Yliluutnantti taisi olla oikeassa

Poliisiylijohtaja Mikko Paatero yllätti taas. Isoäitijupakan jälkeen hän palautti lakikirjan luennan tiedotusvälineiltä viranomaisille.

Vielä viime keväänä Paatero julkisuuspaineessa suostui Korkeimman oikeuden puheenjohtajan Pekka Hallbergin pyyntöön viivästyttää oikeuden päätöstä karkottaa niin sanotut isoäidit. Hallbergin toiminta on nyttemmin tuomittu, Paateron toiminta taas ei ole kiinnostanut juuri ketään.

Nyt Paatero muistuttaa Aamulehden haastattelussa kansanedustajaehdokkaana olevia poliiseja siitä, että ehdokkuus ei oikeuttanut heitä hyökkäämään maahanmuuttoministeriä vastaan. Paatero sai tietenkin arvostelijoita, joiden mielestä sananvapaus kuuluu kaikille. Tosisiassa heistä useimmat ajattelevat vain, että sananvapaus kuuluu niille, jotka arvostelevat maahanmuuttoministeriä.

Rajoittamaton sananvapaus on tietenkin aivan pöljä idea. Jokainen voi miettiä, miksi ihmiset yleensäkään eivät käy peitset tanassa julkisuudessa oman työnantajansa kimppuun.

Juuri niin teki Karjalan prikaatin yliluutnantti, joka äityi kertomaan varusmiehille käsityksensä Tarja Halosen kelpoisuudesta Puolustusvoimien ylipäällikön tehtävään. Seuraukset yllättivät: näyttää siltä, että armeijassa sananvapaus on poliisiakin suurempi.

Lähes vaille huomiota on jäänyt, että perinteisesti politikointi on tässä maassa sotilailta kielletty. He eivät esimerkiksi saa kuulua poliittiseen puolueeseen.

Syy on selvä: kaikissa vähänkään kehittyneissä maissa sotilasvalta katsotaan toimeenpanovallaksi. Armeija on poliittisen koneiston työkalu. Politikointi ei sille kuulu, mitä korostaa, että kansa on hankkinut armeijalle aseet.

Näin ajateltiin jopa Neuvostoliitossa, missä sotilaiden poliittista vaikutusvaltaa rajoitettiin koko maan historian ajan – puhumattakaan niin sanotusta vapaasta lännestä.

Sananvapaus upseereilla kuitenkin on. Mutta vapauteen kuuluu aina myös vastuu. Erityisen suuri vastuu on silloin, kun kasvatetaan nuoria.
Voisi kuvitella, että juuri armeijassa tuohon vastuuseen kuuluu, että esimiehiä ei arvostella. Eikä ainakaan julkisuudessa. Eikä ainakaan ylipäällikköä.

Kun yliluutnantti sanoi, että Seksuaalinen tasavertaisuus ry:ssä toiminut ”kommunistinainen” ei käy ”puolustusvoimien komentajaksi”, on käynnistetty selvitys puolustusvoimissa vallitsevista tasa-arvoasenteista. Se on hyvä asia.

Kaikesta päättäen ylipäällikköä ei tässä asiassa kiinnosta kuitenkaan mikään muu. Kun hän kommentoi asiaa Radio Helsingissä, hän jopa korosti ilmaisunvapautta ja sanoi olleensa huolestunut vain lausunnon sisällöstä.
Punakaartia on aina pilkattu siitä, että se äänestää joka kadunkulmassa.

Suomen armeija on samalla tiellä: yliluutnantit saavat jo levitellä osana työtehtäviään poliittisia mielipiteitään vaikka nyt ylipäälliköstä, kunhan eivät loukkaa hänen sukupuoltaan, kommunismiaan tai seksisuuntiin liittyviä mielipiteitään?

Tämä nimenomaan on nykyisen ylipäällikön linjaus. Kun yliluutnantti sanoi häntä pätemättömäksi, on pakko kysyä: oliko hän ehkä oikeassa?

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 22.3.2011.

Rakentamisen puukaasu on löytymässä

Suomi on puurakentamisen mallimaa, ainakin mitä tulee pientaloihin. Jopa 90 prosenttia pientaloista on puurakenteisia. Osuutta tuskin voi kasvattaa.

Mutta Suomi on puurakentamisen mallimaa myös suurempien rakennusten suhteen. Suuret puurakennukset ovat säännönmukaisesti rakennusmarkkinoiden ulkopuolella rakennettuja, tuettuja malliesityksiä.

Puurakentamisen osuutta erityisesti suurissa rakennuksissa ei ole saatu nousemaan. Moni kysyy, miksi pitäisikään.

Vastaus on yksinkertainen: jos ihmiskunnan suuret ympäristöongelmat – kuten kasvihuoneilmiön kiihtyminen ja luonnon monimuotoisuuden uhat – on tarkoitus ottaa vähänkään tosissaan, ei ole kyse siitä, haluammeko rakentaa puusta vai emmekö halua. Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa, niin ylivoimainen puu on ympäristöominaisuuksiltaan.

Puurakentamista on kyllä yritetty vauhdittaa. Esimerkiksi valtiojohtoisia ohjelmia on nähty peräkanaa vaikka kuinka monta. Silti ensimmäinen vakavasti otettava esitys rakentamisen standardien yksinkertaistamiseksi nähtiin vasta joulukuussa 2010.

Ruotsissa on vedetty hyvin samankaltaisia kampanjoita, mutta tuloksellisesti: 15 prosenttia uusista kerrostaloista, 35–40 prosenttia teollisuuden ja kaupan käyttämistä halleista ja 20 prosenttia silloista rakennetaan Ruotsissa puusta.

Myös täydennysrakentamisessa puu jyrää: vanhan kerrostalon päälle voi runkoa vahvistamatta rakentaa kolmekin uutta kerrosta, jos ne tehdään puusta. Betonista voi tehdä vain yhden. Kolme puukerrosta syntyy murto-osassa siitä ajasta, mitä yksin betonikerros, ja asukkaat voivat asua talossa koko rakentamisen ajan.

Miksi tätä ei tapahdu Suomessa? Vastaus on yksinkertainen, ja paljastava: Suomessa asia on jätetty markkinoille, Ruotsissa ei. Näin sanoi ainakin Ruotsin elinkeinoelämän perustaman Träbyggnadskanslin johtaja Niclas Svensson suomalaisille toimittajille viime lokakuussa Tukholmassa.

Viesti oli hyvin selvä: puurakentamisohjelmien toimeenpanossa kunnalliset rakennuttajayhtiöt ovat olleet avainasemassa.

Entä kuinka ruotsalaiset ovat saaneet suuret rakentajat, kuten Skanskan ja Peabin puurakentamiseen mukaan? Svenssonin mukaan niitä ei olekaan saatu mukaan. Nämä yhtiöt osaavat kyllä viestinnässään vedota ympäristövastuuseensa, vaikka ne todellisuudessa ovat viimeiseen asti jarruttaneet puurakentamista.

Sen sijaan pienet yhtiöt ovat oivaltaneet saavansa kilpailuedun. Suuret ovat tulleet mukaan vasta sitten kun niillä ei ole ollut muuta vaihtoehtoa.

Ruotsissa tämä on ollut mahdollista, sillä siellä ei ole epäröity käyttää poliittista voimaa hyvän asian edistämiseen. Suomessakin tämä olisi voitu tehdä, mutta merkkejä kuntien innostumisesta asiaan alkaa näkyä vasta nyt.

Samaan aikaan Ruotsissa rakennetaan jo passiivienergiataloja, jotka eivät tarvitse ostolämpöä lainkaan. Silti ne ovat saman hintaisia kuin perinteisetkin talot, niissä kun ei ole lämmitysjärjestelmää.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 8.2.2011.

Miksi ulkomaille ei saa investoida?

Stora Enso ilmoitti tammikuussa investoivansa paljon rahaa Etelä-Amerikkaan. Tarkoitus on rakentaa sellutehdas Uruguayhin.

Suomalaisissa tiedotusvälineissä asiaa kommentoitiin laajasti ja murheellisesti: meiltä ne sulkevat tehtaita, sinne ne perustavat uusia. ”Metsäteollisuus siirtyy halpamaihin.”

Toimittajien vahvin argumentti oli, että uusia sellutehtaita ei ole perustettu Suomeen enää aikoihin. Näin on.

Muistellaanpa aikaa, kun Venäjän-puutullit viimein tulivat todeksi. Useat tiedotusvälineet kiirehtivät ilmoittamaan, että tuontipuun varaan tehdyt metsäteollisuusinvestoinnit olivat olleet strateginen virhe.

Näin ne sanoivat, sen jälkeen kun nämä investoinnit olivat tuottaneet vähintään 20 vuotta runsaasti hyvinvointia, verotuloja ja myös puun ostoja laajalti Suomeen. En muista yhdenkään journalistin arvostelleen kyseistä toimintaa silloin, kun sitä harjoitettiin.

Voisi ensinnä kysyä, mistä se Suomeen perustettava sellutehdas hankkisi raaka-aineensa. Jos kerran tuontipuu oli strateginen virhe, olisiko puuta kotimaassa?

Ehkä on, ehkä ei. Tästä on monenlaisia mielipiteitä, mutta yksi asia on varma: puun käyttö on kaikkialla Suomessa jotakuinkin samalla tasolla kuin se oli ennen metsäteollisuuden alasajoja ja äskeistä lamaa – myös siellä, missä metsäteollisuuden laitoksia on suljettu – eikä sitä ostettua puuta suinkaan viedä raakapuuna ulkomaille, vaan se jalostetaan kotimaassa.

Tämän ei pitäisi olla yllätys. Jos toimittajat viitsisivät esimerkiksi lukea tiedotteita, he havaitsisivat, että metsäteollisuus on viime vuosina investoinut Suomeen runsaasti, ja 10–20 prosenttia näistä investoinneista on mennyt uuden kapasiteetin luomiseen. Joka vuosi.

Se tarkoittaa, että teollisuus kuvittelee, uskoo ja luottaa siihen, että tässä maassa on edelleenkin tulevaisuutta paitsi metsäteollisuudelle, myös metsätaloudelle, joka tuottaa uuden kapasiteetin tarvitseman raakapuun.

Millaiseen tilaan Suomen puumarkkinat olisivat joutuneet, jos Stora Enson investointi olisikin tehty Suomeen? Jos vastaa, että kaaokseen, siinä tuskin olisi paljon liioittelua.

Entä olisiko Stora Enson pitänyt jättää Uruguayn-investointi tekemättä? Olisiko ollut parempi, jos sen olisi tehnyt vaikka joku kiinalainen firma?

Ainakin siinä mielessä se olisi ollut huono juttu, että Suomessa olisi jouduttu keksimään parempia uutisia. On nimittäin täysin selvää, että kiinalaisyhtiön tekemänä tästä investoinnista olisi kirjoitettu korkeintaan yksipalstainen juttu joihinkin lehtiin.

Tämä on se merkillinen asia: miksi samoilla pääoma-, energia-, raakapuu-, sellu- ja paperimarkkinoilla täysin samoilla ehdoilla toimivista firmoista yhden investointi Etelä-Amerikkaan on suomalaisten journalistien mielestä lähes rikos, mutta toisen firman investointi tuskin merkittävää.

Vai olisiko sillä sittenkin jotain merkitystä juuri meille, että sen tehtaan perustaa juuri Stora Enso? Voisiko siinä olla ehkä jopa jotakin positiivista?

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 21.2.2011.

Seisovan pöydän diktatuuri

En tiedä miksi minut kutsuttiin seuraamaan ruoka-aiheista paneelikeskustelua helmikuisena perjantaina Helsingin keskustaan. Ehkä he halusivat minun kirjoittavan.

Tilaisuuden julkituotuna aiheena oli suomalaisten suhde ruokaan. Todellinen aihe oli kuitenkin päällekäyvä korruptio, joka omalla tavallaan paljasti syitä suomalaisen ruokajournalismin ylimielisyyteen, koketeeraukseen ja todellisuudentajun puutteeseen.

Tapahtumapaikan nurkkauksessa oli esillä molekyyligastronomisia ruokia. Pikkupaloja, jotka oli tehty omituisilla kikka kolmosilla, muun muassa jäädyttämällä kastiketta tarkka sekuntimäärä – olisiko ollut yhdeksän sekuntia – nestemäisessä typessä. Tuloksena oli aivan tavallista pikkupalaa niin maultaan kuin rakenteeltaankin.

Mieleen tuli kotoa saatu oppi: ruoalla ei saa leikkiä. Se on tietenkin tarkoituksenmukaista unohtaa, jos on riittävän hyvätuloinen ja ruokaa on sen takia varaa pitää jonkinlaisena – niin, koketeerauksen kohteena.

Ruoalla siis leikittiin, ja lopuksi sitä jaettiin. En usko, että Pelastusarmeijan jonossa on sellaista kiihkoa, millä me kahmimme mukaan uutuuskahveja, rypsiporsasta, kivoja keksejä homejuuston alle laitettavaksi, ohraryynejä ja -helmiä, ruukkuyrttejä.

Ruotsalainen pöytä! Kiitos siitä.

Vaikka keskustelu oli pääosin hyväosaisten vieraantunutta valitusta siitä kuinka ”kansa” on tyhmää, järkipuheenvuorojakin pidettiin.

Ylimielisimmästä päästä oli se kysymys, jonka keskustelua vetänyt Maku-lehden päätoimittaja Marita Joutjärvi esitti panelisteille keskustelun päätteeksi: ”Mitä sanoa sellaiselle suomalaiselle juntille, joka kysymykseen suomalaisesta ruokakulttuurista rehvakkaasti ilmoittaa, että ’täällä mitään ruokakulttuuria ole’?”

Kysymys osoitti vain kysyjän junttiuden. Sanoa junteiksi niitä, joille kirjoittaa, ja siksi, että he eivät ole kirjoituksista mitään ymmärtäneet, ja etsiä vikaa kaikista muista paitsi itsestä – no, se on tyypillistä nykyjournalismia.

Tosiasiassahan nykyjuntti on päinvastaista mieltä. Hän ajattelee, että Suomessa nimenomaan on ruokakulttuuria, joka hakkaa kevyesti kaikkien muiden maiden ruokakulttuurit niin maussa, terveellisyydessä kuin ympäristöystävällisyydessäkin.

Mielipide on tietenkin pöyristyttävän tyhmä. Ikään kuin ylipäätään olisi järkeä laittaa kulttuureita paremmuusjärjestykseen. Nehän syntyvät kaikki ajan, paikan ja ihmisten omintakeisen toiminnan tuloksena. Se mikä on yhtä täällä, on toista tuolla.

Esimerkiksi se Suomessa usein kuultu väite, että suomalaiset makkarat ovat maailman parhaita, on täysin mieletön. Mutta tällaisia ovat Berlusconi-ruokakeskustelun mielipiteet, puolesta ja vastaan.

Tilaisuus paljasti myös synkällä tavalla sen, että mikään suomalaista ruokakulttuuria koskeva keskustelu ei ole tolkullinen, jos mukana ei ole elintarvikesektorin pahimman mafian, vähittäiskaupan edustajia.

Juuri vähittäiskauppa pitää sekä kuluttajaa että teollisuutta pihdeissään. Teollisuutta tuhoisassa pakossa kutistaa kaikkia katteita. Kuluttajaa pimennossa kaiken oleellisen ruokaan liittyvän suhteen.

Jakomielisenä kumppanina kaupalla on elintarviketeollisuus, joka haluaa pilkkoa keskustelun hyvästä ruoasta yksittäisiin tuotteisiin, kun pitäisi puhua ruokavaliosta. Niinpä meille tuodaan jatkuvasti myyntiin erilaisia purnukoita, mikä mihinkin vaivaan.

Samana päivänä kuin keskustelu pidettiin, Valio lanseerasi Olo-jogurtin, joka kuulemma ”parantaa ruoansulatusta”. Että parantaako varmasti, on jotakuinkin ainoa ruokatoimittajan esittämä kriittinen kysymys.

Sen sijaan pitäisi kysyä, miksi syödä niin, että ruoansulatus ei toimi. Mutta tätä kysymystä ei voi esittää, sillä vastaus löytyy vähittäiskauppiaan katteista.

Elintarviketeollisuuden jakomielisyyttä todisti HK-Ruokatalon luova johtaja, keittiömestari Jyrki Sukula. Hän kertoi firman neljän vuoden panostuksesta vähäkolesteroliseen porsaanlihaan, joka on vaatinut paljon tutkimusta ja esimerkiksi sopimusviljelijöiden verkoston.

Siinä on taas tuote, joka ratkaisee ongelmat periaatteella ”osta tätä niin paranet vaivatta”.

Toisaalta Sukulaa selvästi ahdistivat paneelissa esitetyt näkemykset, joiden mukaan ihmisillä on enemmän rahaa ja siksi myös resursseja panostaa hyvään ruokaan. Hän totesi karusti:

”Kaupassa hinta on ainoa merkityksellinen tekijä. Esimerkiksi kotimaisuus ei paina mitään.”

Edelleen: ”Saksasta alkoi tulla tällä viikolla porsaan ulkofilettä hintaan 1,90 euroa kilo. Hinnalla kilpailu on täysin mahdotonta. Sanotaan mitä sanotaan, mutta hyllystä lähtee aina ensimmäisenä se lihapulla, missä on vähiten lihaa.”

Markkinointijohtaja Arto Arhipoff Electroluxilta ryhtyi mainostamaan: ruoan säilytys on tärkeää. Jälleen lahtipenkki huusi vähittäiskauppaa, joka väkipakolla kasvattaa myymäläkokoa, jolloin kauppamatkat kasvavat ja kaupassa käydään harvemmin.

Se merkitsee, että kauppa siirtää ruoan säilytysvelvollisuuden koteihin ja luo markkinoita paitsi autoille, myös Electroluxin kodinkoneille, joita vähittäiskauppa sattumoisin myy.

Toisaalla kauppa myy pitkään säilyvää, eli marinointiliemillä pilattua, tuoretuotteeksi mainittua roskaa. Ja ostoskärry täyttyy.

Arhipoffin mukaan tämä osoittaa, että suomalaiset osaavat nauttia ruoasta. Siihen voi vain sanoa, että jos haluaa hankkia kodinkoneen voidakseen tehdä maistuvaa ruokaa, sitä konetta ei tee Electrolux, vaan minä.

Yläkuvassa näette kodinkoneen, joka todella parantaa ruoan makua ja laatua. Sitä kutsutaan moderniksi heinälaatikoksi, ja Electrolux ei kykene tekemään sitä kilpailukykyiseen hintaan, laadusta nyt puhumattakaan.

Kyseessä on tyroksissa haudutettava kattila (entisaikaan, kun ei ollut tyroksia, kattila haudutettiin heinissä), jolla lähes kaikki suomalaiset, uunissa valmistettavat ja muutkin perinneruoat valmistuvat paremmin kuin missään, ja lisäksi energiaa säästäen. Kiehautat vain kattilan sisällön ja laitat heinälaatikkoon. Kattila on vielä aamullakin niin kuuma, että sormia polttaa.

Ja se maku!

Esimerkiksi läskisoosi maistuu aivan toiselle, kun sen tekee näin. Hernekeitto, kaikenlaiset puurot, kaalipohjaiset ja muutkin laatikot, karjalanpaisti, särä (tosin savun makua on saatava jostain).

Alakuvassa heinälaatikko on suljettuna. Jos sisällä on kahden, kolmen litran kattila, se säilyy tosi kuumana helposti 12 tuntia. Jos sisällä olevassa ruoassa on isompia möhkäleitä, sitä kannattaa kiehauttaa pari kertaa ennen kuin sen jättää pidemmäksi ajaksi hautumaan.

Raportti surullisesta keskustelusta on hyvä päättää surulliseen kommenttiin ja sen saamaan hyvään vastaukseen. Keittiömestari Pekka Terävä nimittäin äityi syyttämään suomalaista ruokakulttuuria uskonnon pilaamaksi, ja sillä täysin absurdilla perusteella, että ”tammikuussa syödään huonosti”.

Tosiasiassa suomalaisessa ruokakulttuurissa ei tarvitse syödä huonosti koskaan. Sen sijaan hyvään syömiseen ja hyvään ruokakulttuuriin kuuluu kaikkialla, että arkena – kuten tammikuussa – syödään arkisesti.

Se on eri asia kuin syödä huonosti. Aivan kuten Sukula sanoi: ”Kohtuus nautinnon ja arjen välillä on olennaista.”

Suomalainen ruokakulttuuri kärsiikin eniten kohtuuden puutteesta. Se ihannoi sellaista syömistä, mitä voi jatkaa niin pitkään kuin napa kestää. Suomalainen ruokakulttuuri on kiihkoista ilmaisen ruoan keräämistä.

Siksi suomalainen sanoo aina parhaaksi ravintolaksi sitä, missä on seisova pöytä – mutta ei tietenkään koskaan tällä perusteella.

Suomalainen ruokakulttuuri on seisovan pöydän diktatuuri.

Väärä uhanalaishälytys

Niin moni on kommentoinut joulukuun alussa julkaistua Suomen eliölajien uhanalaisuusraporttia. Ehkä siis minäkin.

Suomen Luonto -lehti otsikoi siitä sanoilla ”hälyttävä raportti uhanalaisuudesta”. Tiivistys on ehdoton vääristelmä. Ainoa rehellinen kolmen sanan tiivistelmä koko raportista on tässä: Uhanalaisuudessa osataan enemmän.

Raportti on merkittävä. Sen nimeen on vannottu koko 2000-luku, kun on arvioitu, saavuttaako Suomi tavoitteen pysäyttää luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen vuoteen 2010 mennessä. Erityisesti siihen ovat vannoneet ne ympäristöaktivistit, -journalistit ja -tutkijat, jotka ovat kaiken aikaa olleet varmoja, että tavoitetta ei saavuteta.

Juuri he ovat halunneet puhua asiasta yhdellä otsikolla ja yhdellä mittarilla.

Jos luonnon monimuotoisuuden muutoksia halutaan mitata yhdellä mittarilla, mikä se voisi olla? He ovat tarjonneet vain tätä: uhanalaisten lajien määrä.

Näin Suomen Luontokin perustelee otsikkoaan. Pääkirjoitus muistaa sanoa, että uhanalaisten lajien määrä on noussut, mutta unohtaa mainita, että myös arvioitujen lajien määrä on noussut.

Kun arvioitujen lajien määrä on noussut, ainoa oikea yksi mittari voi olla vain uhanalaisten lajien osuus arvioidusta määrästä. Se taas on sama kymmenen prosenttia kuin kymmenen vuotta sitten.

Tilanne ei siis näyttäisi pahentuneen. Mutta katsotaanpa asiaa tarkemmin.
Joka ikinen ympäristöaktivisti, -journalisti ja -tutkija vannoi 2000-luvun alussa, että luonnon monimuotoisuus oli köyhtymään päin. Jos se siis nyt on – tällä ainoalla oikealla yhdellä mittarilla – sama kuin kymmenen vuotta sitten, eikö väistämätön johtopäätös ole, että suunta on tällä hetkellä parempaan päin?

Eikö ole siis niin, että emme ole pelkästään saavuttaneet tavoitetta pysäyttää luonnon monimuotoisuuden väheneminen, vaan olemme jopa onnistuneet kääntämään suunnan parempaan päin?

Tietenkin moni elinympäristö voi nyt huonommin kuin kymmenen vuotta sitten. Toisaalta Suomen suurimmassa ekosysteemissä, metsässä edistystä on tapahtunut varmasti. Tutkimuksen vetäjä, ympäristöneuvos Pertti Rassi sanoi sen tiedotustilaisuudessa: ”Jos metsätaloudessa tehdyt suuret ponnistukset eivät olisi tuottaneet tulosta, me varmaan emme voisi muuta kuin nostaa kädet pystyyn.”

Mitään tällaista ei ole voitu julkaista Suomen ”riippumattomissa” tiedotusvälineissä, vaikka kaikki on selvästi luettavissa esimerkiksi tiedotteista.

Surullisinta tässä on ympäristöaktivistien, -journalistien ja -tutkijoiden – Rassi poikkeuksena – holhoava ja alentuva asenne, mikä välittyi uhanalaistutkimuksen tiedotustilaisuudessa. Sen mukaan hyviä uutisia ei voi julkistaa, koska siitä seuraisi vain, että ympäristövaatimuksista alettaisiin lipsua.

Esimerkiksi metsäalalla tunnetaan suurta ylpeyttä käytännöllisestä, jokapäiväisestä ja arkisesta ympäristötyöstä. Ikävä kyllä, asioista huolta kantavat ympäristöaktivistit, -journalistit ja -tutkijat eivät ole tunnistaneet tästä hitustakaan.

Kuitenkin tunnustus silloin, kun on aihetta, saattaisi kannustaa vieläkin parempaan.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 15.2.2011.

Biodiesel on hyvää bulkkia

Keskustelu bioenergiasta on äärimmäisen turhauttavaa. Yksi ajattelee, että bioenergia ratkaisee kaikki ympäristöongelmat, toinen katsoo kokonaisuutta tutkimalla pelkkien kantojen polttoa. Kolmas sekoittaa pakkaa sanomalla, että kyllä puun poltostakin tulee hiilidioksidia ja neljäs tinkaa siitä, onko turve bioenergiaa vai ei.

Turve on tietenkin bioenergiaa. Kysymys on siitä, onko se uusiutuvaa. Uusiutuvaa ovat myös tuuli- ja suora aurinkoenergia, vaikka ne eivät olekaan bioenergiaa.

Oli turve uusiutuvaa tai ei, monille puuenergian ”kannattajille” on myös täysin tuntematon seikka, että turvetta ja puuta poltetaan yleensä yhtaikaa, koska se on polttoteknisesti edullista. Turpeen käytön lopettaminen heikentäisi siis väistämättä myös puun asemaa polttoaineena.

Puuenergiaan suhtaudutaan aivan kuin siinä olisi jotakin uutta. Tosiasiassa Suomi on jo pitkään ollut Euroopan johtava bioenergian tuottaja ja käyttäjä nimenomaan metsäteollisuuden puuenergiantuotannon takia.

Teollisuus on tuottanut sähköä ja lämpöä äärimmäisen tehokkaasti ja esimerkiksi lämmittänyt sivutoimenaan ympäröivät asutuskeskittymät – jo kauan ennen kuin kasvihuoneilmiöstä puhuttiin julkisuudessa.

Nyt mietitään metsien hakkuutähteiden lisäkäyttöä. Odotukset ovat yltiöpäisiä.

Teoriassa metsäenergiaa voisi kerätä enimmillään 14 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Se on ehkä kolminkertainen määrä viime vuosikymmeneen verrattuna. Valtakunnan energiataseesta se kattaisi jokusen prosentin.

Sen saa siis teoriassa. Kannattavaa se ei ole vielä pitkään aikaan. Metsäntutkimuslaitoksen mukaan metsäenergian tuotanto on lähes täysin tukien varassa.

Kannattavinta metsäenergiaa saa kuusikoiden päätehakkuusta. Kannattavinta se on siksi, että metsäteollisuus onnistuu tekemään kuusitukista maailmanmarkkinoille kelpaavaa tuotetta – ja energiapuu kerätään siinä siivellä.

Jotkut ovat sitä mieltä, että biodiesel on metsäteollisuuden pelastus. Paperiin verrattuna diesel on kuitenkin melko vähäarvoinen tuote.

Samasta määrästä puuta saa riisin paperia ja litran dieseliä. Papeririisistä saa kuitenkin kolminkertaisen hinnan.

Mutta biodiesel ei ole turha tuote. Kahdesta syystä.

Ensinnäkin, poliitikot ovat luoneet sille markkinat jo ennen kuin sitä on edes olemassa. Sillä saa siis tuloja, mutta parasta on se, mihin nämä tulot voidaan käyttää.

Puusta voi tehdä kaikkea sitä mitä öljystäkin – ja lisäksi paljon muuta. Tavoite onkin tässä muussa, ja biodieselin tuotanto on se teknologinen ja taloudellinen tie, millä tämä muu saavutetaan.

Tavoitteena on tehdä puusta muovia – ja lääkkeitä, kemikaaleja, ties mitä. Siis useita eri tuotteita samasta tukista. Tuotannossa puumuovi on kymmenessä vuodessa.

Biojalostamo on vain yksi suunta uusien puupohjaisten materiaalien kehittämisessä. Kun osaamme tehdä keveästä ja uusiutuvasta puusta kaikilta ominaisuuksiltaan yhtä hyvää tai parempaa materiaalia kuin muovit ja metallit, ei metsäraaka-aineiden kysynnälle ole ylärajaa.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 11.1.2011.

Me emme tahdo aitoa ruokaa

Syksyllä ilmestynyt kohukirja Aitoa ruokaa väittää, että elintarviketeollisuus ”vedättää” kuluttajaa tekemällä esimerkiksi eineksiä kaikesta muusta, mutta ei siitä, mitä se antaa ymmärtää. Kauhuesimerkkinä kerrotaan, kuinka broilerinlihapullissa saattaa olla jopa nahkaa ja jauhelihapihvissä silavaa ja jännettä.

Kauas on tultu omavaraisen elintarviketalouden parista, missä pyrkimyksenä oli, että raaka-aineet, kuten eläimet, käytettiin mahdollisimman tarkkaan ravinnoksi ja ruokalajeja kehitettiin tavoitteena saada tämä kaikki maittavaksi ruoaksi.

Elintarviketeollisuutta on hyvä syyttää monesta asiasta, mutta ei kyllä kuluttajan typeryydestä. Jos joku on sitä mieltä, että on kauhea rikos jauhaa jauhelihan, tai mikä vielä hämmästyttävämpää, makkaran joukkoon vaikka nyt nahkaa tai jänteitä, ei ole ymmärtänyt näistä ruokalajeista yhtikäs mitään.

Ruokaa olisi hyvä joskus tehdä myös itse. Kannattaa tehdä vaikka makkaraa, ensin paistista ja sitten vähäarvoisemmista ruhon osista. Havaitsee aika äkkiä, että paistista ei saa hyvää makkaraa.

Se on siis kuluttaja itse, joka ei ymmärrä: jos makkara tehdään jänteisestä ja rasvaisesta, halvasta lihasta ja sisäelimistä ja se pakataan suoleen, siitä tulee hyvää ihan ilman lisäaineitakin. Rasvaistakaan siitä ei tule, sillä ylimääräinen rasva valuu paistamisen aikana suolikuoren läpi pannulle.

Mutta tätä herkkähipiäinen kuluttaja nimenomaan ei halua, siis sitä, mikä on tehty verestä ja suolenpätkistä. Kun ruoassa ei saa olla rasvaa, sokeria eikä mitään rumalta kuulostavia sanoja, mutta kun sen kumminkin pitäisi olla hyvää, mitä muuta keinoja on käytössä kuin lisäaineet?

Teollisuus ei tietenkään ole syytön. Ei tällaiseen olisi tarvinnut mennä mukaan, mutta onhan se halvempaa näin.

Ja vaikka kuluttaja kuinka narisee laadusta, niin hintahan se meidän ruokakaupassamme jyrää. Sen näkee jokaisena lauantaina jokaisessa marketissa vain katsomalla ostoskärryihin.

Laatuna meillä pidetään sitä, että keittoliha on luutonta, mikä todellisuudessa kuitenkin takaa nimenomaan laadun puutteen. Valinnanvarana meillä pidetään sitä, että hyllyssä on täsmälleen samanlaista keittokinkkua 70 erilaisessa pakkauksessa, ja silti niistä yksikään ei pärjää edes lauantaimakkaralle.

Jopa pääministerin mielestä suurin valintaongelma on se, kenen tuottamaa maitoa meille tarjotaan, vaikka joka ikisessä purkissa on pakkaajasta riippumatta täsmälleen samanlaista maitoa.

Syypäät tällaiseen tiedetään, mutta siitä ei puhuta. Sen sijaan esimerkiksi Taloussanomat paljasti lokakuisessa jutussaan ne, jotka ovat syypäitä ruoan – kalleuteen.

Lehden mukaan esimerkiksi S-ryhmän johtaja Risto Pyykönen, Ruokakeskon johtaja Minna Kurunsaari, Tukon johtaja Markku Kettinen ja Inex Partnersin johtaja Hannu Pellinen päättävät ruoan hinnan.

Yhtä tärkeää on, että he päättävät myös ruoan laadun. Siksi nimenomaan heidän vastuulleen kuuluu myös se, että kuluttajien tietoisuus hyvästä ruoasta on ajettu tässä maassa niin alas kuin sen vain voi kauppaa käymällä ajaa.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 27.12.2010.