Jos varovasti hakattaisiin

Journalismi on siitä erikoista, että se antaa valtaa niille, jotka eivät sitä ymmärräkään. Nyt puhumme Lönnrotin poluista Kainuussa.

Olen joskus sanonut ystävilleni, että olkaa varuillanne: missä kuljenkin, jalanjälkeni voidaan suojella, koska kuolemani jälkeen minusta voi tulla suurmies. Minä ymmärrän tämän jo eläessäni, Elias Lönnrot kenties ei tätä tajunnut.

Lönnrotista tuli suurmies, minkä jälkeen suomalaista kulttuuria meitä paremmin tunteva, ulkomailta johdettu Greenpeace – joka valheellisesti väittää itseään kansalaisjärjestöksi – keksi vaatia, että missä vain Lönnrot on kävellyt, se pitää suojella.

Tähän järjestö löysi suosiollisia apureita, joista ensimmäinen on tietenkin Greenpeacen puhtaan maineen perässä kulkeva Suomen luonnonsuojeluliitto. Mukana on ollut myös muuan paikallinen metsänomistaja, jolla on aina halutessaan pääsy valtakunnan päälehdeksi mainitun Helsingin Sanomien sivuille – oli uutta sanottavaa tai ei, ja useimmiten ei.

Mitä se tarkoittaa, että Lönnrotin polut pitää suojella? Mitä pitää suojella, ja mikä on tavoite?

Kysymys on oleellinen. Moni ajattelee, että metsien suhteen on olemassa jokin aarnitila, johon metsät pitää palauttaa.

Kuitenkin, jos katsotaan esimerkiksi niin sanottua tiedettä, mitään tällaista tilaa ei ole. Kysymys on vain ja ainoastaan siitä, mihin ajankohtaan metsät halutaan palauttaa.

Mitä Lönnrotiin tulee, metsäalalle tuskin sopisi, että polkujen ympäristö palautettaisiin Lönnrotin aikaiseksi. Se nimittäin merkitsisi senkaltaisia tuhohakkuita, että mikään ympäristöohjelma ei sitä sallisi.

Tämä voi olla yllättävä kannanotto ainakin niille, jotka eivät tunne Suomen metsien käytön historiaa. Lyhyesti sanottuna se on sitä laatua, että Lönnrotin aikoihin – siis 1800-luvun loppupuolella – Suomen metsät olivat katoamassa riistokäytön takia.

Se, mikä ne on palauttanut, ja mitä todistavat useat historialliset dokumentit, on nykymuotoinen metsätalous.

Mitä haluavat ne, jotka vaativat polkujen suojelua? He haluavat hakkuista luopumista.

Sillä tavalla ei kuitenkaan saavuteta Lönnrotin aikaista maisemaa, vaan sillä joudutaan siitä etäämmäs. Ympäristöjärjestöissä myös tiedetään ja ymmärretään tämä.

Lopputulokseksi jää, että Lönnrot on järjestöille vain hyödyllinen – ennen kaikkea siksi, että on kuollut – idiootti, joka on hyvä ottaa oman kampanjan tukipuuksi, häneltä itseltään kun ei voi kysyä lupaa. Näin kunnioitetaan kulttuuriperintöämme.

Lönnrotin polut eivät ole ensimmäinen tapaus, missä ulkomaalaiset katsovat voivansa viisastella siitä, kuinka meidän pitäisi varjella kulttuuriamme. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että meidän tapamme käyttää metsiämme ovat olleet tuloksellisia paitsi meille, meidän metsillemme ja niiden luonnolle, myös koko maailmalle.

Siksi esitän, että Lönnrotin polut suojellaan siinä merkityksessä, että niiden ympäristö muistuttaisi kauniita kuvitelmia Lönnrotin ajoista. Se tarkoittaa hakkuita, joskin varovaisia.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 9.8.2010. Vienan reittinä tunnetuista Lönnrotin poluista lisää täältä).

Propelli haudalla

Tämmöinen jumalankieltäjä kuin minäkin olen, haluaisin kuitenkin peräänkuuluttaa niin sanottuja kristillisiä arvoja. Olen nimittäin sitä mieltä, esimerkiksi, että Neuvostoliitto romahti siksi, että se hylkäsi kristinuskon.

Lopun päältä kuvio on aika yksinkertainen. Ensin oli tsaari, joka oli paitsi maallisen vallan ylin, myös kirkon johtaja ja itse asiassa jumalan edustaja maan päällä.

Oleellista on kuitenkin tämä: tsaari ei ollut kaikkein ylin – hän oli vain jumalan edustaja. Oli siis myös jumala, joka oli tsaaria ylempänä.

Sitten tuli Josif Stalin, joka otti tsaarin paikan. Stalinin ideologiassa ei ollut jumalaa ensinkään. On vain loogista ajatella, että Stalinista tuli uusi jumala.

Venäläiset ottivat tämän valitettavan konkreettisesti. Vankileirien saaristossa oltiin aivan varmasti oikeusmurhan uhreja. ”Kunhan vain saisin asiani Stalinin tietoon, tämä korjattaisiin”, oli aikalaistodistajien mukaan vankileirien suosituimpia ajatuksia.

Myös neuvostoinsinöörit elivät kaikkivoipaisuudessa. Suunnitelmat kääntää Siperian joet eivät onneksi toteutuneet. Paljon koko maailmalle tärkeää kuitenkin ehdittiin tuhota, kuten kalaisuudestaan kuulu Aral-järvi.

Tämä kaikki tuli mieleeni, kun kuulin vapa-ajattelijoiden hankkeesta, missä otettiin vastaan raamattuja ja annettiin tilalle pornolehtiä. Ensi kuulemalta uutinen järkytti, jälkikuulemalta se järkytti enemmän.

Jos vapaa-ajattelijat ovat halunneet markkinoida aatteensa tyhjyyttä, he ovat onnistuneet hyvin. Mieleeni tulee neuvostoliittolainen hautausmaa, missä edesmennyttä lentäjää muistettiin propellilla. Minun haudalleni tällainen maailmankuva varmaan tuottaisi läppärin.

Pornohankettaan vapaa-ajattelijat perustelivat Helsingin Sanomissa otsikolla ”Vapaa-ajattelijoilla on oikeus provosoida”. Voi hyvänen aika, kenellä ei olisi! Mutta onko se järkevää, ei liene muljahtanut provosoijien mieleen ensinkään.

Kirjoittajien mukaan palaute sinällään kertoo, että hanke oli tärkeä. Loogisuutta ylistävältä liikkeeltä väite on kummallinen; kai nyt palautteen sisällölläkin on jotakin merkitystä.

Kirjoittajien mukaan on: heidän kampanjansa on verrattavissa siihen, missä uskovaiset ottavat vastaan pornolehtiä ja antavat tilalle raamatun. Näin vähäinen suhteellisuudentaju lyö ällikällä.

Eivätkö vapaa-ajattelijat ymmärrä, mitä kaikkea pornoon oikeasti liittyy – vaikka se yksityisenä harrastuksena olisikin hyväksyttävää.

Kirjoittajien mukaan ”yhteiskunnissa, joissa pornoon suhtaudutaan vapaamielisesti, tehdään vähemmän seksuaalirikoksia kuin pornoon kielteisesti suhtautuvissa”.

Entä sitten? Jo tilastotieteen alkeilla ymmärtää, että tästä ei voi päätellä syy-seuraussuhdetta.

Kyseessä on aika lailla vastenmielinen keino kaapata vapaamielisten yhteiskuntien todellisuus oman ideologian tueksi. Eivätkö vapaa-ajattelijat todellakaan kykene parempaan?

Lakia vapaa-ajattelijoiden hanke ei sentään rikkonut, mistä kerkeästi muistutettiin. Eikö sekin ole osoitus vapaamielisestä yhteiskunnasta? Salliihan se tällaisenkin hulluuden.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 14.7.2010.

Tulevaisuus on metsän

Metsäalasta puhutaan paljon, ja usein roskaa. Yksi suurimmista myyteistä on väite, että metsät olisi pantu kasvamaan puuta vain selluteollisuuden tarpeisiin.

Todellisuus on toisenlainen, vaikka ei mustavalkoinen. Lisäksi metsäteollisuuden painopisteet saattavat olla kääntymässä. Vaikka voi myös olla, että eivät olekaan.

Tätä nykyä 70 prosenttia puun myyntituloista tulee tukkipuun myynnistä. Metsäntutkimuslaitoksen mukaan puutuoteteollisuus myös työllisti massa- ja paperiteollisuutta enemmän: 31 000 ihmistä vuonna 2008, kun massa- ja paperiteollisuus työllisti 27 000.

Kun katsotaan, paljonko kymmenen miljoonan euron lisäys lopputuotteiden kysynnässä vaikuttaa työllisyyteen, puutuoteteollisuus pärjää vielä paremmin. Sahateollisuudessa lisäys on 31, vaneri- ja levyteollisuudessa 69 ja muualla puutuoteteollisuudessa peräti 72. Massa- ja paperiteollisuudessa vastaava luku on vain 24.

Kun katsotaan kokonaisvaikutusta koko arvoketjussa – siis työpaikkoja paitsi teollisuudessa, myös muilla toimialoilla, kuten kaupassa ja vastaavassa – suhteet ovat samankaltaiset.

Kymmenen miljoonan euron lisäys lopputuotteiden kysynnässä lisää sahateollisuuden luomia työpaikkoja koko arvoketjussa 33:lla, vaneri-. ja levyteollisuudessa 70:llä ja muussa puutuoteteollisuudessa 76:lla.

Massa- ja paperiteollisuudessa vastaava luku on 28.

Tästä ei kuitenkaan pidä päätellä, että massa- ja paperiteollisuus olisi arvotonta. Katsotaan vaikka arvonlisää – mikä tarkoittaa suurin piirtein samaa kuin teollisuudenalojen tuottamaa osuutta bruttokansantuotteesta.

Vuonna 2008 massa- ja paperiteollisuuden tuottama arvonlisä oli 3401 miljoonaa euroa, kun puutuoteteollisuuden arvonlisä oli 1248 miljoonaa euroa. Myös ulkomaankaupassa ero oli suuri: puutuoteteollisuus tuotti vientituloja 2493 miljoonaa euroa, kun massa- ja paperiteollisuus tuotti peräti 8894 miljoonaa euroa.

Mitä tästä pitäisi ajatella? Ainakin sitä, että metsäteollisuus ei ole lähtenyt tästä maasta mihinkään – ei myöskään massa- ja paperiteollisuus.

Mielenkiintoisempaa kuitenkin on, millä keinoin nämä teollisuudenalat oikein aikovat selviytyä. Yksi vastaus löytyy Elinkeinoelämän keskusliiton investointitiedusteluista. Niissä metsäteollisuus on ollut – läpi kaikkien lamavuosien – Suomen suuri investoija, ja aikoo olla sitä tulevaisuudessakin.

Massa- ja paperiteollisuus on investoinut paljon uusien tuotteiden luomiseen. Tuloksiakin on, ja alan vaikuttajat arvioivat, että biojalostamoiden tavoitteena olevaa tuotetta, biopohjaista muovia voidaan tuottaa teollisessa mittakaavassa kannattavasti viimeistään vuonna 2020.

Ehkä Suomessa, jos poliitikot suovat, mutta jossakin kumminkin.

Myös puutuoteteollisuus on päättänyt ottaa tulevaisuutensa omiin käsiinsä. Rakentamismääräyksistä on toki aiheellista ruikuttaa, mutta sillä ei ratkaista tulevaisuutta.

Tutkimus alan toimintamallien kehittämiseksi on viimeinkin alkamassa. Siitä, jos mistä, voi tulla kotimaallemme uusi Sampo – ellei se jo ole sitä.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 30.6.2010.

Kakarat äänestämään!

Että ei jäisi epäselväksi: ainakaan minusta ei olisi ollut äänestämään 16-vuotiaana. Olen todellakin sitä mieltä, että olin siihen aivan liian lapsellinen.

Mutta nythän ajatellaan, että lapset ovat paljon fiksumpia kuin ennen. Ja ovatkin he, mutta ovatko siinä mielessä.

Minusta on suorastaan häikäisevää se, kuinka paljon parempaa esimerkiksi kielten opetus nykykoulussa on, verrattuna siihen, mistä minä sain kärsiä. Niin sanottujen reaaliaineiden opettajien aktiivisuus hämmentää – miksi minulla ei ollut tällaista!

Toisaalta minulla oli oma ja kaveripiirin aktiivisuus. Haastoimme jatkuvasti, johdonmukaisesti ja systemaattisesti porvarilliselle maailmankatsomukselle omistautuneita – esimerkiksi – historian ja uskonnon opettajiamme.

Joskus pärjäsimme, joskus emme, mutta aina ajattelimme olevamme muita viisaampia. Kysymys kuitenkin kuuluu, antavatko nykyisen koulun menetelmät paremmat eväät itsenäiselle äänestämiselle kuin entisen.

Se, että äänestysikärajaa halutaan alentaa, ei kuitenkaan todellisuudessa ole millään tavoin kytköksissä 16-vuotiaiden äänestyspätevyyteen. Jos olisin ikävä, sanoisin, että päinvastoin.

Vihreät ja vihreä oikeusministeri ajavat asiaa siksi, että he olettavat nuorten kannattavan vihreitä. Toinen perustelu on, että äänestysikärajaa alentamalla saataisiin nostettua äänestysaktiivisuutta. Perustelu on äärimmäisen absurdi.

Jos meillä siis on vanhemmissa ikäluokissa porukkaa, joka ei – ehkä fiksuuttaan – jaksa äänestää, se halutaan nyt korvata nuoremmilla, jotka jaksavat, jos jaksavat. Demokratiaa edistäisi siis se, että 40-vuotias ei-äänestävä jätetään yksin ja tilalle otetaan 16-vuotias, joka toivottavasti äänestää.

Kyse on siis siitä, että jos meillä on välinpitämätön kansa, vaihdetaan se. Että tällaista demokratiaa.

Jos äänestysaktiivisuutta todella halutaan lisätä, minulla on hyvä ehdotus. Se on niin hyvä, että kukaan ei ole sitä hyväksynyt. Eivät edes näennäisen innostuneet politiikan toimittajat, tuo demokratian populismilla kuopannut ammattikunta.

Esitän, että eduskunnassa olisi edelleen perustaltaan 200 kansanedustajaa. Todellinen kansanedustajien määrä kuitenkin määräytyisi äänestysprosentin mukaan.

200 kansanedustajaa valittaisiin vain, jos äänestysprosentti olisi 100. Jos se olisi 70, kansanedustajia valittaisiin 140. Jos prosentti olisi 50, kansanedustajia olisi vain 100.

Menettelystä olisi lukemattomia hyötyjä. Tärkeimpänä niistä politiikkaan tulisi todellista tulosvastuuta, kun puoluetuki edelleen määräytyisi kansanedustajien määrän mukaan. Puolueille tulisi todellinen intressi saada äänestysprosentti korkeammaksi.

Varmaan systeemissä olisi huonotkin puolensa, joskaan minä en ole niitä keksinyt. Olen yrittänyt, mutta työ on ollut toivotonta, koska kukaan ei ole kommentoinut ajatustani millään tavoin.

Ehkä tympeä kyynisyys osoittaa ajatuksen hyväksi. Kaikesta päättäen se ottaisi kaikilta pois sopivalla tavalla, mutta toisi kuitenkin niin sanotulle kansalle lisää todellista valtaa – kuinka vastenmielistä!

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 5.7.2010.

On vastuuta, ja yhteiskuntavastuuta

Tapanani on ajaa pyörällä töihin. Parkkeeraan fillarini paikkaan, jonka taloyhtiö on erikseen osoittanut sitä varten ja merkeillä muillekin osoittanut. Paikka ei ole viereisen K-Marketin lastausalue, vaikka kaikki K-Marketiin tavaraa tuovat autonkuljettajat niin kuvittelevatkin.

Normaalisti tästä ei koidu ongelmia. Sitten on niitä epänormaaleja.

Kävi niin, että fillarin takapyörä alkoi lonksuttaa. Ilmeni, että se oli irrotettu fillarista juuri siinä ”lastausalueella” – ehkä lastauksen ajaksi – ja sen jälkeen nostettu takaisin paikalleen, ilman että pultteja olisi kiristetty.

Fillaristin kannalta tällainen on tietenkin hengenvaarallista. K-Marketin ja Keskon kannalta ei.

Luonnollisesti valitin asiasta K-Marketiin. Minulle vastasi Systeemi, konekielisesti: ”Kiitos palautteesta.” Systeemi on kai ainoa mahdollinen tapa kuvata konglomeraattia, joka koostuu monilukuisista K-kaupoista ja Keskosta. Muuta vastausta ei tullut.

Olen aikoinani tehnyt yrityksille ympäristö- ja yhteiskuntavastuuta koskevia raportteja. Muuan johtopäätös tuosta työstä on kristallinkirkas: yritykset eivät puhu sanaakaan yhteiskuntavastuusta, ellei ympäröivä yhteiskunta vaadi sitä.

Pitäisikö puhua? Mielestäni ei.

Mielestäni yritysten tehtävä on tehdä rahaa niissä rajoissa, mitkä demokraattinen yhteiskunta asettaa. Se tarkoittaa myös kansalaisjärjestöjä, vaikka ne eivät saisikaan määritellä ”kansan” tahtoa, koska ne eivät edusta kansaa.

Eniten minua kuitenkin ihmetytti yritysten vimma vakuuttaa, että ne noudattavat lakia. Kysyin usein, eikö sen pitäisi olla itsestään selvää. On havaittu, että ei ole.

Ei sillä, että Kesko paha olisi. Sehän on erityisesti korostanut yhteiskuntavastuupolitiikassaan, kuinka se edellyttää vastuuta myös alihankkijoiltaan.

Tämä koskee hyvinkin intialaisia hikipajoja, mutta suomalaisia kuljetusliikkeitä se ei koske. Tämä on yhteiskuntavastuuta, josta hämmentävästi kuitenkin jaetaan palkkioita juuri Suomessa.

Luulisi, että takapiha kannattaa pitää kunnossa – tai voisi jopa luulla, että se onkin etupiha, missä mahdollisesti jopa Keskon osakkeenomistajat pitävät fillareitaan.

Yhteiskuntavastuusta käytävä keskustelu muistuttaa aivan muuta kuin sana antaa ymmärtää. Selvästi yhteiskuntavastuuta ei tunneta yhteiskuntaa, vaan niitä kohtaan, jotka kritisoivat, tai saattavat kritisoida yrityksiä – mutta mikä tärkeää, saavat myös äänensä kuuluviin.

Maan hiljaiset eivät pääse yhteiskuntavastuusta nauttimaan, ellei heillä ole äänekkäitä puolustajia. Sellaisia taas ovat ennen kaikkea länsimaalaiset, monikansalliset järjestöt.

Ne toimivat samalla tavalla kuin kritisoimansa yritykset: keskusjohtoisesti ja salaillen. Kun nämä tahot sitten keskustelevat avoimuuden hengessä julkisuudessa, tavallisena fillaristina tunne on vähän kuin virolaisilla toisen maailmansodan alla.

Siksi olisikin hyvä kysyä myös sitä, mikä on näiden kansalaisjärjestöjä teeskentelevien järjestöjen vastuu. Luullakseni sitä voisivat kysyä myös heidän kumppaniyrityksensä – mutta niistähän siihen ei taida olla.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 22.6.2010.

Perunapellon logiikkaa

Aikoinaan minulle sanottiin koulussa, että inflaatio tarkoittaa hintojen nousua ja se ilmoitetaan prosenttiluvulla, joka kertoo, paljonko hinnat ovat nousseet vuoden kuluessa. Mitä siis tarkoittaa, kun tiedotusvälineissä sanotaan, että ”inflaatio oli helmikuussa X prosenttia”.

Tottahan tämä ei voi olla, sillä tästä saadaan vuoden inflaatio kertomalla luku 12:lla ‒ mutta näin luvusta tulee kuitenkin tolkuttoman suuri.

Toinen tapa on sanoa, että ”inflaatio helmikuussa oli X prosenttia vuotta aiempaan verrattuna”. Verrataan siis kahden eri kuukauden inflaatioita toisiinsa. Näin voidaan tehdä, mutta se ei kuitenkaan kerro mitään siitä, paljonko hinnat ovat nousseet vuoden aikana.

Kolmas tapa on tämä: ”Helmikuun inflaatio oli vuositasolla X prosenttia”. Tämä tarkoittaisi juuri sitä, mikä saadaan, kun helmikuun inflaatio kerrotaan 12:lla.

Todellisuudessa tarkoitus lienee sanoa, paljonko hinnat ovat nousseet helmikuun loppua edeltävien 12 kuukauden aikana. Jostakin syystä näin ei kuitenkaan sanota, vaikka se näin tulisi kerralla ymmärretyksi, yksiselitteisesti ja oikein.

Toimittajien mukaan lauseet on otettu Tilastokeskuksen tiedotteista. Jos tämä on totta, sitä pahempi Tilastokeskukselle.

Mutta eivät toimittajatkaan tästä kuivin jaloin selviä. Jos mitään olen ymmärtänyt, heille maksetaan siitä, että he tekevät viranomaistiedotteet ymmärrettäviksi.

Journalismin kunniaan ei kuulune tiedotteiden toistaminen sellaisenaan. Kyse lienee siitä, että ei osata sitä, mikä on opetettu peruskoulussa. Se ei ole harvinaista, ja koskee muutakin kuin prosenttilaskua.

Luonnontieteellisen museon johtaja Leif Schulman kirjoitti taannoin Yliopisto-lehteen suomalaisten biologian tiedoista. Eräs sosiologi oli luullut, että perunapellon tarkoitus on kasvattaa siemenperunoita isommiksi.

Arkkitehti taas kehotti nyppimään tomaatista kukat, että se jaksaisi kantaa hedelmänsä. Lääketieteen tohtori hämmästeli väitettä, että kasveilla on sukupuoli.

Eräs Äiti Maa -oppeja kannattava vihreä väitti minulle, että kasvit ottavat kaikki rakennusaineensa maasta. Yhteyttämistä, jossa pääosa kasvien massasta rakentuu ilmakehän hiilestä, hän piti harhaoppina. Hän vaikeni vasta kun sanoin, että hänen opillaan peltojen pitäisi vähitellen vajota syvään kuoppaan.

Suomen Metsäyhdistys selvittää säännöllisesti lasten ja nuorten metsätietoja. Kun heiltä kysyttiin, muuttuuko luonto jos ihminen ei sitä muuta, enemmistö vastasi, että ei muutu. Eräät biologian opettajat taas ryhtyivät väittämään, että puun vuosirengas syntyy talvikasvusta – ikään kuin puut voisivat kasvaa pakkasessa!

Vastikään julkaistun selvityksen mukaan 40 prosenttia ruotsalaisista ei tiedä, että puu on uusiutuva luonnonvara. Toisen tutkimuksen mukaan valtaosa luulee terästä, lasia ja alumiinia uusiutuvaksi luonnonvaraksi, vaikka ne ovat vain kierrätettäviä.

Tämä lienee syy siihen, että viestintä yleensä epäonnistuu ja väärät luulot vallitsevat. Kuten että ihmisistä nimenomaan amerikkalaiset ovat tyhmiä ja tietämättömiä.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 24.5.2010.

Kohuoikeutta ja poliittista poliisia

Sirkus isoäitien ympärillä on kiihtynyt mittaan, jota olisi ollut vaikea ennustaa. Jos siitä jotakin voi päätellä, Suomessa ei ole poliittista eikä inhimillistä vastuuta, laillisuutta ei maassa arvosteta eikä edes perustavaa laatua olevia hallintoperiaatteita tunneta eikä arvosteta.

Ensin ihmeteltiin, kuinka poliisiylijohtaja Mikko Paatero ja Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Pekka Hallberg voivat julkisesti ilmoittaa toimivansa kyseisen oikeusistuimen päätöstä vastaan, ilman mitään seurauksia. Ainoa tapa ymmärtää tapahtunutta on, että kyse ei ollut isoäitien pelastamisesta, vaan isoäitikohun laannuttamisesta.

Myös poliitikot – eivätkä ketkä hyvänsä, vaan jopa pääministeri Matti Vanhanen ja maahanmuuttoministeri Astrid Thors – ilmoittivat, että lakia muutetaan vielä ennen kesälomia suuntaan, jossa inhimillisyys voidaan ottaa karkotustapauksissa paremmin huomioon.

Toukokuun lopussa ilmeni, että lupausta ei aiottukaan noudattaa. Minkäänlaista lainvalmistelua ei ollut käynnissä. Siis myös poliitikkojen tavoite oli vain ja ainoastaan kohun hillintä, isoäideistä välittämättä.

Onko kyynisyydellä enää mitään määrää? Jos poliittisia petoksia on olemassa, eikö tämä ole sellainen.

Tietenkin asiaa seliteltiin sanomalla, että uudistus on hankala eikä sitä saada aikaan ennen kesälomia. Tämä on totta: ei kai laki voi valmistua missään ajassa, jos sitä ei edes valmistella.

Poliisi päätti, että jos uutta lakia ei tule, on toimittava vanhan mukaan ja pantava isoäidit mäkeen. Samalla myös niin sanottu Venäjän media innostui.

Venäjän median kiinnostus on kuitenkin Suomi-syntyistä. Sitä luodaan muun muassa verkkosivulla, jonka ainoa tehtävä on kääntää venäjäksi kaikki negatiivinen, mitä Suomessa julkaistaan Venäjää koskien. Takana ovat ennenkin julkisuudessa viihtyneet tahot, joiden voi hyvällä syyllä olettaa saavan rahansa ulkomailta.

Tässä tapauksessa työ oli helppo, sen verran likaiset jauhot ovat ennen kaikkea suomalaisten poliitikkojen pussissa. Semmoista on Suomen idänpolitiikka nykyään.

Kansalaisten reaktio on ollut tyrmistyttävä.

Isoäitien kohtalosta saakin osoittaa mieltä. Suomalaisen yhteiskunnan karu ja julma luonne näkyy harvoin yhtä kirkkaasti.

Yhtä kauheita ovat olleet esitykset tilanteen korjaamiseksi. Esimerkiksi vallan saamattoman sisäministeri Anne Holmlundin tai oikeusministeri Tuija Braxin pitäisi kuulemma jatkaa ministereiden tonttuilua ja kylmästi ryhtyä rikollisiksi estämällä karkotukset. Tämä on kuulemma mahdollista, koska presidentti Tarja Halonenkin on vaatinut sitä.

Mitähän siitäkin seuraisi? Jos onnistuisivat, ainakin ministerit joutuisivat valtakunnanoikeuteen.

Entä mistä ihmiset kuvittelevat löytävänsä sellaisia poliiseja, jotka ryhtyisivät toteuttamaan lain ja järjestyksen sijaan ministereiden ja heidän kannattajiensa poliittisia oikkuja? Vai pitäisikö maahan perustaa jonkunlainen Pihkalan kaarti?

Näyttää siltä, että jos asia on ”oikea”, suomalaiset hyväksyisivät senkin.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 6.6.2010.