Puuta vai muuta, save a tree, use PVC

Tämä kirjoitus on poispudonnut lastu toukokuussa 2026 julkaistusta kirjastani Terveisiä ullakolta – metsäpuheita kolmelta vuosikymmeneltä. Saat tämän makupalana ja merkkinä siitä, mitä kirja pitää sisällään. Julkaisen blogissani muitakin lastuja. Ne käsittelevät ekoterrorismia, metsäalalla nähtyä siilivastarintaa, e-julkaisemista, Yli-Muonion metsäkiistaa, Pentti Linkolaa ja muutamia metsäsuhteita.

 

Kirja on saatavilla hyvin varustetuissa kirjakaupoissa ja täällä: https://reunalla.fi/.

 

Lukuaika: kymmenen minuuttia.

 

Some-aktiivi, aiempi Metsähallituksen tiedottaja Juri Laurila on jo vuosikausia kysellyt puun käytön vastustajilta, ensin Twitterissä ja sitten X:ssä, että mikä olisi se ympäristöystävällisempi vaihtoehto esimerkiksi suomalaisen puun käytölle. Vastausta ei ole tähän päivään mennessä kuulunut.

Kysymys on hyvä ja ongelma vanha.

 

Yhdysvaltalainen, ympäristöjärjestöjä lähellä oleva Worldwatch-instituutti tarjosi jopa peltosellua puun tilalle. Kirjoitin instituutin lehteen asiaa koskevan kommentin, jossa totesin, että peltosellu ei millään voi olla luonnonläheistä pohjoismaista metsää parempi, koska se vaatii metsän korvaamista pellolla. Sitä varten metsästä viedään pois kaikki puut, mutta myös kaikki muutkin kasvit ja vielä humus, tuodaan tilalle uusi humus, viljellään yhtä kasvia ja hävitetään muut, lannoitetaan vuosittain ja korjataan sato kerran vuodessa.

 

Kommenttia ei julkaistu koskaan. Kirjoitan asiasta enemmän Terveisiä ullakolta -kirjassani.

 

On helppo sanoa, että ”Save a tree, use PVC”, kuten Britanniassa mainostettiin. Saksassa oli mainostettu, että puusta tehdyn paperin käyttö pakkauksissa on häpeä, ”me käytämme pakkauksissamme ympäristöystävällistä All-folin-foliota”. Statoil mainosti Norjassa, että muovikassi säästää metsiä. Kun norjalainen Bankenes Betalingssentral siirtyi paperisista muovisiin kirjekuoriin, se perusteli: ”Olemme valinneet ympäristöystävällisen muovin, jota voi polttaa ja kierrättää ja jonka valmistamiseen käytetään merkittävästi vähemmän energiaa kuin paperin tuottamiseen.”

 

Siemens taas mainosti, että Danderydin sairaalassa Tukholmassa ”korvaklinikka on korvannut kaikki paperimuistiot sähköisillä muistiinpanoilla”. Saksalainen Miele mainosti, että sen kodinkoneiden käyttöohjeet on painettu jäteoljesta eikä puusta tehdylle paperimassalle, mikä on ympäristöystävällisempää, koska se vähentää puiden kaatamista.

 

Näin siis vuonna 1997. Mutta on turha kuvitella, että tuollaista ei olisi ollut myöhemmin.

 

”Puu häviää”, kirjoitin 9.1.1997 Vihreä Lanka -lehdessä. Väitin, että ympäristöjärjestöjen tärkeä tavoite, pienempi puutuotteiden kulutus, toteutuu niin, että puu korvataan jollain muulla ja ympäristömielessä huonommalla, mutta kulutus sinällään ei vähene.

 

Esimerkiksi Rainforest Action Network esitteli luonnonvarojen käytön tavoitteensa näin: ”Reduce, re-use, recycle, replace” – tässä järjestyksessä. Todellisuudessa keinot kuitenkin toteutuvat päinvastaisessa järjestyksessä.

 

Puutuotteiden vastainen kampanjointi on ajanut kaikkein tehokkaimmin niiden korvaamista (replace) muilla materiaaleilla, kuten uusiutumattomilla muoveilla, teräksellä, alumiinilla ja kivellä. Kyseisiä tuotteita tuottavat toimialat käyttävät mielellään ympäristöjärjestöjen metsäkampanjoita todisteena omien tuotteidensa paremmuudesta.

 

Seuraavaksi parhaiten on toteutunut kierrätys (recycle), jopa niin, että siitä on tullut tekosyy muiden tavoitteiden unohtamiseksi: re-use ja reduce, eli uudelleenkäyttö ja käytön vähentäminen eivät ole toteutuneet juuri lainkaan.

 

Samaan suuntaan ajaa uusiutuvan raaka-aineen suuri ongelma, hengiltä ottaminen, joka koskee kaikkia muita uusiutuvia raaka-aineita paitsi aurinkoa ja tuulta. ”Uusiutuva raaka-aine on aina tapettu”, kuten kirjoitin yllä mainitun Worldwatch-kommenttini väliotsikossa.

 

Ympäristöjärjestöt – erityisesti Greenpeace – käyttävät tätä täysin häikäilemättömästi hyväkseen. Siitä on hyvä tehdä kauheita mainosvideoita, joiden arviointi ei kuulu minkäänlaiselle viestinnän eettiselle arviointineuvostolle, kuten kuvaan kirjassani. Mutta jälleen: mikä olisi vaihtoehto, siitä Greenpeace ei puhu.

 

Joskus puunvastustamishankkeet saavat mitä kummallisimpia piirteitä. Joulukuussa 1998 silmiini osui Pagina-nimisen kustannusyhtiön mainos, joka alkoi lupauksella: ”Hanki kirja, istuta puu! Hankkimalla kirjan Paginalta olet mukana istuttamassa Suomen metsiä”.

 

Esitteen mukaan ”Pagina Oy vastustaa avohakkuita ja tukee metsien uudelleenistuttamista”. Kuitenkin, aivan riippumatta siitä kuka puutuotteet ostaa, Suomessa on ollut vuosikymmenet voimassa laki, jonka mukaan metsänomistajan on huolehdittava uuden taimikon syntymisestä avohakkuun jälkeen. Niinpä Suomen metsissä istutetaan vuosittain aivan rutiininomaisesti noin 150 000 puuntainta. Eikä siinä kaikki, lisäksi kylvetään vastaava pinta-ala, ja sen päälle vielä luontaisen uudistamisen myötä tuotetaan taimikko hieman kylvöä pienemmälle pinta-alalle.

 

Paginan esitteen viherpesulinja jatkui paperin valmistajan, Kymin paperiteollisuuden (UPM) teknisen palvelun päällikön Henrik Karlssonin lausunnolla. Sen mukaan ”käyttämämme kirjapaperi on Kymnova, joka on täysin puuvapaa” paperi.

 

Selittämättä jäi, että ”puuvapaa” ei tässä suinkaan tarkoita sitä, että paperiin ei olisi käytetty puuta, vaan sitä, millä menetelmällä paperinvalmistuksessa käytetty massa on valmistettu. Syystä, jota en tiedä, sellusta valmistettua paperia kutsutaan puuvapaaksi, erotuksena hiertämällä tai hiomalla tehdystä massasta. Molemmat on kumminkin tehty kokonaan puusta.

 

Britannia pyrki FSC-sertifiointiin julkisissa hankinnoissaan 2000-luvun alkuvuosina. Kirjoitan metsäsertifioinnista ja ympäristöjärjestöjen tukemasta FSC:stä enemmän sekä Terveisiä ullakolta -kirjassani että Ideaalista itsetarkoitukseksi – kirjassani (Metsälehti-kustannus, 2005).

Siitä, mihin Britannian hanke todellisuudessa olisi puutuotteiden markkinat vienyt, puhuttiin vähemmän. Todennäköisin häviäjä olisi ollut puu.

 

FSC-puusta oli huutava pula. Oli päivänselvää, että jos pelkästään FSC-puun käyttö olisi ollut hyväksyttyä ja sitä ei kuitenkaan olisi ollut saatavilla, britannialaisen koulun ikkunanpokiksi olisi valittu jotain muuta kuin puuta, kuten muovia tai alumiinia.

 

Ei yllättänyt, että alumiiniteollisuus tuki FSC:tä. Yksi maailman suurimmista alumiinijäteistä, kanadalainen Alcan oli myöntänyt sille miljoonan dollarin Alcan Prize for Sustainability -palkinnon. Toki varsinainen päätös palkinnon saajasta ohjattiin ulkopuoliselle International Business Leader Forumille – jossa Alcan oli jäsen. Alcan ei vastannut mitenkään asiaa koskeviin kysymyksiini.

 

Liike-elämässä tiedetään, millä tarkkuudella ympäristöjärjestöt nykyään vahtivat ylikansallisten yritysten toimia kolmannessa maailmassa. Siihen nähden on kummallista, että Alcanin Intiassa toimivan osakkuusyhtiön Utkal Alumina Internationalin toimet eivät aikanaan herättäneet minkäänlaista kritiikkiä, pikemminkin päinvastoin: rahat, jotka joissain muissa yhteyksissä saatettaisiin tuomita verisiksi, muuttuvat hyväksyttäviksi, jos osa niistä lahjoitetaan ympäristöjärjestöjen tukemalle FSC:lle.

 

Vuonna 2005 Alcan omisti Utkal Aluminan 45-prosenttisesti. Yhtiön oli tarkoitus perustaa Kashipuriin Intiaan bauksiittikaivos ja alumiinitehdas. Paikalliset kuitenkin vastustivat hanketta siinä määrin, että valmista ei tullut ilman valtion turvallisuuspoliisin väkivaltaista tukea – viimeksi sitä tarvittiin joulukuussa 2004.

 

Mitä Kashipurissa todella tapahtui, minun on mahdoton tietää. Yleisesti tiedetään, että paikallisten vastarintaliikkeiden syytökset saattavat pitää paikkansa, mutta vain saattavat. Jos kaikki kuitenkin on kunnossa, miksi niin Alcan kuin FSC:kin jättivät vastaamatta asiaa koskeviin kysymyksiin?

 

Mutta kyllä metsäalallakin on osattu viherpesu. Heinäkuussa 2007 sain eteeni Turun kirjekuoritehtaan esitenipun, missä yhtiö jopa jääkarhuun vedoten kehotti käyttämään heidän paperiaan, koska se tuo paremman ilmaston.

 

Väitteelle oli perustelukin: yhtiön käyttämä ruotsalaisyhtiö Munkenin paperi oli FSC-sertifioitua. Väite oli mielenkiintoinen siksi, että FSC-metsäsertifioinnin säännöissä ei tuossa vaiheessa ollut minkäänlaista viittausta ilmastonmuutokseen eikä sen torjuntaan metsäsertifioinnin keinoin.

 

Niinpä kysyin 30.7. Turun kirjekuoritehtaalta, mikä tekee FSC-sertifioidun paperin ilmastonmuutoksen kannalta muita paremmaksi. Kirjekuoritehdas lähetti kysymykseni Arctic Paper -yhtiöön, josta minulle vastattiin 1.8., että asia selviää menemällä FSC:n verkkosivuille ja että puupohjaisten tuotteiden käyttö ylipäätään on ilmastolle muita tuotteita parempi.

 

Vastasin, että tietenkin olin jo käynyt FSC:n sivuilla ja kävin nyt uudestaan, enkä vieläkään löytänyt sieltä mitään mainintaa ilmastonmuutoksesta. Muistutin myös ainakin Länsi-Euroopassa voimassa olevista markkinoinnin säännöistä, joiden mukaan mistään ihmisen tekemästä tuotteesta ei saa sanoa, että se on ympäristöystävällinen, vaan luvallista on ainoastaan vertailla eri tuotteiden ympäristöystävällisyyttä – seikka, joka toki unohtuu liki jokaiselta mainostajalta tuon tuostakin.

 

FSC:stä totesin, että olisi toki perusteltavissa väittää, että se takaa huolenpidon luonnon monimuotoisuudesta, mutta että ilmastosta. Niinpä toistin tehtaalle aiemmin lähettämäni kysymyksen – mutta vastausta en saanut.

 

Tärkein raaka-aineiden välinen kilpailu käydään rakentamisessa. Näin siksi, että materiaalien kulutus rakentamisessa on valtavan suurta. Ja myös siksi, että puun ympäristö- ja ilmastoedut verrattuna muihin rakennusmateriaaleihin ovat merkittävät.

 

Moni pitää tätä ratkaisevan tärkeänä kilpailutekijänä, mutta ei se sitä kuitenkaan ole. Ratkaisevaa on raha eikä ole juuri merkkejä siitä, että isot rakennusyhtiöt ainakaan Suomessa siirtyisivät puuhun vain siksi, että se on niille edes yhtä edullista kuin vaikkapa betoni. Jos ollaan niin sanotusti vapailla markkinoilla, puurakentamisen pitäisi olla rakennusyhtiölle selvästi edullisempaa, jotta ne alkaisivat rakentaa kokonaan toisenlaista, puuelementteihin perustuvaa talonrakentamisen infrastruktuuria.

 

Suomi on puurakentamisen mallimaa, kirjaimellisesti. Suuret puurakennukset ovat meillä säännönmukaisesti markkinoiden ulkopuolella rakennettuja, tuettuja malliesityksiä. Osuutta erityisesti suurissa ja markkinaehtoisissa rakennuksissa ei ole saatu nousemaan.

 

Moni kysyy, miksi pitäisikään. Vastaus on yksinkertainen: jos ihmiskunnan suuret ympäristöongelmat – kuten kasvihuoneilmiön voimistuminen ja luonnon monimuotoisuuden uhat – on tarkoitus ottaa vähänkään tosissaan, ei ole kyse siitä, haluammeko rakentaa puusta, vaan siitä, että meillä ei ole vaihtoehtoa, niin ylivoimainen puu on ympäristöominaisuuksiltaan.

 

Miksi puurakentaminen on lyönyt itsensä läpi Ruotsissa paljon suuremmassa määrin kuin Suomessa? Rakennusyhtiötkin ovat molemmissa maissa pitkälle samoja. Miksi Skanska ja Peab osaavat rakentaa puusta kannattavasti Ruotsissa, mutta eivät Suomessa?

 

Molemmissa maissa on vedetty aika samanlaisia valtiojohtoisia ohjelmia puurakentamisen edistämiseksi, mutta tuloksia on saatu vain Ruotsissa. Jo kauan sitten puun osuus kerrostaloissa, teollisuuden ja kaupan käyttämissä halleissa ja silloissa oli 15–40 prosenttia.

 

Ruotsissa puu on jyrännyt myös täydennysrakentamisessa: vanhan kerrostalon päälle voi runkoa vahvistamatta rakentaa kolmekin uutta kerrosta, jos ne tehdään puusta, kun betonista voi tehdä vain yhden. Kolme puukerrosta syntyy murto-osassa siitä ajasta, mitä yksi betonikerros ja puusta rakennettaessa asukkaat voivat asua talossa koko rakentamisen ajan.

Miksi tätä ei tapahdu Suomessa? Vastaus on yksinkertainen ja paljastava: Suomessa asia on jätetty markkinoille, Ruotsissa ei. Näin sanoi ainakin Ruotsin elinkeinoelämän perustaman Träbyggnadskanslin johtaja Niclas Svensson Tukholmassa suomalaisille toimittajille niinkin aikaisin kuin lokakuussa 2010.

 

Viesti oli selvä: kunnalliset rakennuttajayhtiöt yksinkertaisesti alkoivat vaatia puuta. Svenssonin mukaan pienet yhtiöt oivalsivat puurakentamisen tuovan niille kilpailuedun, minkä jälkeen suurtenkin oli pakko lähteä mukaan, koska muuten ne olisivat menettäneet markkinan.

 

Ruotsissa tämä on ollut mahdollista, sillä siellä ei ole epäröity käyttää poliittista voimaa hyvän asian edistämiseen. Suomessa näin ei haluta tehdä.

 

Ruotsissa apuna on ollut myös kaavoittaja: kunnat yksinkertaisesti päättivät, että tietyille alueille on rakennettava puusta. Olen useissa kirjoituksissani tuonut esille, että jos kuntalaiset haluavat puutaloja, heidän on painostettava kunnallisia päättäjiä kaavoittamaan puutaloalueita. Niin yksinkertaista se on.

 

Mutta ei Suomessa, missä poliittista valtaa käytetään usein kovin vastentahtoisesti ja vedotaan markkinoihin, jotka mantran mukaan aina löytävät parhaat ratkaisut – vaikka samaan aikaan tiedetään, että ympäristöseikkoja markkinat eivät ota huomioon, ellei poliittinen päättäjä pakota.

 

Rakentamisen ympäristövaikutukset ovat suuri huolenaihe, minkä johdosta Työ- ja elinkeinoministeriö selvitti vuonna 2012, miten rakentaminen vaikuttaa ennen muuta ilmastoon ja ympäristöön. Puu osoittautui ylivoimaiseksi muihin rakennusmateriaaleihin verrattuna.

 

Tämä ei käynyt betonimiehille. Niinpä he lähestyivät kansaa tiedotteella, jossa he todistelivat – tosin valitettavan sekavan oloisesti – että asiaa pitäisi tarkastella pidemmällä aikavälillä, koko rakennuksen elinkaaren mitalta. Silti juuri elinkaari oli ministeriön selvityksen mitta.

 

Yksinkertaisesti sanottuna: sitä ei kiistä kukaan, etteikö puu olisi rakennusmateriaalina ekologisin. Ei edes betoniteollisuus. Kun tämä on fakta, betonimiehet haluavat ottaa laskelmiin mukaan muutakin, nimittäin asumisen ja sen aiheuttamat ympäristövaikutukset. Näin he tekevät siksi, että asumisen ympäristövaikutukset ovat suurin piirtein samat riippumatta rakennusmateriaalista. Näin tarkasteluajan pidennys tasoittaa betonin tappiota puulle.

 

Jos betonimies siis tekee syntiä rakennusvaiheessa, hän haluaa vähentää syntiään jakamalla sen asukkaan kanssa.

Betonimiesten vastuun välttely perustuu väitteeseen, että asuminen on oleellinen osa rakennuksen elinkaarta, koska asumista vartenhan asuintalot rakennetaan. Tämä pakottaa kysymään, eikö silloin pitäisi ottaa mukaan myös asuintalojen vaatima kunnallistekniikka – sähköt, vesi, viemärit – niitäkään ei tarvita ilman asumista.

 

Mutta betonilogiikalla tämä ei kannata, koska kunnallistekniikka jos mikä niitä kasvihuonepäästöjä vasta aiheuttaakin.

 

Betoni imee hiilidioksidia, uutisoitiin Rakennuslehdessä loppuvuodesta 2020. Uutista tässä ei ollut: se tietenkin tiedettiin, että kun betoni on valmista, se alkaa hiljalleen ja ajan kanssa sitoa itseensä hiilidioksidia.

 

Uutinen kuitenkin ohitti kokonaan sen, miksi betoni on ilmastolle haitallista: sen tekeminen tarvitsee valtavasti energiaa ja tuottaa hiilidioksidia muutenkin. Jos Rakennuslehti olisi katsonut asiaa betonin koko elinkaaren mitalta, mikä on alkeisvaatimus ympäristöasioissa, uutinen olisi saattanut jäädä tekemättä.

 

Betoniteollisuus väitti Ympäristö ja yritys -lehdessä (3/2020), että Helsingin Kuninkaantammen rakentamiskokeilu olisi osoittanut puurakentamisen erittäin kalliiksi tavaksi sitoa hiilidioksidia. Tutkin Kuninkaantammen tuloksia, enkä löytänyt väitteelle todisteita.

 

Soitin kyseiset Kuninkaantammen kohteet rakentaneelle Rakennus-Reposelle ja kysyin, mistä tietoja olisi saatavilla. Yhtiöstä vastattiin, että ei mistään, koska hiilidioksidin sitomiskustannuksia ei arvioitu hankkeessa millään tavoin.

 

Betoniteollisuus oli kuitenkin löytänyt viestilleen kiitollisen levittäjän. Kivi ei jää kääntämättä, kun WWF etsii kanavia viestilleen, että puiden kaataminen tuhoaa ilmaston.

 

WWF:lle betoniteollisuus on selvästi haluttu yhteistyökumppani ja se levitti kanavissaan tätäkin viestiä. WWF tukee betonilinjaa myös sosiaalisessa mediassa ja kulissientakaisessa painostuksessaan. Toisaalta WWF on betonimiehille haluttu lähettiläs, minkä merkkinä betonimiehet levittävät WWF:n suosiollista betoniviestiä haastattelulausunnoissaan ja julkaisuissaan.

 

Kiinnostuitko kirjastani. Voit ostaa sen täältä: https://reunalla.fi/