Siilivastarintaa, niin missä?

Tämä kirjoitus on poispudonnut lastu toukokuussa 2026 julkaistusta kirjastani Terveisiä ullakolta – metsäpuheita kolmelta vuosikymmeneltä. Saat tämän makupalana ja merkkinä siitä, mitä kirja pitää sisällään. Julkaisen blogissani muitakin lastuja. Ne käsittelevät ekoterrorismia, e-julkaisemista, materiaalien, kuten puun ja muovin välistä kilpailua, Yli-Muonion metsäkiistaa, Pentti Linkolaa ja muutamia metsäsuhteita.

 

Kirja on saatavilla hyvin varustetuissa kirjakaupoissa ja täällä: https://reunalla.fi/.

 

Lukuaika: Kuusi minuuttia

 

Ympäristöliikkeessä on ollut tapana moittia metsäalaa neliraajajarrutuksesta ja siilivastarinnasta. Näkemys tuo mieleen raamatullisen vertauksen: ”Miten huomaat tikun toisen silmässä, kun et näe tukkia omassa silmässäsi?”

 

Suomen luonnonsuojeluliiton pitkäaikainen pääsihteeri Esko Joutsamo oli 2000-luvun alussa ylpeä: liiton metsäohjelma vuodelta 1989 oli toteutettu kokonaan. Sen lisäksi oli tehty sellaistakin, mitä liitto ei tuolloin ollut edes älynnyt esittää, kuten metsäsertifiointi.

 

Noihin aikoihin tapasimme Metsäyhdistyksessä WWF:n johtoa saunaillassa. Totesin takan ääressä, että metsäalan pitäisi löytää suojeluasioihin oma näkemys. WWF:n pääsihteeri Timo Tanninen sanoi, että ”nyt puhutaan asiaa, viimeinkin”.

 

Myöhemmin tällainen näkemys syntyikin Metsona tunnettuna, metsänomistajien vapaaehtoisuuteen perustuvana suojeluohjelmana. Siinä määriteltiin ensimmäistä kertaa, millainen on suojelunarvoinen metsä ja pyrittiin suojelemaan vain määritelmän mukaisia metsiä. Ympäristöliikkeelle tämä oli hirveyden huippu ja se vastusti ohjelmaa aluksi kynsin hampain – tosin WWF suhtautui siihen muuta ympäristöliikettä myötämielisemmin.

 

Vastustus oli kummallista, sillä metsäaktivistit pitivät myös aiemmin noudatettua linjaa epäonnistuneena, vaikka se oli toteuttanut kaikki heidän vaatimuksensa. Vieläkin kummallisempaa oli tämä: he eivät hyväksyneet epäonnistuneeksi sanomansa linjan muuttamista, vaan päinvastoin, he vaativat sen voimistamista. Kirjoitan näistä asioista enemmän Terveisiä ullakolta -kirjassani.

 

Joutsamolla oli näkemykselleen myös tutkijan tuki: hän viittasi Esa-Jussi Viitalan kirjoituksen ”Hyvän metsänhoidon airuista” Metsätieteen aikakauskirjassa 4/2005. Kirjoituksen mukaan monet liiton esittämät periaatteet, kuten luonnontilaisten alueiden säästäminen, kestävyys, moninaiskäyttö, monipuolisuus ja elinympäristöjen kunnostaminen sekä pienimmän riskin tavoittelu oli hyväksytty laajasti. Voimaperäisestä maanmuokkauksesta oli liiton tavoitteiden mukaisesti luovuttu, samoin uudisojituksista valtaosassa metsiä. Myös liiton korostamat erityisen tärkeät elinympäristöt oli tunnustettu metsä- ja luonnonsuojelulaeissa. Sekametsät olivat metsäpolitiikan virallinen tavoite ja Etelä-Suomeen oli perusteilla erityinen metsiensuojelun toimintaohjelma Metso.

 

Kun sitten toistin tämän näkemykseni Metsälehdessä 9/2007, Viitala jostakin syystä halusi kiistää tulkintani – tai oikeastaan siis Joutsamon tulkinnan. Hän kirjoitti vastineessaan 7.6., että Luonnonsuojeluliiton vuoden 1987 metsäohjelmaa ei oltukaan toteutettu kokonaan.

 

Tätä Viitala perusteli sillä, että vanhojen metsien suojelutilanne ei ollut ”oleellisesti muuttunut”, vaikka Luonnonsuojeluliitto oli vuonna 1987 vaatinut lisää niiden suojelua. Väitettä saattoi pitää sensaatiomaisena, kuten kirjoitin vastineessani Viitalalle (Metsälehti, 21.6.2007). Maassa oli 1990-luvulla toteutettu useita vanhojen metsien suojeluohjelmia, joista kirjoitan Terveisiä ullakolta -kirjassani. ”Niiden tarkoituksena on ollut suojella kaikki Etelä-Suomen vanhat metsät.” Lisäksi vanhoja metsiä oli alettu tehdä ennallistamalla lisää, minkä mainitsin olevan ”hyvä esimerkki sellaisesta, mitä luonnonsuojeluliitto ei vielä pitkällä 1990-luvullakaan osannut edes vaatia”.

 

Jäi vaikutelma, että faktat ovat faktoja, mutta niistä saa puhua vain, jos se palvelee oikeaa asiaa.

 

Euroopan parlamentin jäsen Satu Hassi kirjoitti Aamulehdessä 26.4.2021, että maa- ja metsätalous on siilivastarinnassa. Näin hän on sanonut myös 1990-luvusta, joka Joutsamon mukaan toteutti kaikki Luonnonsuojeluliiton tavoitteet.

 

Mutta kenen siilivastarinnalta kuulostaa, että ympäristöjärjestöiltä kesti vuosikausia myöntyä Etelä-Suomen metsiensuojeluohjelma Metson suhteen edes linjalle ”hyvä, vaikka riittämätön”?

Metsäalan tahot ovat siilivastarintaisen laajasti menneet mukaan ympäristöjärjestöjen FSC-metsäsertifikaattiin, mutta metsänomistajien perustamaan PEFCiin ei ympäristöliikettä ole ilmeisen siilimyönteisesti kuulunut.

 

Kun Suomi täytti 100 vuotta, metsäala keksi ihan itse Luontohelmi-hankkeen, jota päätettiin myöhemmin jatkaa. Toki hanke oli siilivastarintaisen vähäinen.

 

Metsähallitus keksi aikoinaan ihan siilivastarintaisen itse jättää talousmetsistään puita kaatamatta esimerkiksi luonnon monimuotoisuuden, porotalouden ja saamelaiskulttuurin hyväksi. Sitten se laski näiden niin sanottujen yleisten yhteiskunnallisten vaikutustensa kustannukset – lähes puolet liikelaitoksen tuloutuksesta valtiolle – minkä jälkeen ministeriö määräsi toiminnan siilivastarintaisen pysyväksi. Tästäkin kirjoitan enemmän Terveisiä ullakolta -kirjassani.

 

Metsähallitus päätti myös ihan siilivastarintaisen itse jättää kolmasosan erämaa-alueista talouskäytön ulkopuolelle – kymmeniä tuhansia hehtaareita.

 

Metsäalalla ei tehdä mitään isompaa ilman, että ympäristöjärjestöt pyydettäisiin mukaan sitä suunnittelemaan. Yhä useammin ne eivät tule. Toisaalta, itse ne eivät yleensä edes kutsu metsäalaa mukaan.

Tammikuussa 2008 Luonnonsuojeluliitto kruunasi siilimyönteisyytensä eroamalla Kansallisen metsäohjelman valmistelusta, koska kaikkia sen mielipiteitä ei oltu valmistelussa otettu huomioon. Toukokuussa 2021 siilimyönteisyys jatkui, kun liitto erosi myös Kansallisesta metsäneuvostosta, koska Metso-ohjelma merkitsi sen mukaan metsien suojelun lopettamista.

 

Metsien lisäsuojelua on senkin jälkeen jatkettu, siilivastarintaisen metsäalan tuellä.

 

Metsäalalla siilivastarinta näkyi Hassin mukaan niin ilmastonmuutoksen kuin luontokadonkin suhteen. Hän aprikoi, johtuuko se haluttomuudesta hyväksyä tieteellistä tietoa päätöksenteon pohjaksi. Hassin, niin kuin muuten vasemmistoliiton silloisen eurokansanedustaja Silvia Modiginkin (Suomen Kuvalehti, 30/2021) oli mahdoton ymmärtää, että tieteellinen tutkimus ei aina anna yksiselitteistä vastausta siihen, mikä on luonnon tai ilmaston kannalta parasta, halusi tieteellistä tietoa hyväksyä tai ei.

 

Hassin mukaan ”avohakkuu tuhoaa ekosysteemin. Uusia puita kasvaa, mutta ekosysteemi ei palaudu ennalleen.” Tämä on tai ei ole totta, riippuen tarkasteltavasta aikavälistä. Varsinkaan avohakkuumetsätalouden haitallisuudesta verrattuna muihin menetelmiin ei ole tutkimusnäyttöä.

Mutta, ”suomalaisen luonnon lajeista joka yhdeksäs on uhanalainen ja metsälajit ovat uhanalaisten suurin ryhmä”, kirjoitti Hassi ja jätti tietenkin mainitsematta sen tieteellisen tiedon, että metsälajit ovat uhanalaisten suurin ryhmä yksinomaan siksi, että metsiä on Suomessa niin paljon. Ja sen, että uhanalaisarvioiden mukaan metsälajeilla kuitenkin menee paremmin kuin muiden elinympäristöjen lajeilla.

 

Säästöpuut, tekopökkelöt, suojatiheiköt, mätästys – kaikki tämä on otettu käyttöön metsäalan siilivastarintaisin voimin. Luonnontutkijat ovat todistaneet ne merkittäviksi, mutta ympäristöväelle ne ovat myönteisimmillään naureskelun aihe. Siitä hyvä esimerkki oli metsäaktivistinakin esiintyneen inarilaisen kullankaivajan – entisen Luonnonsuojeluliiton hallituksen jäsenen – Vesa Luhdan Suomen Luonnon numerossa 3/2021 julkaistu kirjoitus ”Jatkuvan vastustuksen menetelmä”.

 

Luhdan mukaan ”lajikato”, jota Suomen metsissä ei ole ollut eikä ole, ”metsien moninaiskäyttö ja hiilivarastot puhuttavat, mutta metsäammattilaisten asenteet pyörittävät yhä 1960-luvulta tuttuja valtarakenteita ja menetelmiä”.

 

Jotakuinkin demagogiseen sävyyn Luhta kirjoitti, että ”yhä useampi suomalainen on kyllästynyt tehometsätalouden jätöksiin”. Kun metsätalous oli siirtynyt avohakkuualueiden aurauksista ja äestyksistä paljon pehmeämpiin menetelmiin, kuten mätästykseen, Luhta sanoi sitä ”maanpinnan rangaistukseksi”.

 

Mätästyksessä kaivinkone kuopaisee kauhallisen maata, kääntää sen ylösalaisin ja pudottaa takaisin maahan, minkä jälkeen puuntaimi istutetaan näin syntyneen mättään päälle. Menettely on noussut 2000-luvulla nopeasti suosituimmaksi maanmuokkausmenetelmäksi ja sen ansiosta esimerkiksi mustikan välillä heikentyneet esiintymät ovat palautuneet ennalleen. Luonnonsuojeluliitto piti mustikan heikentymisestä aikanaan kovaa meteliä, mutta ei noteerannut lainkaan sitä, kun metsätalouden kehittämä, arvatenkin hyvin siilivastarintainen menetelmä toi asiaan ratkaisun.

 

Luhta moitti metsätaloutta vanhojen, kylien välisten polkujen tuhoamisesta ja niiden korvaamisesta viivasuorilla metsäteillä. Varmaankin kyläläisten olisi siilimyönteisen parempi edelleenkin patikoida polkuja.

 

Tavan mukaan Luhta toisti ympäristöliikkeen useaan kertaan toistamat perättömät mantrat ansiokkaan tiivistetyssä muodossa: jatkuvaan kasvatukseen perustuvassa ”yläharvennuksessa” – mikä ei jatkuvan kasvatuksen kannattajien mukaan tarkoita jatkuvaa kasvatusta – ”metsän tunnelma säilyisi”, samoin hiilivarasto ja luonnon monimuotoisuus. ”Tutkimuksissa se on todettu valtaosassa metsiä myös taloudellisesti tuottavimmaksi”, kirjoitti Luhta, mikä ei ole totta mutta pakotti Luhdan kysymään, miksi siihen ei siis siirrytä.

 

Ja vastaus oli annettu jo otsikossa: koska jatkuvan jarrutuksen menetelmä.

 

Kiinnostuitko kirjastani. Voit ostaa sen täältä: https://reunalla.fi/