoonan, viestikomppanian tai -pataljoonan, pioneeripataljoonan ja muita osastoja.

Jokaisen alueen vastuulle kuului 100–180 kilometrin pituudelta rajaa 30–50 kilometrin syvyydessä.

Alueella oli maanpäällisiä ja -alaisia, aseistettuja teräsbetonisia huolto- ja varuskuntarakennuksia, varastoja, sähköasemia, sairaaloita, komentopaikkoja ja viestikeskuksia. Maanalaiset yksiköt oli yhdistetty tunnelijärjestelmällä ja jokainen alue olisi pystynyt käymään sotaa itsenäisesti hyvinkin pitkään.

Ranskan itärajalleen ennen toista maailmansotaa rakentamasta Maginot-linjasta Stalinin linja erosi siinä, että Maginot-linja rakennettiin rajalle, kun taas Stalinin linja rakennettiin syvälle Neuvostoliittoon (ks. esim. täältä). Stalinin linjan edessä oli jopa ”kuolemanvyöhyke”, joka olisi tehnyt yllätyksen mahdottomaksi ja olisi hidastanut vihollisen etenemistä.

Toisin kuin Maginot-linja, Stalinin linja ei kuitenkaan ollut yhtenäinen, vaan jokaisen alueen välissä oli laaja puolustamaton alue, joka tarvittaessa voitiin nopeasti miinoittaa. Niiden kautta vihollinen voitiin päästää selustaan hyvin naamioitujen puolustusrakennelmien välistä, jos se haluttiin saada ansaan.

Vuonna 1938 Stalinin linjaa vielä vahvistettiin.

Myös partisaaniosastoille alettiin rakentaa tukikohtia Länsi-Venäjälle miehityksen varalle jo 1920-luvulla. Niiden ajateltiin tukeutuvan Stalinin linjaan, mutta vain osittain.

Suvorovin mukaan yksin Valko-Venäjälle perustettiin kuusi partisaaniosastoa kooltaan 300–500 miestä. Mutta nämä miehet olivat vain korkeimpia komentajia ja erikoisasiantuntijoita. Sodan syttyessä komentoytimen ympärille piti perustaa useamman tuhannen miehen partisaanijoukot.

Salaisia tukikohtia rakennettiin syvälle metsiin ja valtavien soiden keskellä oleville saarekkeille. Rakennettiin maanalaisia suojia, joissa oli sairaaloita, varastoja, ase- ja ammuspajoja. Yksin Valko-Venäjällä varastoitiin aseita, ammuksia ja muita varusteita 50 000 partisaanin tarpeisiin.

Partisaanijohtajia koulutettiin salaisissa koulutuskeskuksissa. Tutkimuslaitokset selvittivät partisaanisodan varustamista. Pienempiä yksikköjä koulutettiin teeskentelemään yhteistyötä miehittäjien kanssa miehitettyihin kaupunkeihin.

Työtä tehtiin kaikkialla länsirajalla. Joukkoja rakensi kolme toisistaan riippumatonta organisaatiota: salainen poliisi KGB, sotilastiedostelu GRU ja sisäasiainministeriön NKVD. Myös maan länsiosan kommunistipuolueen jäseniä koulutettiin maanalaiseen toimintaan miehityksen varalta.

Stalinin linja. P tarkoittaa partisaanien tukikohtaa. Mustien neliöiden viiva tarkoittaa linnoitteiden ketjua. Myös Dneprin laivaston toiminta-alue on merkitty. Vinoviivoitettu alue on niin sanottu kuoleman vyöhyke. Sen alueella kaikki tietoliikenne-, liikenne- ja vesirakennelmat on rakennettu niin että ne voidaan purkaa nopeasti. Miinakentät ja muut tekniset puolustusrakennelmat on tehty 130 kilometrin syvyyteen. Alue puhdistettiin miinoista jo syksyllä 1939. Kuvalähde: Icebreaker

Jos kommunistihistorian puheet Molotov-Ribbentrop-sopimuksen puolustuksellisesta luonteesta pitäisivät paikkansa, Neuvostoliitto olisi varmaankin heti sopimusta seuranneiden miehitysten jälkeen ryhtynyt vahvistamaan uuden länsirajansa puolustusta. Voisi kuvitella, että vanhalla rajalla olevaa puolustuslinjaa olisi vahvistettu ja uusia tuotu lännemmäksi.

Mutta tehtiinkin päinvastoin.

Vaikka 7. Armeijaa komentanut kenraali Kirill Meretskov oli juuri Suomen-rintamalla Talvisodassa saanut opetuksen puolustuslinjojen tehosta, hän määräsi Stalinin linjan purettavaksi. Ei riittänyt, että aseet ja varusteet kerättiin pois. Useimmat rakenteet jopa peitettiin maalla tai räjäytettiin kappaleiksi, ellei niitä annettu kolhooseille varastoiksi.

Myös partisaanijoukot hajotettiin ja niiden asemat tyhjennettiin aseista ja ammuksista. Neuvostoliiton sotilastiedustelun GRU:n eversti Ilja Starinov todisti Suvorovin mukaan, että tämä tapahtui suoraan Stalinin määräyksestä.

Neuvostoterrorismin veteraani, KGB:n eversti Stanislovas Vaupšas komensi tuolloin valkovenäläistä NKVD:n partisaaniosastoa. Muun muassa hän kertoi sen ainoan syyn, mitä alasajolle on sanottu: puolustuksellisen sodan piti tapahtua vain vihollisen maaperällä. Neuvostoliitolle hyökkäys ei ollut vain paras, vaan ainoa puolustus.

Samalla päätettiin, että helposti puolustettavissa olevalle, Puolalta vuonna 1939 anastetulle alueelle ei rakenneta minkäänlaista turvallisuusvyöhykettä. Puna-armeijan vakinaiset pääjoukot siirrettiin länsirajalle, sen strategiset reservit siirrettiin sisämaasta rajalle ja lisäksi maan sisäosien ja länsirajan välille alettiin rakentaa laajaa rautatielinjastoa, lentokenttien verkkoa ja uusia teitä. Vanhat, yksikaistaiset tiet levennettiin kaksikaistaisiksi.

Starinov sanoi tilannetta absurdiksi. Aiemmin, kun rajanaapureina oli suhteellisen pieniä maita, rajat oli rakennettu erittäin turvallisiksi. Mutta kun Saksasta tuli naapuri, puolustusrakennelmat purettiin.

Tämä ei johtunut siitä, etteikö olisi ymmärretty tai osattu. Esimerkiksi vuonna 1943, kun Kurskin rintaman mutkaa piti vahvistaa, puna-armeija rakensi lyhyessä ajassa kuusi peräkkäistä puolustusvyöhykettä jopa 300 kilometrin syvyyteen.

Panssarintorjunta- ja jalkaväkimiinoja asennettiin kilometriä kohti 7000. Panssarintorjuntatykkejä oli kilometriä kohti 41.

Wikipedian mukaan taistelujen alkaessa rintamalla oli yli 6000 kilometriä ampumahautoja, lähes 50 000 konekivääri-, tykki- ja kranaatinheitinasemaa ja kilometriä kohden keskimäärin 1500 miinaa.

Mutta, sanoo kommunistihistoria, Meretskov erotettiin. Tämä on totta. Syy ei kuitenkaan ollut siinä, että hän olisi määrännyt purkamaan puolustuslinjat. Sen sijaan hän ei saanut riittävästi aikaiseksi teitä, siltoja ja lentokenttiä lännen suuntaista liikennettä varten.

Helmikuun alussa 1940 Meretskov korvattiin kenraali Georgi Žukovilla. Sitten alkoikin tapahtua, suorastaan ”žukoviaanisella” vimmalla.

Ennen Žukovia puna-armeijassa oli viisi rautatieprikaatia, pikapuoliin 13. Likimain kaikki rautatiejoukot oli keskitetty länsirajalle. Uusia ratayhteyksiä rakennettiin itä-länsi-suuntaan ja samaan aikaan aloitettiin moottoriteiden rakentaminen Venäjä keskiosista länsirajalle.

Jos kyse olisi ollut puolustuksesta, tiet olisivat tietenkin olleet pohjois-etelä-suunnassa ja kauempana rajasta, jolloin puolustautuvat joukot olisivat voineet siirtyä vihollisen läpimurtokohtiin helposti.

Mutta ei. Rajalle siirrettiin valtaisat määrät materiaalia, kuten ratakiskoja, koottavia siltoja, rakennustarvikkeita ja hiiltä, jotka Saksan armeija hyökättyään sai haltuunsa. Starinov, joka saapui 21.6.1941 Brest-Litovskin rajakaupunkiin harjoitustehtäviin, kertoi kuinka ”aurinko välkkyi radan varteen pinotuista ratakiskoista”.

Kuten tiedetään, käyttämättömänä ratakiskojen pinta ruostuu nopeasti, niin että kauaa ne eivät olleet siinä olleet.

Mihin ratakiskoja tarvittiin, kun Neuvostoliiton puolelle kiskoja oli vedetty suurella kiireellä jo pidemmän aikaa?

Länsirajalle kyllä alettiin rakentaa linnoitusketjua kesäkuun lopulla 1940. Stalinin upseerit nimittivät sen Molotovin linjaksi. Tässä väitetään olevan sarkastista huumoria: Stalinin linja – Molotovin linja, Stalin ja teräs, Molot ja vasara.

Ketju tehtiin heikoksi, mitä kommunistihistoria on jälkeenpäin selittänyt voimavarojen vähyydellä. Silti esimerkiksi aseita olisi hyvin saatu puretulta Stalinin linjalta, varsinkin kun Molotovin linjalla linnoituksia oli vähemmän kuin 15 prosenttia Stalinin linjan linnoitusten määrästä.

Wikipedian mukaan Molotovin linjan linnoitusten ketju ulottui Itämereltä Karpaateille ja siihen kuului 13 linnoitettua aluetta, joista kukin kattoi noin sata kilometriä leveän alueen rajasta.

Todellisuudessa ketju rakennettiin hyökkäystä varten. Se tarvitsee toisenlaisen tukilinnoituksen kuin puolustus.

Molotovin linjan eteen ei tehty minkäänlaista suojavyöhykettä. Linjan edessä ei ollut piikkilankaa, miinakenttiä, juoksuhautoja tai muita esteitä. Lisäksi linnoitukset rakennettiin puolustuksellisesti äärimmäisen huonoihin paikkoihin eikä niitä piilotettu miltään osin.

Linja rakennettiin täysin avoimesti niin, että saksalaiset näkivät työn etenemisen. Sitä tehtiin päiväsaikaan ja jos sitä tehtiin yöllä, apuna olivat voimakkaat valonheittimet.

Ja kyllähän saksalaiset näkivät ja ymmärsivät, mistä on kyse, olivathan he itse juuri käyttäneet samanlaista linjaa Neisse-joella Puolan-hyökkäyksen tukialueena ja rakensivat nyt itse vastaavaa Neuvostoliiton rajalle. Kyse oli tyypillisistä hyökkääjälle tulitukea antavista linnoitteista.

Lue muutkin osat:

Bolševikit panivat sodan alulle I – Hitler oli vain heidän jäänsärkijänsä

Bolševikit panivat sodan alulle II – maailmanvallankumous uhrasi aseisiin lapsetkin

Bolševikit panivat sodan alulle IV – ”sotaa edeltävä aika” oli sotaa ja liikekannallepanoa

Bolševikit panivat sodan alulle V – Puna-armeijan voitto ei, valitettavasti, ole vaihtoehtohistoriaa

Bolševikit panivat sodan alulle II – maailmanvallankumous uhrasi aseisiin lapsetkin

Viktor Suvorov kertoo, kuinka saksalainen panssarieversti Heinz Guderian ihmetteli Harkovan Kominternin veturitehtaan tuotantoa vuonna 1933: tehdas tuotti sivutuotteenaan 22 panssarivaunua päivässä.

Päivässä!

Voi toki olla niinkin, että Guderianin saama tieto oli neuvostopropagandan tuotosta. Silti tiedetään, että esimerkiksi vuonna 1933 Harkovan tuotanto oli 1081 ja koko Neuvostoliiton tuotanto oli 3819 panssarivaunua.

Esimerkiksi kapteeni Juhani Länsiön opinnäytetyössä Puna-armeijan operatiivisen ajattelun kehittyminen 1917‒1941 (Maanpuolustuskorkeakoulu, 2001) Neuvostoliiton vuotuisen panssarituotannon määräksi 1930-luvulla arvioidaan 3000, paitsi paria suuren puhdistuksen vuotta, jolloin määrä oli "vain" 1500 vuodessa.

Samaan aikaan Saksa ei valmistanut ainuttakaan. Erään tilaston mukaan Saksalla oli 3472 panssaria sen hyökätessä Puolaan syyskuun alussa vuonna 1939.

Määrää voi verrata siihenkin, että esimerkiksi Yhdysvalloilla oli 400 panssarivaunua vuonna 1940, kun toista maailmansotaa jo käytiin.

Panssarit, joiden tuotantoa Guderian katseli, olivat kopioita. Niiden mallina oli yhdysvaltalaisen Walter Christien kehittämä panssarivaunu.

Puna-armeija ymmärsi vaunun edut: sen tarpeisiin Christie sopi jousituksensa takia. Se mahdollisti suuren nopeuden myös maastossa.

Vuonna 1931 Neuvostoliitto osti kaksi Christien prototyyppiä valmistuslisensseineen (ks. esim. täältä). Niistä kehitettiin Mark BT -sarjan panssarit. BT tulee venäjän sanoista ”nopea tankki”.

BT:n panssarointi ja aseistus oli kevyt. Se oli suunniteltu toimintaan vihollisen selustassa, missä ei ole varsinaisia asevoimia, mutta on kaupunkeja, siltoja, tehtaita, lentokenttiä, satamia, tietoliikennettä.

Mark BT saattoi käyttää telaketjuja. Mutta kun se pääsi maantien päähän, sen telaketjut voitiin irrottaa ja viikata lokasuojalle, minkä jälkeen se saattoi jatkaa matkaa renkailla.

Missä tällaisia panssareita olisi voinut käyttää? Niille sopivimpia moottoriteitä ei ollut Neuvostoliitossa, mutta ei sen naapurimaissakaan. Sen sijaan niitä oli Saksassa, Ranskassa ja Belgiassa.

Se oli hyökkäysase.

Ensimmäisten Mark BT -panssareiden huippunopeus oli yli 50 kilometriä tunnissa teloilla ja 72 pyörillä. Sitä kadehtisivat monet nykyisetkin panssariarmeijat.

Mark BT -vaunusarjaa kehitettiin jatkuvasti. Toimintasäde tiellä yhdellä tankkauksella nostettiin 160 kilometristä yli 600 kilometriin, mikä oli monelle panssariarmeijalle haave vielä 50 vuotta myöhemminkin. Huonommin palamaan syttyvien dieselmoottoreiden asennus aloitettiin vuonna 1939, mihin muualla ryhdyttiin vasta 10–20 vuotta myöhemmin.

Mark BT -panssareita tehtiin lähes 8000 kappaletta, enemmän kuin mitään muuta panssaria tuossa vaiheessa.

Yksi Mark-panssareiden seuraajista oli nimeltään A-20. A niin kuin autostrada, kertoivat tehtaan numero 183 työntekijät Suvoroville.

On sanottu, että Stalinin panssarit eivät olleet valmiita sotaan. Mutta kyllä ne olivat. Ne olivat valmiita hyökkäyssotaan ja sotaan vihollisen selustassa.

Yksi esimerkki Stalinin BT-moottoritiepanssareista. Kuva: Icebreaker

Neuvostoliiton varustautuminen alkoi vuonna 1927, kun Stalin tuli tulokseen, että toinen maailmansota on väistämätön. Silloin aloitettiin ensimmäinen viisivuotissuunnitelma.

Kaksi ensimmäistä viisivuotissuunnitelmaa tähtäsi teollisen perustan luomiseen eikä aseiden tuotanto ollut niin tärkeää. Kolmannen viisivuotissuunnitelman piti loppua vuonna 1942. Vasta sen aikana piti keskittyä aseiden tuotantoon.

Silti jo kahden ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana puna-armeijalle tuotettiin esimerkiksi 24 708 lentokonetta.

Kustannus oli suuri. Kansan elintaso laski. Esimerkiksi Robert Conquestin Harvest of Sorrow -kirjan kuvaukset pärjäävät hyvin viime vuosikymmenien kuville Pol Potin Kambodžasta. Kun venäläisiä kuoli ensimmäisessä maailmansodassa 2,3 miljoonaa, Stalin onnistui rauhan aikana tappamaan heitä 5–7 kertaisen määrän.

Kultaa, platinaa ja timantteja myytiin ulkomaille. Kirkot, luostarit, tsaarien rikkaudet, museoiden arvotavarat, ikonit, arvokkaat kirjat, renessanssin suurten mestareiden maalaukset, hiottujen timanttien kokoelmat, puutavaraa, hiiltä, nikkeliä, mangaania, öljyä, puuvillaa, kaviaaria, turkiksia, viljaa – kaikki pantiin myyntiin.

Kommunistihistoria myöntää tämän, mutta väittää, että se tehtiin maanpuolustuksen tarpeisiin. Mutta mitä maanpuolustusta on sellainen, mille uhrataan omat lapsetkin: edes pieni määrä siitä viljasta, mikä myytiin ulkomaille, olisi pelastanut heidät.

Puolustusaseiden tuotanto lopetettiin heti Molotov-Ribbentrop-sopimuksen jälkeen. Esimerkiksi useiden panssarintorjunta-aseiden, kuten panssarintorjuntakivääreiden tuotanto lopetettiin ja ne jopa poistettiin neuvostoarmeijan aseistuksesta.

Panssareiden lisäksi hyökkäys tarvitsi ilma-aseen. Sitäkin on arvosteltu keskeneräiseksi.

Brittiläinen lentäjä ja ilmailualan kirjailija Alfred Price todisti vuonna 1975, että Neuvostoliiton Polikarpov I-16 oli maailman vahvin kone syyskuussa 1939. Sen ensimmäiset versiot saatiin palvelukseen vuonna 1934 Espanjan sisällissotaan. Koneessa oli ensimmäisenä maailmassa säädettävät potkurit ja laskutelineet.

Tyypeissä I-16 ja I-17 vuodelta 1938 oli kaksi synkronisoitua 7,62 millimetrin ŠKAS konekivääriä ja kaksi 20 millimetrin ŠVAK-konetykkiä siivissä, aikansa järeimmät, nopeimmat ja luotettavimmat konetykit.

Koneita valmistettiin kaikkiaan yli 8600 kappaletta.

Suvorovin mukaan neuvostoilmavoimilla oli ensimmäisenä maailmassa käytössä myös ohjukset taistelutilanteissa ja niillä myös varustettiin taistelukoneen runko ensimmäisenä maailmassa. Tähän tietoon on kuitenkin suhtauduttava varauksella.

Neuvostoilmavoimat ei valmistautunut ilmataisteluihin ja Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 konkreettiseksi ongelmaksi kävi, että neuvostolentäjiä ei oltu koulutettu puolustustaisteluun. Strategisena tavoitteena oli vain ja ainoastaan tuhota ylläköllä vihollisen ilmavoimat maahan.

Esimerkiksi Sergei Iljušin suunnitteli ensimmäisen version Iljušin Il-2 Šturmovik -hävittäjästä kahdella istumapaikalla. Toisessa piti olla lentäjä ja toisessa konekiväärimies.

Stalin kuitenkin ihan itse soitti Iljušinille ja käski poistamaan takimmaisen istumapaikan ja konekiväärin.

Mutta sen jälkeen kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941, Stalin soitti Iljušinille uudestaan ja käski rakentaa konekiväärimiehelle paikan koneeseen. Tämä Il-2M-malli saatiin käyttöön vuonna 1942. Kaikkiaan Šturmovikeja valmistettiin 36 136 kappaletta.

Neuvostoliiton hyökkäysstrategiaan kuului joukkojen, aseiden ja muun materiaalin kuljettaminen viikkojen tai jopa kuukausien ajan yötä päivää yli rintaman. Tämä saattoi onnistua vain, jos ilmaherruus oli täydellinen. Se piti saavuttaa tuhoamalla viholliskoneet yllätyshyökkäyksellä lentokentille, minkä puna-armeijan lehti Zvezda totesi suorasukaisesti 27. syyskuuta 1940.

1930-luvulla Neuvostoliitossa vallitsi suoranainen laskuvarjohuuma, mitä todistaa myös tämä Georgi Nisskin ja Vladimir Odintsovin luonnos jossakin määrin harhaanjohtavasti nimetystä maalauksesta Laskuvarjourheilua vuodelta 1938. Kuva on kirjasta Sosialistinen realismi – Suuri utopia, joka esitteli samannimistä taidenäyttelyä Valkoisessa salissa Helsingissä vuonna 2002.

Ennen toista maailmansotaa maailmassa oli harvoja maita, joilla oli laskuvarjojoukkoja. Neuvostoliiton ja Saksan lisäksi voidaan mainita Japani.

Jo 1920-luvun lopulla Neuvostoliitossa tehtiin kokeiluja, joilla tavoiteltiin kokonaisten sotilasyksiköiden maahanlaskua ajoneuvoineen. Laskuvarjojoukkoja Neuvostoliitto perusti ensimmäisenä maailmassa, vuonna 1930, kun Moskovan sotilaspiirissä ilmavoimien harjoituksessa laskettiin maahan laskuvarjoilla 12 sotilasta.

Ympäri Neuvostoliittoa perustettiin laskuvarjokerhoja, joissa koulutettiin hyppääjiä. Heitä voitiin tarvittaessa siirtää armeijaan.

Jo vuonna 1936 suuria pudotuksia esiteltiin ulkomaisille tarkkailijoille. Yksi kiinnostunut tarkkailija oli Saksa.

Kun Hitler pääsi valtaan, Neuvostoliitolla oli jo useita laskuvarjoprikaateja. Vuonna 1939 Neuvostoliiton laskuvarjojoukkojen vahvuus oli Suvorovin mukaan yli miljoona miestä. Wikipedia antaa maltillisemman luvun: 10 000. Ero saattaa ainakin osittain selittyä sillä, lasketaanko laskuvarjokerhojen jäsenet mukaan vai ei.

Toisaalta Tim Lynchin kirjassa Silent Skies: Gliders at War, 1939–1945 sanotaan, että vuonna 1941 Neuvostoliitolla oli viisi laskuvarjojoukkojen armeijakuntaa ja 50 000 miestä ”saatavilla” palvelukseen. Saksan maahanlaskujoukoissa oli samaan aikaan 4000 sotilasta.

Neuvostoliiton länsiosissa järjestettiin Suvorovin mukaan koko 1930-luvun säännöllisesti suuria, länteen suuntautuvia laskuvarjoharjoituksia. Ne alkoivat aina ilma-aseen massiivisella yllätysiskulla vihollisen lentokentille, minkä jälkeen lentokentät miehitettiin laskuvarjojoukoilla.

Toisessa aallossa tuli sekä laskuvarjoilla että lentokoneilla raskasta aseistusta, mukaan lukien tykistöä, panssaroituja autoja ja panssarivaunuja.

Huhtikuussa 1941 Neuvostoliiton länsirajalle perustettiin Suvorovin mukaan viisi laskuvarjojoukkojen armeijakuntaa. Tiettävästi vielä tänäänkään maailmassa ei ole muuta laskuvarjojoukkoa, jota voisi kutsua armeijakunnaksi. Mutta ei siinä vielä kaikki: 12.6.1941 perustettiin laskuvarjojoukkojen esikunta Moskovaan ja elokuussa sen alaisuuteen perustettiin taas viisi uutta armeijakuntaa.

Joukot eivät kuitenkaan taistelleet Saksan kesäkuussa 1941 alkanutta hyökkäystä vastaan, koska laskuvarjojoukoilla ei tee mitään puolustussodassa. Saksaa vastaan käydyssä sodassa käytettiin vain yhtä laskuvarjoarmeijakuntaa, vastahyökkäyksessä Moskovan edustalla.

Kaksipaikkainen R-3-lentokone saattoi oikein varusteltuna viedä siipiensä alla 16 laskuvarjosotilasta rintaman taakse. Kuva: Icebreaker

Laskuvarjoilla oli tarkoitus viedä rintaman taakse myös raskasta aseistusta, mutta siihen etsittiin muitakin keinoja. Yksi oli siivekäs panssarivaunu, jota esitti sittemmin maailman suurimman sotilaskuljetuskoneen Antonovin kehittäjä Oleg Antonov.

Antonov esitti, että tavallinen, sarjatuotannossa oleva T-60 panssarivaunu varustettaisiin siivillä ja peräsimellä. Kone sai tyyppinimen Antonov A-40 Krylja Tanka (siivekäs panssarivaunu). Sen siipiä olisi ohjattu samalla koneistolla kuin panssarivaunun tykkiä. Miehistö olisi ohjannut konetta sisältä liikuttelemalla tykkitornia ja tykin putkea.

A-40 lensi ensimmäisen kerran vasta vuonna 1942. Tim Lynchin Silent Skies -kirjan mukaan edes väkivahva Tupolev TN B-3 pommikone ei kyennyt vetämään konetta taivaalle tarpeellisella 160 kilometrin tuntinopeudella, vaikka panssarivaunua kevennettiin äärimmilleen.

Myös laskeutuminen osoittautui riskiksi. Se oli määrä tehdä niin, että juuri ennen maakontaktia koneet käynnistettiin ja telaketjut kiihdytettiin huippunopeuteen, minkä jälkeen vain toivottiin parasta. Laskeutumisen jälkeen siivet ja pyrstö piti irrottaa ja jatkaa matkaa tavallisena panssarivaununa.

Siivillä varustettu Antonov A-40 KT-panssarivaunu, ylempänä lennossa ja alempana havainnekuvassa. Havainnekuvan on piirtänyt John W. Wood. Valokuvan lähde: Icebreaker ja Steven J. Saloga, James Grandsen: Soviet Tanks and Combat Vehicles of World War Two, Arms and Armour Press. Lontoo, 1984. Havainnekuvan lähde: B. T. White: Tanks and other Armoured Fighting Vehicles, Blandford Press, Dorset, 1973

Paremmaksi keinoksi raskaan aseistuksen ilmakuljetuksiin osoittautuivat kuitenkin purjekoneet. Niitä kehittämään kutsuttiin Neuvostoliiton parhaat lentokonesuunnittelijat.

Jo vuonna 1939 Neuvostoliitolla oli Suvorovin mukaan kaiken aikaa koulutuksessa 30 000 purjekonelentäjää. Tammikuussa 1940 maahan perustettiin direktoraatti ilmahyökkäyksiä tekevien purjekoneiden rakentamiseksi.

Purjekoneiden massatuotanto alkoi kevättalvella 1941. Koneita tehtiin niin paljon, että niille ei riittänyt suojia, vaan ne piti säilyttää taivasalla.

Lentokonesuunnittelija Boris Urlapov oli jo 18-vuotiaaana suunnitellut maailman ensimmäisen rahtipurjekoneen nimeltään Grohovski G-63, suunnittelutoimisto OKB:n johtajan Pavel Grohovski idean pohjalta. 28 metrin siipien kärkivälillä kone pystyi kuljettamaan 16–18 laskuvarjohyppääjää siipiensä alla. Se ei kuitenkaan päässyt sarjatuotantoon ennen Saksan hyökkäystä.

Pavel Grohovski kehitti jopa kumisen, puhallettavan rahtipurjekoneen. Ajatus oli, että se voitaisiin rintaman takana tyhjentää ja palauttaa kotimaahan uudelleen käytettäväksi.

Kun sota syttyi, Neuvostoliitolla oli purjekoneita käytössään monta kertaa enemmän kuin muulla maailmalla yhteensä. Eivätkä ne olleet mitään yksipaikkaisia urheilukoneita, vaan niissä oli tilaa useille sotilaille.

Mutta oli Stalinilla konventionaalisiakin aseita. Neuvostoliitto osti Douglas DC-3:n sotilasversio C-47 Dakota -tyypin lentokoneen valmistuslisenssin Yhdysvalloilta heinäkuussa 1936.

Amerikkalaisarvioiden mukaan Neuvostoliitolla oli näitä koneita sodan aikana enemmän kuin Yhdysvalloilla. Vuodesta 1942 kone tunnettiin nimellä Lisunov Li-2.

Lisäksi Neuvostoliitolla oli satoja kuljetuskoneiksi muunnettuja TB-3-pommikoneita, joilla maa teki kaikki suurimmat maahanlaskut 1930-luvulla. Niillä pystyttiin samanaikaisesti kuljettamaan laskuvarjomiehiä, raskasta aseistusta, kuten kevyitä panssarivaunuja, panssaroituja autoja ja tykistöä.

Kenraali Georgi Žukovin muistelmissa on kartta, johon on merkitty Neuvostoliiton laivastotukikohdat vuoden 1941 alussa. Yksi niistä on keskellä Valko-Venäjää, Pinskissä, ainakin 300 kilometrin päässä lähimmästä merestä, käytännössä keskellä suota.

Mikä oli tämän laivaston takana?

Heinäkuussa 1931 Neuvostoliitto perusti Dneprin laivaston. Suvorovin mukaan siinä oli Molotov-Ribbentrop-sopimuksen aikaan 120 alusta, joukossa kahdeksan 2000 tonnin panssaroitua alusta 100 millin paksuisella panssarilla ja 152 millin tykeillä. Laivastolla oli oma ilma-ase sekä rannikko- ja ilmatorjuntatykistö.

Satojakin metrejä leveä Dnepr miinoitettuine siltoineen oli paha este hyökkääjälle. Kuitenkin Molotov-Ribbentrop-sopimuksen jälkeen heinäkuussa 1940 Stalin määräsi miinoitukset Dneprin silloista poistettaviksi ja hajotti Dneprin laivaston.

Tilalle tuli kaksi uutta laivastoa, Pinskin ja Tonavan laivastot. Siis Tonavan – vaikka metriäkään tuosta joesta ei kuulunut Neuvostoliitolle.

Tonavan laivasto perustettiin jopa ennen Molotov-Ribbentrop-sopimusta, jonka perusteella Neuvostoliitto otti haltuunsa Tonavaan rajoittuvat Bukovinan ja Bessarabian. Laivasto siirtyi uudelle, Romanian vastaiselle rajalle heti Molotov-Ribbentrop-sopimuksen täytäntöönpanon jälkeen.

Suvorovin mukaan laivastoon kuului 70 alusta, ilma-ase ja rannikkotykistö ”puolustustehtäviin”. Sillä oli kaksi komppaniaa maavoimia, mutta niitä ei luokiteltu merijalkaväeksi. Silti on tiedossa, että Tonavalle sijoitetut Tšapajevin ja Perekopin 25. ja 51. jalkaväkidivisioonat oli koulutettu merijalkaväen toimintaan.

Jokilaivastojen lisäksi Neuvostoliitolla oli 1930-luvun lopussa myös kaksi valtamerilaivastoa, toinen Jäämerellä ja toinen Tyynellä merellä. Myös Itämerellä oli laivasto, jossa oli prikaatin verran merijalkaväkeä.

Se oli sijoitettu Liepajaan vailla minkäänlaisia puolustusrakennelmia. Neuvostoliiton laivaston historia myöntää avoimesti, että se oli hyökkäystehtävissä.

Kommunistihistorian mukaan Tonavan laivasto perustettiin puolustustarkoituksiin. Se kuitenkin asettui paikkaan, jota on mahdoton puolustaa, ainakin jos hyökkäys olisi tullut Romanian suunnasta.

Se oli avoin ja autio ranta, laituria tai ankkuripaikkaa ei ollut ja Romanian joukot olivat jopa vain 300 metrin päässä. Pelkkä konekivääri olisi voinut estää alusten irtaantumisen.

Puolustustehtävä oli muutenkin järjetön: kuka olisi hyökännyt Neuvostoliittoon Tonavan suiston satojen järvien, läpikäymättömien vesilämpäreitä täynnä olevien, satojen neliökilometrien kaislikoiden kautta?

Romanialle Tonavan laivasto oli kuolettava uhka. Se oli 130 kilometrin päässä Thernavadan sillasta, mitä kautta Saksan tarvitsema öljy virtasi. Eteneminen siitä vielä 200 kilometriä olisi katkaissut Saksan öljyn saannin ja sitä kautta sodankäynnin kokonaan.

Siihen nähden on mielenkiintoista, että Tonavan laivastolla oli liikuteltavia rannikkotykistöpattereita 130 ja 152 millin tykeillä. Puolustus olisi vaatinut niiden bunkkerointia, mutta sitä ei tehty.

Hitler oli käynyt tiiviit neuvottelut kenraaliensa kanssa Romanian puolustamisesta. Tehtävä todettiin mahdottomaksi, koska huolto vuoristoalueiden yli olisi vaatinut niin paljon joukkoja, että Neuvostoliitolle olisi käytännössä jäänyt avoin tie Puolan kautta Berliiniin.

Ja siltikin Romanian öljykentät olisi voitu tuhota pommituksin ja polttamalla.

Hitler sanoikin liittolaiselleen Molotoville 12.11.1940, että Saksan on pakko pitää joukkojaan Romaniassa. Se, että Neuvostoliitto ei tämänkään jälkeen vähentänyt painetta Romaniaa kohtaan, oli merkittävä syy siihen, että Hitler päätti joulukuussa 1940 jatkaa suunnitelmiaan hyökätä Neuvostoliittoon.

Kun Dneprin laivasto hajotettiin vuonna 1939, siitä osa siirrettiin Dneprin yläjuoksulle. Tukikohta rakennettiin paikkaan, missä Pripjat-joki kapeni 50 metrin leveyteen.

Tänne sijoitettiin Pinskin laivasto, jossa oli neljä suurempaa alusta ja pari tusinaa muuta alusta, pieni ilma-ase ja muutama merijalkaväen komppania.

Kiintoisaa on, että Pinskin laivaston alukset olivat Pripjat-jokeen nähden niin suuria, etteivät ne voineet kääntyä, eli siis perääntyä. Mutta koska ne eivät voineet mennä eteenpäinkään, niille alettiin kunnostaa Dneprin-Bugin-kanavaa kohti Bug-jokea.

Pioneerit ja Gulag-vangit kaivoivat 127 kilometriä pitkää kanavaa yötä päivää. Minkäänlaisia koneita ei voinut käyttää, koska kanavaa kaivettiin suolle, minne koneet upposivat.

Kun Saksa hyökkäsi, kanava tuhottiin. Mutta Pinskin laivasto perustettiin uudelleen vuonna 1943. Pioneerit kunnostivat kanavan ja laivaston komentaja, amiraali V. Grigorjev muisteli keskusteluaan kenraali Georgi Žukovin kanssa.

Grigorjev sanoi, että Pripjatin kautta pääsee Saksan jokiverkostoon, ehkä jopa Berliiniin saakka. Molemmat pääsivätkin Berliiniin, minkä merkkinä neuvostolaivaston lippu liehui Berliinin valtiopäivätalon huipulla vuonna 1945.

Kun Saksa sitten hyökkäsi, Tonavan laivasto ja 14. jalkaväen armeijakunta eivät osanneet puolustautua, vaan vain hyökätä. Ne lähettivät 25. kesäkuuta 1941 rannikkotykistön suojatulessa tiedustelu- ja sabotaasijoukkoja Romanian puolelle.

Seuraavaksi muutamat 51:nnen divisioonan rykmentit hyökkäsivät. Laivasto, ilma-ase, kenttä-, rannikko- ja laivastotykistö sekä puna-armeijan ja NKVD:n erikoisyksiköt toimivat moitteettomassa ja kellontarkassa yhteistyössä. Seuraavana aamuna punalippu liehui romanialaiskaupunki Kilijan kirkontornissa.

Romanian puolelle perustettiin voimakas, 70 kilometriä leveä sillanpääasema. Tonavan laivasto valmistautui hyökkäämään sinne, minne nimi velvoitti, Tonavalle.

Vastarintaa ei juuri ollut. 3. laskuvarjoarmeijakunta Odessassa odotti lähtölupaa.

Eteneminen olisi ollut helppoa, verrattuna vuoteen 1944, jolloin uudelleen perustettu mutta selvästi huonommin varustettu Tonavan laivasto eteni voimakasta vihollista vastaan 2000 kilometriä ylävirtaan Wieniin asti.

Mutta vuonna 1941 se olisi johtanut vain eristyksiin päävoimista, minkä takia hyökkäys keskeytettiin ja aloitettiin perääntyminen.

Lue muutkin osat:

Bolševikit panivat sodan alulle I – Hitler oli vain heidän jäänsärkijänsä

Bolševikit panivat sodan alulle III – Hitlerin ”pelkääjä” purki puolustuslinjansa

Bolševikit panivat sodan alulle IV – ”sotaa edeltävä aika” oli sotaa ja liikekannallepanoa

Bolševikit panivat sodan alulle V – Puna-armeijan voitto ei, valitettavasti, ole vaihtoehtohistoriaa

Bolševikit panivat sodan alulle I – Hitler oli vain heidän jäänsärkijänsä

Olen lukenut hämmentävän kirjan. Sen nimi on Jäänsärkijä ja sen kirjoittaja on Viktor Suvorov.

Kirja on julkaistu ensimmäisen kerran Ranskassa vuonna 1988. Noin 350 sivullaan se keskittyy todistamaan, että toisen maailmansodan aloittamisesta ei suinkaan päättänyt Adolf Hitler, vaan Josef Stalin – jo ennen kuin Hitler oli edes vallassa.

Lyhyesti sanottuna Suvorovin ajatus menee niin, että Neuvostoliitto alkoi konkreettisesti toteuttaa Leninin kakkosvaihtoehtoa vuonna 1927. Tuo kakkosvaihtoehto oli vallankumouksen aikaansaaminen yhdessä maassa ja sen levittäminen sieltä sodan avulla, kun ykkösvaihtoehto jäi toteutumatta – siis se, että syntyy enemmän tai vähemmän yhtaikainen ja spontaani maailmanvallankumous eri puolilla maailmaa.

Vuonna 1927 hyväksytty Neuvostoliiton suunnitelmatalouden perusta, ensimmäinen viisivuotissuunnitelma tarkoitti juuri kakkosvaihtoehtoa. Se piti toteuttaa toisessa maailmansodassa.

Suunnitelma kaatui siihen, että kesällä 1941 Saksa hyökkäsi ennen Neuvostoliittoa – tasan kaksi viikkoa aiemmin kuin Neuvostoliiton piti hyökätä.

Mutta kuka on Viktor Suvorov?

Kyseessä on nimimerkki.

Peter Maksimov kirjoittaa Jäänsärkijästä (Kanava 7/2013), että kirjoittajan oikea nimi on Vladimir Bogdanovitš Rezun. Käytän kirjoituksissani Suvorov/Rezunista nimeä Suvorov, koska sillä nimellä hänet maailmalla parhaiten tunnetaan.

Wikipedian mukaan Suvorov syntyi 20.4.1947 Barabašissa Primorskin alueella Neuvostoliiton Kaukoidässä. Suvorovin perhe oli venäläis-ukrainalainen. Myöhemmin hän kasvoi ukrainalaisessa Tšerkassyn kaupungissa, missä hänen isänsä oli asepalveluksessa.

Suvorov suoritti neuvostoliittolaisen Suvorovin sotakoulun,joka oli Voronežissa vuodet 1958–63 ja Kalininissa vuodet 1963–65. Vuosina 1965–68 Suvorov läpäisi Frunzen Punaisen Lipun Sotilasakatemian Kiovassa.

Vuodesta 1968 alkaen Suvorov palveli 145. moottoroidussa jalkaväkirykmentissä Karpaattien sotilasalueella Ukrainassa. Hän otti osaa Varsovan liiton hyökkäykseen Tšekkoslovakiaan vuonna 1968.

Vuosina 1970–71 Suvorov palveli Wikipedian mukaan Volgan-Uralin sotilaspiirin komentokeskuksessa ja myöhemmin 808:nnen armeijan Spetsnaz-tiedusteluyksikössä. Toisaalta Maksimov sanoo hänen olleen sotilasalueen tiedusteluosaston upseeri ja työskennelleen vuodesta 1970 alkaen Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomiteassa ja sotilastiedustelu GRU:ssa neljä vuotta.

Suvorov siirtyi Neuvostoliiton YK-lähetystöön Genevessä, sotilastiedustelu GRU:n tehtävissä, missä hänet ylennettiin kapteeniksi. Sitten Suvorov kuitenkin, Maksimovin mukaan, tuomittiin ammuttavaksi maanpetturina. Syytä en ole nähnyt arvioitavan missään.

10.7.1978 Suvorov pakeni Britanniaan. Sen koommin hän ei ole omien sanojensa mukaan käynyt entisen Neuvostoliiton alueella, koska pelkää kaappausta. Wikipedian mukaan hän asuu nykyään Bristolissa Britanniassa.

Suvorov itse väittää, että hän nojautuu Jäänsärkijässä yksinomaan julkisiin lähteisiin. Viittauksia niihin onkin paljon. Maksimovin mukaan on kuitenkin syytä olettaa, että myös salaisia lähteitä on ollut käytössä.

Tässä vaiheessa on myös esitettävä varoitus: Suvorov ei ole aina oikeassa ja toisinaan hän selvästi on jopa väärässä. Lähdekritiikki on tällaisessa tapauksessa kuitenkin vaikeaa ja amatöörille, kuten minulle, ehkä jopa mahdotonta.

9. marraskuuta 1917 tehdyn Venäjän bolševikkivallankumouksen jälkeen vallankumousjohtaja Vladimir Lenin päätti tehdä rauhan Saksan kanssa maaliskuussa 1918. Saksa oli tuolloin jo sotilaallisesti epätoivoisessa tilassa ja Lenin tietenkin tiesi sen.

Neuvosto-Venäjä oli ehkä jopa epätoivoisemmassa tilassa kuin Saksa. Suvorov uskoo silti, että se olisi länsiliittoutuneiden kanssa voittanut Saksan, mutta sellaista bolševikit eivät tarvinneet. Sen sijaan Lenin halusi maailmanvallankumouksen ja Brest-Litovskin rauha vuonna 1918 edisti sitä sekä lännessä että idässä.

Ensinnäkin, bolševikit kävivät sisällissotaa valkoisia vastaan. Brest-Litovskin tarkoitus oli päästää tunnetusti vallankumoukselliset sotilaat bolševikkien joukkoihin Venäjällä.

Toiseksi, samalla Saksa saattoi vapauttaa itärintamansa sotilaat länsiliittoutuneiden kimppuun. Tätä samaa perusideaa Stalin haki myös myöhemmällä Molotov-Ribbentrop-sopimuksella vuonna 1939.

Kyseessä oli kaikkien kommunistijohtajien ikiaikainen ajatus saada kapitalistimaat maailmansodan tilanteessa ensin sotimaan keskenään toisensa henkihieveriin, minkä jälkeen kommunistit voisivat vapauttaa maailman. Sitä bolševikit yrittivät myös Brest-Litovskin rauhalla vuonna 1918 ja lopun päältä myös toisella maailmansodalla.

Pietarissa tehtiin Brest-Litovskin jälkeen hartiavoimin työtä Saksan kommunistisen vallankumouksen edistämiseksi. Kun saksalainen kommunistiryhmä Spartak oli tuhottu Saksassa, se perustettiin uudelleen Pietarissa. Myös Spartakin lehti Die Rote Fahne (Punainen lippu) perustettiin uudelleen Pietariin.

Kaupungissa julkaistiin myös Die Weltrevolution (Maailmanvallankumous) -lehteä ja satiirista Die Fackel (Soihtu) -aikakauslehteä, viimeksi mainittua jopa 500 000 kappaleen painoksella.

Saksan keisarikunta romahti 3. marraskuuta 1918. Lenin sanoi Brest-Litovskin rauhansopimuksen välittömästi irti.

Perustettiin Komintern, jonka piti hallita kommunistivallankumouksen seurauksena syntyneitä Baijerin, Bremenin, Slovakian ja Unkarin hallituksia. Mutta ne eivät kestäneet eivätkä neuvostobolševikit kyenneet auttamaan niitä omien vallankumoustaisteluidensa keskeltä.

Seuraavaa yritystä piti odottaa vuoteen 1920. Noihin aikoihin hyväksyttiin puna-armeijalle omistettu Budjonnyin marssi, jossa sanotaan: ”Otamme Varsovan! Sitten Berliinin!”

Nikolai Buharin jatkoi Pravdassa: ”Menemme suoraan Pariisin ja Lontoon muureille.”

Matkan varrella oli kuitenkin Puola. Kuusi kuukautta suunniteltu Varsovan vapauttamiskampanja ja sen seuraajaksi suunniteltu vallankumous Saksassa hyytyi Varsovan porteille, kun puolalaiset torjuivat Mihail Tuhatševskin johtaman bolševikkihyökkäyksen kovissa taisteluissa 13.–20.8.1920.

Saksan vallankumous siirtyi vuoteen 1923. Suvorovin mukaan Stalin kertoi NKP:n keskuskomitean kokouksessa vuonna 1927, että Kominternin Saksan-komissio, muun muassa Grigori Zinovjev, Nikolai Buharin, Stalin, Lev Trotski, Karel Radek ja muutamia saksalaisia tovereita päätti tuolloin suorasta avusta saksalaisille kommunisteille vallankumouksen tekemiseksi.

Stalinin sihteerin Boris Bažanovin mukaan hankkeeseen suunnattiin valtaisat määrät resursseja. Kaikki Neuvostoliiton saksalaiset kommunistit pantiin töihin, samoin kuin kaikki muutkin saksaa puhuvat kommunistit.

Tämä koski myös johtajia: Neuvostoliiton kansankomissaari Vasili Schmidt ja KGB:n edeltäjän varapääjohtaja ja myöhempi sotilastiedustelu GRU:n johtaja Jósef Unszlicht sekä NKP:n keskuskomitean jäsenet Karel Radek ja Georgi Pjatakov komennettiin Saksaan.

Neuvostoliiton lähettiläs Saksassa, Nikolai Krestinski joutui kuumeisiin töihin, sillä suurlähetystön piti olla vallankumouksen hermokeskus. Sitä kautta maahan tulvi propagandaa ja rahaa, ennen kaikkea aseiden ostoon.

Unszlicht vastasi aseellisten vallankumousjoukkojen rekrytoinnista, varustelusta ja aseistamisesta. Hänen tehtäviinsä kuului myös salaisen poliisin perustaminen tarkoituksena tuhota porvaristo ja vallankumouksen viholliset onnistuneen kaappauksen jälkeen.

Vallankumouksen piti tapahtua tasan kuusi vuotta Suuren Lokakuun jälkeen, 9. marraskuuta 1923. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen NKP:n hallitus, politbyroo, suunnitteli kaappauksen yksityiskohtaisesti. Se kuitenkin epäonnistui.

Saksan kansa valitsi sosiaalidemokraatit, mitä kommunistit ja Stalin eivät unohtaneet koskaan. Saksan kommunistipuolue oli jakaantunut eikä puna-armeija voinut auttaa, koska välissä oli Puola.

Tämä kaikki pani alulle suunnitelman, josta Stalin ja Trotski puhuivat avoimesti ja jota onnistuttiin toteuttamaan tarkasti.

Jo vuonna 1927 Stalinin arvio oli, että sota tulee ja että Neuvostoliitto osallistuu siihen, mutta vasta viimeisenä. Stalin arvioi, että Hitler voisi päästä Saksassa valtaan ja päätti tukea sitä.

Kukaan ei ole koskaan ollut niin hyvässä asemassa ”vapauttamaan” Eurooppaa kuin Stalin vuonna 1941. Mutta tilanne ei tullut itsestään.

Neuvostoliitto tuki Hitlerin Saksan aseistautumista kaikin tavoin. Ainoa rajoitus oli, että tuki ei saanut olla julkista. Muun muassa Luftwaffe, Saksan ilmavoimat, käytännössä perustettiin Neuvostoliitossa.

Stalinin vaatimuksesta Euroopan ja Saksan kommunistien ja pasifistien täytyi tukea Hitleriä. Esimerkiksi yksi saksalaisen Mannheimin lyhytikäiseksi jääneen neuvostotasavallan perustajista, Herman Remmele tuki avoimesti natseja heidän vielä pyrkiessä valtaan.

Sodan sytyttyä vuonna 1939 Stalin myös teki kaikkensa, jotta pasifistit ja kommunistit Länsi-Euroopassa vastustaisivat sotimista Saksaa vastaan ja antautuisivat, vaatimuksenaan ”imperialistisen sodan” lopettaminen.

Juuri Stalin teki Hitleristä jäänsärkijän Euroopan bolševisoinnin kärjeksi. Juuri Stalin toimitti Hitlerille kaikki raaka-aineet, mitkä suinkin olivat toimitettavissa. Juuri Stalin sulki silmänsä kaikilta natsien rikoksilta tai jopa iloitsi niistä avoimesti.

Stalin halusi, että Hitler pitäisi Neuvostoliittoa puolueettomana Saksan ja lännen sodassa. Hän toivoi kiihkeästi Saksan maihinnousua Britanniaan, koska silloin Puolassa, Tšekkoslovakiassa, Tanskassa, Norjassa, Belgiassa, Hollannissa Luxemburgissa, Jugoslaviassa, Ranskassa, Kreikassa, Albaniassa eikä oikeastaan Saksassakaan olisi ollut minkäänlaista armeijaa.

Bolševikkien suunnitelman mukaan Hitler tuhoaisi Länsi-Euroopan, sen kaikki valtiot ja puolueet, ennen kaikkea sosiaalidemokraatit ja pasifistit, hallinnon, parlamentit, kansalaisyhteiskunnan, uskonnot, armeijat ja ammattiliitot – eli kaiken sen, mikä olisi voinut olla kommunistisen vapautustyön vastuksena.

Saksa olisi aiheuttanut kriisin, sodan, tuhon, hädän, nälän ja tuskan Euroopalle, mitä hirveämmän, sitä parempi Neuvostoliitolle. Sitä helpompaa olisi tuoda puna-armeija länteen vapauttajana.

Koko Eurooppa odottaisi vapauttajaansa. Mantereella olisivat olleet vain Hitlerin henkivartijat, keskitysleirien vartijat, rintamantakaiset joukot ja sotilaskoulut.

Niitä vastassa olisi ollut viisi neuvostoliittolaista laskuvarjoarmeijakuntaa, tuhansia panssarivaunuja, maakohteiden tuhoamiseen erikoistuneet ilmavoimat, kokonaisia salaisen poliisin NKVD:n armeijoita, keskitysleireiltä koottuja armeijoita, erittäin voimakkaita purjekonearmeijoita, vuoristoarmeijoita, miljoonia ja miljoonia sotilaita.

Mielikuvaa vapauttajista ei olisi tarvinnut pitää yllä pitkään. Neuvostoliiton hyökkäysjoukoissa vuonna 1941 oli omat NKVD:n erikoisjoukot vapautettujen alueiden bolševisointia varten. Niillä oli tiukat aikarajat: pienissä maissa bolševisoinnin piti tapahtua kahdessa, isommissa maissa 3–4 viikossa.

Hitler arvasi Stalinin suunnitelman, ei ajoissa mutta kuitenkin. Siksi toinen maailmansota päättyi Stalinin kannalta katastrofiin: hän saikin vain puoli Eurooppaa ja joitakin maa-alueita Aasiasta. Hyvä puoli oli, että sen ansiosta sentään puoli Eurooppaa pelastui stalinismilta.

Stalinin perusajatus, joka lopulta ajoi karille, oli tässä: Saksa ei ryhdy kahden rintaman sotaan. Se oli ensimmäisen maailmansodan selkein opetus ja siksi Neuvostoliitto uskalsi purkaa länsirajan puolustusrakennelmansa heti Molotov-Ribbentrop-sopimuksen teon jälkeen elokuussa 1939.

Siksi Stalin kieltäytyi loppuun saakka ja vielä sen jälkeenkin, eli Saksan hyökkäyksen alettua uskomasta, että Hitler hyökkäisi Neuvostoliittoon; asiat lännessä olivat vielä niin sanotusti ”hoitamatta”.

Stalinin suunnitelma edellytti Neuvostoliiton varustautumista. Se aloitettiin ensimmäisellä viisivuotissuunnitelmalla vuonna 1927, mikä esitettiin lännen hyväuskoiselle yleisölle rauhanhankkeena. Neuvostoliitto loi nopeassa tahdissa valtavan sotavoiman.

Lopullisen tien sotaan avasi Molotov-Ribbentrop-sopimus elokuussa 1939. Sillä Stalin onnistui usuttamaan Saksan ja länsivallat toistensa kimppuun.

Molotov-Ribbentrop-sopimus oli Hitlerin Saksan kuoleman sinetti – tosin Hitler tajusi sen vasta hiukan ennen hyökkäystään Neuvostoliittoon, operaatio Barbarossaa. Barbarossa oli vain epätoivoinen yritys viivyttää tuota kuolemaa.

Molotov-Ribbentrop-sopimus poisti monesta maasta koostuvan puskurin Neuvostoliiton ja Saksan väliltä ja loi Neuvostoliitolle – mutta myös Saksalle – yllätyshyökkäyksen mahdollisuuden. Niistä kumpikaan ei uskonut toisen osapuolen hyökkäykseen.

Sen merkkinä Neuvostoliitto välittömästi sopimuksen jälkeen hävitti kaikki puolustukselliset rakennelmat ja varustukset koko läntisen Neuvostoliiton alueelta. Uudelle Saksan vastaiselle rajalle ei rakennettu korvaavia puolustusasemia. Sen sijaan sinne alettiin koota hyökkäykseen tarvittavaa materiaalia, joukkoja ja asemia.

Viimeistään vuoden 1940 loppupuolella Hitler tajusi, että jos Saksa ei hyökkää Neuvostoliittoon, Neuvostoliitto hyökkää Saksaan. Siksi oli ehdittävä ensin, yllätettävä.

Toisaalta Hitler luultavasti tiesi, ettei hyökkäys Neuvostoliittoon voinut saada aikaan muuta kuin väistämättömän tappion lykkääntymisen. Saksan hyökkäyksen merkittävin seuraus olikin, että Neuvostoliitto ei pystynyt saavuttamaan alkuperäistä tavoitettaan, koko Euroopan ”vapauttamista”.

Toinen syy oli Normandian maihinnousu, jonka viivästymistä Stalin valitteli krokotiilin kyynelin. Tosiasiassa Stalin ei tarvinnut muita Saksan tuhoamiseen.

Maailmanhistorian suurin liikekannallepano, jonka jälkeen sotaa ei enää voinut peruuttaa, käynnistyi viimeistään kevättalvella 1941. Ensimmäiseen aaltoon, joka asettui Neuvostoliiton länsirajalle, kuuluivat puna-armeijan ja NKVD:n erikoisjoukot.

Niiden taakse koottiin ”mustia” joukkoja. Musta kertoo joukkojen puutteellisen vaatetuksen väristä, mikä taas johtui siitä, että joukot, komentajineen, koottiin keskitysleireiltä.

Aivan kuten Stalin oli laskenut, he kaikki olivat erittäin innokkaita näyttämään isänmaalle, että heidän tuomionsa olivat aiheettomia, tai että he ovat valmiita hyvittämään tekonsa, tai molempia.

Länsirajaa kohti virtaaville joukoille ei varattu talvivarustusta. Muonitustakin oli vain muutamaksi viikoksi.

Suurten miesjoukkojen komentajat tietävät, että niiden paikallaan pitäminen johtaa ennen pitkää levottomuuksiin. Varsinkin jos ei ole ruokaa ja jos on tulossa talvi ilman talvivarustusta.

Mutta tarkoitus ei ollut viipyä länsirajalla, eikä myöskään lähteä takaisin. Tarkoitus oli hyökätä. Kuten Stalin kirjoitti Pravdassa 5. maaliskuuta 1936: ”Historia opettaa, että maa, joka haluaa hyökätä toisen kimppuun, vaikka maa ei olisi naapurikaan, se alkaa etsiä yhteistä rajaa tämän maan kanssa.”

Neuvostoliiton marsalkka Semjon Timošenko taas sanoi marraskuussa 1940, että Liettuan, Latvian ja Viron maanomistajat oli murskattu ja Neuvostoliitto oli kasvanut merkittävästi. ”Mutta Puna armeija ei jää lepäämään laakereillaan.”

Eikä tämä ollut mikään Pravdan lehtijuttu vaan puna-armeijan käsky.

Aiemmin suunnitelma oli hyökätä kesällä 1942, mutta Saksan menestys lännessä sai Stalinin aikaistamaan suunnitelmiaan ja lopullisen hyökkäyspäivän piti olla 6. heinäkuuta 1941.

Neuvostoliitto perustettiin 30. joulukuuta 1922 Venäjän, Ukrainan, Valko-Venäjän ja Transkaukasian yhdistyessä Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitoksi. Perustamisen yhteydessä hyväksyttiin julistus, joka oli suora ja yksiselitteinen sodanjulistus muulle maailmalle ja se oli voimassa Neuvostoliiton kaatumiseen, vuoteen 1991 asti.

Tämän julistuksen antoi yksi maailman suurimmista valtioista. Sitä voisi verrata esimerkiksi demonisen maineen saaneeseen Mein Kampf -kirjaan, joka oli vain yhden miehen suunnitelma.

Suvorovin kirjan luettunaan on helppo uskoa, että jos Stalin olisi ehtinyt ensin, viimeistään vuodenvaihteessa 1941-42 Moskovassa olisi juhlittu lukuisia uusia Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton jäsenmaita.

Lue muutkin osat:

Bolševikit panivat sodan alulle II – maailmanvallankumous uhrasi aseisiin lapsetkin

Bolševikit panivat sodan alulle III – Hitlerin ”pelkääjä” purki puolustuslinjansa

Bolševikit panivat sodan alulle IV – ”sotaa edeltävä aika” oli sotaa ja liikekannallepanoa

Bolševikit panivat sodan alulle V – Puna-armeijan voitto ei, valitettavasti, ole vaihtoehtohistoriaa