Halvalla – hinnalla millä hyvänsä

Joskus aikaan iisalmelaiset ylpeilivät sillä, että kaupunki on viimeinen, jonne tehdään ohitustie. Jos tämä on totta, Iisalmen olemassa oleva ohitustie osoittaa kaupungin mielipiteen merkityksen.

Ohikulkutien vastustaminen on meillä outoa. Merkitseehän ohikulkutie edistystä. Merkitseehän?

Kukaan ei vain tullut ajatelleeksi, että ohikulkutie ottaisi huomaansa ensiksi nuorison, sitten kaupan ja lopulta koko kylän. Mutta vaikka tämä kaikki on tiedossa, ohitusteitä tehdään edelleen?

Mikä suomalaisten geeneistä on se, mikä haluaa tuhota lähiympäristön?

Niitä on kaksi: K ja S. Näistä S on osuuskunta, jossa on lukuisia hallintoneuvostoja. Yhtäkään näihin hallintoneuvostoihin valittua ei kiinnosta, millaisia hirviöitä osuuskunta ympäristöömme rakentaa.

Neuvostot on kuitenkin valittu vapailla vaaleilla. Eivät sitä tee siis he, vaan me.

Siis sinä ja minä, K ja S – me emme välitä, miltä asuinympäristömme näyttää. Meille tärkeintä on halpa hinta, hinnalla millä hyvänsä.

Matkailin viime kesänä pohjoiskalotilla. Ja hämmästyin.

Ajoimme Uumajasta Mo i Ranaan, sieltä Narvikiin ja takaisin Suomeen. Emme nähneet yhtäkään ohitustietä. Siis emme yhtäkään.
Liikenne ”jyräsi” kaikessa sovussa aivan kaikkien keskustojen – Uumaja, Lycksele, Storuman, Mo i Rana, Fauske, Narvik – läpi. Jos oli ongelmia, autot ajoivat hitaammin.

Suomalainen liikenneinsinööri viisastelee tähän, että esimerkiksi Norjan vuoristossa ei vaan voi rakentaa ohitustietä. Ehkä, mutta miksi jouduimme ajamaan myös Uumajan, Lyckselen ja Storumanin keskustojen läpi? Ja kyllähän tilaa on Norjassakin, insinööri osaa kyllä mennä kallion läpi.

Sitten Suomi-insinööri sanoo, että ohitustietä pääsee nopeammin perille. Muiden insinöörien arvioiden mukaan jopa jokusen minuutin aiemmin.

Mutta onko kukaan kysynyt, mitä ihminen tekee näillä minuuteilla? Tarvitseeko hän niitä? Ovatko ne sopiva hinta elinympäristömme tuhoamisesta?

Suomessa tätä ei ole mietitty, enkä tiedä, onko mietitty muuallakaan Pohjoiskalotilla. Silti vain me olemme pilanneet kotiseutumme ohitusteillä.

Edellä kirjoitettuun on kaksi poikkeusta, jotka todellakin vahvistavat säännön.

Ensin on Rovaniemi, jonka ohitustie ei itse asiassa ohita, vaan menee läpi. Olkaa onnellisia, rovaniemeläiset, kuilun päälle tullaan rakentamaan enemmänkin.

Toinen on Haaparanta.

Muistan, kun opiskeluaikoina liftasimme Haaparantaan rasvareissulle. Silloin kaupungin keskusta oli vilkas ja kukoistava.
Sitten tulivat suomalaiset typerine ideoineen. Nyt Haapatornio on yhtä kuin rajan ylittävät Ikeat ja Citymarketit.

Haaparannan vanha keskusta on kuollut. Kannattiko tämä yhteispohjoismainen itsemurha?

Kuvaavinta on lähteä Torniosta etelään. Moottoritie on yhtä leveä kuin pitkäkin. On todella helppoa ohittaa Kemi.

Toki vain fyysisesti. Mieleni palaa aina Lappiin, vaikka tämä onkin tällä tietoa viimeinen kolumnini Lapin Kansassa, maakuntieni ykköslehdessä.

Jos pääsit tänne asti, kiitän sinua sietämisestä. Se on rehellisempi nimitys suvaitsevaisuudelle.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 3.12.2012.

Yhä huonommin, yhä huonompaa

Yleisradio on tuhonnut Radio Suomen tasoa viime vuodet oikein kaksin käsin. Siksipä en oikein enää viitsi kuunnella radiota muuten kuin tavan takia. Olen nimittäin myös kyllästynyt yhtämittaiseen kanavanvaihtamiseen.

Radio Suomesta haluaisi kuunnella ennen muuta asiaa, siis järjellistä puhetta. Niinpä tuho aloitettiin korvaamalla asiapuhetta musiikilla, jota häpeämättä kutsutaan laaduksi. Esimerkiksi lauantaiaamun toimitetut alueohjelmat vaihdettiin halvimpaan mahdolliseen, puhelintoivekonserttiin.

Jäljelle jääneeseen puheeseen tunkeutuvat omituiset ylisanat. Kerrankin kuulin parin tunnin sisään, että Radio Suomen toimittaja Iiris Mattila on ”iki-ihana” – ketä kiinnostaa, Olavinlinnan ympäristö on ”henkeäsalpaava” – ihan hyvin siellä on henki kulkenut, Tangomarkkinoiden (tuleva) finaali on ”ikimuistoinen” ja sen osanottajat ovat ”superfinalisteja”.

Sanomatta jäi, että markkinoita sponsoroi Yle.

Myös viitseliäisyys on kortilla. Aiemmin viimeinen, ennen aikamerkkiä tuleva musiikkikappale osattiin aloittaa niin, että se loppui sopivasti ennen aikamerkkiä. Nyt ei yritetäkään osua, vaan kappaleen loppu häivytetään lähes aina. Näin Radio Suomi kunnioittaa sitä korkeatasoista musiikkia, mitä se valehtelee lähettävänsä.

Kerran häivytettiin jopa tilattu kuunnelma. Toisella kertaa se katkaistiin keskeltä aikamerkin viimeiseen piippaukseen. Minusta tällainen on jo törkeää.

Sääennusteet ovat aivan outoja. Usein ne eivät edes ennusta, vaan toteavat, että sää on ”hyvää” – siis kaupunkitoimistossa istuvan toimittajan mielestä. Tuulesta ei yleensä sanota sanaakaan, vaikka se saattaa esimerkiksi vesillä liikkujalle olla se tärkein tieto.

Sateesta puhutaan. Viime kesänä Turun radio intoutui ”ennustamaan”, että ”sade loppuu aikanaan”.

Esimerkiksi minun mökilleni kuuluvat Turun, Porin ja Helsingin lähetykset. Usein ne onnistuvat tekemään samalle paikalle kolme, täysin erilaista säätiedotusta.

Radio Suomi on aina ollut uutiskanava, ja yrittää olla sitä edelleen. Silti kanavalta kuulee yhä enemmän samaa juttua pitkin päivää.

Usein se on lainaus Ylen edellisen illan tai aamun ohjelmista. Ylelle uutinen onkin se, mikä on sanottu Ylen haastattelussa, oli se sitten mitä tuubaa hyvänsä.

Radio-osaamisen perusteita on, että uutisen ensimmäinen sana ei saa olla ratkaiseva uutisen ymmärtämisen kannalta, ja jos se sitten onkin, sitä pitää toistaa uutisen mittaan.

Radiouutiset toimii päinvastoin. Niinpä kuulemme paljonkin tapahtunutta, mutta emme esimerkiksi tiedä, missä maassa se on tapahtunut, kun se ensimmäinen sana meni ohi eikä sitä takuulla sanota uutisessa toista kertaa.

Pahimmillaan veltto uutistyö suorastaan hankaloittaa elämää.
Syksyllä kerrottiin ampumistapauksesta Helsingissä. Ensimmäinen sana kertoi sen A:lla alkavan talon nimen, missä ammuttiin, toista kertaa sitä ei kerrottu.

Syntyi vakava huoli läheisistä, kunnes muilta kanavilta selvisi, että ammuttu olikin Aikatalossa eikä työpaikallani Autotalossa.
Että kiitos näistäkin sydämentykytyksistä.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 18.11.2012.

Likainen tupla – HS 18.1.

Muistanpa olleeni puolustusvoimien tiedotustilaisuudessa joskus kauan sitten, jolloin asiat olivat vielä yksinkertaisia. Silloin haastattelemani upseerin mukaan sotilaat eivät edes saaneet osallistua poliittiseen keskusteluun, mutta eivät halunneetkaan, koska se on kumminkin niin naiivia.

Tämä on tullut mieleen viime aikoina useammankin kerran. Voisin väittää, että vaikka olisikin ollut naiivia, ei missään tapauksessa niin naiivia kuin nyt.

Viimeaikaisia hulluuksia on pohjustettava aiemmilla, koska muuten ne eivät avaudu. Muistellaan, mitä puolustusministeri Carl Haglund sanoi, kun häneltä kysyttiin, mikä on muuttunut, kun Suomi nyt kannattaa Islannin ilmavalvontaa ja muutama kuukausi sitten ei kannattanut.

Haglundin vastaus oli tyrmistyttävä: oikeastaan mikään ei ole muuttunut. Linja on muuttunut täsmälleen päinvastaiseksi, mutta oikeastaan mikään ei ole muuttunut.

Kun ruotsalaiset sitten esittivät, että Suomi ja Ruotsi hankkisivat yhteisiä aseita, Haglund loihe lausumaan: Suomi ilman muuta antaa apua, jos Ruotsi joutuu hyökkäyksen kohteeksi.

Jostakin syystä tähän ei puuttunut kukaan. Olemmeko me siis yhtä mieltä siitä, että jos vaikkapa Ruotsin eteläosaan kohdistuu hyökkäys, sanokaamme vaikka idästä, me ilman muuta riennämme avuksi?

Jos olemme, kannattaisin kuitenkin vaihtoehtoa, jossa Skåneen ensisijaisesti lähtisi joku muu porukka kuin se, mikä on lähinnä itärajaa. Siis Suomen itärajaa.

Kun olen sanonut näin, minulta on kysytty, että eikö tilanne kuitenkin ole aika epätodennäköinen. Mitäpä tuohon vastaisi?

Voisi kuitenkin yrittää vaikka näin: onko se niin, että jos tilanne on epätodennäköinen, Suomen puolustusministeri saa sanoa siitä mitä puuta heinää haluaa?

Sitten Haglund ilmoitti, että ruotsalaisten ehdotus vaatisi vähintäänkin valtiosopimuksen, ellei peräti puolustusliiton perustamista. Aina niin infantiilit toimittajat kävivät tämän lausunnon kimppuun ja alkoivat väittää, että Haglund esittää puolustusliittoa.

Siis jos minä sanon, mitä sinun esityksestäsi seuraa, siitä tuleekin minun esitykseni. Missä vaiheessa toimittajat ovat muuttuneet näin pöljiksi?

Ehkä siinä vaiheessa, missä he rientävät kysymään seuraavalta narrilta, että mitäs mieltä olet mokomasta. Sellaiseksi antautui presidentti Sauli Niinistö, joka ilmoitti, että mitään sotilasliittoa Ruotsin kanssa ei tehdä.

No hohhoijaa – olisiko ollut viisasta sanoa, että eipä sellaista ole kukaan kyllä esittänytkään.

Kaikki tämä taustalla kannattaa sitten alkaa tavata Helsingin Sanomia, joka julkaistiin 18.1. Ensinnä on juttu hankkeesta rakentaa Suomelle kyberpuolustus.

Jutusta käy ilmi, että kyberpuolustusta on mahdoton organisoida, koska sosiaalidemokraatit ovat tulleet tulokseen, että maallemme ei saa rakentaa valmiutta kyberhyökkäykseen. Mutta jutusta ei käy ilmi, mikä on sosiaalidemokraattien perustelu kannalleen.

Se olisi hyvä tietää. Ihan vaan siksi, että ei tätä maata voi ilman sosiaalidemokraatteja puolustaa.

Vaikeneminen pelottaa. Onko sosiaalidemokraatit vallannut haloslainen ajattelutapa, jossa uskotaan, että kyllä meille ollaan kilttejä, jos mekin ollaan kilttejä?

Tämähän on Suomen ulkopoliittisen linjan puolikas – se toinen puolikas teki siitä linjasta vahvan, siis kaikille mahdollisimman vakuuttava sotilaallinen puolustuskyky ja -tahto.

Minkä hyvänsä strategiapelin – vaikka nyt edes Afrikan Tähden – pelaajalle on itsestään selvää, että pelkällä puolustamisella ei pärjää lainkaan. Suomen maanpuolustus ei kuitenkaan ole mikään peli, vaan totista totta. Olisi valtavan mukava uskoa, että myös demarit olisivat tätä mieltä.

Avaamme seuraavan aukeaman, siis Helsingin Sanomissa. Havaitsemme, että presidenttimme ilmoittaa, että Suomi puolustaa koko maata. Pitäisikö kysyä, mitä maata.

Ei sillä, että presidentti voisi muutakaan sanoa? Sen sijaan kysymys kuuluu, onko tämä uutinen – onhan Helsingin Sanomat kuitenkin oman ilmoituksensa mukaan uutislehti.

Onko uutislehden välttämättä painettava presidentin sanat, vaikka ne tiedetään roskapuheeksi? Vaikka tiedetään, että ne on annettu vain siksi, että muutakaan ei voi sanoa.

Ja tätä miettiessä kannattaa muistaa, että tuo ylivoimainen Nato ei edes suunnitellut Pohjois-Norjan pitämistä, jos kylmän sodan aikana olisi tullut riita Neuvostoliiton kanssa.

Mutta kuten sanotaan, Niinistö rauhoitteli. Se onkin ainoa Suomen ulkopolitiikan pitkä linja.

Niinistön mukaan yhteisten aseiden hankkiminen Ruotsin kanssa on vain normaalia ”pooling and sharing” -periaatteen toteuttamista. Näin meille kerrotaan kaikille tarkoitetussa Helsingin Sanomat -nimisessä päivälehdessä, mutta mitä tuo periaate tarkoittaa, sitä meille pöljille ei tietenkään kerrottu.

Mutta ehkä silläkään ei ole merkitystä, kahdesta syystä: meidän ei tarvitse ymmärtää eikä lausunto kokonaisuudessaan kumminkaan tarkoita mitään.

Maalaisjärjelle on kuitenkin selvää se, mitä Haglund jossakin yhteydessä sanoi, että oli periaate mikä hyvänsä, niin ei saa käydä, että sotaa käydään täällä ja aseet ovat toisaalla.

Poliittisten johtajien epäuskottavuuden kruunasi saman sivun juttu otsikolla ”Mullistavaa ei ole vireillä”. Vaikka kuinka haluaisi uskoa otsikon sanomaan, koko sen alla oleva teksti viittaa päinvastaiseen – että nimenomaan jotain mullistavaa on vireillä.

Mutta sehän on Suomen ulkopolitiikan pitkä linja, että ”mitään mullistavaa ei ole vireillä”.

Siksi kysynkin, jos Suomella on joku ulko- tai puolustuspoliittinen linja, että eikö voisi jo palkata jonkun, joka miettisi edes hetken, mitä siitä sanotaan ulospäin.

Jos sellaista linjaa taas ei ole, ketään on turhaa palkatakaan – järkevän puheen luominen järjettömästä on mahdoton tehtävä.

Joukkokeisarilla ei liene vaatteita

Takavuosina kävimme jonkinlaisen väännön saadaksemme metsäministeriön ymmärtämään, että sähköinen verkkoäänestys ei ole hyvä tapa arvioida minkään tärkeän asian ‒ tässä tapauksessa metsälain ‒ kannatusta. Ei, vaikka se vaatisi rekisteröintiä ‒ jokainenhan voi käytännössä rekisteröityä kuinka monella nimellä hyvänsä.

Tämäntyyppisiä lähestymistapoja kutsutaan joukkoistamiseksi. Niiden perustelu on pelottavan populistinen.

Toimittaja Jani Kaaro kirjoitti (HS, 7.1.2013): ”Miksi kaupungit ja valtio tilaavat mansikoita maksavia selvityksiä kapealle sektorille erikoistuneilta konsulenteilta, kun he voisivat koota maallikkoja amatööriraateihin pohtimaan samoja kysymyksiä? Maallikkojen raadit olisivat varmasti kelvollisia pohtimaan sellaisia kysymyksiä kuin kuinka ratkaista Helsingin lumiongelmat.”

Joissakin yhteiskunnissa ”konsulentit” onkin korvattu valaistuneilla maallikoilla. Yleensä siitä ei ole seurannut hyvää. Eivät maallikot ole ‒ talkootyön lisäksi ‒ esittäneet Helsingin lumiongelmiinkaan juuri ratkaisuja.

Voi silti olla, että eteenpäin on päästy. Kaaro kertoo kolme onnistuneen joukkoistamisen edellytystä: joukon jäsenillä on oltava perustietoa kyseessä olevasta asiasta, he tulevat mahdollisimman erilaisista taustoista ja he saavat toimia itsenäisesti.

Tuolla tavalla hyötyä saattaa olla, mutta vain saattaa. Näyttää nimittäin siltä, että käytetyt raportointimenetelmät ‒ ainakin ne, mitä niistä näkyy julkisuuteen ‒ hävittävät kaikki nämä hyödyt.

On aivan varma, että jos joukosta ilmaantuu yksikin uusi idea tai heikko signaali, se hukkuu heti, kun joukkoistajat alkavat yhdistellä niitä kohorteiksi, summaluvuiksi ja graafeiksi. Näin saaduissa tuloksissa taas ei ole yleensä mitään, mitä ei olisi jo kirjattu virallisiin raportteihin ja suunnitelmiin tai puolueohjelmiin.

Kun Espoo käytti joukkoistamista strategiansa laadinnassa, sille selvisi, että espoolaiset haluavat kaupungiltaan ”toimivaa liikennettä” ja ”hyviä palveluita”. Kun metsäalalla etsittiin heikkoja signaaleja, löytyi esimerkiksi ilmastonmuutos ‒ siis silloin, kun sen näki jo ikkunastakin.

Tulosten konkreettisuus perustuu vain siihen, että joukkoistajat kivenkovaan sellaista väittävät. Me muut taas haluaisimme tietoa siitä, millä tavoin liikenne ja palvelut turvataan ja mitä sen ilmastonmuutoksen suhteen oikein pitäisi tehdä.

Vaan eipä heitetä kirvestä kaivoon. Joukkoistamistyökaluja kauppaavan Fountain Parkin Jenny Björklund lisää vielä yhden edellytyksen onnistuneelle joukkoistamiselle: sen ”mestarin tulee hallita keinot jolla… joukkoistaminen johtaa tuloksiin ja toiminnan muutokseen”.

Vastuu onkin siis tilaajalla.

Jos mestaruus tarkoittaa taitoa esimerkiksi uusien ideoiden löytämisessä ja jos joukkoistamisen työkalut auttavat löytämään eikä hukuttamaan niitä, työkaluista voi olla hyötyä. Epäilen kuitenkin.

Jos yksikin Espoon löytämistä yli 18 000 ideasta olisi uusi, merkittävä ja toteuttamiskelpoinen, Espoo varmaan kertoisi siitä mielellään. Metsäalalla niitä ei löydetty, sen tiedän varmasti.

Kirjoitus on julkaistu Tekniikka&Talous-lehdessä 18.1.2013.

Minun äitini

Minun äitini nimi oli Helmi. Se on kaunis nimi, mutta nykyiseen verrattuna se aika ei ollut kaunis.

Tapana on korostaa, että edesmenneet tekivät työnsä. Minun äitini lähti pikku-Helminä maailmalle kymmenvuotiaana.

Se tie ei ollut helppo. Viime aikoinaan, kun nuoruuden ajankuvat tulivat mieleen, äitini kauhisteli kuolemaa: ”Miehiä kaatuu kuin Talvisodassa.” Neuvostoliittolaisista sodanaikaisista naislentäjistä tehtyä TV-dokumenttia hän pelkäsi jo Aamulehden jutun perusteella: tulevatko pommit taas!

Meihin verrattuna, minun äitini nuoruus ei ollut joukkotiedotusta, vaan joukkotuhoa.

Silti minun äitini näki unia myös rakkaudesta. Aamulla hän saattoi laulaa: ”Näin sinusta unta, sinusta mä unta näin…”

Mutta ennen kaikkea minun äitini teki työtä. Haudallaan hän halusi kuulla Lampaanpolskan.

Meidän kaikkien äidit ovat ainutlaatuisia. Niin minunkin.

Mutta minun äitini on kuollut. Siinä ei ole mitään ainutlaatuista.

Menemme tavallisuuteen. Ammatiltaan äitini oli kalanviljelijä.

Kaloja hän viljelikin. Viljeli niin, että monet tämän maan kalatalousasiantuntijat jäivät toiseksi.

Kemijärven Ketolassa hän keksi, että kalat voisivat saada voimaa siitä mistä me lapsetkin. Niinpä hän pani isäni poroerotukselle komennuksella: osta maksaa.

Isä osti, äiti jauhoi, kalat söivät ja kalabiologit pitkin maata ihmettelivät – jotkut heistä ottivat maineen.

Minun äitini katsoi kala-altaita ja totesi: ovat likaisia. Alkoi siivota, pilasi selkänsä, kalat elpyivät. Minun äitini noudatti kalojen ja meidän lasten suhteen samoja Arvo Ylpön ohjeita: puhtaus, hyvä ruoka ja hyvät tavat.

Me kaikki selvisimme. Kunnian äitini työstä ottivat muut, ellei lapsenlapsia katsota kunniaksi – syytä olisi.

Mutta me selvisimme. Myös minun äitini selvisi. Hän eli elämänsä loppuun saakka omassa kodissaan. Kotisairaanhoitaja löysi hänet nukkumasta keittiön pöydän äärestä.

Minun äitini oli sankari. Jos tässä maassa kukaan on siivonnut toisten jälkiä, eniten sitä teki minun äitini. Niin minun, sisarusteni, isäni kuin työtovereidensakin jälkiä.

Mitä ihmettelen, on tämä: niin paljon kuin tässä maassa kunniamerkkejä jaetaankaan – minäkin olen niitä saanut – niitä ei ole saanut minun äitini. Hän ei niitä saanut, vaikka lukemattomat ihmiset ovat hyötyneet siitä, että hän teki heidänkin työnsä.

Mutta mitä muuta voi odottaa äiti, joka syntyi Hämeenkyrössä vain siksi, että hänen isänsä oli onnistunut pakenemaan kamarin ikkunasta aseistettuja punaisia – olihan äitini isä noita kuuluisia kahden hehtaarin kulakkeja.

Minulla on ikävä minun äitiäni. Minulle on sanottu, että hän kuoli kauniisti, keittiön pöydän ääreen.

Niin sanottiin minun isästänikin: otti ja sai aivoverenvuodon, silmien eteen vain valui verho, ei tajunnut mitään.

Mitä siitä, että he eivät tajunneet? Minä tajusin.

Minun mielestäni molemmat kuolivat väärin, vain koska kuolivat. Olisin halunnut pitää heitä vielä.

Onhan ajojahtikin laillista

Samaan aikaan kun kaikenlainen arvorelativismi leviää, erityisesti vallanpitäjät takertuvat omituisella vimmalla laillisuuteen. Kun isot pojat ”jäävät kiinni”, reaktio on aina sama: emme rikkoneet lakia.

Esimerkkejä on monia. Lääkelaitoksen alueellistamisessa ei rikottu lakia, Nuorisosäätiön suhteen kiinnostavaa on vain se, onko rikottu lakia ja samoin on vaalirahailmoitusten kanssa.

Nyttemmin laillisuudesta saivartelevaan rintamaan on liittynyt urheiluväki. Mutta tietenkin vain heille soveltuvin kohdin: esimerkiksi jääkiekkoväkivaltaan ei muutamien urheilujohtajien mielestä saisi soveltaa lakia, vaan porukan omia sääntöjä, joita ei kuitenkaan ole julkistettu – jolloin niitä ei asiallisesti ottaen ole edes olemassa.

Dopingkeskustelu on ja kauan kulkenut latuja, joilla salailun syyksi pannaan se keskustelu, mitä dopingista käydään. Se on kuulemma liian leimaavaa.

Niinpä pitäisikin lopettaa menneiden jauhaminen ja katsoa tulevaisuuteen. Jotkut sanovat jopa niin, että vain typerykset eivät ole ymmärtäneet, missä todellisuudessa on menty.

Esimerkiksi Hiihtoliiton toiminnanjohtaja Mika Kulmalan ja olympiakomitean huippu-urheiluyksikön johtaja, huippu-urheilun muutosryhmän jäsen Mika Kojonkosken lausunnot (Ajankohtainen kakkonen, 9.10.) olivat täydellisen pöyristyttäviä. Heidän mukaansa nykyurheilu on puhdasta eikä dopingista jauhaminen auta heidän ponnistuksiaan yhtään eteenpäin.

Vaikka he olisivat oikeassakin, kuvittelevatko he, että vain heidän tarpeillaan on merkitystä? Ovatko he todella sitä mieltä, että entiset rikkomukset pitää painaa villaisella, jos nyt on alettu toimia oikein?

Sitä paitsi he ovat väärässä. Nimittäin, jos urheilu tosiaan on nyt puhdasta, miksi urheiluväki antaa ”70- ja 80-lukujen mönjän” – kuten asian ilmaisi samassa ohjelmassa urheilumanagerien edustaja Harri Halme – pilata nykyurheilijoidenkin maineen? Juuri salailun jatkuminen heittää varjon nykyurheilunkin, ja juuri näiden herrojen työn päälle.

Jos he puhuvat totta, en voi ymmärtää salailua. Ja kun en ymmärrä, syntyy epäilys, että he eivät puhu totta.

Kaikkein käsittämättömintä kuitenkin on se yliolkaisuus, millä urheiluväki suhtautuu maksajan – eli yleisön – tarpeisiin.

Urheiluväki on esimerkiksi ihmetellyt, miksi Juha Mietoa vainotaan anabolisten steroidien käytöstä silloin, kun sitä ei oltu vielä kielletty. Tämmöistä juristeriaa ei voi järjellä käsittää.

Vaikka säännöt olisivat olleet mitkä, urheiluväki on aina halunnut antaa yleisölle kuvan, että mitään suorituskykyä keinotekoisesti kohottavia keinoja ei käytetä. He ovat siis valehdelleet sille, joka maksaa viulut, ja nyt he haluavat painaa sen villaisella.

Esimerkiksi ”urheiluhistorioitsija” Erkki Vettenniemi kirjoitti (HS, 7.10.), että ”urheilijoiden ajojahdin on loputtava”. Juristerian parhaiden perinteiden mukaan Vettenniemi vetoaa sääntöihin, jotka hän jopa määrittelee dopingin – ainoaksi? – ”historialliseksi kontekstiksi”.

Yleisön osa ei kiinnosta sekunnin vertaa.

Juristeriaan vetoavien ja ajojahdista syyttelevien kannattaisi kuitenkin muistaa muuan seikka: myöskään ajojahdissa, jos sellaista on, ei ole mitään laitonta.

Kirjoitus on julkaistu Tekniikka&Talous-lehdessä 9.11.2012.

Vastuu on puolueilla

Huoli äänestysprosentista on taas suuri. Mutta jos juttu menee niin kuin ennenkin, sen viimeiset ilmaukset kuullaan näinä päivinä ja asiaan palataan seuraavissa vaalivalvojaisissa.

Nimenomaan poliitikot eivät tee asialle mitään. Sen sijaan he syyttelevät muita.

Esimerkiksi perussuomalaisten Matti Putkonen sanoi 29. lokakuuta radion Ykkösaamussa, että he voittivat vaalit ja muusta puhuminen osoittaa vain katkeraa mieltä.

Äänestäjän kannalta asia on toisenlainen.

Vuoden 2011 vaaleissa perussuomalaisia äänesti liki 253 000 sellaista, jotka nyt jättivät sen tekemättä. Ei luulisi, että millään puolueella on varaa viitata kintaalla tällaiselle menetykselle.

Hallituspuolueiden mielestä vaalit antoivat valtakirjan jatkaa kuntauudistusta. Silti ne ovat menettäneet yli 200 000 äänestäjää sen jälkeen, kun kuntauudistusta alettiin ajaa.

Luulisi, että näitä lukuja on hankala ohittaa, mutta puolueilta se onnistuu helposti.

Äänestysinnon kasvattamiseksi puolueet ovat esittäneet korkeintaan erilaisia vippaskonsteja, kuten äänioikeusikärajan laskeminen. Mutta miksi 16-vuotias äänestäisi sen innokkaammin kuin 18-vuotiaskaan. Todennäköisesti uudistus laskisi äänestysprosenttia.

Todellisuudessa puolueet eivät tarvitse kansalaisia. Kunnanvaltuutetut ja kansanedustajat valitaan ja rahaa tulee valtiolta, vaikka äänestysprosentti olisi kuinka pieni. Miksi puolueet tekisivät mitään asiantilan korjaamiseksi?

Ylimielisyys on käsin kosketeltavaa. Ehdokkaiden rasistisia kannanottoja kauhistellaan, mutta ei sitä, että Keskusta ei ole tehnyt minkäänlaista sisäistä selvitystä vaalirahasotkusta ja hyväksyy jupakkaan sotkeentuneet ilman muuta ehdokkaakseen.

Keskustassa edes valtakunnanoikeuden tuomio ei estä ehdokkuutta. Murhako täytyy tehdä, että he kavahtaisivat?

Mainitussa Ykkösaamussa Kokoomuksen vantaalaispoliitikko Tapani Mäkinen epäili alhaisen äänestysinnon syyksi sitä, että kunnat ovat suuria ja etäisiä. Silti juuri kokoomus haluaa niistä vielä suurempia, joskaan ei Vantaan kokoomus.

Politiikassa voikin menestyä, vaikka olisi 180 astetta eri mieltä vaalin pääasiasta oman puolueensa kanssa. Ja tämä pitäisi ottaa vakavasti.

Kun Mauri Pekkarinen epäili, että omasta kunnasta halutaan pitää kiinni kotiseuturakkauden takia, hänelle naurettiin. Siitä tiesi, että oltiin eduskunnassa.

Vaali-iltana vihreiden Osmo Soininvaara sanoi televisiossa pyrkivänsä siihen, että hänen äänensä menisivät nuoremmille, ”mutta ei niille mitään voi, aina niitä ääniä vain ropisee”. Voiko omia äänestäjiä pahemmin pilkata?

Silti tilanteen voivat korjata vain puolueet. Niiden on saatava kansa mukaan toimintaansa, koska äänestysinto voi syntyä vain oikeasta kiinnostuksesta politiikkaan.

Eduskuntapaikkoja pitäisikin jakaa vain se osuus 200:sta, minkä äänestysprosentti määrää. Jos prosentti olisi vaikka 50, paikkoja jaettaisiin vain 100. Puoluetuen kokonaismäärä pienenisi samassa suhteessa.

Tämä pakottaisi puolueet ottamaan ihmiset vakavissaan. Siksi ehdotusta tuskin viitsitään edes kommentoida.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 5.11.2012.