Eräiden murhien anatomiaa

”Moni tappaja kasvoi paperitehtaan varjossa”, kirjoitti Yleisradio 5. joulukuuta verkkosivuillaan Kymenlaakson toimituksen toimittaja Satu Krautsukin nimissä (ks. täällä). Ja väliotsikoi perin kryptisesti: ”Ihmishenki paremmassa arvossa kuin 90-luvulla” – siis koska?

Artikkelin mukaan Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen erikoistutkija Martti Lehti sanoo, että ”Kymenlaakso on ollut pitkään kärkisijoilla henkirikosten määrässä muihin maakuntiin verrattuna”. Kirjoitus sanoo, että Lehden mukaan piirre liittyi aikoinaan metsäteollisuuden alueelle synnyttämään maskuliinisuuteen.

”Nykypäivänä tappaja on useimmiten nuori, työtön ja päihdeongelmainen mies”, kirjoitti Krautsuk. Jatkossa Krautsuk kirjoitti muun muassa, että ”Kymenlaakso on ollut pitkään kärkisijoilla henkirikosten määrässä muihin maakuntiin verrattuna” ja että ”Lehti uskoo, että lukuihin vaikuttaa muun muassa metsäteollisuuden alueelle tuoma maskuliinisuus”.

Uutinen hämmästyttää monin tavoin. Miksi juuri metsäteollisuus synnyttäisi maskuliinisuutta, verrattuna esimerkiksi muuhun teollisuuteen. Ja jos synnyttäisikin, mitä tekemistä sillä voisi olla tappamisen kanssa?

Onko jossain olemassa tutkimus, joka osoittaa, että maskuliinisuus synnyttää tappamista? Jos on, Ylen Kymenlaakson toimituksen tai toimittaja Krautsukin olisi syytä näyttää se tutkimus ennen enempiä leimaamisia.

Näin erityisesti päätellen otsikosta, joka on ehkä syytä toistaa, on se sentään sen verran julma ainakin kaikkia metsäteollisuuden ammattilaisia, myös naisia kohtaan: ”Moni tappaja kasvoi paperitehtaan varjossa”.

Onko toimittaja henkilökohtaisesti, tai ovatko toimituksen esimiehet tulleet ajatelleeksi, voisiko tämä otsikko kenties aiheettomastikin leimata jonkun jos toisenkin? Mitä tarkoittaa ”paperitehtaan varjossa”? Onko varma, että tappajat eivät olekaan olleet vaikka ”sosiaalitoimiston varjossa”?

Kysyin asiaa tutkimuksen tehneeltä Lehdeltä. Hänen mukaansa uutisen ”perusfaktat ovat pääosin minulta, [mutta] se miten ne on esitetty, ymmärretty ja otsikoitu on toimittajan vastuulla ja runollisuutta”.

Lehden mukaan henkirikollisuuden taso on Kymijokilaakson kunnissa ollut toista sataa vuotta maan keskitasoa korkeampi. Muita vastaavia alueita ovat olleet esimerkiksi Päijät-Häme, Pohjois-Suomi, Kainuu ja Pohjois-Karjala.

Metsäteollisuusalueita kaikki, myönnetään. Kysymykseksi jää, onko meillä tässä maassa muitakin alueita kuin metsäteollisuusalueita?

Lehden mukaan korkeaa rikollisuuden tasoa ei kuitenkaan voi yhdistää metsäalaan muuten kuin viime vuosisadan alun osalta. Silloin väkivallan korkean tason syy Kymijoen, Kemijoen, Vuoksen ja Kokemäenjoen varressa liittyi elinkeinorakenteeseen, jossa ”nuoret miehet, suhteellisen korkea palkkataso, runsaahko alkoholin viljely ja liikkuva elämänmuoto yhdistyivät”.

Kyse ei siis ollut teollisuudessa töissä olleista maskuliineista ensinkään, mutta teollisuuden varjoissa olleista kuitenkin, jos nyt esimerkiksi uitto- ja savottamiehille maksettua palkkaa ja sen edestä tehtyä työtä voidaan varjossa olemiseksi kutsua.

Lehden mukaan viittaukset nykymetsäteollisuuteen ovat aiheettomia. ”Kuten artikkelistakin näkyy, rikosten tekijät ovat nykyisin taustoiltaan hyvin toisenlaista joukkoa, ja peruspiirteiltään Kymenlaaksossa samanlaista kuin muuallakin maassa”, Lehti kirjoittaa.

Lehden mukaan törkeisiin väkivaltarikoksiin syyllistyvät nyky-Suomessa pääsääntöisesti lähinnä päinvastaiset ihmiset kuin ne, jotka ovat töissä teollisuudessa, vaikkapa sitten jopa peräti metsäteollisuudessa.

”Henkirikosten tekijät eivät ole normaaleja työttömiä. He yleensä eivät ole olleet koskaan töissä. Lisäksi mukana on rankka rikostausta ja paha päihdeongelma”, kirjoittaa Lehti ja jatkaa, että näillä ihmisillä ”ei ole mitään tekemistä paperiteollisuuden sen enempää kuin muidenkaan elinkeinohaarojen kanssa”.

Lehden kysymykset kiinnostavat paljon enemmän kuin syyttely: miksi väkivalta on ollut Kymenlaaksossa suhteellisen korkeaa noinkin pitkän ajan, vaikka rikollisuuden taustaryhmä on totaalisesti muuttunut.

”Siihen minulla ei ole hyvää vastausta, enkä ole välttämättä kuullut muiltakaan tutkijoilta mitään kovin järkevää.”, kirjoittaa Lehti.

Maineeltaan ykkössijalla

Luonto on siitä hauska juttu, että siitä voi sanoa monenlaisia sanoja, ihan valehtelemattakin. Luonnon voi esimerkiksi pilkkoa osiin, ajallisesti ja paikallisesti.

Ja mitä pienempiin osiin luonnon pilkkoo, sitä älyttömämpiä asioita siitä voi sanoa, syyllistymättä millään tavoin valehteluun, korkeintaan harhaanjohtamiseen.

Voidaan ottaa esimerkiksi hehtaari, siis hyvin pieni osa luonnosta. Se on kuitenkin aivan tavanomainen päätehakkuun ala eteläsuomalaisessa yksityismetsässä.

Ja voidaan ottaa jokusen päivän aikaväli, joka alkaa juuri ennen päätehakkuuta ja päättyy juuri sen jälkeen. Tuho on suunnaton, sillä aikavälillä ja sillä hehtaarilla, mutta luonnon kannalta täysin merkityksetön.

Tällaisilla kuvilla metsätaloutta arvostellaan, jatkuvasti.

Otetaan kaksi kuvaa. Ensimmäinen on Hannu Hutun Vuoden Luontokuva 1994, ilmakuva kainuulaiselta hakkuuaukolta rajun maanmuokkauksen jälkeen.

Vuoden luontokuva 1994. Julkaistu Hannu Hutun luvalla.

Tämä kuva on syöpynyt moniin mieliin Suomen metsätalouden koko kuvana. Kuvasta tuli uutinen, vaikka hakkuu oli tehty jo 1980-luvulla ja vaikka tuolloin, siis vuonna 1994, tämänkaltaisia hakkuita ei enää edes tehty.

Se kertoo, että metsäalan maine tässä maassa on hyvä – muutenhan kuvassa ei olisi ollut mitään yllättävää, mikä on yksi uutisen perusvaatimuksista.

Silti kuva edustaa vain yhtä hetkeä ja yhtä paikkaa.

Meillä tehdään 150 000 hakkuuta joka vuosi, mistä noin puolet on päätehakkuita. Niistä jotkut ovat voineet olla tämän näköisiä, mutta suurin osa ei mitenkään.

Toisaalta, päätehakkuut kohdistuvat runsaalle puolelle prosentille talousmetsien pinta-alasta. Niin että siinä on ainakin yksi yläraja luontokuvan edustavuudelle.

Vaikka kyse on vuoden luontokuvasta, se ei edes ole luontokuva. Pikemminkin se todistaa Vuoden luontokuvan valinneen raadin halusta moittia metsien käyttöä.

Ikävästi raadilta lienee jäänyt havaitsematta, että myös luontokuvaus on metsien käyttöä – ja aika usein kaupallisiin tarkoituksiin. Tai sitten raati on havainnut sen.

Siis sen, että luontokuvaus on kaupallista toimintaa ja raadin kannattaa käyttää positiivista julkisuuskuvaansa aiheuttaakseen haittaa toisenlaiselle, siis kilpailevalle metsien käytölle.

Jos luontokuvan valinnut raati olisi todella halunnut kuvata luontoa, se olisi katsonut asiaa laajemmalla näkövinkkelillä. Se ei olisi pilkkonut luontoa osiin, vaan kertonut kokonaisuuksista. Se olisi ottanut kuvan kauempaa, tai se olisi odottanut, ja julkaissut yllä olevan kuvan rinnalla toisen kuvan.

Vaikkapa tällaisen:

Kuva: Mirja Humalamäki

Tämä kuva on otettu sieltä Hutun kuvan keskellä näkyvältä kääntöpaikalta vuona 2011. Nimenomaan tämä kuva, edellisen rinnalla, kertoo luonnosta ja sen valtavasta kyvystä uudistua.

Jos siis olisi valittava vuosikymmenen luontokuvapari, eivätkö ne olisi tässä?

No eivät olisi, sillä eihän tällainen kiinnosta, ei ainakaan tiedotusvälineitä, jotka ovatkin Suomen liike-elämästä se kohta, missä ympäristöasiat tunnetaan heikoiten – minkä seurauksena ne päästävät tuon tuostakin kaikenlaiset intohimot valloilleen. Muualla liike-elämässä tällaista ei juuri tapahdu, sillä siellä ollaan ympäristöosaamisessa valovuosia edellä.

Otetaan esimerkiksi Helsingin Sanomat, jonka systemaattisesta vainosta valtion metsätaloutta kohtaan Kainuussa kirjoitin jo aiemmin. Nyt näyttäisi, että lehti yrittää turvata jatkuvuuden edes tässä pienessä asiassa.

4. marraskuuta HS uutisoi jälleen, nyt uuden toimittajan julkaisemana, ties monenenko kerran, Metsähallituksen tuhonneen Vienan reittien ympäristöjä hakkuillaan. Ja jälleen, hakkuita oli ollut, mutta ne olivat noudattaneet täsmälleen asiasta päättävän viranomaisen, Museoviraston ohjeita.

Tällä kertaa lehti sentään antoi Metsähallitukselle paitsi vastineoikeuden, myös oikeuden saada vastine julkisuuteen. Valeen saa siis edelleenkin Helsingin Sanomien mielestä präntätä, kunhan vaan muistaa jossakin vaiheessa julkaista vastineen.

Kirjoituksen lyhempi versio on julkaistu Maaseudun Tukevaisuus -lehdessä 6.11.2013.

Joensuun lentokentällä

Tulin Joensuun lentokentälle. Tapani mukaan päätin säästää firman rahoja ja ottaa bussin.

Kiipeän bussiin ja ojennan maksukortin.
”Ei kelepoa.”

Ei kelpaa?
”Ei niin.”

Jaa… saiskos täältä kentältä sitten jostakin rahaa?
”Kassasta.”

Kassasta?
”Kassasta.”

Siis… mistä kassasta?
”No kassasta”, sanoo kuljettaja, joka ei vielä tässä vaiheessa ole kertaakaan irrottanut katsettaan lentokentän reunamille ulottuvasta karjalaismetsästä.

Siis oooonkohan täällä lentokentällä joku kassa?
”No on.”

Jaa. Mikähän kassa se on?
”No vaikka se kahavilan kassa.”

Ahaa.

Riennän kahvilaan, jossa jo siivoillaan pöytiä. Kysyn, jotta saisko täältä rahaa. ”Tottakai.”

No miten?
”Ostatte jotain.”

Jaha.

Valitsen hyllystä nopeasti jotakin. Myöhemmin havaitsen, että ostin luomuomenamehua (luomua, normaalisti en osta sitä koskaan), joka minun on pakko käyttää, oletettavastikin juoda, koska sitä ei saa viedä paluumatkalla lentokoneeseen.

En siis unohda sitä käsimatkatavaroihini, ettei seuraa mitään suurempaa.

Työnnän mehun kassalle ja sanon: kahteenkymppiin. Ajattelisin, että saisin 20 miinus sen 2,70 euroa, mitä tämä mehupönttö maksoi, kooltaan alle kaksi desiä ja siitä hyvä että mahtuu rintataskuun.

”Ei käy.” Jaa ei käy? ”No ei käy.”

Mikä ei käy?
”Se kakskymppiä.”

Kuinka niin ei käy?
”Kun se on liikaa.”

Jaa, ja mikähän ei ole liikaa?
”Kymppi.”

No, oisko kymppi sitten?
”No se on OK.”

Syntyy maksutapahtuma, jonka seurauksena saan käteeni kympin. Kokonaissumma oli siis 12 euroa ja 70 senttiä. Tästäkin voisi siis kysyä, mutta sille en ala, koska minulla on kiire.

Kiipeän bussiin.

Paljonko maksaa matka Joensuun keskustaan?
”Viis.”

Euroa siis, ajattelen ja ojennan vitosen. Se olikin toistaiseksi viimeinen parteni tässä vuolaassa sananvaihdossani lauluistaan kuulun Karjalan kansan edustajan, Savo-Karjalan Linjan kanssa.

Tällä en halua sanoa, että Joensuu olisi paha paikka, vaikka onkin vajoavalle suolle rakennettu. Erityisen miellyttävä se oli viime kesänä Silva-messujen aikaan. Vaikka niinhän ovat kaikki suomalaiset kaupungit, kesällä.

Pidän myös Joensuun päällenäkyvästä tavasta huolehtia pyöräilijöiden tarpeista. Niin tekisin minäkin, jos saisin päättää.

Kokemukseni Joensuun Cumuluksesta olivat aika kamalat. Mutta se ei liene Joensuun, vaan Cumuluksen vika.

Kaikesta huolimatta, Joensuu, saatan tulla sinne toistekin.

Miksi, Lipponen?

Talouselämä-lehdessä julkaistiin Paavo Lipposen kirjoitus Janne Virkkusen muistelmista (Talouselämä, 18.10.2013 http://www.talouselama.fi/uutiset/journalistin+aikalaistilitys+paavo+lipposen+arvioimana/a2210066.

Lipponen kertoi kirjoituksessaan kahteenkin otteeseen jättävänsä asioita sanomatta säästääkseen ne omiin muistelmiinsa.

Kirjoitus vaikuttikin enemmän Lipponen muistelmien mainokselta. Se oli hyvä esimerkki siitä, millaiseksi Virkkusen toimiaikanaan saama kovakin kritiikki on hänen kirjansa arvosteluissa muuttunut.

Journalisteihin tietenkin pätee vanha sanonta korpeista, silmistä ja nokkimisesta, mutta että Lipponen ‒ hänellä sentään olisi yhtenä harvoista suomalaisista asemaa, taitoa ja tietämystä arvioida Virkkusen päätoimittajakautta.

En ole lukenut Virkkusen kirjaa, mutta aion lukea. Odotan sieltä vastauksia muutamiin kysymyksiin, joista kritiikeissä ei ole puhuttu.

Kommentoiko Virkkunen lainkaan Sanomissa hänen aikanaan ja ilmeisesti edelleenkin käytössä ollutta tapaa systemaattisesti rikkoa Journalistin ohjeita oikaisuista ja vastineista?

Esimerkiksi euron yhteydessä käytiin aikanaan keskustelua optimaalisesta valuutta-alueesta. HS julkaisi jutun, jossa sen sanottiin edellyttävän joko työvoiman vapaata liikkuvuutta, yhteistä sosiaalibudjettia tai yhteistä verotusta.

Todellisuudessa teoria edellytti näitä kaikkia. Virhe oli karkea ja se saatettiin toimituksen tietoon, mikä olisi Journalistin ohjeiden mukaan pitänyt oikaista mahdollisimman pian.

Lehti ei edes vastannut viestiin, saati että olisi korjannut virheen.

Yhtiö ei julkaise toimituksen allekirjoittamia oikaisuja muuta kuin merkityksettömistä asioista ‒ kuten vaikkapa kuvatekstien vaihtuminen keskenään ‒ tai jos sitä vaatii riittävän merkittävä taho, kuten juuri Paavo Lipponen tai esimerkiksi yhtiön oma
johto.

Minulle tapa opetettiin lähes ensimmäisenä, kun olin Ilta-Sanomissa kesätoimittajana. Ensinnä tilanne piti yrittää korjata tekemällä uusi juttu. Jos tämä ei onnistu, piti tarjota vastinetta. Jos tämäkään ei onnistu, ei tehdä mitään.

Näin toimiessaan, korvatessaan oikaisun mielipiteellä, mitä vastine tai uusi juttu ovat, Sanoma tekee oikeasta ja väärästä mielipideasian, mikä on omiaan hämärtämään yhteiskunnallista keskustelua.

Muissa lehtitaloissa ei tällaiseen juurikaan syyllistytä. Journalistin ohjeiden toteutumista valvova Julkisen sanan neuvosto kuitenkin hyväksyy menettelyn, vaikka se täysin selvästi rikkoo ohjeita.

Pressiklubissa 18.10.2013 Virkkunen kannusti lukijoita soittamaan toimitukseen. Miksi soittaa, kun sähköposteihinkaan ei vastata?

Erään metsäkiistan yhteydessä Virkkusen alainen vaati metsäkeskuksen viranomaispäälliköltä lausuntoa, mitä tämä ei asemansa johdosta voinut antaa. Niinpä toimittaja väärensi lausunnon. Asia saatettiin toimituksen tietoon, mutta mitään ei tehty.

Kommentoiko Virkkunen kirjassaan lehden johtamista? Tarvitaanko siihen muutakin kuin toimittajien vapaus, jos se johtaa siihen, että sama henkilö esiintyy samassa lehdessä eri osastoilla mielipidekirjoituksessa ja haastateltavana, eikä edes ainoan kerran sillä viikolla? Kyse ei kuitenkaan ollut Lipposen tasoisesta vaikuttajasta.

Muuan lehden toimittaja on vainonnut valtion kainuulaista metsätaloutta systemaattisesti yli 50:llä haastateltavia myöten lähes samanlaisilla jutuilla vuodesta 1992 alkaen, uutisoiden muun muassa kaikki viisi luonnonsuojelijoiden tekemää tutkintapyyntöä.

Yksikään niistä ei yltänyt esitutkintaan. Se on muistettu kertoa kerran. Tästä asiasta lehti ei ole halunnut käydä keskustelua edes julkisuudelta piilossa.

Kirjoitus on lähetetty Talouselämään 22.10.2013.

Syke puskee liuskekaasuun

”Suomi ei voita mitään puskemalla päätänsä turpeeseen”, otsikoitiin Keski-Uusimaassa ollut Suomen ympäristökeskus Syken professori Jyri Seppälän kirjoitus 11.9.2013. Seppälä ihannoi sitä, kuinka Yhdysvallat on liuskekaasulla kyennyt kääntämään kasvihuonepäästönsä laskuun, ja ”sama mahdollisuus on nyt Puolalla”.

Kirjoitus on hämmentävä todistus siitä, miten tutkija ja professori on kadottanut kokonaiskuvan ryhtyessään ajamaan politiikan asiaa. Tässä tapauksessa kansainvälisen ilmastopolitiikan asiaa.

Saman laitoksen tutkija Jari Liski on nostanut esiin hiilivelan käsitteen. Käsite sinänsä on kiistaton. Kun energiantuotantoon otetaan biomassaa, kuten kantoja, joita ei ennen ole siihen käytetty, ilmakehän hiilidioksidimäärä tietenkin väliaikaisesti kasvaa siihen asti, kunnes kannot olisivat lahonneet.

Tätä ilmakehän hiilidioksidimäärän väliaikaista kasvua kutsutaan hiilivelaksi. Kriitikoiden silmissä velkaa ei vähennä se, että kestävässä metsätaloudessa toisaalla kasvavat puut sitovat hiilen kuitenkin pois ilmakehästä.

Tosiasioiden lisäksi ympäristöviestinnässä pitäisi puhua myös oleellisista asioista. Tätä vaaditaan esimerkiksi markkinointiviestinnältä. Mutta kuten tiedämme, Suomen ympäristökeskus ei harjoita markkinointiviestintää.

Onko esimerkiksi kantojen nostosta syntynyt hiilivelka oleellinen?

Suomen metsien runkopuun määrä on 1950-luvun alun jälkeen kasvanut 800 miljoonaa kuutiota. Tähän kasvuun sitoutunut hiilimäärä vastaa yli 45-kertaisesti tieliikenteen hiilidioksidipäästöjä Suomessa vuonna 2008.

Samana aikana Suomen metsistä on viety energiantuotantoon yli 1600 miljoonaa kuutiota puuta. Näin on vältetty 22-kertaisesti ne hiilidioksidipäästöt, jotka turpeen ja fossiilisten polttoaineiden käyttö aiheutti Suomessa vuonna 2007.

Tämän rinnalla muutama miljoona kantokuutiota vuodessa on täysin vailla merkitystä.

Liskin hiilivelkapuhe korostaa surullisella tavalla sitä, miten Seppälä on hukannut kaikki kokonaisuudet. Kun Liski huolehtii kantojen myötä käyttöön otetusta uudesta biomassasta, Seppälä puolestaan pitää hyvänä sitä, että käyttöön otetaan uutta fossiilista massaa – joka siis ei koskaan tule sitoutumaan vastaavaan, kasvavaan biomassaan.

Professorien aivoituksia on vaikea selittää järjellä. Täytyy kuitenkin yrittää.

Nykyiset ilmastonmuutoksen vastaiset toimet pyrkivät siihen, että vuotuiset päästöt alenevat. Todellisuudessa tavoitteen pitäisi kuitenkin olla aivan muualla, nimittäin siinä, että mahdollisimman iso osa maan alla olevista fossiilisista raaka-aineista myös jäisi sinne.

Näyttää kuitenkin käyvän niin, että lopun päältä ne kaikki tullaan ottamaan käyttöön. Tätä edistää se, että ympäristöpolitiikan professorit vielä kannustavat siihen – sillä absurdilla perusteella, että vuotuiset päästöt saadaan jossakin hetkellisesti pienemmiksi.

Lämmittäähän se lahkeessa vähän aikaa.

Mutta mitä merkitystä on vuotuisilla päästöillä, jos kaikki kuitenkin poltetaan? Sitä sopisi miettiä siellä Suomen ympäristökeskuksessakin.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 21.10.2013.

Aalto-yliopisto keksi ikiliikkujan

”Ympäristöä rasittavat toimialat eivät ole kansantalouden vetureita”, tiedottaa Aalto-yliopisto 11. syyskuuta. Tiedotteen jälkeen en yhtään ihmettele sitä, että Aalto-yliopiston sija kansainvälisissä vertailussa putoaa.

Tutkija Tuomas Mattila on tiedotteen mukaan saanut selville, että Suomen talouden ekologinen jalanjälki koostuu pääosin puun, energian, viljelykasvien ja kalan alkutuotannosta. Tämä ei liene yllättävää. Jos esimerkiksi metsätalous toimii kolmella neljäsosalla maan pinta-alasta, totta kai sen jälki on suuri.

Sitten tiedote sanoo, että talouden suurin arvonlisä syntyy asuntojen myynnissä, vähittäiskaupassa ja julkisissa palveluissa. Nyt täytyy ihan hieraista silmiään.

Mattila päättelee tästä, että ”bruttokansantuote ja ekologinen jalanjälki aiheutuvat talouden eri osista. Usein ajatellaan, että ympäristövaikutusten vähentäminen laittaisi talouden kyykkyyn.”

Mattilan mielestä tämä oli ”yllättävää”. Tiedote on suorasukaisempi: ”Laskentamenetelmä paljastaa, ettei ympäristövaikutusten vähentäminen ole kansantalouden kohtalonkysymys.”

Tiedote ei sano suoraan, mitä se tarkoittaa ympäristövaikutusten vähentämisellä. Niin on kuitenkin pääteltävä, että se tarkoittaa puun, energian, viljelykasvien ja kalan alkutuotannon ”kutistamista”, mikä ei Mattilan mukaan laittaisi taloutta ”kyykkyyn”.

Näin kaiketi ennen muuta siksi, että sen jälkeen voisimme alkaa harjoittaa enemmässä määrin asuntojen myyntiä, vähittäiskauppaa ja julkisia palveluita. Tämä olisi siis hyvä kansallinen strategia, koska näin saisimme suurimmat tuotot pienimmillä ympäristövaikutuksilla.

Vastattavaksi jää vain yksi kysymys: kuka niitä asuntoja ostaisi ja mistä he saisivat tähän käyttämänsä rahat. Mitä söisimme sen jälkeen, kun viljelykasvien ja kalan alkutuotanto olisi kutistettu? Ostaisimme tietenkin tuontiruokaa asuntokaupasta, vähittäiskaupasta ja julkisista palveluista saamillamme suurilla tuotoilla.

Entä kuka kävisi vähittäiskaupassa ja kenen rahoilla maksettaisiin julkiset palvelut? Tulisivatko asuntokaupan tarvitsemat tuotot vähittäiskaupasta, syntyisikö vähittäiskaupan tuottoisa myynti samaan aikaan asuntokaupan voitoilla?

Anteeksi vain, Aalto, mutta minusta tämä muistuttaa ikiliikkujaa.

Ajatus muistuttaa vihreiden kautta aikain hellimää lasta aineettomasta kasvusta, joka ei tuota ympäristövaikutuksia suurin piirtein ollenkaan. Jo Osmo Soininvaarakin haaveili 1980-luvulla tuhatvuotisesta valtakunnasta, jossa maanalainen sampo jauhaisi yhtämittaista hyvää.

Voimme kuvitella, että tällaiset puheet yleistyvät nyt, kun esimerkiksi peliteollisuus näyttää olevan tulevaisuuden ala Suomelle. Silti yhtäkään Supercellin peliä ei ainakaan nyt näkyvässä tulevaisuudessa voi pelata ilman ihan oikeasta materiasta huonommalla voitolla ja merkittävällä ekologisella jalanjäljellä tehtyä laitetta.

Jokainen, jolla on lapsia, tietää myös sen, että informaatioteknologian kehittyminen vaatii ennen muuta uutta materiaa, jota pitää ostaa lisää lähes joka vuosi – ja johon informaatio, jota myös softaksi kutsutaan, tulee vain kaupanpäällisenä.

Tämä johtuu yksinkertaisesta asiasta: informaatio ei ole tallessa, ellei se ole kiinni materiassa. Mitä enemmän informaatiota pitää tallentaa, sitä enemmän tarvitaan materiaa, mihin se kiinnitetään.

Tiedoksi kaikille: ei se pilvipalvelukaan pilvessä ole, vaan ihan raakaraudassa. Esimerkiksi Haminassa, Googlen erittäin paljon energiaa käyttävässä palvelukeskuksessa.

Hyvät uutiset ovat huonoja

Maa- ja metsätalousministeriön sanotaan väheksyvän tutkimuksia. Mielestäni sellainen ei kuitenkaan ole niin vakavaa kuin tutkimustulosten suoranainen vääristely. Siihen taas syyllistyy ympäristöviranomaisista, -tutkijoista ja -aktivisteista koostuva lobby.

Erityisen vääristelyn kohteeksi on joutunut vuonna 2010 julkaistu tutkimus Suomen lajien uhanalaisuudesta, koska sen tulos oli väärä. Tavoitehan oli pysäyttää luonnon uhanalaistumiskehitys vuoteen 2010 mennessä, ja ennen tuon tutkimuksen ilmestymistä sitä kuvattiin yhdellä mittarilla: uhanalaisten lajien osuudella tutkittujen lajien määrästä.

Tutkimuksessa tämä osuus osoittautui vain aavistuksen verran pienemmäksi kuin kymmenen vuotta aikaisemmin. Jos uhanalaiskehitys siis oli negatiivinen vuonna 2000, sen on täytynyt jossakin vaiheessa kääntyä parempaan saavuttaakseen saman tason vuonna 2010.

Tällä mittarilla käänteen siis oli täytynyt tapahtua.

Ympäristölobby ratkaisi ongelman vaihtamalla mittaria. Kun esimerkiksi akatemiaprofessori Ilkka Hanski esitelmöi 11.2.2013 Metsätieteen seurassa metsälakiesityksestä, hän mainitsi kyllä uhanalaisten osuuden, mutta ei sitä, että se oli säilynyt ennallaan.

Sen sijaan hän sanoi, että tutkimuksen mukaan 356 lajin tila oli heikentynyt, kun taas vain 186 lajin tila on parantunut. Tämä on tietenkin totta, mutta ei kerro muutoksen suunnasta mitään.

Sitä paitsi, kun kerran oli puhe metsistä, olisiko ollut syytä puhua metsälajeista? No ei, koska tilanne olisi näyttänyt paremmalta: ensisijaisesti metsässä elävistä lajeista 81:n tila oli parantunut mutta 108:n heikentynyt.

Olisi myös voinut katsoa, miten on käynyt niiden metsälajien, joiden uhanalaisuuden syy on metsätalous, kun kerran metsälaista oli kyse. Silloin enää 75 lajin tila oli heikentynyt.

Toisella tavalla tulosta vääristeli Helsingin yliopisto, joka tiedotti tammikuun alussa uuden laskentamenetelmän osoittavan, että Suomen luonto köyhtyy.

Tutkijat olivat laskeneet uhanalaistutkimuksen tuloksista indeksin. Sellainen ei kuitenkaan osoita edes periaatteessa mitään uutta, eikä tässä tapauksessa käytännössäkään.

Jos vaikka bensalitra olisi maksanut 1,50 euroa vuonna 2000 ja kymmenen vuoden kuluttua alle puoli senttiä enemmän, muutos olisi yhtä iso kuin indeksissäkin. Kuinka moni puhuisi vakavissaan hinnannoususta? Todellisuudessa ainoa oikea johtopäätös on, että muutosta ei havaittu.

Tutkijoiden virhe on siis kaksinkertainen. Ensinnä, tilastotieteen perusfakta on, että kahdesta mittauksesta ei voi päätellä trendiä, toiseksi muutos oli niin pieni, että sitä tuskin havaitsee.

Myös ympäristöministeriö on kovin haluton tuomaan esiin positiivista tulosta. Sen sijaan ministeriö haluaisi käynnistää viestintähankkeen saadakseen kansalaiset huolestumaan monimuotoisuuden tilasta.

Tällaisessa maailmassa hyvät uutiset ovat aina huonoja. Ihmiskäsityksen ahdistavuutta kuvaa, että hyvät uutiset eivät kuulemma kannusta parempaan, vaan sen tekee huolestuneisuuden lisääminen.

Vaikka sitten totuutta vääristelemällä.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 25.9.2013.