MTT saisi puhua siitä ihtestään

Maatalouden tutkimuskeskus MTT tiedotti toukokuun alussa luoneensa uuden laskentatavan, jolla se yhdistää ruoan ympäristövaikutukset ja ravitsemuksellisen arvon. MTT:n mukaan, jos tutkitaan pelkästään ympäristövaikutusta, makkara on parempaa kuin liha ja valkoinen makaroni parempaa kuin tumma.

Mutta kun katsomme asiaa uudella mittarilla, osat vaihtuvat. MTT lupaa, että nyt ruokavalintoja voi tehdä ”kestävämmin”.

Uskokoon ken tahtoo. Kestämättömintä on kuitenkin ostaa tummaa makaronia, jos kukaan ei halua sitä syödä.

Kyllä MTT silti järkeä puhuu. Se esimerkiksi sanoo, että semmoisia ruokia ei kannata verrata toisiinsa, joiden ravitsemuksellinen tehtävä on erilainen. Esimerkiksi kasvikset ja proteiinin lähteet – kuten liha ja kala – eivät ole vaihtoehdot, vaan molempia tarvitaan.

Kasvissyöjä väittää vastaan: proteiineja saa kasviksistakin. Hän unohtaa, että ruoan merkitys on erittäin paljon isompi kuin vain ravitsemus.

Jos elämän on tarkoitus olla tylsää, proteiineja saa toki pavuistakin. Kysymys kuuluu, miksi pitäisi.

Kasvissyöjä vastaa, että ympäristön takia, ja on väärässä. Mutta mitä tulee ympäristöön, väärässä on MTT:kin.

Selityksenä on ilmastonmuutos, joka on sekoittanut täysin kaikenlaisen ruoan laatupuheen.

Näissäkään MTT:n esityksissä ei puhuta muista ympäristövaikutuksista kuin rehevöitymisestä ja vaikutuksesta ilmastonmuutokseen. Kuitenkin kaiken kasvinviljelyn oleellisin piirre on monimuotoisen luonnon korvaaminen yhden lajin viljelmällä, monokulttuurilla.

Kasvinviljelyn keskeinen tehokeino on biodiversiteetin tuhoaminen, niin luomussa kuin tavanomaisessakin viljelyssä. Ja ainoa luonnonmukainen keino korjata tätä tuhoa on eläintuotanto. Tähän MTT vain viittaa laimeasti puhumalla ”positiivisista laidunnusvaikutuksista”.

Eläintuotanto ei kuitenkaan kannata, ellei joku maksa siitä. Toistaiseksi muita halukkaita ei ole ilmennyt kuin lihaa syövä ihminen. Näin hän korjaa niitä ympäristötuhoja, mitä kasvissyöjä yksipuolisella ruokavaliollaan aiheuttaa.

Tämä menettely on käytössä kaikkialla maailmassa ja siihen tähdätään myös biotalouden periaattein toimivassa maataloudessa. Esimerkiksi meillä pellot on perustettu navetasta saadun kompostiaineen varassa. Aasialaisen riisinviljelyn kiertoon taas kuuluvat ravintona hyödynnettävät kalat, jotka korjaavat riisinviljelyn tuhoaman biodiversiteetin.

Se, että ”tehomaataloudessa” ei näin tehdä, ei muuta mitään. Mutta jos siitä halutaan eroon, tarvitaan eläintuotantoa.

Sen voi tehdä monin tavoin. Esimerkiksi turkistuotanto muuttaa merten hajakuormituksen pistekuormitukseksi maalle. Jonakin päivänä tämän fosforikaivoksen huomaavat myös lannoitevalmistajat.

Poliittisen ruokavalinnan tehnyt kasvissyöjä ei tästä piittaa. Se on tavallaan ymmärrettävää. Mutta miksi MTT, kertoessaan ympäristövaikutuksista, ei edes mainitse, että nämä täysin oleelliset asiat on jätetty ulkopuolelle?

Minusta MTT:n pitäisi puhua enemmän paskasta. Siinä näkyisi, millaisia ihmisen elinehdot oikeasti ovat tässä maailmassa.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 12.6.2014.

Hiilensidontamaksu on ansa

Tohtori Veli Pohjonen arvioi Maaseudun Tulevaisuudessa huhtikuun alussa perhemetsätilojen hiilinielun suuruutta ja rahallista arvoa. Pohjosen mukaan Suomen pitäisi ajaa sellaista linjaa, että hiilensidonnasta alettaisiin maksaa maanomistajalle korvauksia.

Laskenta ei olisi monimutkaista. Kun tiedetään, paljonko puuston määrä metsässä on kasvanut, on helppo laskea, mikä osa tästä on hiiltä. Sen hintaa taas voi arvioida päästökaupan avulla.

Hinnat eivät ehkä olisi suuria, mutta kyllä niillä merkitystä olisi. Kuutiossa puuta on 200 kiloa hiiltä. Nykyisellä, huomattavan alhaisella päästökauppahinnalla sen arvo olisi viitisen euroa.

Vaikka Pohjosen ajatukset vaikuttavat lupaavilta, en usko niihin. Tuskin edes korvauksia saava maanomistaja lopulta hyötyisi Pohjosen esittämästä järjestelmästä.

Durban kielsi hiilimaksut
Ensinnäkin, suunta on päinvastainen: Durbanin ilmastokokous käytännössä kielsi maanomistajalle hiilensidonnasta maksettavat korvaukset. Tämä, eikä suinkaan metsäpinta-alan vähenemisestä syntynyt metsäkato, oli kokouksen merkittävin anti Suomelle.

Toiseksi, ei tiedetä, kuka metsät omistaa. Muun muassa Suomen ulkoministeriön tukema kansainvälinen ympäristöliike Rights and Resources Initiative on selvittänyt 23 maan maanomistusoloja. Niissä on kaksi kolmasosaa maailman metsistä.

Maanomistusolojen selvittämiseksi on tehty todella paljon töitä. Silti niitä ei ole saatu kohennettua oikein missään. Tavallisten, metsästä elävien ihmisten oikeuksia ei ole saatu vahvistetuksi.

Hiilensidontamaksujen toivossa suuryhtiöt ovat pyrkineet jopa ryöstämään heidän käyttämänsä maat. Tällaisessa tilanteessa maanomistajalle maksettavia maksuja on turha suunnitella.

Hiilivarastoa ei voisi myydä
Mutta eikö järjestelmä silti voisi toimia meillä? Tuskin. Suomen ei kannata metsänomistajille hiilensidonnasta maksaa, jos se ei saa siitä hyötyä kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa.

Jos taas hyötyä saataisiin, maksut olisivat kansainvälisessä valvonnassa. Kuka hyväksyisi maksujen menemisen Suomen metsänomistajille, jos systeemi ei voisi toimia valtaosassa metsämaita?

Arveluttavinta maksussa on kuitenkin se, mihin metsänomistaja sitoutuisi. Tätäkään kakkua kun ei voi sekä syödä että säästää, vaikka metsäalan puhe usein siltä kuulostaa.

Maksu olisi korvaus hiilivaraston perustamisesta. Entä jos metsänomistaja tulisikin toisiin aatoksiin, ja haluaisi myydä tuon varaston vaikka sahalle.

Se tuskin sopisi hiilensidontamaksun maksaneelle taholle. Todennäköisesti hän edellyttäisi maksujen palauttamista – ja sitä ennenkin valvontaa, että puita todella ei salaa kaadettaisi. Valvontakoneisto ei olisi pieni.

Maksu määräytyisi päästöoikeuden perusteella, jolloin se olisi markkinahinta. Siksi se voisi olla paljonkin suurempi kuin maanomistajan aikoinaan saama maksu. Ostajalla tuskin olisi varaa nostaa puun hintaa vastaavasti.

Pohjosen laskelmien mukaan keskikokoinen, 30 metsähehtaarin perhetila saisi tätä nykyä hiilensitomismaksusta uudenlaista metsätuloa 271 euroa vuodessa. Onko tämä todellakin niin suuri summa, että sen takia kannattaa ulkoistaa itsensä metsätaloudesta loppuelämäkseen?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 26.5.2014.

Taiteen määritelmä

Helsingin Sanomien toimittaja Jukka Petäjä kirjoitti 12.4.2014 artikkelin siitä, mikä on taidetta. Petäjä aloitti kirjoituksensa kertomalla tarinan äidistä ja lapsesta ”Rooman historiallisen keskustan museossa”.

Missä, sitä ei määritellä, mutta ehkä se ei ole tärkeää.

Petäjä kertoo äidistä ja tyttärestä, jotka ”livahtavat lähemmäs takaseinälle ripustettua taulurivistöä, joka esittelee 1950-luvulla suunniteltuja italialaisia mainoksia.”

Vieressä on kuitenkin mainoksia, joista lapsi tunnistaa yhden. Sen johdosta äitinsä sitten loihe lausumaan, että ”kulta hyvä, se ei ole mikään taideteos. Se on makeis- ja jäätelöyhtiö Motan mainos.”

On tärkeää kertoa lisäksi, kuten Petäjäkin sanoo, että mainos siteeraa Michelangelon Aatamin luominen -maalausta. Syystä jota en ymmärrä, Petäjä jättää kuitenkin kertomatta, miksi tämä kuva on meille kaikkein tutuin: sehän on se kahden toisiinsa ulottuvien käsien kuva nimeen Nokia – connecting people.

Mitä on taide? Kysymys kuulostaa vaikealta – niin kuin sivumennen sanottuna lähes kaikki oikeat kysymykset. Itse yritin lähestyä kysymystä sitä kautta, mikä ei ole taidetta.

Havaitsin, että useimpien kanssaeläjieni mielestä taidetta ei ole huono taide.

Krediitit seuraavasta menevät opiskeluaikojeni kulttuurivaikuttaja Tuure Holopaiselle, joka määritteli yksinkertaisesti: taide on sitä, mikä on tarkoitettu taiteeksi. Tämä viisastutti minua paljon.

Yhtenä esimerkkinä tarkoitan herättämääni hämmennystä, kun nuorsosiaalidemokraattista kokemattomuuttani menin Rovaniemen Viirinkankaan Viiri-Nuorten salissa ilmoittamaan – vuosi oli jotakuinkin 1974 – että seinällä roikkuva Stalinin kuva ei kenties edusta sitä taidekuvaa, minkä olin saanut senaikaisesta, toki kovin perifeerisestä Suomen kansakoulusta.

Minua ei tyrmätty. Pikemminkin ajateltiin, että tässä on mahdollinen demagogi, minkä johdosta minuun kohdistettiin merkittäviä haltuunottotoimia.

Kyse oli tietenkin taiteenlajista nimeltä sosialistinen realismi. Myöhemmin, oltuani töissä jopa mainostoimistossa, löysin (tai siis luin: Kaarina Kilpiö, Kulutuksen sävel, Like, 2005, kiitos serkkuni Anu Juva) vastauksen kysymykseeni: jos sosialistinen realismi on taidetta, mitä on kapitalistinen realismi.

No, sehän on kaikessa oleellisessa – mainontaa.

Eikö mainonta juuri yritä – paino sanalla yritä – antaa sitä kaunista, onnistuvaa, menestyvää ja voittavaa kuvaa, mitä sosialistinen realismikin? Onnellista elämää, joka, jos ei olekaan juuri tässä, niin ainakin juuri tuossa nurkan takana, kunhan teet tietyt toimet.

Ja onhan se. Kuka muka ei ajattele niin? Eikö muka ole niin?

Mutta onko se taidetta? Jos se ei ole taidetta, onko sitä myöskään sosialistinen realismi?

Ylle kirjoittamaani Tuure Holopaisen määritelmään vastataan yleensä luettelemalla kaikenlaista kamalaa, mikä on tarkoitettu taiteeksi, minkä jälkeen kysytään, että onko sekin muka sinusta taidetta. Mielestäni on, jos se on tarkoitettu taiteeksi, sillä onhan oltava olemassa huonoakin taidetta, jos on hyvää.

Niinpä taiteeksi tarkoitettu sosialistinen realismikin on taidetta, jota tosin monet pitävät huonona. Taiteenlajeista se on kuitenkin siinä mielessä kiinnostava, että se todella osoittaa taiteen hyvyyden riippuvan ajasta, paikasta ja historiallisesta tilanteesta.

1950-luvulla sosialistinen realismi oli korkeatasoista Neuvostoliitossa ja kauheaa lännessä. Neuvostoliiton kaaduttua siihen on alettu tuntea kiinnostusta, joka on osin camp-henkistä – enimmin kuitenkin lännessä. Neuvostoliiton alusmaissa siitä ei pidetä ja Venäjälläkin oli vuodet, jolloin se ei kiinnostanut, mutta nyt siellä on ehkä palattu ainakin jonkin verran takaisin.

Kapitalistinen realismi – mainonta – taas ei ole taidetta, ellei sitä ole sellaiseksi tarkoitettu. Ja se voi muuttua taiteeksi vaikkapa vain sillä, että joku panee säilykepurkit riviin ja ripustaa niistä laaditun kuvan seinälle.

Silti sekin toimii oikein hyvin myös mainoksena. Väittäisin, että Campbellin keittojen maine oli hyvä jopa Suomessa jo kauan ennen kuin niitä edes myytiin täällä, saati mainostettiin. Kiitos taiteen.

Sertifiointikamppailua käydään kaiken aikaa

Euroopan unioni yrittää hillitä laittoman puun tuontia alueelleen sitä varten tehdyllä puutavara-asetuksella. Metsäala on pitänyt uudistusta hyvänä, osa varmaan vilpittömästikin – ainakin metsänomistajat.

Metsäalan todellista innokkuutta kuvastaa hyvin se, että kansainvälinen poliisijärjestö Interpol, jonka käsiin asetuksen valvonta monin tavoin kaatuu, on joutunut kääntymään muiden tahojen puoleen. Hyviksi yhteistyökumppaneikseen se on löytänyt ympäristöjärjestöt.

Järjestöt ovat moneen otteeseen ilmoittaneet tyytymättömyytensä asetuksen toimintaan. WWF onkin päättänyt aloittaa kampanjan asetuksen tehokkaammaksi toimeenpanoksi.

Vastaan, ei puolesta
Puun pitäisi kuitenkin olla paitsi laillisesti, myös kestävästi tuotettu. Kestävyyttä pyritään osoittamaan metsien sertifioinnilla. Tätä varten järjestöt ovat kehittäneet oman järjestelmänsä, FSC:n.

Mutta vaikka ne omistavat järjestelmän kaikessa oleellisessa, julkisesti ne sanovat vain tukevansa sitä. Tämä on saanut monet kuvittelemaan, että FSC on riippumaton järjestelmä.

Kulissien takana FSC:n tukijat käyvät jatkuvaa kamppailua ei niinkään FSC:n puolesta kuin sen pahinta kilpailijaa, PEFCiä vastaan. Se taas on eurooppalaisten perhemetsänomistajien perustama järjestelmä, jonka sisällöstä pääsevät päättämään kaikki halukkaat monin tavoin.

PEFCin puolesta tehdään kaiken aikaa näkymätöntä työtä, mistä vain pieni osa Suomessa. Merkittävän osan työpaineesta aiheuttavat ympäristöjärjestöt. Ne tekevät edelleen kaikkensa hajottaakseen PEFCin.

Toisaalta PEFCillä ei ole sellaisia tukijoita, jotka voisivat markkinoida sitä keskittymällä kilpailijan heikkouksiin ‒ vaikka niistäkään ei ole puutetta.

Nyt kohteena on Hollanti
Viime kahden vuoden aikana painostuksen kohteena on ollut Hollanti. Jotkut järjestöt haluavat, että Hollanti kieltäisi muun kuin FSC-sertifioidun puun käytön julkisissa hankkeissa, minkä sitten toivotaan toimivan esimerkkinä myös muille rakentajille.

Järjestöjen mukaan PEFC ei pysty takaamaan tasoa kaikissa hyväksymissään järjestelmissä. Huolta ei voi sanoa kokonaan aiheettomaksi, mutta myös FSC:n osalta vastaavasta on runsaasti ympäristöjärjestöjenkin tuottamaa näyttöä.

Arvostelun kohteena on ollut Malesian PEFC. Mutta järjestöjen tavoitteena on, että jokainen kansallinen PEFC-järjestelmä joutuisi todistamaan tasonsa, mikä tekisi tyhjäksi ylikansallisen PEFC-merkin todistusvoiman. Toisaalta esimerkiksi Saksa harkitsee, pitäisikö samaa vaatia myös FSC:ltä.

Ympäristöjärjestöjen opportunistinen kaikki kelpaa -kampanjointi käy viranomaisten hermoille. Järjestöt esimerkiksi harkitsevat Malesian haastamista markkinaoikeuteen, olkoonkin että niiden itsensä vaatimat ratkaisut ovat usein selvästi markkinaoikeuden vastaisia.

Elinkeinoelämän ainoa mahdollisuus tällaisessa tilanteessa on pitkäjänteinen, maltillinen ja todessa pysyvä markkinointi, vaikuttaminen ja viestintä. Suomi on ollut tämän linjan vankimpia tukijoita, myös rahallisesti.

Muun muassa Suomen Metsäsäätiön panostuksilla PEFC on monilla mittareilla ohittanut kilpailijansa jopa sen synnyinmaassa Britanniassa.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 14.5.2014.

Nykyajan yli-ihmisoppi

Törmäsin taannoin Metsähallituksen aulassa opiskelukaveriini. Puusta katsoen yllättävää, mutta ei lähempää: mikä olisikaan luonnollisempi paikka tavata metsäaktivismia harrastava kullanhuuhtoja?

Jälleennäkemisen vilpitön riemuni hyytyi, kun kerroin työpaikkani. ”No, ehkä jaksan kuvitella pahempiakin koiran virkoja”, hän sanoi.

Nopeasti laaditun mielipiteen ylimielisyys yllätti. Eihän hän tiennyt mitään siitä, mitä teen.

Harva meistä voi ylpeillä moraalisesti täysin puhtaalla ansaintalogiikalla. Työtoverini lasten opettaja kuuluu heihin.

Tämä biologian opettaja katsoi asiakseen ihmetellä luokassa kaikkien kuullen, kuultuaan työtoverini työpaikasta, ”kuinka jonkun vanhemmat voivat työllään tuhota yhteistä luontoa”.

Nopeampi olisi ehkä sanonut, että parempi se on kaataa puita kuin olla kaatamatta, ettei tarvitse pelkästään tietokoneisiin nojautua. Sillä niiden käyttö ei tuhoa vain luontoa, vaan myös kehitysmaiden lasten terveyden.

Mutta mitä se olisi hyödyttänyt? Mikään paha kun ei ole koskaan näiden hyvisten, vaan aina joidenkin muiden syytä.

Kun sanotaan, että vihreät ovat nykyajan stalinisteja, siihen on olemassa yksi hyvä perustelu: jotkut meistä todellakin katsovat olevansa muita parempia.

Silti, tai siksi, näiden ihmisten tiedot ovat kuitenkin kovin riittämättömät jopa siitä todellisuudesta, siis ympäristöopista, jonka he katsovat tuovan heille heidän erikoisasemansa.

Muuan Joensuun yliopiston biologi väitti taannoin Helsingin Sanomissa, että Suomessa männyntaimet ovat klooneja. Kuulemma kirjoituksen arvoa ei vähennä, että tosiasiassa kloonimäntyjä ei edes osata tehdä kannattavalla tavalla.

Viime vuosikymmenellä Greenpeace keräsi nimiä Metsä-Lapin hakkuita vastustavaan tutkijavetoomukseen. Tiedoiltaan kyseenalaisen vetoomuksen allekirjoittajista suuri osa ei ollut ekologian asiantuntijoita ensinkään, puhumattakaan Ylä-Lapin ekologiasta.

Mutta nämä muiden tieteenalojen asiantuntijat, teologeista kulttuuriantropologeihin, allekirjoittavat vetoomuksen – tietämättä, että yksikään allekirjoittaneista ekologeista ei edes tuntenut Metsä-Lappia koskevia tutkimuksia. Ja tietämättä, että ne, jotka tutkimuksia tunsivat, eivät vetoomusta allekirjoittaneet.

Tutkijoiden harteille nostettiin länget, joiden turvin Greenpeacen Suomen-vastaisia kampanjakärryjä sitten vedettiin metsäteollisuuden asiakaspiireissä Keski-Euroopassa. Hyvällä menestyksellä.

Mutta onneksi on olemassa arvokkaitakin töitä, kuten juuri kullanhuuhtelu Lapissa – tietenkin sillä edellytyksellä, että koneita ei käytetä. Näin saatava kulta on arvokasta, koska se tuo lohtua ihmisten elämään.

Kuten tunnettua, Lapin huuhtelukultaa ei käytetä mihinkään muuhun kuin koruihin, mitä joku saattaisi sanoa turhamaisuudeksi, mutta minä en. Minusta korut ovat hieno asia.

Samasta syystä arvostan turkiksia ja turkiselinkeinoa. Se on täsmälleen yhtä arvokas – tai turha – elinkeino kuin Lapin kullan huuhtelu, ja vieläpä samoista syistä.

Tosin paljon tuottoisampi, mutta se on toinen juttu.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 9.12.2013.

Viestintä ja lobbaus ovat eri asioita

Osallistuin jokin aika sitten viestinnän ammattilaisten järjestö Procomin verkkokyselyyn vaikuttajaviestinnästä. Kyselyssä minua hämmästytti kovin, mistä annoin palautettakin, että se samaisti täysin vaikuttajaviestinnän ja lobbauksen.

Kuvittelin, että se oli erehdys. Mutta ei se ollut, minkä saattoi havaita Procomin lehden Profiilin pääkirjoituksesta (numero 2/2014), missä järjestön toimitusjohtaja Elina Melgin kirjoitti lobbauksesta ja vaikuttajaviestinnästä täysin toistensa synonyymeinä moneen otteeseen.

Mielestäni viestinnän ja lobbauksen samaistaminen on alkeellinen virhe. Lobbaus käsittääkseni tarkoittaa pyrkimystä muuttaa toisen ihmisen mielipiteitä, kun taas viestinnän tavoitteet voivat olla melkeinpä mitä vain taivaan ja maan väliltä.

Kirjoitan tätä ensinnä sillä asiantuntemuksella, mikä minulle on kertynyt yli 15 vuoden pääsääntöisestä työstä viestinnän suunnittelijana ja toiseksi sillä, mitä olen saanut nykyisessä työpaikassani, Suomen Metsäyhdistyksessä. Siellä vedetään – joskaan minä en ole siitä ensisijaisessa vastuussa – yhtä Suomen menestyneimmistä ja pitkäikäisimmistä vaikuttajaviestinnän brändeistä, Päättäjien Metsäakatemiaa.

Todellakin, Päättäjien Metsäakatemia polkaistiin perusteellisen valmistelun jälkeen käyntiin jo vuonna 1996. Sen kursseille on osallistunut nyt jo yli tuhat päättäjää kaikkialta suomalaisesta yhteiskunnasta: poliitikoista, virkamiehistä, liike-elämän ja journalismin edustajista, kansalaisjärjestöistä, kulttuurivaikuttajista.

Vaikka joskus kuviteltiin, että päättäjät saattaisivat tällä vauhdilla Suomesta loppua, toisin on käynyt. Kursseille on jatkuvasti halukkaita yli kapasiteetin, mikä johtuu monesta syystä.

Ei ole kuitenkaan liioittelua sanoa, että ne syyt voidaan koota yhteen näin: onnistumisen takaa se, että kyse ei ole lobbauksesta, vaan pitkäjänteisestä, maltillisesta ja totuudenmukaisesta viestinnästä.

Päättäjien Metsäakatemian ensisijaisena tavoitteena ei olekaan saada ihmiset ajattelemaan toisin. Itse olen sanonut ja olen myös sitä mieltä, että minulle on aivan sama, mitä ihmiset metsäasioista ajattelevat, kunhan heidän ajattelunsa perustuu oikeisiin tietoihin, joiden levittäminen onkin Metsäyhdistyksen tehtävä.

Olen sitä mieltä, että metsäalan tarina on niin vahva, että tosiasiat todellakin riittävät. Ne kyllä vievät mukanaan, mutta ne eivät itse puhu puolestaan, jonkun on ne kerrottava.

Päättäjien Metsäakatemia toteuttaa tätä kaikessa oleellisessa. Sen noin 30 hengen kurssien osanottajajoukkoon pyritään saamaan kolmasosa metsäalan ja kaksi kolmasosaa muun yhteiskunnan vaikuttajia.

Tavoite on verkostoituminen sekä tietämyksen ja yhteisen ymmärryksen lisääminen. Siihen pyritään myös kurssiohjelmalla: yhden päivän seminaarijaksolla ja parin viikon päästä seuraavalla kolmen päivän maastojaksolla, joka suuntautuu jonnekin Suomeen parhaisiin luonto-, metsä- ja teollisuuskohteisiin. Samalla osallistujan tutustuvat alalla työskenteleviin ihmisiin.

Kurssit järjestetään yhteistyössä muun metsäalan ja lukuisien muiden sidosryhmien kanssa, mutta suurimmasta osasta sisältöä vastaavat kurssilaiset itse. Heiltä todellakin pyydetään alustuksia – myös ja ennen kaikkea metsäalan ulkopuolisilta – joiden maksimipituus on 15 minuuttia.

Lyhyillä ja tiiviillä alustuksilla pyritään keskusteluun ja mielipiteenvaihtoon, ja se on myös onnistunut. Lisäksi ohjelmaan kuuluu paljon ryhmätöitä, joista kurssilaiset itse kantavat suuren vastuun.

Tavoitteena on aidosti kaksisuuntainen viestintä: toisaalta halutaan kuulla metsäalan ulkopuolisilta, miten yhteiskuntaa voitaisiin kehittää metsien käytön avulla, toisaalta kerrotaan, miten se on ajateltu tehtävän metsäalalla.

Tämä ei ole jäänyt huomaamatta osanottajilta, mutta Päättäjien Metsäakatemian konseptia plagioivat unohtavat juuri tämän oleellisen seikan lähes säännönmukaisesti – tai sitten heillä yksinkertaisesti ei ole varaa antaa ihmisten ajatella itse.

Päättäjien Metsäakatemian tavoitteena on, että tässä yhteiskunnassa ei tehtäisi tärkeitä päätöksiä niin, ettei niiden vaikutuksia metsäalalle ymmärrettäisi. Voivat päätökset olla metsäalan kannalta huonojakin, mutta jos se on tiedostettua, se on vain hyväksyttävä.

Tätä ei olisi saavutettu lobbaamalla. Onnistumisen edellytyksenä on ehdottomasti ollut ajatuksen vapaus ja sen ruokkiminen.

Pyydä ja päästä susi

Etteikö kaupunkilaisista olisi hyötyä? Kaupunkilaiset luonnonsuojelijat ovat esimerkiksi kehittäneet hienon tavan kalastaa uhanalaisia kaloja: virvelöidään kala, vedetään se maihin, irrotetaan koukusta ja nakataan takaisin järveen.

Tätä he sanovat kalaa kunnioittavaksi kalastustavaksi, sillä se ei tuhoa kalakantoja, mitä nyt riepottelee kalayksilöitä. Niiden osa on antautua kaupunkilaiskalastajan mielivaltaiseksi leikkikaluksi.

Kalastuksen lomassa kaupunkilaisen on sitten hyvä kauhistella esimerkiksi turkisten kasvattamista, sillä eihän turkiksia tarvita muuhun kuin turhuuteen, siis toisten turhuuteen.

Niin kuin kaikki hienot aatteet, tämä catch and release eli pyydä ja päästä -kalastus on tullut meille ulkomailta. Se on niin nerokas keino syödä ja säästää kakku, että sen soisi leviävän muuallekin.

Minulta on esimerkiksi kysytty, mitä tehdä, kun kasvissyönti onnistuu muuten, mutta meetwurstin himosta ei pääse millään eroon. Kuinka siis voin nauttia meetwurstista syömättä sitä?

Vastaus on mitä yksinkertaisin: pyydä ja päästä. Meetwurstin tapauksessa siis, pane suuhun, mutustele hartaasti ja sylje pois. Samaa tekniikkaa käytetään muuten viininmaistelussa.

Entäpä jos on mieltynyt kalliisiin vaatteisiin, mutta ei ole rahaa? No, mene vaatekauppaan ja pyydä, että saat kokeilla vaatetta kotona. Sitten puet vaatteen yllesi ja julkaiset siitä kuvan Facebookissa. Vaikutus on tehokas.

Fiksuimmat tekevät niin, että eivät edes pyydä vaatetta lainaan, vaan ottavat sen Facebook-kuvan sovituskopissa. Yksinkertaista.

Mutta vielä ei keinoa ole otettu käyttöön koko laajuudessaan. Mielestäni pyydä ja päästä toimisi hyvin esimerkiksi susipolitiikassa.

Mehän tiedämme, että Euroopan unionin susipolitiikka on periaatteessa oikein hyvää. Sen mukaan jokaisella jäsenmaalla on suositeltava susikanta, jota pidetään yllä, mutta siitä huolimatta häirikkösudet saa tappaa.

Miksi tappaa? Miksi ei voisi pyytää ja päästää.

Tässä menetelmässä häirikkösuden annetaan tulla rauhassa pihapiiriin, ja sitten sitä ammutaan latingilla, josta se pökertyy ja sitten toipuu pikku hiljaa, mutta kuitenkin niin, että kivut ovat sietämättömät, mikä saa eläimen pois tolaltaan.

Seuraa päästä-vaihe. Eläimen annetaan mennä pois, mutta jos, tai kun, se ei oikein onnistu, sitä vähän avitetaan. Hyviä vehkeitä ovat pesäpallo- ja jääkiekkomailat. Niillä kun roimii, niin eiköhän häirikkösusi ala oppia, missä on sopivaa liikkua ja missä ei.

Samalla saamme maahamme uutta kulttuuria, kun meille syntyy jälleen niiden miesten kerho, jotka ovat kaataneet suden. Eivätkä vain kaataneet, vaan myös häätäneet sen pois pihapiiristä lähes paljain käsin.

Entäpä miksi opettaisimme vain häirikkösusia? Saman tien oppia voisi antaa myös häirikkökarhuille, -ilveksille, -koirille, -kissoille, -kanarialinnuille ja -naapureille.

Sillä luontokappaleitahan me vain kaikki olemme ja siinä mielessä siis sammalla viivalla, vai mitä?