Kokonaista metsää on vaikea ymmärtää

Joskus typerät uudissanat katoavat kuin itsestään. Näin on käynyt muun muassa sanalle ”ekosysteemi”, kun sitä tarjottiin jonkun tietokoneen käyttöjärjestelmän ympärille syntyväksi muiden ohjelmien ja koneiden systeemiksi.

Onneksi, sillä oikeasti ekosysteemi on aivan eri asia eikä mokoma sananvalinta voinut aiheuttaa muuta kuin sekaannusta. Paitsi ehkä tekniikan asiantuntijoissa, jotka ehkä todellakaan eivät tiedä, mitä ekosysteemi tarkoittaa.

Näin on pakko ajatella, kun katsoo viime keväänä alkanutta uutisointia (mm. Suomen Kuvalehti, 15.8.2014) siitä kuinka ”puulla on isot hiilidioksidipäästöt”. Väite perustuu diplomi-insinööri Sanni Väisäsen väitöskirjaan, jossa on tutkittu ”metsä- ja peltobiomassaketjujen elinkaarta”.

Elinkaari ei selitä ekosysteemiä
Kun elinkaaresta alettiin puhua, se oli edistysaskel. Tottahan esimerkiksi auton ympäristövaikutuksista saa selon vasta kun aloittaa tutkinnan raaka-aineen hankinnasta ja valmistuksesta ja jatkaa käyttöön ja lopulta loppusijoitukseen. Verrattuna vaikka nyt siihen että selvittää vain katalysaattorin vaikutuksia.

Luonnosta voi sanoa, että mitä pienempiin osiin sen pilkkoo niin ajallisesti kuin paikallisesti, sitä mielivaltaisempia asioita siitä voi ”osoittaa”. Sen takia luontoa tutkiva tiede ei pyrikään luonnon pilkkomiseen vaan kokonaisuuksien ymmärtämiseen.

Tekniset tieteet taas nimenomaan hajottavat ongelmat osiin ja ratkaisevat ne yksitellen. Ehkä ympäristöongelmamme johtuvatkin juuri siitä: koneelle riittää, että se ratkaisee ongelman, eikä sen luomista uusista ongelmista välitetä.

Näin pilkkoo Väisänenkin, vaikka hän ei olekaan pahimpia metsäekosysteemin pilkkojia. Onhan niitäkin, jotka katsovat pelkän kannon aiheuttamia päästöjä – ikään kuin kanto olisi joku itsekseen ja muista täysin riippumatta metsissä elelevä otus.

Kokonaisuus on toinen juttu
Kokonaisuutena taas, esimerkiksi Suomen metsien runkopuun määrä on kasvanut 1950-luvun alusta nykyhetkeen lähes 800 miljoonaa kuutiometriä. Karttuma sisältää hiiltä määrän, joka vastaa noin 600 miljoonan tonnin hiilidioksidipäästöjä.

Tämä määrä vastaa suurin piirtein maan tieliikenteen hiilidioksidipäästöjä yli 45 vuoden ajalta. Myös metsien ja puiden sisältämä muu hiilimäärä on kasvanut, mutta kuinka paljon, sitä emme tiedä.

Samana aikana metsistä on viety teollisuuden käyttöön yli 3400 miljoonaa kuutiota runkopuuta. Siitä noin puolesta on tehty bioenergiaa metsäteollisuudessa.

Jos vastaava määrä energiaa olisi tuotettu fossiilisilla polttoaineilla, ilmakehässä olisi yli 1300 miljoonaa tonnia enemmän hiilidioksidia kuin nyt. Se vastaa 22-kertaisesti vuoden 2007 fossiilisten polttoaineiden ja turpeen käytön hiilidioksidipäästöjä Suomessa.

Tällaista ei tietenkään voi nähdä, jos tarkastelee vain yksittäisen arvoketjun vaikutuksia. Mutta ehkä uusi puhe biotaloudesta tuo myös teknisten tieteiden asiantuntijoille sanoja ymmärtää kokonaisuuksia paremmin.

Biotaloudessa kun ollaan luopumasta yksioikoistavasta arvoketjun käsitteestä ja korvaamassa se arvoverkostolla.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 13.10.2014.

Kyllä nolottaa

Jääkiekko on hieno laji ja sitä voi katsoa, vaikka pelaajat eivät olisikaan oikeasta joukkueesta. Mutta että Pietarin SKA ja Helsingin Jokerit! Hiukan aikaa piti miettiä, mutta sitten arvelin, että mitä tuosta.

Niinpä kiipesin Allegroon Pasilan asemalla 10. lokakuuta pikkasta yli kymmenen. Muu porukka tuli mukaan matkan varrelta ja niin löysimme itsemme Pietarin kaupungista.

Junahan meillä tuli perille puoli kolmen maissa ja kun ottelu alkoi vasta 19.30, meillä oli aikaa majoittua ja käydä syömässä. Hyvissä ajoin aloimme vaivautua julkisin kulkuvälinein kohti pelipaikkoja.

Ja voinpa sanoa, että jos oli minulla vaikeaa mennä otteluun, josta en oikeastaan tiedä, kumpaa joukkuetta vastustaisin enemmän, niin ei se ollut helppoa muillekaan. Metroasemalla nimittäin törmäsimme neuvottomiin SaiPa-faneihin, jotka etsivät tietä samaan otteluun.

Ei siinä mitään, me sanoimme: ”Nostamme ylvään Kärppä-lipun hulmuamaan, seuratkaa sitä.”

Pienen kakistelun jälkeen pojat totesivat, että ei kai tässä muukaan auta.



Matka oli miellyttävä. Venäläinen nimittäin tykkää, jos hän näkee jonkun, jolla on hauskaa. Hän myös tykkää, jos tämä osoittaa vahvasti mieltään, vaikka se olisikin toinen mieli.



Kärppä-lipussa oli toki selittämistä, mutta kun sen teki, saimme yleisen hyväksynnän. Esimerkiksi Helsingin metrossa ei aina olla näin vapaamielisiä ja saatetaanpa siellä ihmetellä sitäkin, että ”miksi kannattaa joukkuetta, jos se ei pärjää”.

No, tämähän kertoo kaiken niin sanotusta suomalaisesta urheiluhulluudesta, jota ei ole. Meillä ollaan sitä mieltä, että vain voittaminen on tärkeää, millä ei tietenkään ole mitään tekemistä minkäänlaisen fanikulttuurin kanssa.



Toinen asia on, että kyllähän erityisesti Jokereiden voittaminen on ollut Kärpille aina mukavaa ja helppoa. Erityisen mukavaa se on meille, jotka muistamme ne alatyyliset tervehdykset, mitä Mikko Kivinen paiskoi maksaneiden asiakkaiden silmille Hartwall-Areenan screenillä Kärppien noustua SM-liigaan.

Kyllä siinä Kivisenkin hymy lienee hyytynyt. Valitettavasti vain monet Jokeri-fanit taisivat ottaa ivanteon turhankin vakavasti, ellei esimerkinoloisesti.

Niin että ikävää: yksi SM-liigan viehätys on poistunut kun Jokerit on siirtynyt KHL:ään, ja sikäli kuin ymmärrän, vähän samalta tuntuu monen muunkin joukkueen faniporukoissa.

Mutta mitä tuosta, mehän otamme ilon irti siitä mikä on eikä siitä mitä ei ole. Parin asemavaihdoksen jälkeen päädyimme pääteasemallemme, Bolševikkien aukiolle, minkä reunassa kökötti tutun näköinen areena.

Todellakin, tämä jäähalli on jotakuinkin tismalleen Helsingin Hartwall-Areenan kopio ja sinne siis suuntasimme.

Itsellemme selitimme seikkailumme tietenkin niin, että puolet Suomen kiekkopelimanneista on Kärppien koulun kasvatteja ja joukkueetkin ovat aikalaillansa täynnä Kärppiä.

Niin myös Jokerit. Laskeskelimme, että hyvin ne olisivat saaneet Kärppä-kentällisen aikaiseksi, jos maalivahtia ei lasketa.

Pidimme myös itsestään selvänä, että ainakin pari maalia voidaan laskea Kärppien ansioksi. Jännittyneinä istuuduimme penkeille.

Pari sanaa pelistä. Ennen kaikkea, se oli siistiä. En nähnyt yhtään taklausta, en siis yhtään. Yksi saattoi olla kerrattain kulmassa, nimittäin kuolleessa. Jos oli, en nähnyt.

Silti peli oli todella vauhdikasta. Kumpikaan joukkue ei antanut missään vaiheessa toiselle liikaa tilaa. Meno oli todella hurjaa.



Yleisö oli asiallista, ihan oikeita ihmisiä. Fanittamista selvästi arvostettiin, mutta semmoista kiroilun, huudon, tuomaripilkan ja vastustajan aliarvioimisen vyöryä kuin Hartwall-Areenalla ei ollut lainkaan.

Todellakin: olisi ollut ennen kuulumatonta, jos joku olisi sanonut tuomarista, että se on nuija. Eikö tämä ole jääkiekkokulttuuria?



Ihmiset pitivät hauskaa. Tänne saattoi ihan hyvin tuoda lapsetkin.

Myös lehteä, jonka toimittamiseen taannoin osallistuin, kannustettiin Šaibu-huudoin – terveisiä vain päätoimittaja Pjotr Flintsoville ja uurakkaalle toimituskunnalle.

Mitä Kärppiin tulee, maaleja emme tehneet, mutta sentään pääsimme jäähyaitioon. Sielläkään ei Juhamatti Aaltosen tarvinnut olla montaa sekuntia kun SKA pamautti maalin.

Tulos oli siedettävä 4-1. Tunnelma oli kiihkeä ja jollakin hemmetin puolipakolla sitä alkoi väkisin olla Jokereiden puolella.

Hävettää tunnustaa, mutta ensimmäisen kerran elämässäni minunkin suustani pääsivät nuo kirotut sanat: ”Hyvä Jokerit.”

Kyllä nolottaa. Jos joku ei anna anteeksi, menköön itse SKA:n kotihalliin.

Vastuu kuuluu puolueille

Eurovaalit eivät olleet poikkeus. Jälleen äimisteltiin alhaista äänestysprosenttia, jälleen löydettiin ne perinteiset syyt: jos sataa, ei viitsitä lähteä ulos, jos paistaa, on muuta tekemistä.

Syytä alhaiseen äänestysprosenttiin on etsitty ties mistä, samoin kuin ratkaisuja. Mutta yhdestä ei koskaan: puolueista. Kuitenkin juuri puolueet tekevät politiikan.

Esimerkiksi ennen eurovaaleja Keskustan listaa moitittiin – ja syystä – että sillä oli pääaiheen, siis Euroopan unionin kannalta ehdokkaita, joiden mielipiteet erosivat toisistaan 180 astetta. Mutta se kiinnosti vain yhdessä suhteessa: saiko sillä ääniä.

Kun sai, lista oli hyvä. Äänestäjän osa, siis se, mitä politiikkaa hänen äänensä päätyi tukemaan, ei kiinnostanut ketään.

Kokoomuksen listalla oli julkisuudessakin virkaheitoiksi ministereiksi mainittuja nimiä, joista arveltiin, että kaipa vetävät. Perussuomalaisten suhteen saa aina miettiä, että mitäköhän tuokin oikeasti kannattaa.

Tämän tietävät kaikki. Oleellisinta on, että kukaan ei välitä.

Äänestysprosentin alhaisuutta vollotetaan vaalien jälkeen, mutta vain noin puoli tuntia. Krokotiilin kyyneleitä: todellisuudessa puolueet eivät tarvitse äänestysprosenttia.

Mihin tarvitsisivat? Prosentti voi aivan hyvin pudota alemmas, 40:een, 30:een, vaikka 20:een. Pikku hiljaa, kuka välittää?

Joku kuitenkin aina pärjää ja voi sanoa, että mehän kuitenkin voitimme vaalit, niin kuin Keskusta viimeksi. Jos on jaksettu, vaalien jälkeen ”asia” on pantu virkamiesvalmisteluun.

Siis todellakin, virkamiesvalmisteluun. Asia, jossa on kyse kansalaisten sitoutumisesta, jos tässä nyt ollenkaan teeskennellään suurempaa kansanvaltaa kuin pelkkä äänestäminen, mistä myös äänestysinnon luulisi kumpuavan.

Mutta ei puolueita kiinnosta. Ne ovat hoitaneet asiansa toisin.

Kansakoulussa meille opetettiin poliittisten päätösten tekotapa: ensin perustetaan komitea, joka tekee mietinnön, missä esitettyjen vaihtoehtojen pohjalta poliitikot valitsevat omaan poliittiseen näkemykseensä sopivimman vaihtoehdon.

Komiteanmietinnöt olivat tärkeitä asiapapereita. Niissä kuului ottaa huomioon kansalaisnäkemys, joka muotoutui puolueissa ruohonjuuritasolta alkaen.

Sitten tuli Kataisen sukupolvi. Se ”kehitti” yhden miehen komiteoista aloitettua perinnettä siirtämällä poliittisen valmistelun suoraan ministeriöihin ja palkkaamalla sinne vastaavat virkailijat.

Näin puoluetuki voitiin siirtää sopivampiin tarkoituksiin. Poliittinen työ siirtyi virkavastuulle. Puoluevalta onkin kaikkialla ollut ennen muuta byrokratian valtaa.

Ja sitten kysytään, miksi se ei kiinnosta.

Liityin aikoinani Kemijärven Sosialistinuoriin. Nyt en liittyisi, koska puoluejäsenillä on kuoripojan rooli. Heidän sopii myydä sillivoileipiä vappujuhlissa. Poliittinen ideointi, valmistelu ja päätökset tehdään muualla.

Tässä on syy siihen, että politiikka ei kiinnosta. Tässä suhteessa puolueet eivät eroa toisistaan, eivätkä politiikan toimittajat viitsi tilannetta arvostella.

Kansanvalta, se on kaikkien mielestä aivan liian vaikeaa ja arvaamatonta.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 20.8.2014.

Biotalous on pyrkimys parempaan

Kävin ulkomailla, tarkemmin sanottuna Brysselissä. Biotalous on sielläkin kova juttu, mutta siitä puhuttiin eri tavalla.

Lyhyesti sanottuna: meillä esitetään biotalouden nimissä iskulauseita, muualla se esitetään keinona parempaan maailmaan.

Esimerkiksi paperiteollisuuden eurooppalainen etujärjestö CEPI sanoi sen näin: biotalous tarjoaa ratkaisuja resurssitehokkuuden vaatimuksiin, ilmastonmuutoksen torjuntaan, Euroopan kilpailukykyyn, työttömyyteen.

Sillä halutaan kasvattaa hyvinvointia niin, että resurssien käyttö ei enää lisääntyisi. Samoin puhui hollantilainen Roel Bol seminaarissa, jonka VTT järjesti viime viikolla.

Täsmällisemmin sanottuna tavoitellaan kiertotaloutta, missä yhden jäte on toisen raaka-aine ja kaikenlaisen jätteen määrä sekä hukkaan heitetyn ruoan määrän minimoituu. Tavoitellaan metsien ja loppuun käytettyjen metsätuotteiden käyttöä bioenergian tuotantoon, ellei niistä voida tehdä uusia tuotteita.

Kuulostaa ”vihertävältä”, mutta sitä ei hävetä. Parempi maailma halutaan tehdä teollisuuden ja liike-elämän keinoin.

Irti iskulauseista
Ero suomalaiseen keskusteluun on dramaattinen. Hollanti esimerkiksi aloitti biotalousstrategian valmistelun jo vuonna 2004. Meillä työ alkoi pari vuotta sitten, mutta silti olemme mielestämme edelläkävijöitä.

Iskulauseilla luodaan uskoa, työllä todellisuutta.

Saammeko todella 100 000 uutta työpaikkaa biotalouteen kymmenessä vuodessa, ja kenelle, kun kaikenlainen biotalouteen viittaava koulutus on yhä heikommassa jamassa kaikilla tasoilla peruskoulusta lähtien?

Hollannissa haetaan poliittista koherenssia: asiaa pitää tukea kaikilla yhteiskunnan aloilla. Meillä tästä ei ole merkkejä.

Kun Suomessa kysyy, mitä se biotalous on, vastaus on mahdollisimman kunnianhimoton: tehdään jotain biomassasta. Maailmanparantaminen ei kiinnosta, koska työpaikat ovat tärkeämpiä.

Voivat ollakin, mutta ei maailmaan saada yhtään työpaikkaa sillä, että yritetään saada työpaikkoja. Niitä saadaan sillä, että etsitään ja löydetään mielekästä ja kannattavaa tekemistä.

Sitä kannattaisi luvata.

Hyvään pyrkiminen on hyvä asia
Esimerkiksi kestävyys on lupaus pyrkiä parempaan. Mutta kun yritykset meillä raportoivat kestävyyden tavoittelustaan, vain välittömästi mitattavissa olevat tulokset kelpaavat. Kaikki inhimillinen ponnistelu ja rahan käyttö leimataan viherpesuksi, ellei ole esittää tulosnumeroita.

Kyynikot ovat nimenneet Metsä Groupin Äänekoskelle suunnitteleman biotuotetehtaan ”pelkäksi sellutehtaaksi” – tunnuslauseenaan tämä: rivien välit luin, en rivejä.

He jättävät lukematta, että ensimmäistä kertaa metsäyhtiö suorastaan kutsuu omalle tontilleen muita yrityksiä yhteistä raaka-ainetta jalostamaan, että tämän ympärille on jopa kehitteillä hanke, johon tosin kutsutaan vain keskisuomalaisia yrityksiä, kun niitä pitäisi kutsua koko maailmasta.

Kyynikko vaatii, että Metsä Groupin pitäisi pystyä heti lupaamaan kaikki se biotuotetuotanto ja työpaikat, mistä emme edes voi vielä tietää mitään, ja luvata tehdä se kaikki itse. Kyynikon pelossa tavoitteet sitten lasketaan maakuntatasolle.

Ei pitäisi vaatia järjettömiä, se on totta. Mutta mahdottomia kyllä, sillä vain niin se muuttuu mahdollisiksi.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 15.9.2014.

Ahdistuksen teologiaa

Olen joskus joutunut ihmettelemään sitä, kuinka vähäistä meillä on kristillisen perinteen tuntemus. Nyt sitä joutuu opettamaan jopa evankelisluterilaiselle kirkolle.

Kotimaa-lehden verkkosivu uutisoi Kirkon ympäristöpäivistä otsikolla Kymmenykset metsistä Luojalle. Kirkkoherra Ilkka Wiio on käynnistänyt liikkeen, jossa haastetaan seurakuntia rauhoittamaan kymmenesosa metsistään. Haaste kuulemma perustuu Raamatun periaatteeseen, jonka mukaan Luojalle tulisi antaa kiitollisuuden osoituksena kymmenys maan sadosta.

Aloite kääntää kaikki kristilliset periaatteet päälaelleen. Raamatun mukaanhan Jumala on antanut maan ihmiselle viljeltäväksi, ei silleen jätettäväksi.

Tätä lahjaa ihmisen tulee tietenkin kohdella kunnioittaen. Silleen jättäminen vaikuttaa lähinnä halveksunnalta.

Entä kenelle kymmenykset on maksettu? Keskiajalle piispalle, seurakunnan papille ja kirkolle sekä köyhille, uskonpuhdistuksen jälkeen kruunulle ja kirkolle.

Mitä Luoja niillä tekisi? Pitäisin uskaliaana ajatella, että Hän katsoisi tarvitsevansa niitä enemmän kuin vaikka tämän maailman köyhät.

Ihmiset tekevät ihmeen
Esimerkiksi maaliskuisena Leipäsunnuntaina muistetaan sitä, kuinka Jeesus ruokki viidellä leivällä ja kahdella kalalla 5000 miestä ja laskemattoman määrän naisia ja lapsia. Aterian jälkeen Jeesus käski opetuslasten kerätä tähteet. Leivänmuruja kertyi 12 korillista.

Tämä on ihme vertauskuvanakin, mutta silti aika yleinen. Eihän kyse ole muusta kuin viljelystä – siitä, miten ihminen taidollaan saa luonnon kukoistamaan. Se, ei silleen jättäminen, on meille annettu tehtävä.

Esimerkiksi Suomen metsien puuvaranto on kasvanut toisen maailmansodan jälkeisestä noin 1500 miljoonasta kuutiometristä nyt jo 2300 miljoonaan. Mutta samana aikana metsistä on viety puuta ihmisen tarpeisiin vieläkin enemmän, kokonaista 3400 miljoonaa kuutiometriä. Eikö tämä ole ihme?

Tähteitäkin on. Ilmastonmuutoksen myötä on huomattu, että bioenergian raaka-aineeksi kelpaavia hakkuutähteitä on mahdollista kerätä Suomen metsistä 12, ei koria, vaan miljoonaa kuutiometriä. Siis joka vuosi.

Metsillä menee hyvin
Mutta samalla on tuhottu metsät, sanoo ekofasisti ja ihmismurhien ihailija Pentti Linkola, jonka kirkko kutsui ympäristöpäivilleen puhumaan uudesta ahdistuksen teologiasta.

Silti luonnossa riittää esimerkiksi uhanalaisia lajeja, joiden määrä on 2000-luvulla kääntynyt laskuun, kun sitä mitataan uhanalaisten lajien osuudella kaikista tutkituista lajeista. Tutkijoiden mukaan metsien tilan koheneminen johtuu ennen muuta hakkuiden yhteydessä metsiin jätetyistä säästöpuista – ei siis Wiion vaatimasta silleen jättämisestä, mitä sitäkin on Suomessa tehty Euroopassa eniten.

Samalla järeiden puiden määrä ja osuus on toisen maailmansodan jälkeen puulajista riippuen kaksin–moninkertaistunut. Vanhoja metsiä muistuttavien talousmetsien määrä on etenkin Etelä-Suomessa ollut jo pitkään kasvussa. Yli neljä viidestä suomalaisesta puusta on luontaisesti syntynyt.

Tällaiseen viljelyyn metsäala on pyrkinyt. Kirkko ei sitä näytä arvostavan.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 1.9.2014.

Suojeluväki tietää kyllä

Joskus tuntuu, että kaikkein vähiten suomalaisesta metsäluonnosta tietävät ne, jotka sitä oman ilmoituksensa mukaan suojelevat. Esimerkiksi Turun lintutieteellisen yhdistyksen petolintuasiantuntija Seppo Pekkala selitti Yleisradion verkkosivulla 11. kesäkuuta Suomen suurinta ”citykanahaukkojen” keskittymää Turussa sillä, että sopivat pesäpuut ovat hävinneet metsistä.

Tuskin on, sillä järeiden puiden määrä kaikkialla eteläsuomalaisissa metsissä on Valtakunnan metsien inventointitietojen mukaan noussut jo kauan.

Tietämättömyys onkin huono selitys. Tiedolta ei voi välttyä, jos seuraa suojelusta käytävää keskustelua.

Paremmin suojelijoiden toimintaa selittää tarve poistaa metsiä talouskäytöstä. Suojeluhinku kohdistuu säännöllisesti metsiin, jotka ovat taloudellisesti, mutta ei välttämättä suojelun kannalta arvokkaimpia.

Vedotaan esimerkiksi uhanalaisiin lajeihin, vaikka niiden osuus tutkituista lajeista on kääntynyt laskuun, ja eniten juuri metsissä. Niiden avulla halutaan lisää tiukasti suojeltuja runsaslahopuustoisia kangasmetsiä, siis tukkimetsiä, vaikka niitä on suojeltu Suomessa eniten ja vaikka 40 prosenttia uhanalaisista lajeista pystyy elämään myös talousmetsien elinympäristöissä.

Toisaalta lehtojen suojelua ei esitetä juuri koskaan, olkoonkin että uhanalaisista metsälajeista puolet on lehtolajeja. Lehtoja on Suomen metsistä vain kaksi prosenttia, kun tukkimetsiä on paljon ja ne ovat arvokkaimpia taloudellisesti.

Liito-orava – Suomen pyhä lehmä
Suomen luonnon pyhä lehmä on kuitenkin liito-orava. Uhanalaisuusluokituksessa se katsotaan vaarantuneeksi, niin kuin nisäkkäistä myös euroopanmajava, ilves, hilleri, karhu ja pikkulepakko.

Mutta ottaisiko esimerkiksi ympäristöministeri näitä muita erityissuojeluunsa, niin kuin hän teki Kainuun liito-oravan suhteen Vihreässä blogissa 14. kesäkuuta?

Ei, koska tuosta listasta vain liito-oravan avulla voidaan poistaa metsiä talouskäytöstä. Kuten Niinistö toteaa, liito-oravan suhteen Kainuun ELY-keskus sentään on ajan tasalla. Jos ei olisi, siitä varmaan myös seuraisi jotakin, toisin kuin Talvivaaran kohdalla.

Nyt on keksitty sekin, että liito-oravan tulee säilyä nimenomaan vanhoissa metsissä. Kaupunkiin eksyneet liiturit eivät siis vähennä suojeluntarvetta, mutta silti nekin on suojeltava. Liituri pysyy uhanalaisena, vaikka me hukkuisimme niihin, jos se ei ymmärrä elää siellä, missä luonnonsuojelijat haluavat.

Kuinka viisas tämä sukupolvi onkaan!
Näin manipulatiivinen näkemys luonnosta on ainutlaatuinen. Tämä sukupolvi osoittaa tuon tuostakin olevansa niin viisas, että se voi määritellä, missä muiden lajien on elettävä ja millaisena maailman on säilyttävä tästä ikuisuuteen?

Lisäperusteita liito-oravan suojeluun saadaan ensi syksynä, kun sen kantaa taas arvioidaan. Nyt nimittäin aiotaan käydä tutkimassa vain sellaisia ruutuja, joilla liito-oravia on havaittu aiemmin.

Oletettavasti liito-orava on muuttanut osasta ruutuja pois. Saanemme siis lukea lehdistä, että kanta vähenee.

Tämä on vähän sama kuin väestönlaskenta tehtäisiin tutkimalla vain loma-asunnoiksi myytyjä kemijärveläisiä kerrostaloja. Ja marraskuussa.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 11.8.2014.

Kauppakamarissa ei nähdä metsää

Kannattaisi lukea Wälskärin kertomuksia, jotta tietäisi missä mennään. Sieltä löytyy viittaus myös Axel Oxenstiernan usein – ja usein väärin – siteerattuun lausuntoon pojalleen, kun Oxenstierna halusi rohkaista nuorukaista valtiollisiin tehtäviin: "Poikaseni, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan."

Minä en halua sanoa, että Kauppakamarin toimitusjohtaja Risto E. J. Penttilän järki olisi vähäinen. Tahto varmaan kuitenkin on sitä suurempi – ehkä jopa järjen kaatava.

Kuuluneeko Penttilä siihen joukkoon, joka tuottaa Suomesta vääristeltyä ja vastenmielistä tietoa ulkomaille pahalla tarkoituksella. Yleensähän näiksi lasketaan niin sanotut luonnonsuojelijat.

Ehkä ei, sillä hänen tarkoituksensa on epäilemättä hyvä.

Penttilä nimittäin loihe lausumaan muutamassa ”Arvopaperilehdessä”, suom. Financial Times, armon päivänä 23. kesäkuuta 2014, todistaakseen Suomen talouden huonoa kulkua, muun muassa että sen ”metsäyhtiöt leikkaavat kustannuksiaan ja sulkevat tehtaitaan”. Näin lyhyesti, näin murskaavasti.

Onko 60 kilometriä liikaa?
Haluan ensinnä sanoa, että kansantaloutemme todella on huonossa jamassa. Ainakin jos siitä mitään ymmärrän. Että siinä mielessä Penttilä voi olla varsin oikeassa.

Mikä minua ihmetyttää, on metsäteollisuuden ottaminen esimerkiksi asiassa, jossa sen todellisuus todistaa päinvastaista. Paitsi siltä osin, että se leikkaa kustannuksiaan, mutta mitä tähän tulee, sitä Penttilä tuskin suurin vastustaa, jos arvella saa.

Totta on sekin, että metsäteollisuus sulkee tehtaitaan – paitsi että hei, eihän ole! Koska viimeksi olette mokomasta kuulleet? Karihaaran saha ei kelpaa todisteeksi, sillä se lopetti toimintansa jo vuosia sitten.

Päinvastoin: viime noin 12 kuukauden aikana metsäteollisuus on ilmoittanut lukuisista suuristakin uusinvestoinnista tähän Penttilän surkeaksi mainitsemaan maahan.

Jos nämä investoinnit toteutuvat, raakapuun käyttö maassamme lisääntyy runsaasti yli kymmenellä prosentilla. En ole opiskellut ekonomiaa, mutta voisin kuvitella, että tämä merkitsee dramaattista kysynnän lisäystä.

Tämä ei ehkä silti kovin realisoidu Penttilän näköpiirissä pääkaupunkiseudulla. Nähdäkseen metsää ja metsäteollisuutta pitäisi osata katsoa näiltä ”huudeilta” jopa 60 kilometrin päähän. Se näyttää olevan aivan liikaa sille, joka puhuu koko maasta.

Olisiko kyse populismista?
Suoraan sanottuna, en ymmärrä Penttilän lausuntoa. Paitsi siten, että hänen muut esimerkkinsä olivat jotakuinkin oikeita, mutta sitten oli tämä Suomen ylivoimaisesti tärkein tuotannonala, joka ei oikein sopinut Arvopaperilehdelle suunnitellun jutun kaavaan.

Joten ei mitään, oikaistaanpa vähän totuutta.

Suomeksi sanottuna, harrastetaan niin sanottua populismia. Sen oleellisin ominaisuus on, että antaa mennä, kun kohteet eivät kuitenkaan ole oikein perillä.

Silti voisi kuvitella, että jos Kauppakamarin toimitusjohtaja ei olekaan, niin ainakin sen jäsenet ovat perillä Suomen talouselämästä. Ehkä jopa metsäalasta.

Tai jos asia on toisin, nyt varmaan kannattaisi metsäyritystenkin liittyä Kauppakamariin.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 21.7.2014.