Pyhä Maa ehti Rooman-junaan ‒ sittenkin

Daavidilla oli kaksi poikaa, Hoosianna ja Harley. Harley oli vanhempi, rokonarpinen, julma ja siivoton. Hoosiannalla taas oli pianonsoittajan sormet, ja siinä missä Harley pukeutui mustiin nahkavaatteisiin, Hoosianna käytti valkeaa toogaa.

Molemmilla oli tietenkin pitkä parta, elettiinhän Pyhällä Maalla, mutta vain Hoosiannan parta liehui.

Niillä seuduilla oli myös paimenia kedolla paimentamassa laumaansa. Harley elättikin itsensä, laajahkon kamelijenginsä sekä eräitä peitehenkilöitä keräämällä suojelurahaa näiltä maatalousyrittäjiltä.

Daavid ei tästä suorastaan pitänyt, mutta ei voinut sitä lopettaakaan, olihan Harley sentään hänen esikoisensa ja hän itsekin oli yhtiön hallituksen puheenjohtaja. Lisäksi Harley tuotti toimillaan sievoiset tulot Pyhän Maan valtiovarainministeriölle, jota johti hurskaana miehenä tunnettu Saul Weinstein.

Sitä paitsi, olihan Harley järjestänyt toiminnalleen myös hienon ulkokuoren, jota edusti Jerusalemin yliopistossa juristikoulutuksen hankkinut Hoosianna.

Silti Harleyn toimet törmäsivät toisinaan rajustikin lakiin, joka oli kehittynyt pitkälle Hammurabin ajoista. Jopa Taivaalliset Sotajoukot arkkienkeli Gabrielin johdolla jouduttiin lähettämään muutamaan kertaan Harleytä kurittamaan, eikä tätä vastustanut kukaan muu kuin mainittu Weinstein.

Mutta aina onnistui Hoosianna viime tingassa löytämään jonkun elinkeinonvapauspykälän, johon vetoamalla hän sai Gabrielin perääntymään.

Jo tuolloin oman kansan kimppuun käymistä sotilasvoimin osattiin kavahtaa, vaikka meno muuten olikin kuin Augiaan tallissa.

Esimerkiksi Jerusalemin yliopistossa ei tunnettu kansainvälisen oikeuden käsitettä, jonka turvin ulkomailla Pahana Axelina tunnettu Harley olisikin saatu helposti pommitettua ajallisesti aika lähellä olleeseen kivikauteen.

Ajoittaisista vaikeuksista huolimatta nämä olivat onnellisia aikoja Harleylle, mistä syystä myös Weinstein ja Hoosianna olivat kohtuullisen tyytyväisiä. Harleytä kismitti vain yksi asia: arvostuksen puute ulkomailla. Eihän hän päässyt käymään edes Rooman keisarikunnassa, jonka rajapoliisit ilmoittivat Harleylle muitta mutkitta, että ”meillä on omatkin sisilialaisemme”.

Tummia pilviä kerääntyi kuitenkin Pyhän Maan, ja erityisesti sen pääelinkeinon ylle. Rooma oli maan lammastuotteiden suurin kuluttaja, ja se oli alkanut tukea omaa lammastalouttaan maksamalla paimenilleen sestertiusmääräistä, eläinkohtaista tukea.

Pyhän Maan paimenet juoksivat yhtenään presidentti Goljatin luona valittamassa, että vientihinnat eikun laskevat ja Harleykin painaa jatkuvasti päälle.

Lammaspaimenten keskuudessa nostettiin vaatimus Pyhän Maan liittämiseksi Roomaan, ja tässä heillä oli apunaan maan paras mainostoimisto, jonka nimi oli Taivas.

Goljat kuitenkin vastusti liittymistä, sillä Rooma asetti Pyhälle Maalle kovat ehdot. Olisi pitänyt kuulemma luopua järjestäytyneestä rikollisuudesta – mistä he puhuvat? – ja sotajoukkojen käyttämisestä siviilihallinnan välineenä.

Lisäksi kaikki kansa piti verolle pantaman ja hoitaa valtiontalous sitä kautta kuntoon.

Goljat tajusi oikein hyvin, että siitä ei selvittäisi ilman Liitonarkin kassavaroja, ja niiden käyttö taas saisi raivoihin paitsi kansan, myös Weinsteinin, jonka kotona kyseistä arkkia käytännöllisyyssyistä säilytettiin.

Mutta pikku hiljaa Goljatin aivoissa kehkeytyi suunnitelma, johon hän tarvitsi juristin ja kirjurin, siis Hoosiannan ja Weinsteinin taitoja. Tarkoituksena oli siis liittää Pyhä Maa Roomaan, mutta sitä varten Harley oli saatava luopumaan esikoisoikeuksistaan.

Neuvottelu pidettiin Harleyn teltassa, jonne DHL oli jo viikon ajan kantanut amforakaupalla korsikalaisia viinejä. Mukana olivat Goljat, Daavid, Harley, Gabriel, paimenten pääluottamusmies Johannes Kastaja sekä tietenkin Weinstein ja Hoosianna.

Goljat esitti, että jos Harley luopuisi esikoisoikeudestaan, hänelle voitaisiin puhua vapaa liikkumisoikeus Rooman alueella. Harley suostui oitis, koska kaiken muun luvattiin pysyvän ennallaan.

Niin koitti päivä, jolloin Pyhä Maa liittyi Roomaan. Samana päivänä Pyhällä Maalla astui voimaan siihen asti salainen, liittymisneuvotteluissa sovittu uusi lainsäädäntö.

Pyhän Maan paimenet saivat Rooman kassasta samanlaisen pysyvien vaikeuksien tuen kuin roomalaisetkin. Goljatin määräyksestä Taivaalliset Sotajoukot riisui Harleyn jengin aseista ja heidän kamelinsa takavarikoitiin, mutta he saivat pitää tunnuksensa.

Harleyn liiketoiminta organisoitiin sittemmin turvafirmana tunnettuun muotoon ja siitä tuli Taivaallisten Sotajoukkojen merkittävä alihankkija Lähi-idän operaatioissa. Kansa piti sitä Taivaallisten Sotajoukkojen nopean toiminnan osastona – mitä se olikin – ja antoi sille osuvan nimen: Helvetin Enkelit.

Seuraavana yönä Goljat löydettiin Jerusalemista kuolleena, vieressään verinen, pieni kivi. Asian johdosta Harley pidätettiin Haifan satamassa, ja häneltä löytyikin taskustaan linko.

Tapahtuneen johdosta Daavid julisti itsenä maan johtajaksi, peruutti kaikki tutkimukset liittyen Goljatin murhaan ja kääntyi Taivaan puoleen, joka laatikin tapahtuneesta hyvin levinneen tiedotteen.

Tiedote kirjasi tapahtumat ylös tavalla, jota myöhemmin on alettu pitää varoittavana esimerkkinä siitä, miten vähäisin myönnytyksin jotkut myyvät pysyviä oikeuksiaan. Tosin Taivas runteli tarinan Daavidin kannalta lempeämmäksi. Totta siinä oli – ja on – siteen lisäksi sen verran, että Hoosiannan kädessä olivat lammasnahkakinttaat, olihan kylmä vuodenaika.

Hoosianna ja Weinstein muuttivat pikaisesti Roomaan. Liitonarkista ei kuultu sen koommin mitään.

Miehet tapasivat seitsemän vuoden kuluttua sattumoisin korsikalaisen viinintuottajan aitiossa Circvs Maximvksella gladiaattorikisan merkeissä. Alkupalat oli juuri syöty, kun Hoosianna havahtui hämmentyneenä: onko tuon nuubialaisen kaleeriorjan vastustaja tosiaankin Harley!

Hoosianna olisi ehkä ehtinyt pelastaa Harleyn, ellei keisarin lähetti olisi häirinnyt häntä juuri samalla hetkellä kun nuubialaisen karttu heilahti. Lähetin sanoma oli selvä: Pyhän Maan lammasfarmareiden pysyvien vaikeuksien tuki oli juuri lopetettu.

Hoosianna ja Weinstein nostivat maljat: sen pituinen se.

Kirjoitus on julkaistu Suomen Metsäyhdistyksen Lehtikuusi-lehdessä 17.12.2007.

Kielemme raiskaajat

Maanmainiossa Radio Suomen Kielipuolen päiväkirjassa pohdittiin kesällä, miksi nuoriso ei osaa enää kirjoittaa yhdyssanoja. Selitykset olivat niin huonoja, että yksikään ei jäänyt mieleen. Ehkä siksi, että varsinainen syyllinen, jota tietenkään ei mainittu, on niin ilmeinen.

Se on Nokian puhelimissa käytössä oleva ennakoiva tekstinsyöttö. Siinähän puhelin tarjoaa tekstin kirjoittajalle valmista sanaa parin alkukirjaimen perusteella.

Koska puhelimen muisti on rajallinen, se ei jaksa muistaa kaikkia yhdyssanoja. Siksi se tarjoaa yhdyssanan tapauksessa ensinnä sanan alkuosaa, minkä malttamaton nuori hyväksyy ja mitä myös puhelimen manuaali suosittelee.

Kun yhdyssanan ensimmäinen osa on kirjoitettu, seuraava osa kirjoitetaan samalla periaatteella. Manuaali tietenkin kehottaa jälkikäteen yhdistämään yhdyssanan osat jälkikäteen, mutta kuka sitä nyt jaksaisi tehdä, varsinkaan kun ei ole lukenut manuaalia.

Vielä joskus aikaan yrityselämässäkin arvostettiin oppineisuutta, sivistystä ja hyvää kielitaitoa. Nyt taas kansantaloutemme lippulaiva suorastaan tyrkyttäytyy opettamaan kansalle huonoa kieltä.

Se, että Kielipuolen päiväkirjan tekijät eivät ole tätä havainneet, osoittaa ikävällä tavalla kulttuuri-ihmisten surkean pientä uteliaisuutta, mikä useinkin ilmenee lauseina tyyliin ”en lue mainoksia”, ”en mene Facebookiin” ja ”en käytä Nokian ennakoivaa tekstinsyöttöä”.

Surullista. Pikemminkin pitäisi hakeutua taisteluun kaikilla näillä areenoilla. Mutta ei, tästä valittamiseen suhtaudutaan yleensä joko pitämällä valittajia nipottajina tai puhumalla sekavasti ”kielen kehityksestä”.

Kielen kehitystä ei kuitenkaan ole se, että sanojen merkitystä muutetaan mielivaltaisesti, tai hylätään osuvat ja iskevät ilmaisut epämääräisillä ja harhaanjohtavilla sinne päin -ilmaisuilla. Semmoinen johtaa vain tilanteeseen, missä punaista palloa sanotaan siniseksi, ja jopa edellytetään, että ihmiset ymmärtävät pallon olevan punainen juuri siksi, että sitä sanotaan siniseksi.

Esimerkiksi toimittajien keskuudessa on aivan tavanomaista sanoa, että joku oli kymmenyksen suurempi kuin joku toinen. Tällöin toimittaja luulee sanovansa, että joku on kymmenesosan suurempi, vaikka ei sanokaan.

Jokainen Raamattuun perehtynyt tietenkin tietää, että kymmenys tarkoittaa ensinnäkin veroluonteista maksua. Toki se on usein ollut kymmenesosan suuruinen, mutta kuitenkin luontoisvero.

Toiseksi, kymmenys tarkoittaa desimaalia. Olla kymmenyksen suurempi tarkoittaa siis kymmenkertaista. Jos taas haluaa tiivistää kymmenesosan samalla tavalla kuin viidesosa tiivistyy viidennekseen, on sanottava kymmenennes.

Miksi tämä virhe tehdään? Ehkä siksi, että kun etsii oikeaa muotoa kirjoittamalla vaikkapa ”kymmenes” maan ehkä käytetyimpään tekstinkäsittelyohjelmaan, Microsoftin Wordiin, se ei sitä yleensä hyväksy, ja tarjoaa tilalle juuri muotoa ”kymmenys”.

Kieltämme ei siis tuhoa vain suomalainen Nokia, vaan myös suomalaista teeskentelevä Microsoft.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 15.12.2010.

Luonto suojelee ‒ itseään

Ympäristöpolitiikassa saattaa nähdä trendin, joka ei ole koskaan päässyt valtaan mutta yrittää sinne jatkuvasti. Tämän tieteellisen ajattelun diktatuurin mieli kulkee niin, että luonto, jota tiede tulkitsee, määrittelee ihmistoiminnan rajat.

Edeltäjiensä lailla ajatus houkuttelee. Se poistaisi poliittiset ristiriidat ja siirtäisi vallan tiedettä tekevälle ja tulkitsevalle etujoukolle.

Mutta se ei voi onnistua, sillä poliittisia ristiriitoja ei voi poistaa eikä tiede ole virheetöntä. Ja vaikka olisikin, sitä tekevät ja tulkitsevat vajavaiset ihmiset.

Kun maahan saatiin laki ympäristövaikutusten arvioinnista, niin sanottu yva-laki, linjan kannattajat pettyivät, kun se ei kieltänytkään ympäristön kannalta huonoja hankkeita. Samaa tavoitellaan ilmastolailla: jos ilmaston pilaaminen kielletään, tarvitsee vain päättää, kuka valitsee kiellettävät asiat.

Kieltäjä olisi ympäristöministeriö, josta on haluttu tehdä uusi superministeriö. Sille piti antaa valtuudet ”yvata” kaikki tärkeät asiat – siis ne, jotka se itse haluaa yvata.

Ilmastonmuutos näytti vievän asiat tähän suuntaan. Oireellinen muutos oli, kun viime hallitusneuvotteluissa ministeriötä ei enää haluttukaan antaa vihreille, vaikka ne sitä halusivat.

Edelliskerralla oli päinvastoin: vihreät eivät olisi ympäristöministeriötä halunneet, mutta joutuivat sen ottamaan.

Hyvä tiedediktatuurin keino ovat kansainväliset sopimukset. Uusin niistä tehtiin Japanin Nagoyassa lokakuussa.

Esimerkiksi luonnonsuojeluliitto tulkitsee sopimusta niin, että Suomen on lisättävä suojellun tai rajoitetussa käytössä olevan maapinta-alan osuus 17 prosenttiin, kun se nyt on 15. Tätä sopimus ei kuitenkaan edellytä.

Suojeluprosentit sovittiin sopimuksen johdantotekstin perusteella. Siinä toivotaan, että maat määrittelevät tavoitteensa itse, kansallisen tilanteensa ja tarpeidensa mukaan.

Ympäristöministeriön mukaan prosenttiin voidaan laskea myös pehmeämmän metsänkäsittelyn ja virkistyskäytön alueita. Suomen tilannetta edustaa myös huomattavasti muita maita laajempi tiukan suojelun osuus aivan etelärannikkoa myöten.

Luonnonsuojeluliiton linja veisi Suomen useita vuosia taaksepäin. Suojeluprosenttien sijaan asioita katsotaan kaikkialla paljon laajemmasta kulmasta.

Ympäristöongelmia ei voi ratkaista vain siirtämällä luontoa talouskäytön ulkopuolelle. Voidakseen jatkaa elämäänsä ihmiskunnan on pakko käyttää luonnonvaroja, ja voidakseen tehdä sitä kestävästi, sen on käytettävä nimenomaan uusiutuvia luonnonvaroja.

Ratkaisu on siis uusiutuvien luonnonvarojen kestävä käyttö. Sen avulla voimme turvata paitsi luonnon, myös ihmisen elinmahdollisuudet.

Mitä metsiin tulee, metsätalouden aiheuttamat monimuotoisuusongelmat on tunnustettu ja niiden parissa tehdään jatkuvasti työtä. Metsäsektori on Metso-ohjelman puitteissa sitoutunut tähän työhön.

Nagoyan sopimus tuo siihen uutta, mutta ei suojelun määrän, vaan esimerkiksi geenivarojen suojelun, vieraslajien ja ilmastonmuutoksen suhteen.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 30.11.2010.

Taivaan tulet ja Twin Peaks

Vaikka olin jo noin kolmikymppinen, kun Twin Peaks tuli telkkarista, sarja vaikutti minuun aika tavalla. Tiedän myös, että en ole ainoa, en edes ikäluokassani.

Vuosia myöhemmin päädyin työhön metsäalalle. Jonkun ajan kuluttua Twin Peaks tuli telkkarista uusintana.

Pyörivien sirkkelisahan terien symbolinen merkitys avautui uudella tavalla. Se tuli uniinkin. Yhtäkkiä tajusin, mikä oli metsän mystinen tausta tuossa kanadalaisessa kylässä – ja Kemijärvellä.

Kummallekin metsän ja metsäteollisuuden asema oli sama – sillä tavalla itsestään selvä, että siitä ei tarvitse puhua, mutta kaiken perusta, rahan tuoja. Samalla kuitenkin reunaehto, se, jonka olemassaoloa ei vaan kannata uhata, koska jos se kaatuu, koko elämä kaatuu.

Twin Peaksista syntyi jopa vaikutelma, että jos nuorten naisten murhien selvittely uhkaa sahateollisuutta, riski on murhien selvittäminen eivätkä murhat. Jos kohta kukaan ei sano niinkään, että ne pitää painaa villaisella.

Twin Peaks on fiktiota. Jos se tuo assosiaatioita omaan maailmaamme, se on vain hyvästä, mutta ei tarkoita, että Twin Peaks kertoisi siitä jotain.

Minulle Twin Peaks ei kuitenkaan ole viime aikoina tuonut assosiaatioita faktaan, vaan toiseen fiktioon, Kari Väänäsen loistavasti ohjaamaan Taivaan tuliin.

Taivaan tulet on Suomen Twin Peaks.

Molemmissa syrjäiselle paikkakunnalle saapuu poliisi pääkaupungista. Kanadalaisessa mies selvittämään synkkää rikosta, suomalaisessa tietenkin nainen, eikä selvittämään rikosta, vaan suvun kohtaloita.

Molemmissa syrjäinen paikkakunta on täynnä kaupunkielämälle selittämättömiä mysteerejä ja pääkaupunkilaisten – ei halveksuntaa, vaan kokeillepanoa. Tarkoituksena on näyttää, että täällä kaikki on toisin.

Molemmissa kummittelee kaksi selittämätöntä taustavaikuttajaa: paikkakunnan ikiaikaiset perinteet ja tavat toimia erämaan ja sivistyksen välimaastossa, ja koko paikkakuntaa pystyssä pitävä teollisuuslaitos, joka tietenkään ei voi elää mistään muusta kuin puun käytöstä, koska mitään muuta raaka-ainetta alueella ei ole.

En tiedä, mitä Stora Enso ajatteli Taivaan tulista nyt, tai silloin kun se valmistui. Todennäköisesti ei mitään, sillä yhtiöt eivät ajattele – niillä ei ole aivoja – mutta yhtiön ihmiset ajattelevat.

Kiintoisaa on, että kummassakin sarjassa yhtiötä edustaa pintajournalismin tapaan vain toimitusjohtaja, vaikka kummallakin paikkakunnalla on täytynyt olla paljon yhtiön duunareita – ainakin Kemijärvellä oli.

Nyt Kemijärvellä on tehdas, joka ainakin teknisesti muistuttaa enemmän Twin Peaks -sahaa kuin lopetettu sellutehdas. Luulisi kuitenkin kiinnostavan, että jo sellutehtaan aikana tehty Taivaan tulet antaa metsäteollisuudesta täsmälleen samanlaisen kuvan kuin Twin Peaks.

Se kuva ei ole negatiivinen, mutta se on mystinen. Siinä teollisuus on yhteisössä kiinni monilla, selittämättömillä, mutta harvoin julkisilla siteillä.

Se on leivän isä, josta kaiken ajatellaan riippuvan. Nyt tiedämme, että paljon siitä on riippunutkin, mutta ei sentään aivan kaikki.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 21.11.2010.

Eikö Suomessa kuolla tarpeeksi?

Joskus sitä tulee miettineeksi, mikä tiedotusvälineitä oikein vaivaa. Viimeksi siinä vaiheessa, kun suuri kuntaliitos Lahden seudulla kariutui.

Hanke kaatui kyselyissä ilmenneeseen jyrkkään vastustukseen lähes kaikissa hankkeen kunnissa. Jyrkkyys yllätti tiedotusvälineetkin, mutta myös kuntajohtajat, jotka olivat ajaneet liitosta voimallisesti – kuinkas muuten.

Kaikkein kummallisin oli kuitenkin lahtelaisen Etelä-Suomen Sanomien kannanotto. Kun kuntajohtajat tapahtuneen seurauksena kääntyivät kuntaliitoksen vastustajiksi, kyse oli lehden mukaan takinkäännöstä.

Mikähän näille oikein kelpaisi? Jos kuntajohtajat eivät olisi ”kääntäneet takkiaan”, olisiko Etelä-Suomen Sanomat kenties ylistänyt heitä suoraselkäisyydestä? Vai olisiko sellainen julistettu kansalaisten tahdosta piittaamattomaksi härkäpäisyydeksi.

Lehti vastaa sanomalla, että ”liitoksen perusteet ja tarve ovat olemassa kansanäänestysten jälkeenkin”. Ällistyttävää, mutta totta: Etelä-Suomen Sanomien mielestä kuntalaisten tahto ei kuulu niihin tekijöihin, jotka tulee ottaa kuntaliitoksissa huomioon.

Harvoin on nähty lehden pilkkaavan näin perusteellisesti omia tilaajiaan. Paitsi silloin, jos he kuolevat tapaturmaisesti. Siihen sirkukseen osallistuvat kaikki.

Viime kesän kummallisinta, mutta niin tuttua uutista toistettiin ihan yhteisrintamassa. Se uutinen oli tyrmääväksi mainostettu tieto juhannuksena tapaturmaisesti kuolleista: kokonaista 22 kolmen päivän aikana.

Määrä oli suurempi kuin aiemmin ja synnytti huolen sekä asiantuntijoiden että kansalaisten keskuudessa. Sen kaikki tiedotusvälineet raportoivat asiaankuuluvan paheksuvalla tavalla.

Tätä samaa saamme lukea aina, kun suomalaiset juhlivat. Kuinka kamalaa kaikki siis oikeastaan olikaan?

Näin kamalaa: Suomessa kuolee tapaturmaisesti 3000 ihmistä vuodessa. Kolmelle päivälle se tekee keskimäärin 25 kuollutta. Siis enemmän kuin viime juhannuksena.

Todellisuus on jälleen tarua ihmeellisempi. Huolimatta aivan selvästi ”tapaturmahakuisesta käyttäytymisestä” suomalaiset onnistuivat selviämään viime juhannuksesta vähemmin kuolonuhrein kuin normaalista arjesta – ja edellisistä siis vissiin sitäkin paremmin.

Miksi uutiset päivittelevät kuolonuhrien paljoutta, kun pitäisi päivitellä niiden vähyyttä? Mikä toimittajia, tiedotusvälineitä ja asiantuntijoita oikein vaivaa? Jos tavoitteena on onnettomuuksien vähentäminen, miksi kauhistella sitä, että asiat ovat hyvin?

Ehkä tavoitteena onkin moralisointi, huonon omatunnon lisääminen ja ihmisten ylenmääräinen kiusaaminen? Sitä en usko. Pikemminkin uskon, että tavoitteena on päästä mahdollisimman vähällä vaivalla.

Joskus muinoin toimittajien tehtävänä oli kriittisyys, ja aivan erityisesti viranomaistietoja kohtaan. Nyt sekin on päinvastoin.

Kuitenkin, koska viranomaiset tekevät työtään meidän kaikkien rahoilla, heidän tiedotteensa tulisi kääntää selkokielelle. Ja se on vasta ensimmäinen askel.

Pitäisi myös kertoa, onko kyse oleellisesta asiasta. Jos siis on kyse journalismista.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 26.10.2010.

Kasvi ja perunamaa

Yksi metsäenergiakeskustelun hullutuksista on ollut luulo, että kaikki metsissä kasvava puu on vähän niin kuin pottumaalla. Että saadakseen nuo puut polttoon tarvitsee vain mennä takapihalle, kuokkia hiukan ja keitos on kasassa.

Keskustelu on tuonut mieleen taannoisen eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan seminaarin, missä puhuttiin metsien käytöstä. Valiokunnan puheenjohtaja, kansanedustaja Jyrki Kasvi (vihr.) kertoi eräästä puhujasta, että hänen aiheena on puun korjuu.

”Saamme nähdä, kuinka niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin puun korjuu voi puhua peräti 15 minuuttia”, Kasvi lausui.

Mietin silloin, että täytyykö kaikkien kansanedustajien laidasta laitaan aina ihan omin sanoin osoittaa tietämättömyytensä. Sen synkintä laatua on väittää yksinkertaiseksi kaikkea, jota ei tunne.

Jotta asia tulisi selväksi, jatketaan perunavertausta. Talousmetsiä muistuttavassa perunapellossa kasvaisi muutakin kuin perunaa, nimittäin naurista ja lanttua. Ja paljon muutakin, mutta niitä ei kerätä.

Joskus niitä väistellään. Tärkeimmät väisteltävät kohteet, niin sanotut luontokohteet, olisi merkitty korjuukoneen sähköisellä näytöllä olevaan karttaan, kuten myös muutkin pellon karttatiedot.

Alkukesästä korjattaisiin pieniä perunoita. Ja lanttuja. Ja nauriita. Samasta pellosta.

Korjuukoneen tietokoneohjelma raportoisi tehtaalle, kuinka paljon ja minkälaista juuresmuusiainesta on tulossa.

Korjuukone kasaisi juurekset omiin kasoihinsa. Naatit se katkoisi ja keräisi omalle polulleen. Perässä tulisi traktori, joka lajittelisi keräystulokset pellon reunalle. Naateista tehtäisiin bioenergiaa.

Loppukesästä pellolle tultaisiin taas, nyt paljon monimutkaisemman tehtävän parissa. Nyt korjuukoneen tietokoneohjelmissa olisi semmoinen lajittelija, joka tunnistaisi isot ja pienet perunat, ja nauriit, ja lantut.

Isommista se värkkäisi suoraan sipseiksi meneviä siivuja – tosin lantun ja nauriin kohdalla niitä sanottaisiin joksikin muiksi. Losot, eli juuresten reunapalat se lajittelisi omiin kasoihinsa, sinne muusitehtaalle.

Aamulla sipsitehtaan rekka lähtisi keräämään sipsiperunakasoja lukuisien eri peltojen ääreltä rekan sähköisen kartan ajo-ohjeen mukaan. Toinen rekka keräisi muusitavaran. Molemmat autot saisivat ajo-ohjeensa mobiiliteitse auton tietokoneeseen.

Vastaanottavan tehtaan logistiikkapäällikkö siunaisi tilannetta, missä perunat tulisivat luotettavilta toimittajilta, eivätkä takapihan pottumaalta. Sillä niin metsäenergiapuu kuin perunatkin löytyvät toisten omistamilta mailta eivätkä mistään tehtaan takapihalta.

Niitä peltoja olisi paljon. Suomessa tehdään joka vuosi noin 150 000 hakkuupäätöstä.

Kun Ekoperunanviljelyn liitto siis valittelisi, että ”meille tulee valituksia huonosta perunanviljelystä lähes päivittäin”, onko se paljon. Jospa niitä tulisi vaikkapa 300 vuodessa. Onhan se paljon, vaikka ei olekaan kuin prosentin viidesosa koko joukosta toimenpiteitä.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 29.9.2010.

Kiitos sentään Valjukselle

Onneksi meillä on ulkomaalaisia, tuli taas mieleeni, kun avasin telkkarin kajaanilaisen Hotelli Valjuksen huoneessa aamulla 9. päivänä syyskuuta. Puoli seitsemän -lähetyksen hyvin nuori juontaja kommentoi juuri päättynyttä, karjalanpaistin tekemistä koskevaa ruokainserttiä kysyen studioviisas Pave Maijaselta hämmästellen: ”Voiko olla, että karjalanpaistiin pannaan sisäelimiä?” Siihen kokki oli insertissä kehottanut.

”Laittaisitko sinä”, juontaja kysyi Maijaselta. Maijanen oli yhtä tietämätön ja sanoi, että ”no en laittais”. Tällaiseen alennustilaan meidät ovat saaneet K- ja S-kaupat, joissa myydään karjalanpaistilihoina täysin mauttomiksi silvottua palapaistia.

Kerrottakoon nyt Yleisradiolle ja sen vieraille: perinteiseen karjalanpaistiin kuuluu laittaa paitsi lihaa, myös elimiä, eikä luullinen lihakaan haittaa, sillä siitä tulee makua.

Se, mitä kaupat myyvät karjalanpaistina, on karjalanpaistin irvikuva, ja on vain surullista, että ruokakulttuuristaan niin leuhka kansa luulee syövänsä perinneruokaa, kun se syö vain uusavuttomalle suunnattua muodottamaksi silvottua mössöä, joka on joskus ollut kokolihaa.

Päiväni parani hieman, kun pääsin Valjuksen aamiaispöytään. Siellä oli ‒ niin hämmentävää kuin se onkin tässä paikallisruoillaan rehentelevässä maassa – paikallisruokaa

Normaalistihan hotellien aamiaispöytiin osataan mättää vain halvinta ja helpointa valmisleikkelettä ja hyllytavarana myytäviä nakkituotetta munakokkelilla, mutta Valjuksessa – siellä oli särkeä.

Toki sekin oli säilykepurkista, mutta se on pakko antaa anteeksi siitä syystä, että säilyke on ainoa mahdollinen tapa tarjota särkeä sekä turvallisesti että maukkaasti isommalle joukolle.

Ja voi että oli hyvää. Se todella pelasti päiväni.

Tällä syksyllä on ollut muitakin pelastajia. Niitä ovat ulkomaalaisten omistamat etniset kaupat.

Vielä vuosi sitten saatoin tehdä vaivattomasti jokasyksyisen lammaskaalin pakastimeen odottamaan talven eväshetkiä työpaikalla. Mutta nyt tämä kapitalismin runsaudensarvi on ajanut meidät tilanteeseen, jossa kauppa on lopettanut lampaanlihan myynnin.

Pitkällisen etsinnän jälkeen löytyi vain maustettua karitsan paistia, mistä ei voi tehdä oikein mitään ruokaa, eikä ainakaan lammaskaalta, koska se oli maustettua ja paistia. Lammaskaali tarvitsee luullista lihaa.

Olin jo pitkään harkinnut, että siirrän lihaostokseni läheiseen etniseen kauppaan, viimeksi silloin kun havaitsin viimeisen edes hiukan maistuvan broilerin osan, koiven, menettäneen makunsa. Etnokaupasta löytyikin kaikkea, paitsi sikaa, mikä on vahinko.

Sen sijaan sitä, kuinka hyvältä maistuu ulkomainen broileri, lammas ja nauta, en olisi uskonut. Voin vakuuttaa, että lihan kiinteys ja maku on aivan toista luokkaa kuin kauppaketjujen marinoitu ja hutuksi siipaloima puuro.

Kaikkein kummallisinta kuitenkin on, että ihmiset syövät tätä roskaa. Kun on puhuttu kansallisesta häpeästä, niin jos sitä ei tule tästä, mistä sitten?

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 18.10.2010.