Tuohisuu ei osaa myydä maulla

Muutama viikko sitten törmäsin laajalle levinneeseen uutiseen, joka todellakin löi ällikällä. Esimerkiksi Talouselämä (26/2011) otsikoi asian näin: ”Kuminassa Suomi on maailmanmahti”.

Uutisen mukaan Suomi toimittaa jopa neljänneksen maailman kuminasta. Sopimusviljelmiltä kuminaa keräävä yhtiö vie sitä erityisesti Keski-Euroopan saksankielisiin maihin, Yhdysvaltoihin, Japaniin ja Intiaan.

Kuminaa käyttää elintarviketeollisuus esimerkiksi valmisruokiin makkaroihin ja hapankaaliin. Myös kuminaöljylle on ostajia erityisesti lääke- ja kosmetiikkateollisuudessa.

Uutiset palauttivat mieleni 1990-luvulle, jolloin törmäsin kuminahankkeisiin MTK:n toimittajille järjestämällä maatalouskurssilla. Mieleen jäi erityisesti minulle hämmästyttävä ja uusi asia: Suomen kesän pitkä päivä on omiaan tuomaan makua ei vain kuminaan, vaan kaikkiin kasveihin.

Kun kyseessä oli MTK:n kurssi, tällä asialla katsottiin tarpeelliseksi ylistää suomalaista maataloutta, mutta samalla sitä osattiin myös väheksyä kummallisella tavalla.

Nimittäin, vaikka Suomen kumina jo tuolloin tiedettiin maailman parhaaksi, sen mahdollisuudet väheksyttiin olemattomiksi: ”Suomen kuminantarve nyt tulee täytettyä muutaman hehtaarin sadolla”, todettiin MTK:sta.

Kun kysyin, eikö maailman parhaan – siis muunkin kuin kuminan – pitäisi kelvata kaikkialla maailmassa, minulle jokseenkin naurettiin päin naamaa.

Tässä meillä on taas hyvä esimerkki siitä, kuinka naurettavaa on tämä uuden nokian odottelu. Milloin mistäkin sitä ollaan tekemässä, ja kaiken pitäisi tuottaa hyvinvointia kaikille tuossa tuokiossa.

Siitä kun minä kuulin asiasta, kuminauraa on uurrettu kohta 20 vuotta. Voin kuvitella uurtajien vaikeuksia.

Sopimusviljelyyn perustuva tuotantorakenne ja vienti eivät synny hetkessä. Luultavasti helpointa on tehdä se, missä mikä hyvänsä kunta osaa auttaa: rakentaa tuotantolaitos. Kuntalaisilla taas on tapana joka ikisessä kunnassa hymyillä kaikelle uuden yrittäjälle, oli se yltiöpäistä tai ei.

Samoin oli MTK:n laita ja oli luultavasti pidempäänkin. Ja mitä hitaammin tulevaisuutta on joutunut varmistamaan, sitä enemmän on toisilla ollut aikaa naureskella.

Nyt kuminaa viljellään 20 000 hehtaarilla. Onko MTK:n hymy hyytynyt, sitä en tiedä.

Kumina on kuitenkin ennen kaikkea rohkaiseva esimerkki. Se kertoo, mikä uuden tuotteen markkinoille viemisessä on oleellista: tarvitaan rohkea ja pitkäjänteinen yrittäjä, ja se tarvitaan oikeaan kohtaan tuotantoketjua. Ja välistä ei saa vetää.

Mutta tarvitaan myös hyvä tuote ja kotimarkkina, joka ymmärtää sen hyvyyden. Ja se meiltä juuri puuttuukin.

Meillä sen, joka haluaa hyviä ruoan raaka-aineita, on uhrauduttava. Hyvä esimerkki on poronliha, jonka ostaminen on tehty tavalliselle kuluttajalle lähes mahdottomaksi. Liki laittomasti se on tilattava puolikkaina ruhoina ja kotona on oltava iso pakastin.

Kaupoissa ruokaa myydään vain helppoudella ja hinnalla. Kun kauppiaankin suu on tuohesta, mitenkä sitä semmoiselle osaisikaan myydä, joka erottaa makuja.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 12.9.2011.

Toiseksi pahin – ja pahin

”Toiseksi pahin metsässä”, tiedotti Ruotsin luonnonsuojeluliitto Naturskyddsföreningen syyskuussa. NSF tarkoitti Ruotsia – ja Suomea, sitä pahinta. Tiedote jää jopa ympäristöjärjestöjen historiaan maamerkkinä: tuskin koskaan niissä on tehty näin jyrkkiä johtopäätöksiä näin kevein perustein.

Tiedote viittaa Ruotsin maatalousyliopisto SLU:n professorin Lena Gustafssonin toistaiseksi julkaisemattomaan, useaa maata koskevaan tutkimukseen. Mittareita metsänhoidon tasolle on yksi: kuinka paljon päätehakkuun yhteydessä jätetään säästöpuita. NSF:n mukaan Suomi jättää niitä prosentin puuston tilavuudesta, Ruotsi sentään 3–5 prosenttia.

Tiedote ei kerro, mitkä maat ovat tutkimuksessa mukana. Se puhuu Tasmaniasta, joka ei ole maa. Kuulemma ”osissa Pohjois-Amerikan yksityismetsiä” hakkaamatta jätetään 15 prosenttia puuston tilavuudesta.

Suomesta taas on kelpuutettu vain keskiarvo. Näin voi tietysti todistaa mitä vain.

Kysyin lisätietoja, mutta Gustafsson ei antanut, koska tutkimus ei ole vielä julkinen. Hän opasti kysymään niitä metsäekologian professori Jari Koukilta.

Koukin mukaan Suomen tiedot oli saatu Metsäntutkimuslaitoksen valtakunnan metsien inventointitiedoista ja Metsätalouden kehittämiskeskus Tapion luontolaatuseurannoista.

Kun kysyin lisää, kävi ilmi, että Gustafsson oli ollut yhteydessä Koukiin ja väittänyt minun kysyneen vain säästöpuuarviota Suomen osalta – mikä ei ole totta. Sen Kouki katsoi minulle kertoneensa ja antoi ymmärtää keskustelun olevan lopussa.

Kouki kiisti vastuunsa siitä, mitä NSF kirjoittaa, niin kuin oikein onkin. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun tutkijat tiedottavat vain valituille tahoille ja jättävät niiden puutteelliset tiedot oikomatta, kun taas muiden tahojen ”tendenssinomaiset” tulkinnat kyllä osataan oikaista.

Entä miksi tietoja sitten on annettu NSF:lle? Niitä on annettu jopa Suomen Tietotoimistolle, joka teki asiasta uutisenkin. Mutta edes siitä ei selviä esimerkiksi se, mitkä maat ovat tutkimuksen kohteena.

Miksi tutkijat harjoittavat tällaista valikoivaa tiedottamista ja jättävät vastaamatta oleellisiin kysymyksiin esimerkiksi vertailtavien tietojen luotettavuudesta ja yhteismitallisuudesta ‒ sekä tulkinnasta. Kun Suomen-tulokseksi on Koukin mukaan saatu 1,15–1,27 prosenttia, tulkintaa on täytynyt olla, koska Tapion luku on 2,3–3,0 prosenttia.

Miksi julkistaa yhteen, vajavaiseen mittariin perustuva vertailu, kun voisi mennä suoraan asiaankin ja katsoa, miten uhanalaiset lajit selviävät? Ehkä siksi, että tulos on NSF:n kannalta väärä.

Uusimman kartoituksen perusteella Suomen uhanalaisten lajien osuus tutkituista lajeista on täsmälleen sama kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin uhanalaistilanne kiistatta oli heikkenemässä. Tällä perusteella uhanalaistilanteen heikkeneminen on siis jopa saatu kääntymään.

Kaikista parhaiten pärjäävät metsien uhanalaiset. Tutkijoiden mukaan suurin yksittäinen syy tähän ovat ‒ säästöpuut. Vielä kymmenen vuotta sitten ympäristöjärjestöt pitivät niitä lähinnä viherpesuna.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 10. lokakuuta 2011. Perusteellisempi versio on luettavissa forest.fi-verkkosivulla, jonne pääset täältä).

Kun elinkeino viedään

Luonnonsuojelijat väittävät usein, että sanapari kestävä kehitys on keksitty, jotta luonnonsuojelu voitaisiin vesittää. Totuus on päinvastainen, jälleen.

Kestävä kehitys on kuin kolmijalkainen tuoli: jos yksikin jalka katkeaa, tuoli kaatuu. Jalkojen nimet ovat ekologinen, sosiaalinen ja taloudellinen kestävyys. Ihmisen pitää siis jättää jälkipolville ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti vähintään yhtä hyvä maailma kuin se, mihin he itse aikoinaan joutuivat.

Nimenomaan näin kestävä kehitys ymmärretään siinä osassa liike-elämää – kuten metsäalalla – joka siihen on sitoutunut. Se on siis valtavasti vaativampi tavoite kuin pelkkä luonnonsuojelu. Vesittämistä onkin vain se, että vaaditaan kestävän kehityksen nimissä pelkästään luonnonsuojelua.

On helppo nähdä, miten kestävän kehityksen ekologisen tukijalan katkeaminen kaataa koko tuolin. Hyvinvoivassa länsimaassa on vaikeampi hahmottaa, kuinka sosiaalisen tai taloudellisen tukijalan katkeaminen tekee saman.

Täytyy antaa esimerkki. Se tulee taatusti hyvinvoivasta lännestä, Kanadan länsirannikon Brittiläisestä Kolumbiasta.

Metsämaana Brittiläinen Kolumbia on monilla mittareilla samaa luokkaa kuin Suomi. Mutta se on myös erilainen. Alueella on jopa harvinaisia, pohjoisia sademetsiä.

2000-luvulla Greenpeace alkoi kampanjoida provinssin sademetsien suojelun puolesta. Tuloksena 630 000 hehtaaria metsää poistettiin talouskäytöstä. Greenpeace piti tuolloin saavutusta väliaikatuloksena.

Kustannukset arvioitiin sadoiksi miljooniksi euroiksi. Toteutumattoman korvaushankkeen budjetti oli sata miljoonaa euroa. Lopulta yrittäjille ja paikallisyhteisöille maksettiin vain 23 miljoonaa euroa. Greenpeacen kampanjan arvoksi on laskettu 30 miljoonaa euroa.

”Veistäkää vaikka toteemipaaluja turisteille”, oli Greenpeacen vastaus elinkeinoistaan huolestuneille kansalaisille. Valtaosassa Brittiläistä Kolumbiaa turismi on kuitenkin toivoton hanke: harva suostuu viettämään vapaa-aikaansa alueella, jossa asuu hyvin vähän ihmisiä, jossa sataa aina ja lähin lentokenttä on 3–6 tunnin matkan päässä.

Lopullisen niitin alueen metsätaloudelle löi Yhdysvaltain presidentti George W. Bush säätämällä alueelta tuodulle puulle 27 prosentin tullin. Ihmiset joutuivat etsimään uutta toimeentuloa. Se löytyi marihuanan viljelystä, kuten Misha Glenny todistaa mainiossa kirjassaan McMafia.

Brittiläisessä Kolumbiassa tuotettu BC Bud tunnetaan Yhdysvalloissa parhaana marihuanana. Valmistaja saa 25 kilosta BC Budia 55 000 dollaria, 2,5 tunnin päässä Kanadan ja Yhdysvaltain väliseltä rajalta se maksaa 100 000, Kaliforniassa 150 000 ja esimerkiksi Kentuckyssä jo 200 000 dollaria.

Kanadalaiselle marin viljely on kuin lupa painaa rahaa. Sitä kasvatetaan keskellä aarniometsiä konteissa, jotka on asetettu maakuoppiin. Näin ne voidaan peittää nopeasti, jos virkavalta sattuu paikalle. Valo kontteihin tehdään sähköstä, joka varastetaan voimalinjoista.

Läntisen Kanadan rikollisuuden liikevaihto henkeä kohti on suurin maailmassa. Eräissä kaupungeissa jopa 70 prosenttia väestöstä on tekemisissä huumeviljelmien kanssa.

Eivätkä gangsterit pane ollenkaan pahakseen sitä, että ihmiset myös äänestävät yhä useammin paikallishallintoon huumeiden käyttöön myönteisesti suhtautuvia ihmisiä.

Tuntien suomalaisen keskustelun tason on kuitenkin pakko huomauttaa, että tässä ei puhuta Suomesta. Läntinen Kanada on toki muutenkin maailman huumekaupan keskuksia.

Silti maailman huumevirrat eivät ole kaukana täältäkään, jos vain katsoo esimerkiksi itään päin.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 30.7.2009.

Sanateollisuus pärjää aseillekin

Kesän aikana tiedotettiin Pirkanmaan käräjäoikeuden päätöksestä, jonka mukaan kaikki puolustusvälinetehdas Patrian Egyptin-tykkikauppoihin liittyvät lahjussyytteet hylättiin. Syytteitä hyväksyttiin vain kirjanpitorikoksiin liittyen.

Patria oli käyttänyt edustajanaan paikallista ”agenttia”. Syytteen mukaan osa ”agentin” palkkioista oli päätynyt Patrian tahdosta lahjuksiksi. Käräjäoikeus taas sanoi, että kauppoihin liittyi ”liiketoimintaan kuulumattomia maksuja”, mutta koska ”agentin” työntekijät eivät ole virkamiehiä, lahjussyyte kumottiin.

Näin asiasta tiedotti muun muassa Helsingin Sanomat. Ja nimenomaan tiedotti. Journalismia jutussa ei ollut juurikaan.

Erilaisten lahjusjuttujen yhteydessä Patriaa on arvosteltu monesta. Lieneekö syy se, että yhtiö tekee muun muassa aseita, mitä monen toimittajan on mahdotonta pitää oikeamielisenä.

Esimerkiksi ”agentin” käytöstä on kirjoitettu moralisoivaan sävyyn. Mielestään tutkivaa journalismia tekevissä mediatuotteissa on annettu ymmärtää, että tällaista järjestelyä tarvitaan vain, jotta voitaisiin peitellä lahjusten antaminen.

Menettely on kuitenkin ulkomaankaupassa sangen yleinen. Jos se olisi edes todennäköinen merkki lahjonnasta, käräjäoikeuksilla olisi paljon enemmän töitä.

Menettelyä on toki mahdollista käyttää myös lahjusten peittelyyn. Pirkanmaan käräjäoikeus olisi päässyt aprikoimaan tätä, jos se olisi päättänyt pitää ”agentin” työntekijöitä viranomaisina.

Sen jälkeen olisi pitänyt päättää, olivatko ”liiketoimintaan kuulumattomat maksut” lahjuksia. Jos näin olisi päätetty, olisi pitänyt päättää vielä sekin, maksettiinko lahjukset Patrian tieten, vai peräti toivomuksesta.

Voisi kuvitella, että tällaiselle on vaikea löytää näyttöä, vaikka Patria olisikin syyllinen. Tuomio olisi siis todennäköisesti ollut vapauttava.

Mutta onko se oleellista? Kysymyksiä jää paljon.

Miksi Patria joutuu käymään asiassa oikeutta? Vaikka käräjäoikeuden päätöksestä on valitettu, täytyy kysyä: onko oikeusprosessi saavuttanut tuloksensa? Väitän, että on.

Nimenomaan aseteollisuudessa tällaiset oikeudenkäynnit ovat aivan tavanomaisia, ja lähes aina ne perustuvat kilpailijoiden tekemiin ilmiantoihin. Patriastakin niitä on tehty useita, vaikka Patria itse ei ole niitä tiettävästi tehnyt.

Ilmiantojen tarkoitus on haitata kilpailijan liiketoimintaa. Tässä mielessä oikeusprosessi on varmasti saavuttanut tuloksensa, oli tuomioistuimen päätös mikä hyvänsä.

On kiintoisaa, että suomalaiset tiedotusvälineet eivät ole missään vaiheessa tuoneet tätä seikkaa esiin. Ja koska Patria on suomalainen yhtiö, sitä eivät ole tietenkään tehneet minkään muunkaan maan tiedotusvälineet.

Takana on luultavasti journalistien ikioma syyllisyysolettama: liiketoiminta – ja aivan erityisesti aseteollisuus – on aina mieluummin moraalitonta kuin rehtiä. Tähän on vain yksi poikkeus.

On ala, joka ei Suomessa ole koskaan joutunut toimittajien syyllisyysolettaman hampaisiin: tiedotusvälineiden kustantaminen. Muualla maailmassa tämäkin lasikaappi on jo särjetty.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 31.8.2011.

Järkyttävää tuhlausta

Kun on Kemijärveltä kotoisin, ei parane paljon puhua. Tämä opetettiin jo pienenä.

Ei parane puhua hyvää Kemijärvestä, koska on jäävi. Eikä pahaa, koska saa turpaan.

Arvelin silti rohkaistua.

Siitä on jo vuosia, kun älysin tämän: sen komeampaa maisemaa kuin on Kemijärven keskustaan viitostieltä Sipovaarasta käsin, ei olekaan. Sitä maisemaa katselin koko kakara-ajan, mutta ymmärsin sen kauneuden vasta, kun olin ollut Kemijärveltä pois pitkästi yli kymmenen vuotta.

Eikä mikään ole sen komeampi tapa tervehtiä vierasta kuin on se, mikä kohtaa Luusuasta tulevaa, kun hän saapuu Pitkävaaran kohdalla olevalle mäelle: Kemijärven hieno kirkko tervehtii tien avaamassa maisemassa väsynyttä matkaajaa.

Missään en ole nähnyt niin hienoja maisemia kuin Kemijärvellä. Niiden ylivoima ei ole luonnossa, vaan luonnon ja ihmisen yhteistyössä. Ihmisen tavassa käyttää luontoa, sopusoinnussa luonnon kanssa.

Oikein mieltäni raasti kiivetä Perävaaraan, jonne on, kuten kemijärveläiset hyvin tietävät, perustettu tanssipaikka siitä syystä, että sieltä on hyvät maisemat.

Mutta näkikö sieltä maisemia? Ei.

Mitään vinkkiä Perävaarasta turistille ei ollut, mutta minä tiesin sen. Aikoinaan maisemat näkyivät, nyt eivät. Niin paljon olivat puut kasvaneet.

Perävaarasta avautuva näkymä olisi huikea – ja ennen muuta siksi, että maisemassa näkyy luonnon lisäksi ihmisen kaunis kädenjälki. Verrattuna esimerkiksi kainuulaisiin vaaramaisemiin näkymä on, Kainuuta ollenkaan väheksymättä, kertaluokkaa huimaavampi.

Mutta Perävaaran päällä ei ole mitään mistä katsella.

Sääntö on, että kemijärveläinen ei maisemastaan mitään ymmärrä – niin kuin en ymmärtänyt minäkään aikoinani.

Näkötorni on paikka viestiä. Miksi Kemijärvelle ylipäätään on tultu asumaan – koko Suomen mittakaavassa viljavimpien tulvaniittyjen takia.

Miten on tukinuitto mennyt, miten tulvat? Kuinka pieni ihmisen kädenjälki kuitenkin on lappilaisessa luonnossa?

Miten Kemijärven sillan pohjoispuolen luirusaaret ovat muodostuneet – se kiinnostaa kaikkia niitä, jotka ovat ne havainneet. Kemijärveläiset eivät heihin kuulu. Heidän viestinsä on, että menkää tuntureille.

Lähes yhtä komeat näkymät ovat Isokylän takana olevan Kotavaaran huipulta, minne onkin pystytetty näkötorni. Se nimenomaan on poikkeus, joka vahvistaa säännön.

Näin siksi, että se on rakennettu yksityisin varoin. Siksi se on, ymmärrettävistä syistä, jäänyt puolitiehen: maanomistaja on laittanut siihen omaa rahaa aivan riittävästi, mutta esimerkiksi kaupunki ei liene kiinnostunut siitä vähääkään.

Niinpä tornin turvallisuustaso on määritelty entisaikojen palovartijoiden mukaan. Seurueessani ollut peruskoulunopettaja sanoikin, että ihan vaan turvallisuussyistä yksikään opettaja ei nykyaikana uskaltaisi päästää oppilaitaan torniin.

Se kertoo kaiken. Tällainen on kauheaa tuhlausta. Miksei Kemijärven kaupunki ymmärrä kaikkein parasta matkailuvalttiaan, kaupunkia itseään, sen maisemia ja vaaroilta aukeavaa, henkeäsalpaavaa näkymää ihmisen elämän kehitykseen?

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 2.8.2011.

Koff ja Oulu alittivat riman

Lomamatkaa voi tarkastella myös ruoan kannalta. Meidän matkamme alkoi savuahvenella, jota tarjosi Kostamuksen luonnonpuiston väki, koska sitä Vienassa on kuulemma syöty ennenkin.

Ja kuten Venäjällä on tapana, tyhjin käsin ei lähdetä. Savuahvenia söimme matkan loppuun saakka.

Seuraavaksi tulivat Kuhmon rönttöset – no joo – ja tiukan leivän maan rieska, jota saa Kainuusta Kemijärvelle. Siitä tykkää, ken tykkää. Minä tykkään.

Kemijärvellä hämmensi poronlihan kuluttajavihamielinen tarjonta. Jos sitä olisi halunnut ostaa, olisi pitänyt ostaa heti koko suvulle. Pientä pakkausta nuotiolle ei löytynyt.

Reikämunkkeja tuli matkan varrella syötyä paljon, mutta hyviä vain kerran, Pyhätunturin Kultakerolla. Sinne päästäkseen piti maksaa hissistä kymmenen euroa per nenä.

Varangin Venstre Jakobsälvin pullapuodin juustokakku oli mainiota. Esimerkiksi perus-ABC:stä ei edes saa mitään näin hyvää, ja se, mikä siellä on seuraavaksi parasta, maksaa ruhtinaallisesti enemmän kuin tämä Karvojen juustokakku.

Ja kahvia sai på tår. ABC:llähän ajatuskin on kahdessa mielessä mahdoton; kahvi on pahaa ja asiakkaat arvottomia.

Arvata siis saattaa: olimme matkalla nollan ABC-pysähdyksen linjalla. Olin kirjoittamassa ”taktiikalla”, mutta se olisi ollut vääristelyä. Kyse ei ollut suunnitelmasta, vaan seurauksesta.

Silti petyimme, mutta emme vielä Rovaniemellä, missä poronlihaa oli saatavilla samoin mitoin kuin Kemijärvelläkin. Kotiin mennessä sitä saattoi ostaa, samoin kuin poronluita soosin pohjaksi.

Oulusta ajattelin ostaa perinteistä verimakkaraa ja rössyä, mitä meillä Peräpohjassa nimitettiin veripaltuksi. Arvelin, että kaipa sitä saa kauppahallista.

Veripalttua saikin, mutta vain pieninä nikareina, tyhjiöpakkauksessa. Ilman tuoreuden tuntua, ilman sipulin häivettäkään, mutta sipuli on kai makuasia.

Verimakkara oli kauppahallin myyjille ihmetyksen aihe. Puhuivat tamperelaisesta mustasta makkarasta, niin kuin aina, mutta se on eri juttu.

Kävin Stockmannillakin, ja siellä oltiin aivan yhtä ölövinä: sitä verimakkaraa, mitä minä vetelin opiskeluaikoina Oulun nakkikopeilla kilokaupalla, ei Oulussa muistanut enää kukaan.

Tämä hämmensi. Sillä kyllähän verimakkaraa tehdään, ja myös myydään. Mutta eikö Oulussa? Kuuluuko vastuu tästäkin perinteestä muille?

Järkyttävin ruokajuttu tuli kuitenkin vastaan vasta kotona.

Helsingin Sanomat kertoi Sinebrychoffin ”olut- ja ruoka-asiantuntija” Aniko Lehtisen suositelleen tätä: tökitään olutpurkkiin reikiä, työnnetään purkki broilerin sisään ja pannaan seisomaan grilliritilälle purkin varaan.

Tämän jälkeen on selvää, että ainakaan elintarviketurvallisuudesta panimoissa ei ymmärretä mitään. ”Asiantuntija” ei tullut ajatelleeksikaan, että olutpurkin pinnassa on paitsi painoväriä, myös lakkaa, jotka eivät tällä menetelmällä voi olla liukenematta ruokaan.

Lehtinen katsoi asiakseen kuitata kysymykset sanomalla, että hän ei ole tällaisesta kuullutkaan. Oman järjen käyttö, jos sitä siis on, lienee Koffilla absoluuttisesti kielletty.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 6.8.2011.

Rumuuden apostolit

Olen seurannut Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon luontokuvaajan uraa pitkään. Alun perin siksi, että he sanoivat arvostavansa kuvissaan myös metsien käyttöä.

Olen joutunut muuttamaan kantani käytyäni taidenäyttelyssä. Sen nimi on Kultainen metsä.

Näyttely koostuu kolmesta osasta: suomalaisesta luonnon- ja talousmetsästä sekä japanilaisen metsän kulttuurikohteista otetuista kuvista, jotka ikään kuin määrittelevät suomalaismetsien käytölle esikuvallisen taustan.

Suomen talousmetsät ovat Kovalaiselle ja Sepolle kuitenkin pelkkää hakkuuaukkoa. Olkoonkin, että ne edustavat talousmetsiemme todellisuudesta vain pientä murto-osaa: niitä syntyy vajaa prosentti pinta-alasta vuosittain ja muutamassa vuodessa ne näyttävät jo aivan toiselta.

Kauneutta ei kuitenkaan ole, jos ei ole rumuuttakin. Kovalaisen ja Sepon mustavalkoinen maailma ei tunnista sitä, että jokaisessa syntymässä on kuolema ja päinvastoin.

Monipuolisemminkin metsiämme on osattu aina esittää, esimerkiksi Hannu Vallaksen ilmakuvissa.

Jokaisella on oikeus maailmankuvaansa. Toisaalta, jos sitä esitellään julkisesti, sitä saanee arvostella.

Kovalaisen ja Sepon maailmankuva on naiivi kuin lapsille suunnatuissa piirroselokuvissa. Se, miksi metsää kaadetaan, jätetään tendenssinomaisesti kertomatta. Ikään kuin avohakkaaminen olisi itsetarkoitus, eikä kaadettavasta puusta esimerkiksi tehtäisi ollenkaan tuotteita, joita ihmiset haluavat ostaa.

Mikä olisi esimerkiksi Kovalaisen ja Sepon ihaileman Japanin tila, jos maanjäristyksiä kestävät puutalot olisi jätetty rakentamatta? Se on maailma, jossa käytetään uusiutumattomia luonnonvaroja, betonia, terästä ja muovia ‒ ja vain, jotta Kovalaisen ja Sepon kansallisromanttinen käsitys metsästä olisi vallitseva.

Kovalaisen ja Sepon kuvien yksitotinen, vuodesta toiseen toistuva synkkyys ihmetyttää. Jos hyvän taiteen merkkinä pidetään esimerkiksi ilmaisun kehittymistä, tässä se supistuu siihen, että kuvaajat ovat keksineet kiivetä lentokoneeseen.

Kummallisinta on, että tätä täydellistä pysähtyneisyyttä jaksetaan arvostaa vuodesta toiseen, kunhan se vain osoittaa moitteen ”oikeaan” suuntaan.

Japanin asettaminen jonkinlaiseksi esikuvaksi paljastaa Kovalaisen ja Sepon käsityksen ympäristövastuusta impivaaralaiseksi. On tunnettu tosiasia, että Japani on voinut säästää metsiään vain, koska se käyttää muiden maiden, kuten juuri Suomen metsiä. Tämä yhteys ei saa näyttelyssä minkäänlaista kommenttia.

Myös museotekstit ihmetyttävät. Helsingin kaupungin taidemuseo kirjoittaa, että Kovalainen ja Seppo ”ovat tulleet tunnetuksi metsän kulttuuristen… arvojen puolustajina”.

Tiedoksi, että kulttuuri on ihmistoimintaa. Metsiin liittyvä ihmistoiminta on metsien käyttöä, jota vastaan Kovalainen ja Seppo käyvät kaikin keinoin. Se, mitä he puolustavat, on kulttuurin vastakohta, eli luonnonmetsä.

Eksyneet museontekstit perustuvat lisäksi niin moniin väärinkäsityksiin, ettei niitä ole mahdollista alkaa tässä oikoa. Täytyy vain kysyä, pyritäänkö tällä kaikella johonkin, ja jos pyritään, mihin.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 5.7.2011.