Sanateollisuus pärjää aseillekin

Kesän aikana tiedotettiin Pirkanmaan käräjäoikeuden päätöksestä, jonka mukaan kaikki puolustusvälinetehdas Patrian Egyptin-tykkikauppoihin liittyvät lahjussyytteet hylättiin. Syytteitä hyväksyttiin vain kirjanpitorikoksiin liittyen.

Patria oli käyttänyt edustajanaan paikallista ”agenttia”. Syytteen mukaan osa ”agentin” palkkioista oli päätynyt Patrian tahdosta lahjuksiksi. Käräjäoikeus taas sanoi, että kauppoihin liittyi ”liiketoimintaan kuulumattomia maksuja”, mutta koska ”agentin” työntekijät eivät ole virkamiehiä, lahjussyyte kumottiin.

Näin asiasta tiedotti muun muassa Helsingin Sanomat. Ja nimenomaan tiedotti. Journalismia jutussa ei ollut juurikaan.

Erilaisten lahjusjuttujen yhteydessä Patriaa on arvosteltu monesta. Lieneekö syy se, että yhtiö tekee muun muassa aseita, mitä monen toimittajan on mahdotonta pitää oikeamielisenä.

Esimerkiksi ”agentin” käytöstä on kirjoitettu moralisoivaan sävyyn. Mielestään tutkivaa journalismia tekevissä mediatuotteissa on annettu ymmärtää, että tällaista järjestelyä tarvitaan vain, jotta voitaisiin peitellä lahjusten antaminen.

Menettely on kuitenkin ulkomaankaupassa sangen yleinen. Jos se olisi edes todennäköinen merkki lahjonnasta, käräjäoikeuksilla olisi paljon enemmän töitä.

Menettelyä on toki mahdollista käyttää myös lahjusten peittelyyn. Pirkanmaan käräjäoikeus olisi päässyt aprikoimaan tätä, jos se olisi päättänyt pitää ”agentin” työntekijöitä viranomaisina.

Sen jälkeen olisi pitänyt päättää, olivatko ”liiketoimintaan kuulumattomat maksut” lahjuksia. Jos näin olisi päätetty, olisi pitänyt päättää vielä sekin, maksettiinko lahjukset Patrian tieten, vai peräti toivomuksesta.

Voisi kuvitella, että tällaiselle on vaikea löytää näyttöä, vaikka Patria olisikin syyllinen. Tuomio olisi siis todennäköisesti ollut vapauttava.

Mutta onko se oleellista? Kysymyksiä jää paljon.

Miksi Patria joutuu käymään asiassa oikeutta? Vaikka käräjäoikeuden päätöksestä on valitettu, täytyy kysyä: onko oikeusprosessi saavuttanut tuloksensa? Väitän, että on.

Nimenomaan aseteollisuudessa tällaiset oikeudenkäynnit ovat aivan tavanomaisia, ja lähes aina ne perustuvat kilpailijoiden tekemiin ilmiantoihin. Patriastakin niitä on tehty useita, vaikka Patria itse ei ole niitä tiettävästi tehnyt.

Ilmiantojen tarkoitus on haitata kilpailijan liiketoimintaa. Tässä mielessä oikeusprosessi on varmasti saavuttanut tuloksensa, oli tuomioistuimen päätös mikä hyvänsä.

On kiintoisaa, että suomalaiset tiedotusvälineet eivät ole missään vaiheessa tuoneet tätä seikkaa esiin. Ja koska Patria on suomalainen yhtiö, sitä eivät ole tietenkään tehneet minkään muunkaan maan tiedotusvälineet.

Takana on luultavasti journalistien ikioma syyllisyysolettama: liiketoiminta – ja aivan erityisesti aseteollisuus – on aina mieluummin moraalitonta kuin rehtiä. Tähän on vain yksi poikkeus.

On ala, joka ei Suomessa ole koskaan joutunut toimittajien syyllisyysolettaman hampaisiin: tiedotusvälineiden kustantaminen. Muualla maailmassa tämäkin lasikaappi on jo särjetty.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 31.8.2011.

Järkyttävää tuhlausta

Kun on Kemijärveltä kotoisin, ei parane paljon puhua. Tämä opetettiin jo pienenä.

Ei parane puhua hyvää Kemijärvestä, koska on jäävi. Eikä pahaa, koska saa turpaan.

Arvelin silti rohkaistua.

Siitä on jo vuosia, kun älysin tämän: sen komeampaa maisemaa kuin on Kemijärven keskustaan viitostieltä Sipovaarasta käsin, ei olekaan. Sitä maisemaa katselin koko kakara-ajan, mutta ymmärsin sen kauneuden vasta, kun olin ollut Kemijärveltä pois pitkästi yli kymmenen vuotta.

Eikä mikään ole sen komeampi tapa tervehtiä vierasta kuin on se, mikä kohtaa Luusuasta tulevaa, kun hän saapuu Pitkävaaran kohdalla olevalle mäelle: Kemijärven hieno kirkko tervehtii tien avaamassa maisemassa väsynyttä matkaajaa.

Missään en ole nähnyt niin hienoja maisemia kuin Kemijärvellä. Niiden ylivoima ei ole luonnossa, vaan luonnon ja ihmisen yhteistyössä. Ihmisen tavassa käyttää luontoa, sopusoinnussa luonnon kanssa.

Oikein mieltäni raasti kiivetä Perävaaraan, jonne on, kuten kemijärveläiset hyvin tietävät, perustettu tanssipaikka siitä syystä, että sieltä on hyvät maisemat.

Mutta näkikö sieltä maisemia? Ei.

Mitään vinkkiä Perävaarasta turistille ei ollut, mutta minä tiesin sen. Aikoinaan maisemat näkyivät, nyt eivät. Niin paljon olivat puut kasvaneet.

Perävaarasta avautuva näkymä olisi huikea – ja ennen muuta siksi, että maisemassa näkyy luonnon lisäksi ihmisen kaunis kädenjälki. Verrattuna esimerkiksi kainuulaisiin vaaramaisemiin näkymä on, Kainuuta ollenkaan väheksymättä, kertaluokkaa huimaavampi.

Mutta Perävaaran päällä ei ole mitään mistä katsella.

Sääntö on, että kemijärveläinen ei maisemastaan mitään ymmärrä – niin kuin en ymmärtänyt minäkään aikoinani.

Näkötorni on paikka viestiä. Miksi Kemijärvelle ylipäätään on tultu asumaan – koko Suomen mittakaavassa viljavimpien tulvaniittyjen takia.

Miten on tukinuitto mennyt, miten tulvat? Kuinka pieni ihmisen kädenjälki kuitenkin on lappilaisessa luonnossa?

Miten Kemijärven sillan pohjoispuolen luirusaaret ovat muodostuneet – se kiinnostaa kaikkia niitä, jotka ovat ne havainneet. Kemijärveläiset eivät heihin kuulu. Heidän viestinsä on, että menkää tuntureille.

Lähes yhtä komeat näkymät ovat Isokylän takana olevan Kotavaaran huipulta, minne onkin pystytetty näkötorni. Se nimenomaan on poikkeus, joka vahvistaa säännön.

Näin siksi, että se on rakennettu yksityisin varoin. Siksi se on, ymmärrettävistä syistä, jäänyt puolitiehen: maanomistaja on laittanut siihen omaa rahaa aivan riittävästi, mutta esimerkiksi kaupunki ei liene kiinnostunut siitä vähääkään.

Niinpä tornin turvallisuustaso on määritelty entisaikojen palovartijoiden mukaan. Seurueessani ollut peruskoulunopettaja sanoikin, että ihan vaan turvallisuussyistä yksikään opettaja ei nykyaikana uskaltaisi päästää oppilaitaan torniin.

Se kertoo kaiken. Tällainen on kauheaa tuhlausta. Miksei Kemijärven kaupunki ymmärrä kaikkein parasta matkailuvalttiaan, kaupunkia itseään, sen maisemia ja vaaroilta aukeavaa, henkeäsalpaavaa näkymää ihmisen elämän kehitykseen?

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 2.8.2011.

Koff ja Oulu alittivat riman

Lomamatkaa voi tarkastella myös ruoan kannalta. Meidän matkamme alkoi savuahvenella, jota tarjosi Kostamuksen luonnonpuiston väki, koska sitä Vienassa on kuulemma syöty ennenkin.

Ja kuten Venäjällä on tapana, tyhjin käsin ei lähdetä. Savuahvenia söimme matkan loppuun saakka.

Seuraavaksi tulivat Kuhmon rönttöset – no joo – ja tiukan leivän maan rieska, jota saa Kainuusta Kemijärvelle. Siitä tykkää, ken tykkää. Minä tykkään.

Kemijärvellä hämmensi poronlihan kuluttajavihamielinen tarjonta. Jos sitä olisi halunnut ostaa, olisi pitänyt ostaa heti koko suvulle. Pientä pakkausta nuotiolle ei löytynyt.

Reikämunkkeja tuli matkan varrella syötyä paljon, mutta hyviä vain kerran, Pyhätunturin Kultakerolla. Sinne päästäkseen piti maksaa hissistä kymmenen euroa per nenä.

Varangin Venstre Jakobsälvin pullapuodin juustokakku oli mainiota. Esimerkiksi perus-ABC:stä ei edes saa mitään näin hyvää, ja se, mikä siellä on seuraavaksi parasta, maksaa ruhtinaallisesti enemmän kuin tämä Karvojen juustokakku.

Ja kahvia sai på tår. ABC:llähän ajatuskin on kahdessa mielessä mahdoton; kahvi on pahaa ja asiakkaat arvottomia.

Arvata siis saattaa: olimme matkalla nollan ABC-pysähdyksen linjalla. Olin kirjoittamassa ”taktiikalla”, mutta se olisi ollut vääristelyä. Kyse ei ollut suunnitelmasta, vaan seurauksesta.

Silti petyimme, mutta emme vielä Rovaniemellä, missä poronlihaa oli saatavilla samoin mitoin kuin Kemijärvelläkin. Kotiin mennessä sitä saattoi ostaa, samoin kuin poronluita soosin pohjaksi.

Oulusta ajattelin ostaa perinteistä verimakkaraa ja rössyä, mitä meillä Peräpohjassa nimitettiin veripaltuksi. Arvelin, että kaipa sitä saa kauppahallista.

Veripalttua saikin, mutta vain pieninä nikareina, tyhjiöpakkauksessa. Ilman tuoreuden tuntua, ilman sipulin häivettäkään, mutta sipuli on kai makuasia.

Verimakkara oli kauppahallin myyjille ihmetyksen aihe. Puhuivat tamperelaisesta mustasta makkarasta, niin kuin aina, mutta se on eri juttu.

Kävin Stockmannillakin, ja siellä oltiin aivan yhtä ölövinä: sitä verimakkaraa, mitä minä vetelin opiskeluaikoina Oulun nakkikopeilla kilokaupalla, ei Oulussa muistanut enää kukaan.

Tämä hämmensi. Sillä kyllähän verimakkaraa tehdään, ja myös myydään. Mutta eikö Oulussa? Kuuluuko vastuu tästäkin perinteestä muille?

Järkyttävin ruokajuttu tuli kuitenkin vastaan vasta kotona.

Helsingin Sanomat kertoi Sinebrychoffin ”olut- ja ruoka-asiantuntija” Aniko Lehtisen suositelleen tätä: tökitään olutpurkkiin reikiä, työnnetään purkki broilerin sisään ja pannaan seisomaan grilliritilälle purkin varaan.

Tämän jälkeen on selvää, että ainakaan elintarviketurvallisuudesta panimoissa ei ymmärretä mitään. ”Asiantuntija” ei tullut ajatelleeksikaan, että olutpurkin pinnassa on paitsi painoväriä, myös lakkaa, jotka eivät tällä menetelmällä voi olla liukenematta ruokaan.

Lehtinen katsoi asiakseen kuitata kysymykset sanomalla, että hän ei ole tällaisesta kuullutkaan. Oman järjen käyttö, jos sitä siis on, lienee Koffilla absoluuttisesti kielletty.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 6.8.2011.

Rumuuden apostolit

Olen seurannut Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon luontokuvaajan uraa pitkään. Alun perin siksi, että he sanoivat arvostavansa kuvissaan myös metsien käyttöä.

Olen joutunut muuttamaan kantani käytyäni taidenäyttelyssä. Sen nimi on Kultainen metsä.

Näyttely koostuu kolmesta osasta: suomalaisesta luonnon- ja talousmetsästä sekä japanilaisen metsän kulttuurikohteista otetuista kuvista, jotka ikään kuin määrittelevät suomalaismetsien käytölle esikuvallisen taustan.

Suomen talousmetsät ovat Kovalaiselle ja Sepolle kuitenkin pelkkää hakkuuaukkoa. Olkoonkin, että ne edustavat talousmetsiemme todellisuudesta vain pientä murto-osaa: niitä syntyy vajaa prosentti pinta-alasta vuosittain ja muutamassa vuodessa ne näyttävät jo aivan toiselta.

Kauneutta ei kuitenkaan ole, jos ei ole rumuuttakin. Kovalaisen ja Sepon mustavalkoinen maailma ei tunnista sitä, että jokaisessa syntymässä on kuolema ja päinvastoin.

Monipuolisemminkin metsiämme on osattu aina esittää, esimerkiksi Hannu Vallaksen ilmakuvissa.

Jokaisella on oikeus maailmankuvaansa. Toisaalta, jos sitä esitellään julkisesti, sitä saanee arvostella.

Kovalaisen ja Sepon maailmankuva on naiivi kuin lapsille suunnatuissa piirroselokuvissa. Se, miksi metsää kaadetaan, jätetään tendenssinomaisesti kertomatta. Ikään kuin avohakkaaminen olisi itsetarkoitus, eikä kaadettavasta puusta esimerkiksi tehtäisi ollenkaan tuotteita, joita ihmiset haluavat ostaa.

Mikä olisi esimerkiksi Kovalaisen ja Sepon ihaileman Japanin tila, jos maanjäristyksiä kestävät puutalot olisi jätetty rakentamatta? Se on maailma, jossa käytetään uusiutumattomia luonnonvaroja, betonia, terästä ja muovia ‒ ja vain, jotta Kovalaisen ja Sepon kansallisromanttinen käsitys metsästä olisi vallitseva.

Kovalaisen ja Sepon kuvien yksitotinen, vuodesta toiseen toistuva synkkyys ihmetyttää. Jos hyvän taiteen merkkinä pidetään esimerkiksi ilmaisun kehittymistä, tässä se supistuu siihen, että kuvaajat ovat keksineet kiivetä lentokoneeseen.

Kummallisinta on, että tätä täydellistä pysähtyneisyyttä jaksetaan arvostaa vuodesta toiseen, kunhan se vain osoittaa moitteen ”oikeaan” suuntaan.

Japanin asettaminen jonkinlaiseksi esikuvaksi paljastaa Kovalaisen ja Sepon käsityksen ympäristövastuusta impivaaralaiseksi. On tunnettu tosiasia, että Japani on voinut säästää metsiään vain, koska se käyttää muiden maiden, kuten juuri Suomen metsiä. Tämä yhteys ei saa näyttelyssä minkäänlaista kommenttia.

Myös museotekstit ihmetyttävät. Helsingin kaupungin taidemuseo kirjoittaa, että Kovalainen ja Seppo ”ovat tulleet tunnetuksi metsän kulttuuristen… arvojen puolustajina”.

Tiedoksi, että kulttuuri on ihmistoimintaa. Metsiin liittyvä ihmistoiminta on metsien käyttöä, jota vastaan Kovalainen ja Seppo käyvät kaikin keinoin. Se, mitä he puolustavat, on kulttuurin vastakohta, eli luonnonmetsä.

Eksyneet museontekstit perustuvat lisäksi niin moniin väärinkäsityksiin, ettei niitä ole mahdollista alkaa tässä oikoa. Täytyy vain kysyä, pyritäänkö tällä kaikella johonkin, ja jos pyritään, mihin.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 5.7.2011.

Olisiko aika maksaa velkaa?

Tänään se tapahtui. Tulivat vesitasot järvelle, niistä aseistetut miehet. Polttivat talot, veivät lapset ja vanhukset.

Tänään, tai syksyllä, mutta vain 53 vuotta sitten. Tänään, tai syksyllä, mutta aivan naapurissa. Noin viiden kilometrin päässä Suomen rajasta.

Neuvostokommunismin vastenmielisimmät rikokset tehtiin oman maan kansalaisia kohtaan. Niistä vähäisimmät eivät kohdistuneet meidän sukulaisiimme, joiden suhteen olemme aina osanneet vaieta.

Yllä kerrottu tapahtui Kiihteenjärven rannoilla asuneille vuonna 1958. Lapset ja vanhukset vietiin Uhtualle, talot poltettiin. Aikuiset jäivät, ja karja.

He, itsensä siihen asti ilman valtion almuja elättäneet, pakotettiin vastenmielisimmällä mahdollisella tavalla neuvostokansojen suureen vaellukseen.

Siis todellakin, armon vuonna 1958, aikana, jota meillä hyvinvoivahkossa lännessä kutsuttiin nerokkaasti suojasääksi.

Siitä ei ole epäilystäkään, etteikö niin sanottu virallinen Suomi olisi tiennyt, mitä muutaman kilometrin päässä rajan takana tapahtui.

Tapahtui hirvittävä inhimillinen katastrofi ja mahdollisimman iljettävä rikos. Kaipa niihin oli totuttu.

Ne, jotka tiesivät, eivät tehneet mitään, mutta mikä pahempaa, he eivät edes kertoneet tapahtuneesta. Päinvastoin, 1970-luvun lopulla, aivan samoilla hehtaareilla päätettiin suurista sopimuksista, juuri niiden samojen neuvostokommunistien kanssa.

Ilman pienintäkään häpeää. Vaikka kaiken täytyi olla tiedossa.

Mitä päätettiin? Päätettiin Kostamuksen vuoriteollisuuskombinaatin ja kaupungin rakentamisesta. Kombinaatin, jota markkinataloudessa ei koskaan olisi rakennettu, koska se ei olisi kannattanut.

Pelkästään sopimuksen allekirjoittamista varten rakennettuiin massiivinen huvila. Rakennettiin kokoushuone saunoineen, omat majat molemmille presidenteille, joista toinen oli suomalainen. Lisäksi rakennettiin rakennus avustavalle henkilökunnalle.

Olin kirjoittamaisillani, että talot rakennettiin suoraan luiden päälle. Mutta niinhän nimenomaan ei tehty. Rikos oli toinen.

Ihmisiä ei tapettu, mistä seurasi neuvostokommunismin kannalta vastenmielisin mahdollinen tulos: he jäivät henkiin. He jäivät henkiin, ja kertomaan siitä, mitä tapahtui.

Ja kuinka ollakaan, heti kun aika antaa myöten, nämä ryökäleet ponnistavat puskistaan ja alkavat juhlia – kuka nyt voisi vastustaa juhlimista? Tällaisessa juhlassa olin. Akonlahden praasniekassa, Kostamuksen luonnonpuistossa.

Ulkoisesti juhla oli aika tavallinen. Ihmiset vain kerääntyivät Tulliniemelle ja alkoivat juhlia: syödä, juoda, tanssia ja laulaa.

Voimallisinta oli näiden ihmisten tahto. Tahto, olkoonkin että oltiin neuvostotyyppisellä rajavyöhykkeellä.

Sitä ennen olimme käyneet lukuisilla niittyjen keskellä olevilla puskilla, joissa oli aina ollut joku rakennus. Miettineet karkotettujen ihmisten elämää.

Paljon me emme heistä tiedä, mutta voisimme tietää enemmän. Kostamuksen luonnonpuisto haluaisi selvittää alueellaan vietettyä elämää.

Kysymys on vain rahasta. Olisimmeko heille velkaa edes sen?

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 22.7.2011.

Lopettakaa ruikutus

Maailman ehkä ensimmäinen nykyaikaista verotusta muistuttava dekreetti julistettiin sanoilla, joista nyt kerrotaan näin: ”Tapahtui niinä päivinä, että keisari Augustukselta kävi käsky, että kaikki maailma oli verolle pantava.”

Vaikka tuosta hetkestä on yli 2000 vuotta, päätöksen keskeinen periaate on jäänyt monille hahmottumatta. Se tiivistyy sanoihin ”kaikki maailma”.

Veronmaksu kuuluu siis kaikille. Meillä verokeskustelu kulkee kuitenkin koko ajan kuin se olisi rangaistus. Aivan erityisesti siellä, missä verotus on muita keveämpää.

Verohelpotuksilla tuetaan esimerkiksi monia kulttuurituotteita. Mutta jos joku sitten esittää vaikkapa kirjojen tai elokuvien veron nostamista muiden tasalle, kulttuuriväki parkaisee: ”Miksi meitä halutaan rangaista!”

Todellisuudessa heitä on suosittu, ja muita rangaistu – sillä tottahan veroja on kerättävä sitä enemmän muualta, mitä vähemmän niitä kerätään vaikka nyt kulttuurista.

En silti tarkoita, että kulttuuria ei saisi tukea, jos sille on perusteet. Esimerkiksi: meitä suomalaisia on niin vähän, että emme pysty markkinatalouden ehdoin pitämään kaikkea kulttuuriamme pystyssä.

Siksi kannatan kirjallisuuden, elokuvan, teatterin ja oopperan tukemista, mutta vain suomalaisen. Amerikkalaisen elokuvan katsomista ei pitäisi tukea, sanokoot Euroopan unionin typerät kilpailusäännöt mitä sanovat.

Tuki on myös hyvä antaa veronalennuksena, koska silloin taidesatraapit eivät pääse valitsemaan tuettavaa taidetta. Silloin tukea saa kaikki mikä on tarkoitettu taiteeksi – mikä on myös oiva taiteen määritelmä.

Uusin veroruikutus kuuluu sanoma- ja aikakauslehtien suunnasta. Hallitus kun haluaisi asettaa ne verolle.

Luitte aivan oikein: nyt niiden arvonlisävero on nolla. Sitä on vaikea perustella mitenkään maassa, jossa peritään arvonlisäveroa jokseenkin kaikesta muusta, kuten takuulla hyödyllisemmistä lääkkeistäkin.

Veroa peritään myös lehtien sähköisiltä kilpailijoilta, joista Yleisradiota Sanomalehtien liitto kärkkäästi moittii epäreilusta kilpailusta, koska sen rahoitus on julkinen. Rahoituksen ehtona Ylellä on kuitenkin myös velvoitteita.

Sellaisia lehdet eivät halua, koska se ”rajoittaa vapaata journalismia”. Verovapaus ei siis riitä, sen on tultava ilman ehtoja.

Sanomalehtien ruikutusrintamaan on liittynyt jopa Journalistiliitto. Silti vero olisi korotuksen jälkeenkin vain yhdeksän prosenttia, kun se normaalisti on 23.

Lehtitalot ovat hyvin tuottoisia. Verovapaus ei velvoita edes yhteiskuntavastuuseen, jota esimerkiksi Journalistiliitto voisi vaatia vaikkapa päästäkseen toimittajien orjamaisista free-sopimuksista irti.

Journalismia ei uhkaakaan arvonlisävero, vaan lehtien omistajien suosiminen. Esimerkiksi Sanoma käyttää kansan menettämiä arvonlisäveron tuottoja muun muassa ulkomaisten kustannusyhtiöiden ostamiseen.

Itsekin omistan lehtiä, nimittäin Alma Mediaa, taloudelliseen asemaani nähden aivan riittävästi. Niin että siinäkin roolissa voin sanoa: lopettakaa ruikutus ja ottakaa vastuu. Sillä tiellä veronmaksu on vasta alku.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 16.7.2011.

Miksei tulevaisuus näy mediassa?

Stora Enso julkisti maanantaina, 30.5. jymyuutisen. Yhtiö aikoo perustaa Imatralle – siis Suomeen – tehtaan, jossa aletaan tuottaa mikrosellua.

Lehdistössä uutinen sai aikaan nuivan vastaanoton. Useimmin se piilotettiin verkkosivulle, mikä takaa, että lukijoiksi päätyvät vain asiasta ennestään kiinnostuneet. Esimerkiksi Helsingin Sanomat katsoi asiakseen tehdä hankkeesta yksipalstaisen uutisen vasta keskiviikkona.

Uutinen kuvaa metsäalan suuria mahdollisuuksia ‒ ja sitä, kuinka pienen osan ne saavat suomalaisessa julkisuudessa. On pakko päätellä, että suomalaiset talousjournalistit eivät ymmärrä, missä maa ja maailma menevät.

Lienee kyse klassisesta yhdistelmästä kyynisyyttä ja ennakkoluuloa. ”Rivien välit luin, en rivejä.”

Paitsi lukuisat tutkijat, myös biojalostamoja kehittävä metsäteollisuus on luvannut, että vuonna 2020 me osaamme tehdä muovia puusta. Luulisi olevan ymmärrettävissä, että jos me opimme tekemään muovia uusiutuvasta raaka-aineesta, sen kysynnälle ei ole ylärajaa.

Mutta näitä uutisia ei voi julkaista, koska ne olisivat mainoksia. Jos taas vastaava uutinen tulee tietotekniikka-alalta, kaikki voidaan kertoa teknologian määrittelyitä ja firmojen nimiä myöten.

Entäpä älypakkaukset? Kuinka moni lehti on julkaissut uutisen, jonka mukaan suomalainen metsäteollisuus on jo vuonna 2009 myynyt älykkään lääkepakkauksen lisenssin Yhdysvaltoihin?

Tämä pakkaus muistaa, milloin lääke on otettu, ja hälyttää, jos lääkettä ei oteta ajallaan. Kaikki tiedot tallentuvat ja ne voidaan lukea lääkärin vastaanotolla tietokoneella.

No, eihän tätä kukaan ole lukenut, koska journalistien mielestä tällaisen kertominen on mainos. Samaan aikaan he narisevat, että metsäteollisuuden uudet tuotteet ovat lunastamaton lupaus.

Myös puurakentamisessa Suomi on ykkösmaa. Suomalaiset myyvät jatkuvasti suurenmoisia puurakenteita, mutta ulkomaille – esimerkkeinä Sevillan keskiaikaisen kaupungin hehtaarin suuruinen kaupunkikeskus tai Pariisin Charles de Gaullen lentokentän viitosterminaalin kattorakenteet.

Ne ovat siis Espanjassa ja Ranskassa, eivät Helsinki-Vantaalla tai Kampin keskuksessa Helsingissä. Miksi suomalainen puurakentaminen pärjää ulkomailla täysin kaupallisessa kilpailussa, mutta ei Suomessa?

Miksi suomalaiset journalistit eivät esitä tätä ilmeistä kysymystä? Siksikö, että he eivät tiedä, mitä muualla maailmassa rakennetaan?

Mutta se mikrosellutehdas! Sen lopputuote on vallankumouksellinen, kertaluokkaa aiempaa vahvempi kartonki tai paperi.

Niin paljon kuin uskonkin suomalaiseen metsäalaan, tätä uutista odotin vasta kymmenen vuoden kuluttua. Mutta olin väärässä.

Kehityksen vauhti lyö ällikällä päivät päästään. Uusia metsätuotteita tulee joka viikko.

Jos missään, Suomen tulevaisuus on metsässä. Mutta tiedotusvälineissä tulevaisuutta ei nähdä, vaikka se pukeutuisi punaisiin vaatteisiin ja hyppisi keskellä katua. Korkeintaan joku uumoilisi, että kaipa se tuokin kohta auton alle jää.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 18.6.2011.