Biotalous on pyrkimys parempaan

Kävin ulkomailla, tarkemmin sanottuna Brysselissä. Biotalous on sielläkin kova juttu, mutta siitä puhuttiin eri tavalla.

Lyhyesti sanottuna: meillä esitetään biotalouden nimissä iskulauseita, muualla se esitetään keinona parempaan maailmaan.

Esimerkiksi paperiteollisuuden eurooppalainen etujärjestö CEPI sanoi sen näin: biotalous tarjoaa ratkaisuja resurssitehokkuuden vaatimuksiin, ilmastonmuutoksen torjuntaan, Euroopan kilpailukykyyn, työttömyyteen.

Sillä halutaan kasvattaa hyvinvointia niin, että resurssien käyttö ei enää lisääntyisi. Samoin puhui hollantilainen Roel Bol seminaarissa, jonka VTT järjesti viime viikolla.

Täsmällisemmin sanottuna tavoitellaan kiertotaloutta, missä yhden jäte on toisen raaka-aine ja kaikenlaisen jätteen määrä sekä hukkaan heitetyn ruoan määrän minimoituu. Tavoitellaan metsien ja loppuun käytettyjen metsätuotteiden käyttöä bioenergian tuotantoon, ellei niistä voida tehdä uusia tuotteita.

Kuulostaa ”vihertävältä”, mutta sitä ei hävetä. Parempi maailma halutaan tehdä teollisuuden ja liike-elämän keinoin.

Irti iskulauseista
Ero suomalaiseen keskusteluun on dramaattinen. Hollanti esimerkiksi aloitti biotalousstrategian valmistelun jo vuonna 2004. Meillä työ alkoi pari vuotta sitten, mutta silti olemme mielestämme edelläkävijöitä.

Iskulauseilla luodaan uskoa, työllä todellisuutta.

Saammeko todella 100 000 uutta työpaikkaa biotalouteen kymmenessä vuodessa, ja kenelle, kun kaikenlainen biotalouteen viittaava koulutus on yhä heikommassa jamassa kaikilla tasoilla peruskoulusta lähtien?

Hollannissa haetaan poliittista koherenssia: asiaa pitää tukea kaikilla yhteiskunnan aloilla. Meillä tästä ei ole merkkejä.

Kun Suomessa kysyy, mitä se biotalous on, vastaus on mahdollisimman kunnianhimoton: tehdään jotain biomassasta. Maailmanparantaminen ei kiinnosta, koska työpaikat ovat tärkeämpiä.

Voivat ollakin, mutta ei maailmaan saada yhtään työpaikkaa sillä, että yritetään saada työpaikkoja. Niitä saadaan sillä, että etsitään ja löydetään mielekästä ja kannattavaa tekemistä.

Sitä kannattaisi luvata.

Hyvään pyrkiminen on hyvä asia
Esimerkiksi kestävyys on lupaus pyrkiä parempaan. Mutta kun yritykset meillä raportoivat kestävyyden tavoittelustaan, vain välittömästi mitattavissa olevat tulokset kelpaavat. Kaikki inhimillinen ponnistelu ja rahan käyttö leimataan viherpesuksi, ellei ole esittää tulosnumeroita.

Kyynikot ovat nimenneet Metsä Groupin Äänekoskelle suunnitteleman biotuotetehtaan ”pelkäksi sellutehtaaksi” – tunnuslauseenaan tämä: rivien välit luin, en rivejä.

He jättävät lukematta, että ensimmäistä kertaa metsäyhtiö suorastaan kutsuu omalle tontilleen muita yrityksiä yhteistä raaka-ainetta jalostamaan, että tämän ympärille on jopa kehitteillä hanke, johon tosin kutsutaan vain keskisuomalaisia yrityksiä, kun niitä pitäisi kutsua koko maailmasta.

Kyynikko vaatii, että Metsä Groupin pitäisi pystyä heti lupaamaan kaikki se biotuotetuotanto ja työpaikat, mistä emme edes voi vielä tietää mitään, ja luvata tehdä se kaikki itse. Kyynikon pelossa tavoitteet sitten lasketaan maakuntatasolle.

Ei pitäisi vaatia järjettömiä, se on totta. Mutta mahdottomia kyllä, sillä vain niin se muuttuu mahdollisiksi.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 15.9.2014.

Ahdistuksen teologiaa

Olen joskus joutunut ihmettelemään sitä, kuinka vähäistä meillä on kristillisen perinteen tuntemus. Nyt sitä joutuu opettamaan jopa evankelisluterilaiselle kirkolle.

Kotimaa-lehden verkkosivu uutisoi Kirkon ympäristöpäivistä otsikolla Kymmenykset metsistä Luojalle. Kirkkoherra Ilkka Wiio on käynnistänyt liikkeen, jossa haastetaan seurakuntia rauhoittamaan kymmenesosa metsistään. Haaste kuulemma perustuu Raamatun periaatteeseen, jonka mukaan Luojalle tulisi antaa kiitollisuuden osoituksena kymmenys maan sadosta.

Aloite kääntää kaikki kristilliset periaatteet päälaelleen. Raamatun mukaanhan Jumala on antanut maan ihmiselle viljeltäväksi, ei silleen jätettäväksi.

Tätä lahjaa ihmisen tulee tietenkin kohdella kunnioittaen. Silleen jättäminen vaikuttaa lähinnä halveksunnalta.

Entä kenelle kymmenykset on maksettu? Keskiajalle piispalle, seurakunnan papille ja kirkolle sekä köyhille, uskonpuhdistuksen jälkeen kruunulle ja kirkolle.

Mitä Luoja niillä tekisi? Pitäisin uskaliaana ajatella, että Hän katsoisi tarvitsevansa niitä enemmän kuin vaikka tämän maailman köyhät.

Ihmiset tekevät ihmeen
Esimerkiksi maaliskuisena Leipäsunnuntaina muistetaan sitä, kuinka Jeesus ruokki viidellä leivällä ja kahdella kalalla 5000 miestä ja laskemattoman määrän naisia ja lapsia. Aterian jälkeen Jeesus käski opetuslasten kerätä tähteet. Leivänmuruja kertyi 12 korillista.

Tämä on ihme vertauskuvanakin, mutta silti aika yleinen. Eihän kyse ole muusta kuin viljelystä – siitä, miten ihminen taidollaan saa luonnon kukoistamaan. Se, ei silleen jättäminen, on meille annettu tehtävä.

Esimerkiksi Suomen metsien puuvaranto on kasvanut toisen maailmansodan jälkeisestä noin 1500 miljoonasta kuutiometristä nyt jo 2300 miljoonaan. Mutta samana aikana metsistä on viety puuta ihmisen tarpeisiin vieläkin enemmän, kokonaista 3400 miljoonaa kuutiometriä. Eikö tämä ole ihme?

Tähteitäkin on. Ilmastonmuutoksen myötä on huomattu, että bioenergian raaka-aineeksi kelpaavia hakkuutähteitä on mahdollista kerätä Suomen metsistä 12, ei koria, vaan miljoonaa kuutiometriä. Siis joka vuosi.

Metsillä menee hyvin
Mutta samalla on tuhottu metsät, sanoo ekofasisti ja ihmismurhien ihailija Pentti Linkola, jonka kirkko kutsui ympäristöpäivilleen puhumaan uudesta ahdistuksen teologiasta.

Silti luonnossa riittää esimerkiksi uhanalaisia lajeja, joiden määrä on 2000-luvulla kääntynyt laskuun, kun sitä mitataan uhanalaisten lajien osuudella kaikista tutkituista lajeista. Tutkijoiden mukaan metsien tilan koheneminen johtuu ennen muuta hakkuiden yhteydessä metsiin jätetyistä säästöpuista – ei siis Wiion vaatimasta silleen jättämisestä, mitä sitäkin on Suomessa tehty Euroopassa eniten.

Samalla järeiden puiden määrä ja osuus on toisen maailmansodan jälkeen puulajista riippuen kaksin–moninkertaistunut. Vanhoja metsiä muistuttavien talousmetsien määrä on etenkin Etelä-Suomessa ollut jo pitkään kasvussa. Yli neljä viidestä suomalaisesta puusta on luontaisesti syntynyt.

Tällaiseen viljelyyn metsäala on pyrkinyt. Kirkko ei sitä näytä arvostavan.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 1.9.2014.

Suojeluväki tietää kyllä

Joskus tuntuu, että kaikkein vähiten suomalaisesta metsäluonnosta tietävät ne, jotka sitä oman ilmoituksensa mukaan suojelevat. Esimerkiksi Turun lintutieteellisen yhdistyksen petolintuasiantuntija Seppo Pekkala selitti Yleisradion verkkosivulla 11. kesäkuuta Suomen suurinta ”citykanahaukkojen” keskittymää Turussa sillä, että sopivat pesäpuut ovat hävinneet metsistä.

Tuskin on, sillä järeiden puiden määrä kaikkialla eteläsuomalaisissa metsissä on Valtakunnan metsien inventointitietojen mukaan noussut jo kauan.

Tietämättömyys onkin huono selitys. Tiedolta ei voi välttyä, jos seuraa suojelusta käytävää keskustelua.

Paremmin suojelijoiden toimintaa selittää tarve poistaa metsiä talouskäytöstä. Suojeluhinku kohdistuu säännöllisesti metsiin, jotka ovat taloudellisesti, mutta ei välttämättä suojelun kannalta arvokkaimpia.

Vedotaan esimerkiksi uhanalaisiin lajeihin, vaikka niiden osuus tutkituista lajeista on kääntynyt laskuun, ja eniten juuri metsissä. Niiden avulla halutaan lisää tiukasti suojeltuja runsaslahopuustoisia kangasmetsiä, siis tukkimetsiä, vaikka niitä on suojeltu Suomessa eniten ja vaikka 40 prosenttia uhanalaisista lajeista pystyy elämään myös talousmetsien elinympäristöissä.

Toisaalta lehtojen suojelua ei esitetä juuri koskaan, olkoonkin että uhanalaisista metsälajeista puolet on lehtolajeja. Lehtoja on Suomen metsistä vain kaksi prosenttia, kun tukkimetsiä on paljon ja ne ovat arvokkaimpia taloudellisesti.

Liito-orava – Suomen pyhä lehmä
Suomen luonnon pyhä lehmä on kuitenkin liito-orava. Uhanalaisuusluokituksessa se katsotaan vaarantuneeksi, niin kuin nisäkkäistä myös euroopanmajava, ilves, hilleri, karhu ja pikkulepakko.

Mutta ottaisiko esimerkiksi ympäristöministeri näitä muita erityissuojeluunsa, niin kuin hän teki Kainuun liito-oravan suhteen Vihreässä blogissa 14. kesäkuuta?

Ei, koska tuosta listasta vain liito-oravan avulla voidaan poistaa metsiä talouskäytöstä. Kuten Niinistö toteaa, liito-oravan suhteen Kainuun ELY-keskus sentään on ajan tasalla. Jos ei olisi, siitä varmaan myös seuraisi jotakin, toisin kuin Talvivaaran kohdalla.

Nyt on keksitty sekin, että liito-oravan tulee säilyä nimenomaan vanhoissa metsissä. Kaupunkiin eksyneet liiturit eivät siis vähennä suojeluntarvetta, mutta silti nekin on suojeltava. Liituri pysyy uhanalaisena, vaikka me hukkuisimme niihin, jos se ei ymmärrä elää siellä, missä luonnonsuojelijat haluavat.

Kuinka viisas tämä sukupolvi onkaan!
Näin manipulatiivinen näkemys luonnosta on ainutlaatuinen. Tämä sukupolvi osoittaa tuon tuostakin olevansa niin viisas, että se voi määritellä, missä muiden lajien on elettävä ja millaisena maailman on säilyttävä tästä ikuisuuteen?

Lisäperusteita liito-oravan suojeluun saadaan ensi syksynä, kun sen kantaa taas arvioidaan. Nyt nimittäin aiotaan käydä tutkimassa vain sellaisia ruutuja, joilla liito-oravia on havaittu aiemmin.

Oletettavasti liito-orava on muuttanut osasta ruutuja pois. Saanemme siis lukea lehdistä, että kanta vähenee.

Tämä on vähän sama kuin väestönlaskenta tehtäisiin tutkimalla vain loma-asunnoiksi myytyjä kemijärveläisiä kerrostaloja. Ja marraskuussa.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 11.8.2014.

Kauppakamarissa ei nähdä metsää

Kannattaisi lukea Wälskärin kertomuksia, jotta tietäisi missä mennään. Sieltä löytyy viittaus myös Axel Oxenstiernan usein – ja usein väärin – siteerattuun lausuntoon pojalleen, kun Oxenstierna halusi rohkaista nuorukaista valtiollisiin tehtäviin: "Poikaseni, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan."

Minä en halua sanoa, että Kauppakamarin toimitusjohtaja Risto E. J. Penttilän järki olisi vähäinen. Tahto varmaan kuitenkin on sitä suurempi – ehkä jopa järjen kaatava.

Kuuluneeko Penttilä siihen joukkoon, joka tuottaa Suomesta vääristeltyä ja vastenmielistä tietoa ulkomaille pahalla tarkoituksella. Yleensähän näiksi lasketaan niin sanotut luonnonsuojelijat.

Ehkä ei, sillä hänen tarkoituksensa on epäilemättä hyvä.

Penttilä nimittäin loihe lausumaan muutamassa ”Arvopaperilehdessä”, suom. Financial Times, armon päivänä 23. kesäkuuta 2014, todistaakseen Suomen talouden huonoa kulkua, muun muassa että sen ”metsäyhtiöt leikkaavat kustannuksiaan ja sulkevat tehtaitaan”. Näin lyhyesti, näin murskaavasti.

Onko 60 kilometriä liikaa?
Haluan ensinnä sanoa, että kansantaloutemme todella on huonossa jamassa. Ainakin jos siitä mitään ymmärrän. Että siinä mielessä Penttilä voi olla varsin oikeassa.

Mikä minua ihmetyttää, on metsäteollisuuden ottaminen esimerkiksi asiassa, jossa sen todellisuus todistaa päinvastaista. Paitsi siltä osin, että se leikkaa kustannuksiaan, mutta mitä tähän tulee, sitä Penttilä tuskin suurin vastustaa, jos arvella saa.

Totta on sekin, että metsäteollisuus sulkee tehtaitaan – paitsi että hei, eihän ole! Koska viimeksi olette mokomasta kuulleet? Karihaaran saha ei kelpaa todisteeksi, sillä se lopetti toimintansa jo vuosia sitten.

Päinvastoin: viime noin 12 kuukauden aikana metsäteollisuus on ilmoittanut lukuisista suuristakin uusinvestoinnista tähän Penttilän surkeaksi mainitsemaan maahan.

Jos nämä investoinnit toteutuvat, raakapuun käyttö maassamme lisääntyy runsaasti yli kymmenellä prosentilla. En ole opiskellut ekonomiaa, mutta voisin kuvitella, että tämä merkitsee dramaattista kysynnän lisäystä.

Tämä ei ehkä silti kovin realisoidu Penttilän näköpiirissä pääkaupunkiseudulla. Nähdäkseen metsää ja metsäteollisuutta pitäisi osata katsoa näiltä ”huudeilta” jopa 60 kilometrin päähän. Se näyttää olevan aivan liikaa sille, joka puhuu koko maasta.

Olisiko kyse populismista?
Suoraan sanottuna, en ymmärrä Penttilän lausuntoa. Paitsi siten, että hänen muut esimerkkinsä olivat jotakuinkin oikeita, mutta sitten oli tämä Suomen ylivoimaisesti tärkein tuotannonala, joka ei oikein sopinut Arvopaperilehdelle suunnitellun jutun kaavaan.

Joten ei mitään, oikaistaanpa vähän totuutta.

Suomeksi sanottuna, harrastetaan niin sanottua populismia. Sen oleellisin ominaisuus on, että antaa mennä, kun kohteet eivät kuitenkaan ole oikein perillä.

Silti voisi kuvitella, että jos Kauppakamarin toimitusjohtaja ei olekaan, niin ainakin sen jäsenet ovat perillä Suomen talouselämästä. Ehkä jopa metsäalasta.

Tai jos asia on toisin, nyt varmaan kannattaisi metsäyritystenkin liittyä Kauppakamariin.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 21.7.2014.

Anteeksi, eduskunta

Niin sanotussa Nato-keskustelussa on nähty monenlaisia puheenvuoroja. Yksi tyrmistyttävimmistä oli eduskunnan puhemiehen Eero Heinäluoman kirjoitus otsikolla ”Nato-laukkaa”, jonka hän julkaisi muun muassa blogisivullaan 19. kesäkuuta.

Sinänsä kirjoituksen leimaavuus, vihjaileva sävy ja toisella tavalla ajattelevien väheksyntä ei ole uutta, varsinkaan Nato-jäsenyyden vastustajilta. Kirjoittaja kuitenkin on eduskunnan puhemies, jonka jo tehtävänsä puolesta pitäisi olla ensimmäisenä puolustamassa edustuksellista demokratiaa, mihin oleellisena osana kuuluu vapaa ja toista arvostava, asioihin paneutuva kansalaiskeskustelu.

Heinäluoman mukaan Venäjän ilmatilaloukkaukset ”nähdään suuren suunnitelman osana”, ”Nato-dosentit” pitävät rahtikoneita häivehävittäjinä, ukkosrintaman väistö nähdään Suomen valmiustestinä.

Näinkö eduskunnan puhemies vastaa ilmatilaloukkauksista huolestuneille kansalaisille? Johtuiko asiasta liikkeellä ollut väärä tieto ”Nato-dosenteista” vai hallituksen täydellisestä sekoilusta? Hiljaako siinä olisi pitänyt olla?

Heinäluoman mielestä Nato-keskustelu, joka hänen itsensäkin mukaan alkoi Ukrainan kriisistä, siis jotakuinkin helmi-maaliskuusta, on tyypillinen kesäkeskustelu, ”Ruokolahden leijona”, jota siis kukaan ei nähnyt.

Näin kevyesti hän kirjoittaa, vaikka Suomen naapurimaa on pyyhkinyt pöytää kaikilla itse allekirjoittamillaan sopimuksilla, miehittänyt osan naapurimaastaan sekä erittäin todennäköisesti aseistanut ja muutenkin tukenut maassa toimivaa aseellista vastarintaliikettä.

Millaista olisi Heinäluoman huulihumppa, jos tämä kohdistuisi Suomeen?

Heinäluoma väittää, että ”palstat täyttyvät kaikesta siitä hyvästä, mitä Nato voisi Suomelle antaa”. Noinkohan?

Hän muistuttaa, että Nato toisi myös velvollisuuksia ja antaa otsikolleen lopullisen katteen kysyessään, olisiko Suomi lähtenyt Yhdysvaltain rinnalla sotimaan Irakiin tai Etelä-Afganistaniin talibaneja tuhoamaan, kuinka paljon kaatuneita olisimme näissä operaatioissa hyväksyneet ja olisimmeko antaneet sotilaamme ulkomaiseen komentoon.

Heinäluoma siis kysyy, mutta ei vastaa, koska oikea vastaus olisi hänen kannaltaan väärä. Sen sijaan hän laukkaa uusiin väitteisiin.

Emme tietenkään lähtisi Irakiin, jos emme haluaisi. ”Etelä-Afganistaniin” – niin, Pohjois-Afganistanissahan olemme jo, mutta emme siis Natossa.

Ja kun Nato jäsenyys ei tällaiseen pakota, miksi kysyä kaatuneista? Tai sotilaistamme ulkomaisessa komennossa, missä he ovat jo nyt?

No, juuri siksi.

Vastenmielisintä Heinäluoman kirjoituksessa kuitenkin on toista mieltä olevien alaston väheksyntä. Hän ei havaitse, että me monet Naton kannalle siirtyneet olemme havainneet Venäjän politiikan muutoksen viimeistään vuonna 2008, kun se miehitti Georgiaa.

Tuolloin Venäjän politiikan muutoksesta puhui Suomessa äänekkäimmin Alexander Stubb, jota pilkattiin lausunnostaan laajasti.

Venäjältä tuskin tarvitsee pyytää Nato-kannatusta anteeksi. Mutta nyt tuntuu, että pitäisi pyytää, eikä vähemmältä kuin Suomen eduskunnalta. Toivon olevani väärässä.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 17.7.2014.

Ei näin, Sodankylä

Silmiini osui Sodankylän kunnan hanke tulla biotalouden suunnannäyttäjäksi Suomessa, mutta myös Euroopan unionissa. Teksti julkaistiin epämääräisehkössä ”lehden välissä” -julkaisussa nimeltään Elinvoimainen Suomi, jonka on tehnyt Calcus Group.

Julkaisun teksti on sinänsä järkevää, mutta – kauniisti sanoen – valitettavan etäällä siitä, mistä Euroopan unionissa puhutaan. Tekstin mukaan Sodankylän biotaloushankkeet ovat lähiruoassa ja puun polttamisessa. Ruoasta en tiedä, mutta jos puun käyttö tähtää pelkkään polttoon, sillä ei saa mainesijaa ainakaan Brysselissä.

Samanlaisia ajatuksia toivat mieleeni Teknologian kehittämiskeskus VTT ja Valtion taloudellinen tutkimuskeskus VATT, kun ne julkaisivat selvityksen, jonka mukaan biopolttoaineiden – esimerkiksi puudieselin – käyttö on Suomelle edullisin tapa saavuttaa unionin vuoteen 2030 tähtäävän energiapaketin tavoitteet.

Onko puun hinta tärkein?
Unionissa aletaan ottaa tosissaan se, minkä me Suomen metsäsektorilla olemme osanneet jo kauan. Brysselissä käytetään sanaparia ”cascade use”, jota en valitettavasti osaa suomentaa ”kaskadikäyttöä” paremmin. Se kuitenkin tarkoittaa sitä, että esimerkiksi puu pitäisi aina ensisijaisesti käyttää materiaalina ja polttaa energiaksi vasta muun käytön jälkeen.

Tällaista kaskadikäyttöä pidetään metsäsektorin vahvuutena, mitä se onkin. Metsäsektorilla ei vain ole tätä oikein oivallettu.
Viisaan luonnonvarapolitiikan kannalta kaskadikäyttö on itsestään selvää. Meidän metsäsektorillemme se on kuitenkin tullut lähinnä tarpeesta hyödyntää sivuvirtoja.

Periaatteellista puolta ei ole ajateltu. Niinpä on jouduttu tilanteeseen, missä esimerkiksi metsänomistajien etujärjestön mukaan metsänomistajalla on lähes perustuslaillinen oikeus saada myydä puu juuri sille, joka siitä eniten maksaa.

Maanteiden puudiesel on vain välivaihe
Tätä oikeutta on vaikea kiistää, varsinkin jos on kyse yksittäisestä metsänomistajasta. Mutta eikö silti pitäisi ottaa huomioon myös kansantalous, tai kestävä kehitys.

Voi tietenkin ajatella niin – ja itsekin olen tätä mieltä – että jos kestävä kehitys todella on tärkeää, sen pitäisi näkyä myös hinnoissa. Toisin sanoen sen, että puuta voidaan käyttää ensiksi tuotteina ja sitten vielä energianlähteenäkin, tulisi lisätä ostajan maksukykyä.

Tämän pitäisi tarkoittaa sitä, että massa- ja paperitehtaat ja sahat pystyisivät maksamaan puusta enemmän kuin polttolaitokset. Toistaiseksi näin lienee ollutkin, mutta säilyykö tilanne? Miten siihen vaikuttavat esimerkiksi erilaiset valtion tuet?

Missään tapauksessa en kuitenkaan usko, että esimerkiksi maantieliikenteen niin sanottu biokomponentti voitaisiin kovinkaan pitkään täyttää puudieselillä, monestakin syystä.

Ensinnä, maantiellä voi ajaa sähkölläkin. Toiseksi, ilmassa ja esimerkiksi metsätyömailla ei voi.

Tästä seuraa, että jos uusiutuvuus todellakin katsotaan välttämättömäksi, esimerkiksi lentoyhtiöiden ja puunkorjuuyritysten maksuhalu – kenties myös -kyky – on aivan toista luokkaa kuin tavallisella volkkarikuskilla.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 23.6.2014.

MTT saisi puhua siitä ihtestään

Maatalouden tutkimuskeskus MTT tiedotti toukokuun alussa luoneensa uuden laskentatavan, jolla se yhdistää ruoan ympäristövaikutukset ja ravitsemuksellisen arvon. MTT:n mukaan, jos tutkitaan pelkästään ympäristövaikutusta, makkara on parempaa kuin liha ja valkoinen makaroni parempaa kuin tumma.

Mutta kun katsomme asiaa uudella mittarilla, osat vaihtuvat. MTT lupaa, että nyt ruokavalintoja voi tehdä ”kestävämmin”.

Uskokoon ken tahtoo. Kestämättömintä on kuitenkin ostaa tummaa makaronia, jos kukaan ei halua sitä syödä.

Kyllä MTT silti järkeä puhuu. Se esimerkiksi sanoo, että semmoisia ruokia ei kannata verrata toisiinsa, joiden ravitsemuksellinen tehtävä on erilainen. Esimerkiksi kasvikset ja proteiinin lähteet – kuten liha ja kala – eivät ole vaihtoehdot, vaan molempia tarvitaan.

Kasvissyöjä väittää vastaan: proteiineja saa kasviksistakin. Hän unohtaa, että ruoan merkitys on erittäin paljon isompi kuin vain ravitsemus.

Jos elämän on tarkoitus olla tylsää, proteiineja saa toki pavuistakin. Kysymys kuuluu, miksi pitäisi.

Kasvissyöjä vastaa, että ympäristön takia, ja on väärässä. Mutta mitä tulee ympäristöön, väärässä on MTT:kin.

Selityksenä on ilmastonmuutos, joka on sekoittanut täysin kaikenlaisen ruoan laatupuheen.

Näissäkään MTT:n esityksissä ei puhuta muista ympäristövaikutuksista kuin rehevöitymisestä ja vaikutuksesta ilmastonmuutokseen. Kuitenkin kaiken kasvinviljelyn oleellisin piirre on monimuotoisen luonnon korvaaminen yhden lajin viljelmällä, monokulttuurilla.

Kasvinviljelyn keskeinen tehokeino on biodiversiteetin tuhoaminen, niin luomussa kuin tavanomaisessakin viljelyssä. Ja ainoa luonnonmukainen keino korjata tätä tuhoa on eläintuotanto. Tähän MTT vain viittaa laimeasti puhumalla ”positiivisista laidunnusvaikutuksista”.

Eläintuotanto ei kuitenkaan kannata, ellei joku maksa siitä. Toistaiseksi muita halukkaita ei ole ilmennyt kuin lihaa syövä ihminen. Näin hän korjaa niitä ympäristötuhoja, mitä kasvissyöjä yksipuolisella ruokavaliollaan aiheuttaa.

Tämä menettely on käytössä kaikkialla maailmassa ja siihen tähdätään myös biotalouden periaattein toimivassa maataloudessa. Esimerkiksi meillä pellot on perustettu navetasta saadun kompostiaineen varassa. Aasialaisen riisinviljelyn kiertoon taas kuuluvat ravintona hyödynnettävät kalat, jotka korjaavat riisinviljelyn tuhoaman biodiversiteetin.

Se, että ”tehomaataloudessa” ei näin tehdä, ei muuta mitään. Mutta jos siitä halutaan eroon, tarvitaan eläintuotantoa.

Sen voi tehdä monin tavoin. Esimerkiksi turkistuotanto muuttaa merten hajakuormituksen pistekuormitukseksi maalle. Jonakin päivänä tämän fosforikaivoksen huomaavat myös lannoitevalmistajat.

Poliittisen ruokavalinnan tehnyt kasvissyöjä ei tästä piittaa. Se on tavallaan ymmärrettävää. Mutta miksi MTT, kertoessaan ympäristövaikutuksista, ei edes mainitse, että nämä täysin oleelliset asiat on jätetty ulkopuolelle?

Minusta MTT:n pitäisi puhua enemmän paskasta. Siinä näkyisi, millaisia ihmisen elinehdot oikeasti ovat tässä maailmassa.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 12.6.2014.