Safari Keniassa VI – eläimet

Esittelen tässä muutamat eläimet, joita kohtasimme. En kaikkia. Nimet pyrkivät olemaan ensiksi suomeksi, sitten englanniksi ja latinaksi ja jos on selvinnyt, swahiliksi, mutta nimien eläintieteelliseen täydellisyyteen ei voi luottaa.



Afrikanpuhveli/African Buffalo/Syncerus caffer/Nyati, mbogo
Tämä kasvissyöjä on vaarallinen vastustaja jopa leijonalle, eikä leijona mielellään käykään afrikanpuhvelin kimppuun, sillä nämä puolustautuvat laumana. Leijonia tarvitaan 3–4, ennen kuin ne uskaltavat hyökätä. Sarven heilautus, ja leijona saattaa olla vainaa. Afrikanpuhveli elää symbioosissa muutaman lintulajin kanssa: ne syövät sen selästä loisia.



Arovaraani/Savannah monitor/Varanus exanthematicus
Arovaraani oli krokotiilin lisäksi ainoa mainittavan kokoinen lisko, jonka havaitsimme. Eläin asui keskellä savannia virtaavan joen synnyttämässä kosteikossa ja meidän tiirailuamme aikansa seurattuaan se lähti hitaasti oikomaan poispäin. Arovaraani syö lihaa ja raatoja, mutta ei ole ihmiselle vaarallinen vaikka voikin häirittynä puraista ikävästi.



Flamingo/Greater flamingo/Phoenicopterus roseus
Näitä kavereita näkyi Nakuru-järvellä. Flamingo syö levää ja pikkueläimiä. Flamingo on erityisen kranttu veden laadun suhteen ja muuttaa helposti.



Gepardi/Cheetah/Acinonyx jubatus/Duma
Gepardi on maailman nopein nisäkäs. Se saattaa kiihdyttää huippunopeuteen, 115 kilometriin tunnissa jopa neljässä sekunnissa, mikä on alle puolet siitä, mihin parhaat autot pystyvät. Niinkuin kansakoulun eläinopista muistamme, gepardi on siitä harvinainen kissaeläin, että se ei kykene vetämään kynsiään tassujen sisään.



Gnuantilooppi/Blue wildebeest/Connochaetes taurinus/Nyumbu
Tässä on varmastikin gnuantilooppiuros, koskapa talvisaikaan gnuantilooppinaaraat ovat lapsenteossa etelämpänä Tansanian puolen Serengetissä, joka käytännössä on yhtä ja samaa suojelualuetta Masai Maran kanssa, välissä on vain valtionraja.

Kun gnuantilooppiurokset tulevat syksyllä Masai Maraan, alue kasvaa metristä heinää. Parissa kuukaudessa heinä katoaa, ja melkeinpä pelkästään tämän eläimen suuhun. Gnuantilooppien vaellus Itä-Afrikassa on maailman suurin maaeläinten vaellus. Matkaa kertyy vuodessa 800 kilometriä ja eläimiä on 2,5 miljoonaa, joista gnuantilooppeja kaksi miljoonaa ja loput jonkinlaisia hang aroundeja, kuten seeproja.

Gnu-uroksilla on erikoinen tapa selvittää, kuka sen naaraan saa: ne juoksevat kilpaa. Tämä menettely yksinkertaistaisi ihmistenkin maailmaa huomattavasti ja saisi varmaan talouden taas kasvamaan, olkoonkin että jamaikalaiset ja kenialaiset saisivat valita parhaat.

Juoksemisessa gnuantiloopit ovat hyviä, mutta tyhmiä, kas kun niillä on tapana pysähtyä noin sadan metrin välein katsomaan, että jäikö ne muut kauaskin, ja jos se onkin leijona siinä takaa-ajossa niin siinähän sitten gnu jää kiikkiin. Tästä syystä gnu on leijonille helpohko saalis, ainakin juoksuun lähdettyään. Tarun mukaan gnuantilooppi on maailman alussa koottu muilta elämiltä ylijääneistä varaosista.



Hyeena/Spotted hyena/Crocuta crocuta/Nyangao, fisi
Kuvan täplähyeena on raadonsyöjä. Sadankin yksilön laumoissa elävä hyeena käy silti myös elävien kimppuun ja on itse asiassa leijonan jälkeen alueen voimakkain peto ja usein jopa kilpailee leijonien kanssa samasta saaliista. Hyeenan ruoansulatus on lähes vänrikki Koskelan luokkaa: se syö luuta ja paskantaa brikettejä. Vain karva jää siltä sulattamatta.

Hyeenan ruumiinrakenne on erikoinen. Toisin kuin yleensä nelijalkaisilla nisäkkäillä, sen etujalat ovat takajalkoja vahvemmat ja eturuumis muutenkin on voimakasrakenteinen. Erityisesti sen leuat ovat voimakkaat. Hyeena ulvoo ja urahtelee öisin.



Impala/Impala/Aepyceros melampus/Swala pala
Impala viihtyy sadankin eläimen laumoissa ja yrittää sekoittaa saalistajien päät hyppimällä eestaas ja sinne tänne. Impalauroksella on yleensä joko ei yhtään tai paljon naaraita, siis kokonainen haaremi. Naaraatta jääneet taas muodostavat poikamieslauman, jonkalainen tässäkin kuvassa oppaan mukaan on, mikä epäilyttää, sillä eihän noilla ole sarvia.



Kattohaikara/White Stork/Ciconia ciconia
Kas kummaa, haikarakin vielä. Kattohaikara talvehtii muun muassa Keniassa. Tarun mukaan kattohaikara tuo lapsen perheeseen silkkinyytissä, mutta tämän tarun täytyy olla tuontitavaraa, sillä vanha suomalainen nimi kattohaikaralle on valkea tuonenkurki.



Kirahvi/Giraffe/Giraffa camelopardalis/Twiga
Kirahvista riittäisi tarinaa. Se syö vain puun lehtiä, missä hommassa sillä ei juuri ole kilpailijoita. Mutta eukalyptuspuun piikit repivät sen suun limakalvoja yhtenään. Siksi sillä on syljessä antiseptistä ainetta, joka parantaa haavat nopeasti.

Kirahvin viholliset ovat vähissä. Esimerkiksi leijona ei normaalisti käy sen kimppuun, koska yksikin kirahvin potkaisu saattaa tappaa leijonan. Mutta kun kirahvi on juomassa, se joutuu levittämään etujalkansa oikein leveälle, että yltäisi veteen, ja silloin leijona saattaa käydä kirahvin kurkkuun. Kirahvinkin huippunopeus on 45 kilometriä tunnissa.

Sanomatta selvää on, että kirahvin sydän on erittäin vahva, nisäkkäistä vahvin, mutta mitä luulette, onko kirahvilla pitkä kaula jo silloin kun se syntyy? No onpa tietenkin, itse asiassa jopa paljon aikaisemmin. Kaula on kohdussa semmoisella somalla rullalla. Kannattaa googlata giraffe ja embryo.



Korppikotka/Lappet-faced vulture/Orgos tracheliotos
Tämä lintu piti nähdä, niin paljon on Edgar Rice Burroughs siitä kirjoittanut. Vaikka savannilla oli raatoja paljon, korppikotkia näkyi harvoin. Ehkä ne ehtivät raadolle ensimmäisenä, mutta joutuvat sitten perääntymään vahvempien tieltä. Onpahan kumminkin Afrikan suurin raadonsyöjälintu ja sitä sanotaan jopa maailman vahvimmaksi lentäjäksi, jonka näkökyky on lyömätön.



Kruunukurki/Black Crowned Crane/Balearica pavonina
Kruunukurki tosiaankin on meikäläisen kurjen sukulainen, ja matkan ehdottomasti korein lintu. Kruunukurki asustelee savannillakin, mutta pesii kosteammilla seuduilla ja on siitä erikoinen kurki, että se pesii puussa. Metrisen kruunukurjen siipien kärkiväli on lähes 1,9 metriä ja se painaa kolme ja puoli kiloa. Kruunukurki syö sitä mitä meikäläinenkin kurki: hyönteisiä, matelijoita ja pieniä nisäkkäitä.



Lehmäantilooppi/Hartebeest/Alcelaphus buselaphus
Näitä antilooppeja oli tosiaan niin monenlaisia, että luvut menee sekaisin. Kohta tulee lisää. Niitä odotellessa, tässä kuvassa on ilmeisestikin punalehmäantilooppi. Se elää laumoissa ja molemmilla sukupuolilla kasvaa sarvet. Häiriintyessään voi olla vihainenkin.



Leijona/Lion/Panthera leo/Simba
Jokainen kuva leijonasta oikeastaan tekee sille vääryyttä, sillä niitä on kolmea täysin erinäköistä sorttia: uroita, naaraita ja pentuja. Nämä ovat pentuja. Aikuisena naaras painaa 200, uros 250 kiloa. Leijona saalistaa laumassa ja on ainoa afrikkalainen peto, joka pystyy tappamaan itseään neljä kertaa suuremman eläimen.

Kun saalis on tapettu, urosleijona saa ensimmäisenä syödä parhaat palat. Niihin kuuluvat sisäelimet ja aivan erityisesti mahalaukku ja siitä aivan erityisesti mahalaukun sisältö. Siis oksennus. Makunsa kullakin. Yhdellä saaliilla leijonat saavat pidettyä nälän poissa nelisen päivää.

Leijonien iskuhommissa naaras on yleensä se innokkaampi osapuoli. Jos uros on paikalla, poikasia ei kannata tähyillä: jos niitä olisi, naaras ajaisi uroksen kauas. Naaraat metsästävät yhdessä, mutta jättävät aina yhden vahtimaan pentuja lähinnä urosleijonan takia. Naaraat taas imettävät paitsi omia, myös naapurin akan poikasia.



Leopardi/Leopard/Panthera pardus/Chui
Leopardin näkeminen ei ole ihan helppoa ja yleistä, mutta me onnistuimme näkemään niitä kahteenkin otteeseen. Ensiksi maassa ja sitten puussa. Leopardi on hyvin laajalle levinnyt eläin ja on elinympäristönsä ja ravintonsa suhteen erittäin mukautuva.

Leopardi on muuten sitten sama laji kuin pantteri, kuten tuosta latinankielisestä nimestä voi päätellä. Nimitys leopardi tulee vanhasta uskomuksesta, jonka mukaan eläin olisi leijonan (lat. Leo) ja mustan pantterin (pard) risteytys. Pohjois-Amerikassa pantteri taas viittaa usein puumaan ja Etelä-Amerikassa sillä saatetaan tarkoittaa jaguaaria, joka on eri juttu kuin jagulaari.

Mustan leopardin eli pantterin väri sopii hyvin hämärään sademetsään, kun taas kuvan leopardi sulautuu hyvin savanniympäristöön. Mustan muunnoksen aiheuttaa vain yksi geeni ja usein samassa pentueessa on sekä täplikkäitä että mustaturkkisia yksilöitä. Leopardi on tukevampi, tummempi ja värikkäämpi kuin gepardi ja uros painaa 80 kiloa, naaras 20 kiloa vähemmän.



Leveähuulisarvikuono/White rhinoceros/Ceratotherium simum
Leveähuulisarvikuonoa ja huuliltaan kapoisempaa serkkuaan näimme vain Nakurussa, ja sielläkin vain kaukaa. Englanninkielinen nimi tulee hollannin kielen leveää tarkoittavasta sanasta weit, joka tarkoittaa leveää ja viittaa huuliin. Suomenkielinen nimi on siis oikea ja englanninkielinen väärä, mutta tarina kertoo myös sen, että ennen aikaan leveähuulisarvikuono eli paljon laajemmalla alueella, siis myös siellä, missä hollannikkaat laidunsivat, mutta muuallakin.



Makkarapuu
Makkarapuu ei ole eläin eikä sen hedelmä ole lihaa, vaan masaiden oluen raaka-ainetta. Aivan siskonmakkaran näköinen, siis tuo hedelmä, mutta olueksi jalostetussa muodossa kielletty siskoilta, jos ovat masaita.



Mangusti/Banded mongoose/Mungos mungo/Nkuchiro
Kuvan seepramangusti oli niitä harvoja eläimiä, jotka juoksivat meitä pakoon. Mangusti elää parinkymmenen yksilön laumoissa ja syö pikkueläimiä ja hyönteisiä.



Marakatti/Vervet monkey/Chlorocebus aethiops/Tumbili
Näiden vihermarakattien katselemisessa ei ollut oppaamme mielestä mitään kiinnostavaa. Eläintä ei selvästikään oikein arvostettu, vaan pidettiin pikemminkin maanvaivana. Yksi tällainen hyppäsi automme korotetulle katolle, siitä etuosan katolle ja oli vahvasti tulossa autoon sisälle, kunnes mottasin sitä turpaan. Siitä se onneksi säikähti ja häipyi.

Oppaamme mukaan toimin ehdottomasti oikein, sillä hellyttävästä ulkomuodostaan huolimatta se olisi autoon päästessään saattanut tehdä huomattavaa tuhoa: repiä penkit, vaatteet ja kassit vain ruokaa etsiessään. Itse vähän mietin, että olisihan se saattanut perhana minuakin puraista, mutta eipä pöljä tajunnut. Marakatti on maailman runsaslukuisin kädellinen, jos ihmistä ei lasketa. Marakatin häntä voi olla yhtä pitkä kuin muu vartalo, mikä auttanee oksistossa tasapainoillessa.



Pahkasika/Warthog/Phacochoerus africanus/Ngiri
Tätä eläintä taas tunnuttiin arvostavan Afrikassa, jos nyt ei paljon niin ainakin aivan normaalina eläimenä sitä pidettiin. Sikamaisesti pahkis rypee mielellään kuralammikoissa ja syö ruohoa polvillaan, siis niin että etupää on etujalkojen polvien varassa.



Paviaani/Olive baboon/Papio anubis/Nyani
Myöskään kuvan oliivipaviaani ei tuntunut nauttivan kovin suurta arvostusta paikallisten keskuudessa. Suku lienee pahin. Paviaani on kuitenkin jopa 45-kiloisena Afrikan suurimpia kädellisiä. Paviaanin tunnistaa U:n muotoon taipuvasta hännästä ja koirankuonosta.



Pelikaani/Great white pelican/Pelecanus onocrotalus
Pelikaani, joka siis on kuvassa keskellä, viihtyy vesistöjen äärellä 6–12 yksilön laumoissa. Tämä pelikaani oli Nakuru-järvellä.



Pyhä pillerinpyörittäjä/Scarab/Scarabeus sacer
Wikipedian mukaan Pillerinpyörittäjä on Katariina Sourin teos, jonka Tammi kustansi vuonna 2010, mutta se ei olekaan pyhä, niinkuin tämä sittisontiainen tässä, vaikka sitä ei oikeastaan oikein edes näy mutta kyllä se siellä pallon varjossa on. Sen pyhyys johtuu siitä, että muinaiset egyptiläiset arvelivat näin: ensiksi auringonjumala Ra loi maailman, minkä jälkeen Apopis-käärme varasti auringon, kun taas pyhä pillerinpyörittäjä pelasti homman kokoamalla uuden auringon ja pyörittämällä sen taivaan rannan yli.

Nämä tavalliset pillerinpyörittäjät tekevät lantakikkareista tämmöisiä palloja ja kierittävät niitä syrjemmälle varmistaakseen, etteivät ne joudu parempiin suihin. Tämä pitäisi kyllä nähdä videona, mutta kun en osaa linkittää. Tässä kuoriainen tosiaan pyörittää norsunkakasta kokoamaansa palloa, johon lisäksi on kiinnittynyt vapaamatkustaja. Vauhti oli melkoinen.



Puhelinpuu/Telephone tree/Arboris telephonos
Tämä paikallinen puulaji on alkuperäinen kenialainen puulaji eikä sitä esiinny missään muualla kuin Kenian suojelualueilla.



Savannikoira/African wild dog/Lycaon pictus/Mbwa mwitu
Tässäpä eläin, jota en tiennyt olevan olemassakaan, mutta onko ihme: niitä on vain noin 2500. Erittäin vaarallinen ihmisellekin. Metsästää laumoissa yleensä antilooppeja ja käyttäytyy monella tavalla aivan kuin kotoinen koiramme. Savannikoira tunnettiin aiemmin nimellä hyeenakoira.



Ronsu eli efelantti/African bush elephant/Loxondonta africana/Tembo
Norsu on ihmeellinen eläin. Kun se vanhenee, se ei suinkaan mene vesiputouksen alle kuolemaan, vaan koska sen hampaat alkavat putoilla, se siirtyy vetisemmille alueille, missä ruoho on pehmeämpää ja helpompaa syödä vähin hampain. Kun loputkin hampaat putoavat eikä se kykene syömään enää pehmeää ruohoa, se lopulta kuolee nälkään.

No, se ei ole vielä ihmeellistä, mutta entäs tämä. Jos norsu kuolee aiemmin kuin vanhuuttaan, norsulauma hautaa kuolleen keräämällä sen päälle oksia ja muuta tavaraa. Sitten pidetään hautajaisseremonia, jonka aikana norsut kiertävät vainajan ympäri ja soittavat torvea. Jos norsulauma sattuu samalle paikalle vaikka jopa 40 vuotta myöhemmin, hautapaikan ympärillä tehdään jälleen muutama seremoniakierros torvia töräytellen. (Mitenkähän tämäkin kaikki on saatu selville?)

Norsu saattaa painaa jopa kuusi tonnia ja elää kymmeniä vuosia. Poikasta se odottaa kaksi vuotta ja hoitaa sitä kolmivuotiaaksi. Sukukypsäksi se tulee vasta 25-vuotiaana. Norsun näköaisti on huono ja esimerkiksi sadan metrin päässä olevan hiassin se näkee vain valkoisena läikkänä, mutta hajuaisti sillä on todella hyvä.



Rototiili/Nile crocodile/Crocodylus niloticus/Mamba
Tammikuussa krokotiilit eivät tehneet paljoakaan. Mutta kun eläinten muutto koittaa, krokotiilillä on kissanpäivät, sillä syötävää riittää ja sitä on helppo saalistaa. Siinä auttaa, että eläimellä on kokonaista 80 hammasta.

Krokotiii on paloitellut muita eläimiä jurakaudelta saakka eli 150 miljoonaa vuotta ja se on nykyään elävistä lajeista lähinnä dinosauruksia. Krokotiili kasvaa kahdeksanmetriseksi tonnin painavaksi järkäleeksi ja elää yhtä kauan kuin ihminen. Enimmäkseen krokotiili syö kylläkin kalaa, mutta esimerkiksi Mara-joella riittää lihaakin.



Seepra/Common zebra/Equus quagga/Punda milia
Tiesittekö muuten, että maailmassa ei ole kahta raidoitukseltaan samanlaista seepraa? Entä tiesittekö, miksi seepralla on raidat? No en tiedä minäkään, eikä itse asiassa kukaan, mutta se tiedetään, että seepra on valkoinen eläin, jolla on mustia raitoja eikä päinvastoin. Seepra on melko arka eläin, joka liikkuu pienissä ryhmissä. Se pitää kiljahtelevaa haukuntaa ja nyökyttelee päätään edestakaisin, kun on hyvällä tuulella.



Sihteerilintu/Secretary Bird/Sagittarius serpentarius
On kaksi kilpailevaa teoriaa siitä, mistä puolitoistametrinen sihteerilintu on saanut nimensä. Ensimmäisen mukaan se muistuttaa viktoriaanisen ajan sihteerinasuun pukeutunutta naista. Toisen mukaan nimi taas on väännös linnun arabiankielisestä nimestä saqr-et-tair, joka tarkoittaa yksinkertaisesti metsästävää lintua. Toisin kuin sihteerit, syö käärmeitä ja liskoja, jotka se tappaa polkemalla ne maahan jonkinlaisella tanssirituaalilla. Viihtyy myös puussa, mutta ei lennä muuten kuin siellä käydäkseen ja tultuaan häirityksi.



Strutsi/Common ostrich/Struthio camelus
Strutsi eli kamelikurki, kuten latinalaisesta nimestä voi päätellä ei sitten työnnä päätään minnekään kun vaara uhkaa, vaan juoksevien lintujen lailla se yleensä – juoksee niin vimmatusti. Päänsä se työntää maahan etsiessään kiviä ruoansulatuksensa avuksi. Parimetrinen ja satakiloinen strutsi on maailman suurin lintu.



Suippohuulisarvikuono (pensassarvikuono)/Black rhinoceros/Diceros bicornis/Faru, kifaru
Tämän näimme Nakurussa. Sarvikuonoja katsellaan yleensä kaukaa, sillä ne eivät todellakaan pidä häiriöistä. Ja kun se sen osoittaa, kaikki tapahtuu äkkiä: eläin kiihdyttää nopeasti yli 55 tuntikilometrin nopeuteen. Suippohuulisarvikuono painaa jopa 1400 kiloa. Sen onnettomuus on, että jotkut luulevat saavansa sen sarvesta seksuaalista kykyä. Niinpä niiden määrä on pudonnut 1990-luvun alun 100 000 yksilöstä ällistyttävään 2500:een. Nyt metsästysvartijoita lahjovat jo kiinalaisetkin.



Termiitti/Termite/Isoptera
Tai siis oikeastaan termiitinpesä. Näitä oli kaikkialla, isoja ja pieniä, osa käytössä, osa hylättyjä. Termiittiä sen sijaan emme nähneet eikä sekään oikeastaan edes tarkoita eläintä, vaan eläinryhmää.



Thompsonin gaselli/Thomson's gazelle/Eudorcas thomsonii/Swala tomi
Taas yksi antilooppi. Tätä sanotaan Tommyksi ja se elää vain Itä-Afrikassa Masai Maran ja Serengetin alueilla.



Topiantilooppi/Topi/Damaliscus lunatus/Nyamera, topi
Topillakin on siis oma antilooppi. Topi on ainoa tummanruskea ja sileäkarvainen antilooppi. Sen paras tuntomerkki on metallinsiniset lavat ja lonkat. Topi elää muutaman yksilön ryhmissä.



Vesiantilooppi/Waterbuck/Kobus ellipsiprymnus/Kuru
Ja vielä tämäkin partasuu. Vesiantilooppi viihtyy seisovan veden ääressä kymmenen samanlaisen laumassa, jota johtaa agressiivinen uros. Vesiantiloopin hännän ympärillä tai alapuolella on valkoinen kuvio.



Virtahepo/Common hippopotamus (hippo)/Hippopotamus amphibius/Kiboko
Last but not least. Vaikka ei ole peto, virtahepo tappaa Afrikan eläimistä eniten ihmisiä. Miksi? Oppaan selityksen mukaan se johtuu korvien välistä: nähdessään ihmisen sillä ei tule päähän mitään muuta ajatusta kuin että tuo on saatava hengiltä. Tosiasiassa se taitaa olla niin, että se hermostuu, jos ihminen menee sen ja veden väliin, jolloin se menee suorinta tietä veteen ja kaikki mikä jää väliin, on silloin vaarassa.

Virtahepo elää muutaman kymmenen yksilön laumoissa ja painaa jopa 3000 kiloa. Se on aika vikkelä maallakin, saavuttaa kevyesti yli 30 tuntikilometrin nopeuden. Päivät virtahepo lilluu vedessä, nukkuukin, eikä huku, koska seisoo pohjaa vasten, mutta osaa tehdä jopa eskimokäännöksen. Yöt se taas kulkee maalla heinää syömässä. Leijona pystyy tappamaan virtahevon.

Muun ohella lähteenä on käytetty Wikipediaa ja verkkosivua osoitteessa http://www.ntrautanen.fi/safari/maaelaimia.htm. Kävin molemmilla sivuilla 9.2.2014.

Jäljellä on vielä yksi Kenia-juttu, jossa kerrotaan käytännön ohjeita safarille haluaville.

PEFCillä voisi korjata metsälainkin

Ympäristöjärjestöt niittasivat taas kielteisen kantansa Suomessa laajasti käytössä olevaan PEFC-metsäsertifiointiin (HS, 4.2.2014). Perustelut olivat propagandistisia, elleivät demagogisia.

PEFCin kriteerit kuulemma sanelee teollisuus ja työ on epädemokraattista. Todellisuus kuitenkin on toista: kriteerityöhön saa osallistua jokainen halukas ja tuloksesta pyritään saamaan yksimielinen. Teollisuus edustaa työssä vähemmistöä.

Teollisuus on kuulemma markkinoinut PEFCiä. Todellisuudessa suurimmat PEFCin markkinointiponnistukset on tehty Suomen Metsäsäätiön tuella ja sitä rahoittaa koko metsäala.

Kirjoittajat väittävät myös, että PEFCin aikana luonnon monimuotoisuus on heikentynyt. Voi ollakin, mutta PEFC ei olekaan luonnon, vaan metsien sertifiointijärjestelmä.

Ja mitä metsiin tulee, esimerkiksi viime uhanalaiskartoituksen mukaan metsissä menee paremmin kuin muualla luonnossa, eikä uhanalaisten osuus kaikista tutkituista lajeista siellä muuallakaan kasvanut vuonna 2010 päättyneellä kymmenvuotiskaudella.

Kysyin kartoituksen julkistamisen yhteydessä pidetyssä tiedotustilaisuudessa tutkijoilta, mikä on suurin yksittäinen syy metsien hyvään kehitykseen. Vastaus oli yksiselitteinen: metsiin päätehakkuiden yhteydessä jätetyt säästöpuut.

Kuten tunnettua, säästöpuita jätetään nimenomaan PEFC-sertifioinnin vaatimusten takia.

PEFC on mahdollisuus
PEFC-sertifioinnin kriteereitä uusitaan parhaillaan. Ympäristöjärjestöjä on suorastaan aneltu mukaan. Turhaan.

Uuden perustelun osanotolle esitti silloinen UPM:n energian ja sellun ympäristöjohtaja Timo Lehesvirta forest.fi-verkkosivulla 6.8.2013. Kun ympäristöjärjestöt tuolloin ja myöhemminkin moittivat kiivaasti tekeillä ollutta metsälakiehdotusta heikennykseksi, Lehesvirta esitti, että PEFCiä pitäisi kehittää suuntaan, jossa nämä heikennykset korjataan.

Jos ympäristöjärjestöt olisivat vakavissaan metsälakimoitteissaan, ne luonnollisesti tarttuisivat tähän. Mutta eivät ne tartu, vaan sen sijaan ne pitäytyvät omassa FSC-järjestelmässään, jota ne sanovat ympäristömielessä tiukemmaksi kuin PEFCiä, mitä se ei ole.

Nimittäin, saadakseen tuotteen PEFC-sertifioiduksi, sen raaka-aineesta 70 prosenttia on oltava sertifioitua. Jos prosentti on alempi, se pitää mainita merkissä erikseen.

FSC:n tapauksessa vain 50 prosenttia riittää. Se on kuin neuvostoliittolainen ympäristölaki: vaikka kriteerit näyttävät tiukoilta, tilannetta helpottaa, että niiden noudattamisen kanssa ei ole niin nöpönuukaa.

Markkinat ratkaisevat
Ei Suomen PEFC silti helpossa jamassa ole, vaikka onkin osa maailman suurinta metsäsertifioinnin järjestelmää. Ensi vuoden alussa voimaan tuleva laki metsänhoitoyhdistyksistä saattaa vähentää niiden jäsenmääriä. Kun PEFCiin osallistuminen on kytketty metsänhoitoyhdistyksen jäsenyyteen, saattaa lainmuutos siis vähentää PEFCin kattavuutta.

Suurta huolta asiasta ei kuitenkaan kanneta, sillä PEFCiä vaativat teollisuuden asiakkaat. Teollisuudella tuskin on varaa ostaa sertifioimatonta puuta, ei ainakaan samaan hintaan kuin sertifioitua.

Markkinat siis ratkaissevat tämänkin asian.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 10.2.2014

Safari Keniassa V – käynti masaikylässä

Käsitykseni masaista oli, on, ja tulee olemaan positiivinen. Silti en ymmärrä heitä.

Ennakkokäsitys oli, että tässä on länsimaisen kulttuurin alla alistumaton paimentolaisheimo – no, en tiedä, onko heimo oikea sana – ja se oli oikea käsitys. Ensinäkemä on myös kaunis, niin kuin se voi olla kauniista miehistä, joilla on kauniit vaatteet. Siis todella kauniit miehet ja todella kauniit vaatteet.

Tällaisesta kauneuden arvostuksesta olisi paljonkin opittavaa eräässä pohjoisessa maassa. Myös siinä, mitä tulee käytökseen: olen varma, että Helsingin Kampin keskuksesta ei löydy yhtään niin sivistynyttä ja huomaavaista keskustelukumppania kuin olivat nämä masaimiehet.

Paino sanalla miehet. Masainaisista en osaa sanoa enempää kuin että sikäli kuin ymmärrän, heidän merkityksensä on työn- ja lastenteossa.

Kun lähdimme Enchoro Wild Life Campista masaikylään, nämä nuoret miehet ottivat seurueemme naiset kiinni ja näyttivät heille pari kasvia, joilla he tekevät vaatteisiinsa värejä. Väriä saatiin jo sillä, että kasvia hierottiin sormien välissä. Sitä sitten sipaistiin naisten kasvoille ja me miehet otimme kuvia.



Tässä sitä värikasvia hierotaan ja alakuvassa on sitten sotamaalaus aluillaan.



Saavuimme kylään. Tuli maksun aika.

Safarioppaamme Tom oli jo etukäteen kertonut systeemin. Oli nimittäin käynyt niin, että masaita oli niin sanotusti alkanut ärsyttää tämä tolkuton turistien ja hiassien Masai Maraan ryntäävä lauma. He olivat kysyneet matkanjärjestäjiltä, että mitä me hyödymme tästä.

Kuten Tom sanoi, ”esitin heille, että jokaiselta masaikylään tulevalta turistilta peritään 20 dollaria. Tällä rahasummalla masait esittelevät kyläänsä."

Systeemi toimii niin, että rahat käytetään masaiden hyväksi siten kuin yhdessä matkailuyrittäjien kanssa päätetään. Viimeksi rahoja oli käytetty masaiden kouluolojen kohentamiseen.

Matkailuyrittäjien kannattaa markkinoida vierailua masai-kylässä, koska heidän on hyvä olla väleissä masaiden kanssa. Masaiden taas kannattaa olla väleissä matkailuyrittäjien kanssa, koska näin he saavat rahaa, joka varmasti ainakin jollakin tapaa tukee heidän elämäänsä.



Tässä Hannes maksaa kyläpäällikön pojalle (kesk.). Hän oli ainoa, jolla oli oikeus ottaa käynnistämme maksettuja rahoja vastaan.

Matkailuyrittäjät kykenevät valvomaan tätä kautta masaiden saamaa rahaa, koska he tietävät, montako turistia he ovat kylään vieneet. Tämä on todellakin aukoton ja läpinäkyvä win-win-win-systeemi, koska myös me, paikalla käyvät turistit hyödyimme.

Näin hienosta kuviosta ei tietenkään voinut olla ulkona. Niinpä maksoimme mielellämme, kaksi kertaa kaksikymmentä dollaria, se on 32 euroa. Koska eurot hyväksyttiin, maksoin tasarahan. Tähän palaamme myöhemmin.

Millaista on masaiden elämä? Sitä minä en voi tietää, tiedän vain mitä minulle on kerrottu.

Masait elävät kylässä, jossa on taloja. Toisaalla, sosiaalisessa ulottuvuudessa masait elävät perheissä.

Perheen pää on mies ja hänellä on useita vaimoja. Vaimot asuvat lastensa kanssa kukin omassa talossaan. Miehet yöpyvät vuorotellen kaikkien vaimojensa taloissa, tasapuolisesti. Tasapuolisuudesta tässä suhteessa pidetään erityistä huolta.



Masaitalo on rakennettu lehmänlannasta ja puusta. Talon katolle oli joutunut masaikulttuuriin kuulumattomia teollisuustuotteita vesieristeeksi, mutta niitä oli hankala nähdä.

Talo on jotakuinkin 15–20 neliön suuruinen. Siinä on viisi huonetta: yksi karitsoille, yksi vasikoille, yksi ihmislapsille, yksi vanhemmille ja yksi keittiö.

Keittiö tarkoittaa tilaa, jonka lattialla on tulisija. Siinä tehdään ruoka. Katonrajassa on aukko savua varten.

Ikkunoita ei ole. Masaiden koti on siis savuinen ja pimeä.

Kysyin, miksi te ette voi tehdä ikkunoita. Minulle vastattiin, että moskiitot tulisivat ikkunasta sisään. Kysyin, eikö voi laittaa hyttysverkkoa. Minulle vastattiin, että sellainen ei kuulu masaikulttuuriin eikä se oikeastaan kuulu miehille, sillä masaikulttuurissa naiset rakentavat talot.

Masaikulttuurissa naiset tekevät kaiken muunkin. He keräävät polttopuut viereiseltä vuorelta, he tekevät ruoan ja vaatteet, he kasvattavat lapset, he tekevät korut, joita miehet myyvät.

Miesten tehtäviin kuuluu karjan paimentaminen. Usein he kuitenkin maksavat jollekin toiselle siitä, että tämä paimentaa karjaa heidän puolestaan.

Ja miksipä se hyttysverkko masaikulttuuriin kuuluisikaan, sillä talon ovi on auki yöt ja päivät. Tai oikeastaan, ovea ei edes ole.



Päivisin masaiden karja on laitumella ja öisin normaalisti kylän yhteispihalla, jonka ympärillä talot ovat. Piha on sen mukaisessa kunnossa.

Minulta kysyttiin, millaisia taloja teidän naisenne rakentavat. Mitähän tuohonkin vastaisi?

Sanoin, että meillä ne ovat kyllä miehet, jotka rakentavat talot, ainakin perinteisesti, sillä meillä talojen pitää olla vankkoja, koska yöllä voi olla jopa 40 astetta pakkasta ja rakennusmateriaalina käytettyjen hirsien liikuttelu on miehillekin aika hankalaa, saati sitten naisille.

Huomaan, että minua ikään kuin säälitään. Huomaan myös, että he eivät tiedä, mitä on pakkanen ja mikä on hirsi; savannilla ei kasva suoria puita. Lumen he tietävät, sitä näkyy Kilimandzaron rinteillä.

Mutta nyt kiiruhdan tapahtumien edelle. Ennen vierailuamme masaitalossa meille esitettiin tansseja. Ensin tanssivat naiset. Tanssi oli vaatimaton ja sopi hyvin yhteen naisten muunkin roolin kanssa.



Masainaisten tanssi ei oikeastaan ollut tanssia laisinkaan, mikä on siinä mielessä ymmärrettävää, että yhdelläkin naisista oli selässään vauva. Ensiksi he lauloivat paikallaan, ja sitten lauloivat kävellen kahdeksikkoa. Siinä kaikki.

Miehet panostivat tanssiinsa paljon enemmän. Siinä tärkeintä oli osoittaa kykyä hypätä korkealle. Miksi? Koska sillä saa alennusta myötäjäisiin, useitakin lehmiä.

Mutta onko tästä mitään muuta hyötyä? Mistä on tullut tämä korkealle hyppäämisen arvostus? Usein tällainen liittyy jotenkin työhön, jos sellaista siis on. ”Onhan siitä, pääsee helposti puskien yli.”



Masaimiesten tanssi oli enimmäkseen kahdeksikon muotoista juoksahtelua, mutta myös hyppynäytöksiä, joissa tärkeintä ei ollut akrobatia vaan hypyn korkeus. Korkeimmalle hyppäsi Moses, kolmas oikealta. Mieleenpainuvinta miesten tanssissa oli kuitenkin laulamalla tehty musiikki, joka kuulosti alkukantaiselta sävelkuluttomassa rytmillisyydessään ja maagisuudessaan.

Myötäjäisalennusta saa myös siitä, että on tappanut leijonan. Useitakin leijonia tappaneita masaimiehiä näimme monta.

Karhunkaatajistamme kertomani tarinat eivät saavuttaneet kiinnostusta. Ehkä olen huono tarinankertoja.

Masait ”saavat syödä” vain naudan ja lampaan lihaa, sekä niiden maitoa ja verta ja lisäksi maissia. Masaiden keskuudessa myös juodaan itse tehtyä olutta.

Silti he kasvattivat myös kanoja. Kysyin, miksi? Vastaus: ne myydään.

Ruoka laitetaan tulisijalla masaitalossa, jota lähdimme nyt tutkimaan. Tutkimme taloa niin perusteellisesti kuin sen voi tehdä, pimeydessä. Lopuksi meidät istutettiin keittiön nurkassa olevaan sohvaan.



Masaitalon keittiö. Keskellä olutpannu ja ylhäällä savureikä.

Kysyimme kaiken kysyttävän, minkä jälkeen meiltä kysyttiin, että onko vielä kysyttävää. Emme keksineet.

Sen jälkeen meille kerrottiin traditionaalisesta masaiden lahjasta kylässä kävijöille. Päällemme alettiin ripustaa koruja.

Tajusin, että tästä ei päästä ilmaiseksi. Olimme kuvitelleet, että se 50 dollarin maksu vapautti meidät pakkomyynnistä. Mutta ei. Korujen normaalihinta oli 50 euroa.

Oli kuitenkin pimeää. Tempaisin taskustani lampun ja sanoin, että tällä voimme tutkiskella lahjojenne arvoa. He ilahtuivat ja alkoivat tutkia taskulamppuani. Pimeässä asuvilla masailla taskulamppuja ei ole. Eivät kuulu kulttuuriin.



Taskulamppu testissä masaitalon pumeydessä.

Selvisimme 20 eurolla. Kun pääsimme ulos, meidät ohjattiin torille, missä sai ostaa lisää.

Viimeistään tässä vaiheessa tulivat mieleeni Tomin sanat, että ei masailla rahasta ole pulaa, pulaa on vain paikoista käyttää rahaa. Mitään he eivät voi ostaa, koska mikään ostettu ei kuulu masaikulttuuriin.

Tähän on kuitenkin poikkeus: olutpannu. Se on tehty kunnon aineesta, jaloteräksestä. Siinä masainaiset tekevät olutta makkarapuun hedelmistä. Oluesta kerrotaan mielellään tarinoita.

Saamme kuulla, että seurueessa vain vanhimmat saavat juoda olutta. Oluenjuomiskypsyys saavutetaan jossakin 25:nnen ikävuoden kohdalla, tai sitten menemällä naimisiin. Esimerkiksi näissä kuvissa esiintyvistä vain harvat saavat juoda kyseistä olutta.

Luulin tietäväni vastauksen, kun kysyin, koskeeko tämä myös naisia. Luulin, että minulle vastataan, että ei. Mutta minulle vastattiinkin että ”häh, ai niin mikä?”

Siis tämä oluenjuonti. Ja niin hämmentävä oli kysymykseni, että sitä pitää oikein miettiä, ymmärsivätkö he oikein, että oikein tuollaista joku ottaa ja kysyy. Tietenkään naiset eivät saa olutta juoda, olivat sitten millä tavalla kypsiä hyvänsä. Eivät lainkaan.

Torilla päällikön poika koputtaa olkapäätäni ja kysyy, voisinko vaihtaa euroja Kenian rahaan. Pyyntö on järkevä ja kohtuullinen, koska se koskee kolikoita. Mitäpä he niillä tekisivät, toisin kuin minä.

Sanon että selvä pyy. He pyysivät eurosta 150 shillinkiä. Minä siihen että oho, eikös se ollut sata shillinkiä silloin kun me maksoimme sen 32 euroa?

Kaverin katse alkaa kierrellä, mutta kurssi ei muutu. Minä siihen, että OK, ei sitten. Ja niin he suostuvat entiseen kurssiin.



Tässä taas on vuorossa rahojen vaihto takaisin.

Ilta alkoi hämärtää ja karja palata kylään. Se muistuttaa saamelaisten porokarjaa siinäkin mielessä, että kaikkien eläimet ovat samassa, yhteisessä laumassa.



Nähtyämme ensimmäisen masaiden karjalauman, lähetimme terveisiä eräälle keskisuomalaiselle karjatilalle, että paljon enemmän näillä on kantturoita kuin teillä mutta ihan saman ikäiset paimenet. Vaan emmepä tienneet, että siinä oli koko kylän lauma. Eivätkä ne, toden sanoakseni, kovin hyvässä lihassa näyttäneet olevan.

Meidän oli aika päättää vierailumme, joka oli hyvin valaiseva ja oli sitä vielä paluumatkallammekin.

Nimittäin, vastaan tuli kaksi teini-ikäistä poikaa rajusti telmien ja juoksennellen. Meille kerrottiin, että he viettivät viimeisiä päiviään lapsina ja heitä odotti parin päivän päästä miehuuskoe: kaksi viikkoa kahdestaan metsässä – tai mitä se nyt on, villissä luonnossa – vain aseet varusteenaan. Sen kun läpäisee, voi alkaa katsella vaimoa ja sitä kautta pääsee sitten talostelemaankin, ehkä jopa juomaan makkarapuuolutta.

Leirillä muistin, että nuotiopaikalla on näytillä keihäs, jolla yksi masaimiehistä on tappanut niitä leijonia. Päätän käydä tutkimassa sitä.



Leijonantappokeihäs on pitkä ja se on kaksiteräinen. Maata kohti osoittavassa päässä on pitkä ja terävä piikki.

Muistelen näkemääni urosleijonaa. Yhtäkkiä tajuan, että on se sittenkin eri juttu survaista tällainen hyökkäävän leijonan rintaan kuin ampua karhua tuliluikulla, vaikka läheltäkin.

Sillä eihän se karhu iholle pääse, tai se on ainakin tarkoitus. Jos pääsee, peli lienee menetetty.

Seuraavat osat käsittelevät kohtaamiamme luontokappaleita kuvineen sekä käytännön ohjeita Kenian-matkaa varten.

Safari Keniassa IV – Amboseli, paluu Nairobiin ja lähtö kotiin

5.1. klo 8, Amboseli
Teimme pitkän kierroksen Amboselin luonnonpuistossa. Kovin mieleenpainuva se ei ollut, johtuneeko vuodenajasta.

Norsuja kuitenkin näkyi aivan tuhottomasti. Kuulimme niistä myös paljon tarinoita.

Norsun ruoansulatus esimerkiksi on melko tehoton. Kun se toisaalta saattaa painaa kuusikin tonnia, sen on syötävä melkeinpä koko ajan, yölläkin. Ja niin se myös tekee: kärsä repii maasta suuhun ruohoa koko ajan, mutta asettaa sen taitavasti niin, että multapaakut putoilevat leukojen ulkopuolelta maahan.



Tämä tässä näin on norsunkakka. Ja kuten huomaatte, se on lähes vihreä väriltään ja heinänkorsia täynnä, mikä merkitsee, että norsun ruoansulatus ei ole saanut tehtyä sille oikein mitään, vaikka kyse onkin norsun pääruokalajista. No, turha ei ole tämäkään tuote, se on kelpo sapuskaa esimerkiksi pillerinpyörittäjälle, joka tekee siitä pallon ja pyörittää sen turvaan, etteivät muut sitä syö. Haluttua kamaa siis.

Amboselin suojelualue on hyvin erilainen kuin meillä. Sen käyttö on laajempaa ja intensiivistäkin. Suojelualueelta löytyy jopa lentokenttä ja kentältä kunnon saapumis- ja lähtöaula. Kelpaa siinä tulla safarille kun jo kentältä näkee norsulaumoja.



Amboselin lentokentän yhdistetty lähtö- ja tuloaula.

Mutta vaikka käyttä on laajaa, ristiriidat paikallisten kesken ovat täälläkin tuttuja ja johtuvat siitä, että niitä ei alun perin yritettykään hoitaa.

Suojelualue päätettiin perustaa vuonna 1906, ja päätös tehtiin Lontoossa, koska se oli silloin pääkaupunki. Masait eivät mokomaa hyväksyneet silloin niin kuin eivät kai oikein nytkään, ja kun he kuulivat, mikä on suojelun syy, Black Rhino eli suippohuulisarvikuono, he päättivät hävittää mokomat, eipähän tarvitsisi sitten suojelualuettakaan.

Näin tehtiin. Sarvikuonot hävitettiin eikä niitä ole sen jälkeen alueella nähty. Suojelualueen perustamista se ei tietenkään estänyt.

Maisemiltaan Amboseli on hyvin erilainen kuin Masai Mara ja Nakuru. Paikoitellen ollaan aivan hiekkaerämaalla, paikoitellen on soistunutta maata ja vettäkin, kuten tässä:



Keskellä suojelualuetta on ympäristöstään poikkeava vuorentötterö nimeltään Observation Hill, jonne pitää kiivetä ihan jalkaisin. Havaintovuoresta sanotaan, että sillä on vulkaaninen syntyperä.



Ja alakuvassa näkymä vuorelta sille tielle, mistä yläkuva on otettu.



Keskellä suojelualuetta on Ol Tukain asuinalue, joka on eristetty suojelualueesta sähköaidalla. Porteistakin saa sähköiskun, minkä huomasi autossa selvästi.

Ja kaiken kruunaa Tansanian puolelta selvästi näkyvä Kilimanzaro, mille kuvat eivät tee oikeutta, niin kuin eivät millekään kooltaan todella suurelle, mistä syystä se kannattaa käydä katsomassa ihan itse:



Amboselissa yöpymispaikat olivat parempia kuin Masai Marassa. Toisaalta aamiainen ja etenkin palvelu oli huonompaa. Pyyhkeetkin olivat onneksi mukana omasta takaa.

Aamiainen oli varmaan ravitsemustaloudellisesti ihan samaa tasoa kuin muuallakin, mutta kun siinä ei ollut niitä makoisia aamiaismakkaroita. Olisi saanut olla.

Sähkö- ja lämminvesipolitiikka taas oli samanlainen kuin Masai Marassa.

6.1.klo 6.30, Amboseli
Viimeinen safari – jälleen aamusafari. Savannin aamu hämmentää taas. Se on raikas ja täynnä lupausta paremmasta päivästä.
Aurinko nousee täällä aina jokseenkin puoli seitsemän ja kahtakymmentä vaille seitsemän välissä. Olemme vain hiukkasen päiväntasaajan eteläpuolella.

Tässä vaiheessa varjot ovat vielä pitkiä ja ilma viileä. Mutta aurinko nousee nopeasti ja jo kahdeksan aikaan se on valoteholtaan sellaisella tasolla, että tuskin koskaan Suomen kesässä.

Mutta kun ilma on viileä, auringon vaikutusta ei huomaa. Silti se polttaa ihan yhtä lailla kuin päivälläkin ja aurinkorasvaa kannattaa käyttää heti aamusta.



Sen norsulauman ei pitänyt olla muita kummempi. Olimme nähneet niitä jo parisenkymmentä, jopa useiden kymmenien laumoina, eri-ikäisiä. Aina ne olivat ylittäneet tien kaikessa sovussa meidän kanssamme, aivan muutaman metrin etäisyydeltä.

Mutta tässä oli jotain outoa heti alussa. Trumpetin törähtely kuului jo kaukaa, mikä oli poikkeuksellista. Sitä soittivat molemmilla puolen tietä olevat lauman jäsenet.

Emme heti ymmärtäneet, mistä oli kyse, emme ehkä lopultakaan. Yhtäkkiä vasemmalta puolen tietä olevissa puskissa viipyilevän jälkilauman johtaja aloitti määrätietoisen laukan ja soitti torvea.

Aluksi se näytti normaalilta, mutta se ei pysähtynytkään. Ei, se tuli kohti.

Se oli noin 50 metrin päässä, kun Tom älysi, että nyt on tiukka paikka, käynnisti auton ja painoi kaasua. Tom kiihdytti noin 20 sekuntia niin paljon kuin hiassista lähti, ja koko sen ajan vanha norsu-ukko saavutti meitä, mutta sitten se yhtäkkiä kääntyi, soitti pöllyävän savannin keskellä torvea ja ilmeisesti totesi asian hoidetuksi.

Loppulauma ylitti tien ja isot norsut soittivat torvea aivan kuin osoittaakseen, kuka täällä kaikesta huolimatta päättää. Tom arveli leijonien olleen kaiken takana; ne olivat hermostuttaneet norsut.

6.1. klo 10.30, Amboseli
Aamupäivällä otimme jälleen suunnaksi Nairobin. Ajamista, ajamista. Matkan varrella reissun ainoa hampurilaispaikan lounas tien varrella, tosin valitsimme muuta kuin hampurilaiset.



Tie Amboselista Nairobi-Mombasa-valtatielle on yksi Kenian reiteistä Tansaniaan. Rajan läheisyys näkyi ja keinot epäilyttävien autojen pysäyttämiseen olivat järeitä. Tien poikki asetettu piikkirauta siirtyi pientareelle vasta kun selvisi, mistä olemme tulossa ja millä asioilla.



Kentälle saavuimme kuusi tuntia etuajassa: viimeinen tsekkaus olisi ollut mahdollista tehdä klo 21.40.

Lento sujui hyvin, samoin se kahden tunnin tiukaksi mainostettu vaihto terminaali vitoselta kolmoselle Heathrowlla, mistä British Airwaysin lentoemäntä sanoi, että emme selviä, olimmehan 45 minuuttia myöhässä.

Olimme kuitenkin Finnairin lähtöportilla ennen kuin se oli edes avattu. Välissä oli jopa yksi turvatarkastus, jossa Nairobin kentän tax freestä ostamani viiden euron ja yhden litran Claymore-viski takavarikoitiin.

Mies näytti listaa maista, joista ostetuille pulloille se on vaan pakko tehdä. Heathrow on niin rautaa, kaikki toimii.

Eikä sitten muuta kuin tervetuloa sateiseen Suomeen, puoli tuntia etuajassa, 7. tammikuuta 2014 noin klo 12.

Lentoparkkiin, 55 euroa tiskiin ja kotiin. Tuntui tyhjältä.

Seuraavat osat käsittelevät käyntiä Masai-kylässä, kohtaamiamme luontokappaleita kuvineen sekä käytännön ohjeita Kenian-matkaa varten.

Safari Keniassa III – matkalla edelleen

3.1. klo 9, Enchoro Wildlife Camp
Saavuimme aamusafarilta leirille. Aamukyyhkyksi (Morning Dove) kutsuttu lintu oli aloittanut raakkumisensa ajoissa eikä hellittänyt hetkeksikään. ”Always complaining”, siteerasi Tom paikallista viisautta.

Aamusafarillakin tosiaan alkoi polttaa. Aurinko nousi ennen seitsemää ja viimeistään kahdeksalta oli syytä suojautua, vaikka se ei aamuviileyden takia siltä tuntunut.

Ennen matkaa mietin pitkään, miten pukeutua, kun on kuumaa, mutta pitää suojautua auringolta, eikä saisi kai hikoillakaan. Oivallinen ratkaisu oli T-paita ja sen päällä puuvillainen, löysä kauluspaita, jota pidin napit auki. Jalkaan collegehousut, sandaalit ja sukat. Ja aurinkovoidetta kaikkiin peittämättömiin paikkoihin.

Puuvillapaidan hihat ovat oleelliset, ne suojelevat käsivarsia auringonvalolta. Mutta paidan löysyys on myös oleellista, jotta se ei hiosta. T-paita on hyvä kuumassa mutta sama vaatekerta käy myös viileään aamuun. Jos sukat jäävät pukematta, täytyy muistaa voidella varpaatkin aurinkovoiteella.



Eihän sille mitään voi, että asu oli aika pöljän näköinen, mutta kyllä se mukava oli.

Jos jostakin tuntuu, että tämä on liioittelua, niin eikun sinne vaan polttamaan itsesi, tai mikä pahempaa, hankkimaan auringonpistoksen. Mistä tuleekin mieleen päähine.

Hankin perinteisen siirtomaaisäntätyyppisen lierihatun, olkoonkin, että jo ajatus hävetti kaiken aikaa. Mutta se on ja oli hyvä.

Ostin sellaisen Partioaitasta, sen oli tehnyt Fjällräven. Kun panin sen päähäni, minusta tuntui, että koskaan ei ollut tuntunut niin hyvältä kuin silloin. Kallishan se oli, 40 euroa, mutta sanoisin, kyllä se kannatti, vaikka siinä olikin saumassa pieni Ruotsin lippu.

Aamusafarin idea on tietystikin nähdä eläimiä, jotka liikkuvat aamuisin. Havaintojen kannalta tämän safarin tulos oli kuitenkin heikko. Tom arveli, että masait olivat yön aikana laiduntaneet suojelualueella, mikä oli pelottanut villieläimet pois. Kysyin, eikö se ole laitonta. Tomin mukaan on.

”Mutta he ovat tehneet sitä täällä satoja vuosia. He eivät mitenkään voi ymmärtää, miksi heidän pitäisi lopettaa se vain siksi, että joku ilmoittaa tämän olevan suojelualuetta. Ei niille kukaan voi mitään. Jos haluat suojautua masaiden karjalta, sinun on rakennettava aita ympärillesi”, Tom selitti.

Tilanne on siis vähän samanlainen kuin Ylä-Lapin porojen kanssa, jotka tosin saavat laiduntaa suojelualueella ihan luvan kanssa, olkoonkin että traditio on paljon nuorempi kuin Masai Marassa ja juontaa siis vain 1800-luvun puoliväliin ja on lisäksi norjalainen tuontitavara.

No, tämä on taas politiikkaa.



Aamusafarin paras puoli oli aamiainen, jota varten safarin aikana sai kehitettyä kunnon ruokahalun.

Mutta emme me niin pettyneitä olleet, kun olimme jo nähneet esimerkiksi leijonia useita kertoja. Aamiaisen jälkeen keräsimme tavarat ja lähdimme Nakuruun. Good bye, Masai Mara.

3.1. klo 10.30, Masai Mara
Alkoi taas rytyytys. Palasimme samaa tietä takaisin, kävimme Narokissa samassa paikassa lounaalla, mutta käännyimme Trans African Higwaytä pohjoiseen, kohti Nakurua.

Matka oli pitkä ja olin pyytänyt, voisinko istua etupenkillä. ”No problem”, oli Tomin tuttu vastaus. Tällä kertaa seurueessamme oli meidän lisäksemme vain italialainen pariskunta. Tilaa siis oli.



Lähdettyämme Masai Marasta törmäsimme esteeseen. Selvisi, että sen olivat rakentaneet pikkupojat, jotka nyt pyysivät meiltä tullimaksua. Pojat saivat Tomilta aikamoisen ripityksen, mutta sentään pari pulloa vettä, mikä näytti olevan arvostettu tullimaksu. Samat on jutut pikkupojilla kaikkialla. Aita poistuikin tieltä liukkaasti, kun vain päästiin sopuun.



Matkalla ajoimme muun muassa Delamaren maatilan ohi. Ja se ei todellakaan ollut mikään suolle perustettu pika-asutustila, vaan sitä riitti, siis tosiaankin, kymmenien kilometrien matkalle.

Tomin mukaan tila perustettiin jo aikaisin brittien siirtomaavallan aikana. Italialaisten suunnalta tulleeseen kysymykseen, miksi sitä ei kansallistettu kun Kenia itsenäistyi, Tom vastasi: ”This is not Zimbabwe.”

Tom sanoi, ettei hänellä ole mitään tämmöistä tilaa vastaan, vaan päinvastoin: se tuo vaurautta Keniaan. Sen sijaan kiinalaisten invaasioon hän suhtautui melko kielteisesti: ne tuovat työmailleen kaiken Kiinasta, jopa työvoiman. ”Kenia ei hyödy siitä mitään”, hän sanoi.

Miksi heidän sitten annetaan toimia näin, kysyin. Vastaus on yksinkertainen: päättäjille vain maksetaan kerta kaikkiaan niin paljon, että he antavat periksi.



Tiellä näki tietenkin monenlaista viritelmää ja kaikki matkustajapaikat tuppasivat olemaan täynnä.

Ajoimme myös Naivashan läpi. Karen Blixenistä kertova elokuva Out of Africa on kuvattu siellä. Mietin, miksi kummassa tämänkin elokuvan nimi on pitänyt kääntää aivan omituisesti muotoon Minun Afrikkani. Miksi juuri Suomessa harrastetaan tällaisia kummallisia, siis virheellisiä ja harhaanjohtavia nimikäännöksiä ja muun muassa vaikeutetaan suomalaisten osallistumista kansainvälisiin keskusteluihin; minultakin meni kauan, ennen kuin uskalsin olla varma, että kyseessä on yksi ja sama elokuva.



Tien varressa myytiin melkein mitä vain.



Saavuimme myöhään illalla Nakuruun, joka on Kenian kolmanneksi suurin kaupunki. Yövyimme kiinalaistyylisesti rakennetussa Golden Palace -hotellissa, mutta ruoat olivat samanlaisia kuin muuallakin.

4.1. klo 8, Nakuru
Aamulla lähdimme Nakuru-järven luonnonpuistoon, missä lauloivat muun muassa suomalaiset hanhet. Väitin Suomeen lähettämässäni tekstiviestissä niiden riekkuvan, että ”kuinka kauas linnun on lennettävä, jottas pääsee tuosta hullusta eroon”.



Tiellä luonnonpuistoon kohtasimme aamujumppaajat, jota johti tarmokkaasti tuskin kouluikäinen poika tien vasemmassa reunassa.

Nakurulla teimme vain aamusafarin. Oli jo kiire Amboseliin, joka oli todella kaukana. Sinne lähdimme ajamaan noin klo 10.30.



Nakurun luonnonpuistoa luonnehti Nakuru-järvi, jonka vesi oli huomattavan korkealla. Se johtui ylävirran juoksutuksista, joilla varattiin sadekauden vesille tilaa. Ei siis tietoakaan luonnontilasta.

Mitä eläimiin tulee, Nakuru on kuuluisa kahdesta sarvikuonosta, leveä- ja suippuhuulisarvikuonosta, jotka molemmat näimme, mutta aika kaukaa. Lisäksi Nakurun kirahvi on eri rotua kuin Masai Maran.

Lähdimme kohti Amboselia yhdentoista maissa. Ruuhka tiellä oli välillä hirmuinen.



Esimerkiksi tämä perävaunullinen bensiiniauto kyllästyi jonoon ja lähti ohittamaan vasemmalta, siis pientareen puolelta.



Tässä taas näkyy, kuinka myös valtatieltä lähdetään kiertämään esteitä mistä vaan tilaa löytyy, kuten ojan takaa kärrypoluilta.



Osassa I kirjoitin erään kuvan alle näin: "Katsokaa tarkkaan kuvan takaosassa olevaa kirkontornia. Paluumatkalla näytän siitä tarkemman kuvan.". Se on tässä.

Matkan varrella Nakurusta Amboseliin on Nairobi. Siellä jätimme italialaiset lentokentälle; he olivat menossa Mombasaan rantalomalle. Nairobista otimme mukaan oppaamme vaimon ja lapsen, maksullisina asiakkaina, kuulemma.

Matka jatkui kohtalaisen pitkälle Mombasan tietä, sitten oikealle kohti Tansanian rajaa, ja kohta taivaanrannalla kajastikin Tansanian puolella oleva Kilimandzaro.



Ensimmäinen kuva Kilimandzarosta iltahämärissä. Oikealla "päähuippu" ja vasemmalla sähköpylvään kohdalla terävä pienempi huippu.

Mutta oli jo myöhä. Silti saattaa sanoa, että valokuvissa nämä vuoret eivät ole mitään, ne on nähtävä.

Rytyytystietä oli tännekin, mutta vain 20 kilometriä. Päädyimme yömajaan, missä päätimme, että nyt torjutaan sääskensyömiä verkolla.

Ei sillä, että niitä nyt niin kauheasti olisi ollut, siis sääskiä, puremia kylläkin jonkin verran. Vasta Intian valtameren rannikko on varsinaista malaria-aluetta. Verrattuna lappilaisiin, kenialaiset moskiitot vaikuttivat kuitenkin aika helpoilta tapauksilta.

Mikä niissä on ikävää, on se malariaa aiheuttava alkueläin, ja se, että malarialääke, niin estolääkkeeksi kuin sanotaankin, ei estä kuin jollakin todennäköisyydellä.

Seuraavat osat käsittelevät loppumatkaa, käyntiä Masai-kylässä, kohtaamiamme luontokappaleita kuvineen sekä käytännön ohjeita Kenian-matkaa varten.

Unioni jatkaa linjallaan

Ympäristöministeriön viime vuosina lähettämät tiedotteet Suomen valmistautumisesta kansainvälisiin ilmastoneuvotteluihin ovat olleet outoa luettavaa. Niissä ei ole mitenkään näkynyt se, että Euroopan unionin ilmastopolitiikka on ajautunut paitsioon ja kokenut jokaisessa neuvottelussa lähes täydellisen tappion.

Periaate on Neuvostoliitosta tuttu ”demokraattinen sentralismi”: kun komissio on päättänyt linjan, aisan yli ei hypitä. Tämä koskee niin jäsenmaita kuin kansalaisiakin.

Puolustus todistaa samaa ‒ on vain toimittu siinä kehyksessä, mikä unionista tulee. Järjen käyttö on ollut vähäistä erityisesti sitä vasten, että samalla on julistauduttu edelläkävijäksi: eikö meillä silloin pitäisi olla joku linja, jonka me ajamme unionissa läpi?

Ilmastopolitiikalla luvattiin kolme miljoonaa työpaikkaa uusiutuvan energian teknologiaan, mutta ne menivät Kiinaan ja Etelä-Koreaan. Sen sijaan unionin kemianteollisuudesta ja teräksen ja alumiinin tuotannosta hävisi 25–30 miljoonaa työpaikkaa.

Uusiutuvan energian osuus toteutunee, mutta huimaavaan hintaan. Vuonna 2012 tuet olivat 38 miljardia euroa, vuonna 2020 ne ovat jo 40–50 miljardia euroa vuodessa. Se on saman verran kuin Suomen valtion vuotuinen talousarvio.

Saksalaiset ovat kyllästyneet. Sähkön tukkuhinta on Saksassa 40, mutta kuluttajahinta 300 euroa megawattitunnilta. Se johtuu tuuli- ja aurinkovoimaloille myönnetystä takuuhinnasta, joka lankeaa kokonaan kuluttajien maksettavaksi.

Euroopan 20 suurinta energiayhtiötä kadotti 500 miljardia euroa vuosina 2008–13, kun niiden investoinnit menettivät arvonsa. Niin paljon ei ole hukattu edes eurokriisissä. Lopulta tukea joudutaan maksamaan myös hiilivoimalle, koska sitä on uusiutuvien energianlähteiden epävarmuuden takia pidettävä käyttövalmiudessa.

Edes päätavoite, päästöjen vähentäminen, ei toteudu. Sen sijaan päästöt ovat siirtyneet tuotannon mukana Euroopan ulkopuolelle, ellei sitten ilmastopolitiikan syventämä lama ole niitä vähentänyt.

Toteutuessaan komission tammikuiset päätökset merkitsevät, että mikään ei muutu ennen vuotta 2020. Sen jälkeen jokaista jäsenmaata koskeva päästövähennysvelvoite kiristyy kaksinkertaiseksi vuoteen 2030 mennessä.

Uusiutuvan energian osuutta nostetaan, mutta se olisi jäsenmaille vain suositus. Päästötöntä tuotantoa voisi siis vapaammin lisätä vaikka ydinvoimalla. Suhteettoman kalliit aurinko- ja tuulienergia menettäisivät asemiaan edullisemmalle bioenergialle, joka sekään ei selviä ilman tukia.

Koko unionille uusiutuvien tavoite on sitova. Jos suositukset eivät toteudu, saanemme pakottavaa lainsäädäntöä, mikä pahimmillaan taas muuttaa kaiken.

Myös liikenteen biopolttonesteiden jakeluvelvoite muuttuisi vapaaehtoiseksi, mutta vasta vuonna 2020. Esimerkiksi UPM:n biodieselin markkina on siis turvattu siihen asti ja sen vaiheen tuotannolle lienee kysyntää muutenkin.

Päätöstä on arvosteltu siitä, että se myllää yritysten toimintaympäristön taas kerran uusiksi. Pahinta on, että siihen rakennetut miinat lupaavat samaa myös jatkossa.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 27.1.2014.