Kirottu palaute

”Kiitos palautteesta”, vastasi Kauppalehden toimittaja Antti Mustonen. Olin lähettänyt hänelle viestin, jossa ihmettelin hänen juttunsa otsikkoa ”Metsähallitus keskeytti ’sikailuhakkuut’”.

Kyse oli Keuruun tammikuisista hakkuista, joiden avulla paitsi Mustonen, myös vihreiden keskisuomalainen eduskuntavaaliehdokas Touko Aalto kokivat hankkia nostetta uralleen.

Aalto sentään istui tuleen omilla housuillaan, vaikka puhuikin hakkuista silkkaa roskaa. Kun taas Mustonen, jonka nimeä en aiemmin ollut huomannut, käytti siekailematta työantajansa brändiä omien ennakkoluulojensa viljelyyn.

Kiitollisen vastauksensa hän antoi, kun olin ihmetellyt, että mitä sikailua on siinä, jos Metsähallitus noudattaa kaikkia mahdollisia toisten laatimia sääntöjä ja hakkaa täysin luvallisesti aluetta, jonka luontoarvot on riippumattoman tahon puolesta asiallisesti hakkuisiin sopiviksi todettu.

Myöhemmät tapahtumat ovat osoittaneet arvioni oikeaksi. Mutta Mustosen tai Kauppalehden ei tietenkään tarvitse perua otsikoitaan.

Törmäsin melko pian Mustoseen toisen kerran, kun luin Marko Erolan Talvivaaran kaivoksen kohtaloista kirjoittamaa kirjaa Kirottu kaivos. Erola luettelee kirjassaan Mustosen lisäksi lukuisia toimittajia – kuten Tapio Mainio, Sampsa Oinaala ja Hannu Hyvönen – joiden työnantajat suostuvat vastaavalla tavalla tukemaan toimittajiensa kauas journalismin ulkopuolelle sijoittuvaa toimintaa.

Yllätyin siitä, miten samalla tavalla he kirjoittavat Talvivaarasta ja metsäalasta, ja siis samat ihmiset: vuodesta ja vuosikymmenestäkin toiseen he julkaisevat täsmälleen samoja juttuja täsmälleen samoin haastateltavin ja täsmälleen samoin, virheellisiksi todistetuin väittein, ja samoissa lehdissä.

He ovat saumattomassa yhteistyössä kaikkein vastenmielisimpiä menettelytapoja noudattavien kansalaisaktivistien kanssa – joille edes kuolleiden ihmisten muisto ei ole liian arvokas otettavaksi oman kampanjan käyttöön. Juuri he ovat saaneet median kirjoittamaan Talvivaarasta valtavana ympäristökatastrofina, mitä se ei ole, mutta minkä kirjoittamisesta heidät on palkittu journalistien toisilleen jakamilla palkinnoilla.

Kahdellakin, kuten Erolan suurimmaksi syylliseksi nimeämä Suomen Luonnon entinen, nykyinen free lance -toimittaja Juha Kauppinen. Palkintojen jakajat kehuivat häntä muun muassa siitä, että hän on vienyt jutuillaan muuta mediaa kuin litran mittaa, joskin he käyttivät positiivisia sanakäänteitä

Lisänä kompuksessa ovat muutamat tutkijat, joista siteeratuimpia ovat ne, jotka eivät ymmärrä jäteveden ja jätevedestä puhdistetun veden eroa, mutta jotka kuitenkin osaavat tulkita tietämättömyyttään oikealla tavalla.

Tällainen kirjoittelu tietenkin herättää ärtymystä ja se on tuotu myös toimitusten tietoon. Miksi toimitukset kuitenkin käyttäytyvät näin? Tietenkin siksi, että ne haluavat osoittaa olevansa riippumattomia.

Tämä on vain yksi niistä lukuisista journalismin rakenteista, jotka pelkällä olemassaolollaan tuottavat vääristynyttä julkisuutta: kun toimittaja tekee virheen eikä lehti tai toimittaja halua sitä myöntää, virheen tekijän asema itse asiassa vahvistuu, koska kaikki muutokset osoittaisivat, että toimitus taipuu ulkoisen painostuksen edessä ‒ mikä olisi journalistin synneistä suurin.

Syntyy jopa kannuste toistaa virhettä sen osoittamiseksi, että toimitus ei taivu.

Kauppinen kirjoitti Erolan kirjan johdosta vastineen Suomen Luonnon blogisivulle. Se toi mieleeni palautteen, jonka sain 2000-luvun alussa julkaistuani kirjan nimeltään Metsäsertifiointi ‒ ideaalista itsetarkoitukseksi.

Kauppinen valittaa, että jos Erolan kirja olisi journalismia, hänenkin näkökantojaan olisi pitänyt kuulla, olihan hänen nimensä mainittu kirjassa monta kertaa. Samaa valitettiin aikoinaan minulle.

Näille journalismikriitikoille ei siis riitä, että heidän itsensä mukaan vaivalla ja huolella kirjoitettuja tekstejä on siteerattu sanatarkasti ja muutenkin lukemattomia määriä. Ei, heille olisi pitänyt vielä antaa viimeinen sana niiden tulkitsemiseenkin.

Tällaiseen ei tietenkään ole mitään mieltä suostua, ainakaan journalismissa, monestakaan syystä.

Ensinnä, julkinen kirjoitus on tarkoitettu julkisuuteen kommentoitavaksi sellaisenaan. Jos on onnistunut kirjoittamaan niin, että sen käsittää väärin, se ei voi olla muun kuin kirjoittajan huonoutta, josta ainakin minä mieluummin vaikenisin kuin vaatisin itselleni etukäteisiä yksinoikeuksia tulkintaan.

Toiseksi, Kauppisen keinoin ei olisi mitenkään mahdollista kirjoittaa lähihistoriaa. Historiankirjoituksessa oleellista on kirjoittaa tapahtumahetkellä vallinneista käsityksistä eikä suinkaan siitä, miten ne nyt halutaan selittää parhain päin.

Kauppisen, samoin kuin muidenkin Erolaa arvostelleiden ihmisten tuntuu olevan mahdotonta tulla toimeen sen kanssa, että Erola tuo selvästi esiin Talvivaara-omistuksensa ja niihin liittyvät menetykset.

Kun Erola kertoo, ketkä hänen käsittääksensä ovat menetyksiin syyllisiä, Kauppinen riemuitsee, että Erola ei näe uhreja muualla kuin osakkeenomistajissa, vaikka kyse ei ole lainkaan siitä: hän vain kertoo, ketkä ovat syypäitä osakkeenomistajien menetyksiin.

Kauppinen närkästelee täysin toisarvoista asiaa: Erola kehtaa sanoa Suomen Luontoa järjestölehdeksi. Tämän kuulemma todistaa vääräksi lehden saama palkinto.

No, ehkä Suomen Luonto ei ole järjestölehti, mutta sitä kuitenkin julkaisee Suomen Luonnonsuojeluliitto ja se noudattaa tasan samaa tai jyrkempää ideologiaa kuin liitto. Esimerkkinä – siis esimerkkinä, ei todisteena ‒ toisin kuin liitolla, lehdellä ei ole tarvetta pysyä väleissä samoissa työryhmissä työskentelevien ministeriöiden ihmisten kanssa.

Tuskin luonnonsuojeluliitto voisi kieltäytyä kirjoittamasta sanaa ”Metsähallitus”. Mutta Suomen Luonto voi, koska ”mikään mitä Metsähallitus tekee, ei ole Metsähallituksen ansiota”.

Erola arvostelee Kauppista laatunormi-käsitteen väärästä käytöstä. Se tarkoittaa yksinkertaistettuna esimerkiksi päästöjen vuosikeskiarvoa.

Kauppinen todistelee laajasti ymmärtävänsä, mitä sana tarkoittaa, mutta ilmoittaa sitten asiallisesti ottaen käyttäneensä sitä väärin, eli siis verranneensa laatunormia hetkittäisiin päästöihin, "havainnollistaakseen" asiaa. Hän kuitenkin jättää kertomatta, mikä se laatunormi on, jolloin syntyy käsitys, että se koskee myös hetkittäisiä päästöjä.

Erola kertoo Kauppisen haastatelleen muuatta tutkijaa ikään kuin tutkijakollegana ja paljastaneensa vasta haastattelun loppuvaiheessa olevansa itse asiassa toimittaja. Tutkija on samaa mieltä Erolan kanssa.

Kauppinen arvostelee Erolaa kuulopuheista ja ihmettelee, miksi häntä itseään ei haastateltu, mikä siis ilmeisesti ei olisi ollut kuulopuhetta.

Tässä kohtaa epäilys Kauppisen suhteen on, että hän syyllistyi Journalistin ohjeissa määriteltyihin epäasiallisiin tiedon hankintamenetelmiin: toimittaja ei saisi esiintyä haastattelussa muuna kuin toimittajana. Kauppinen todistaa, että hänen hallussaan oleva haastattelunauha todistaa hänen olevan oikeassa.

Tutkija siis joko valehtelee tai ei ymmärrä puhuttua kieltä.

Kauppinen kiukuttelee, että Erola syyttää häntä syövällä pelottelusta. Kauppinen ei kuulemma käyttänyt kyseessä olevassa kohdassa sanaa syöpä kuin yhdessä kohtaa kappaleen lopussa.

Tämäkin on tyypillistä harhaanjohtamista: vaikka Kauppinen ei käytäkään sanaa syöpä, ennen kuin jutun lopussa, hän käyttää sanoja, jotka jokainen täysjärkinen yhdistää syöpään ja vain syöpään, kuten solumuutos, ja mainitsee vielä lopussa vielä varmuudeksi sanan syöpä.

Juuri tällaista on pelottelu: ei sanota suoraan, mutta luodaan pelko.

Onko media oppinut, kyseli tietokirjailija Juha Kuisma maaliskuussa, kun Talvivaaraan purkuputkiuutisia kirjoitettiin Erolan kirjan julkaisemisen jälkeen. Itsekin päätin paneutua asiaan.

Johtopäätökseni on sama kuin Kuisman: ei vähääkään. Näyttää todella siltä, että jos tiedotusvälineet tekevät virheitä, niiden on jatkettava samalla linjalla, koska muuten ne myöntäisivät virheensä.

Yksi Talvivaara ja sen sadat työpaikat, jotka todellakin voitaisiin pelastaa ympäristön siitä kärsimättä, on tämän rinnalla mitätön asia.

Metsäenergiamme jää jalkoihin

Kävin äskettäin Teknologian tutkimuskeskus VTT:n biotalouden tutkimuskeskus Bioruukin avajaisissa. Tukholmalaisen Chalmersin teknillisen korkeakoulun professori Tomas Kåberger kertoi tilaisuudessa, että jo muutaman vuoden päässä oleva energiamaailma on sellainen, että emme sitä tänä päivänä tunnistaisi.

Esimerkit vakuuttivat. Dubaissa, joka siis on öljyvaltio, oli päätetty rakentaa valtava aurinkovoimala. Kun havaittiin, että hanke tuli arvioituun nähden puolta halvemmaksi, se päätettiin kaksinkertaistaa.

Syy yllätykseen oli aurinkopaneelien hinnan romahdus, mikä taas johtuu niiden kysynnän läpimurrosta Kiinassa.

Kiina on onnistunut vähentämään fossiilienergian tuotantoa, mitä ei vielä pari vuotta sitten olisi uskonut kukaan. Vähennys on korvattu aurinkoenergialla, moninkertaisesti.

Paneelien hinnanlasku näkyy myös meillä, missä aurinkovoiman ennustetaan lisääntyvän rajusti. Mutta aurinkovoima ei ole ainoa uusiutuva, joka edistyy.

Ruotsalaisen Elforskin laskelmien mukaan tuulivoima alkaa olla edullisempaa kuin esimerkiksi ydinvoima. Saksassa taas energiakäänne etenee suunnitellusti.

Tukikiistely kyllä osataan
Tätä taustaa vasten Suomen energiaräpiköinti alkaa vaikuttaa surkealta. Ja aivan erityisen surkealta alkaa vaikuttaa kaikki se, mikä liittyy biotalouteen.

Eduskuntavaaliehdokkaiden biotalouspuheet keskittyvät melkein pelkästään puun polttoon. Tavoite on mahdollisimman kunnianhimoton: jalostusarvoltaan kaikkein vähäisin puutuote, joka kaiken lisäksi ei menesty hetkeäkään ilman valtion tukea.

Metsäsektorin tärkein osaamisalue puuenergiassa taas näyttäisi oleva valtion tuesta kiistely. Tilanne on ymmärrettävä, mutta sietämätön.

Puuenergiaa on käytettävä, jos haluamme täyttää Euroopan unionin energiatavoitteet. Ja kun se ei kannata, sitä on tuettava. Kummallista tässä on se, että metsäalalla on alettu pitää oikeutta energiatukeen lähes perustuslaillisena.

Kun jaossa on ilmaista rahaa, metsäenergiaketjun kehittämisestä ei ole kiinnostunut juuri kukaan. Silti ketjua voi tehostaa.

Minunkin tietokoneelleni tupsahtaa tuon tuosta tutkimustuloksia, jotka osoittavat tätä. Eikö valtion tukea pitäisi käyttää tähän?

Rahaton tuskin puutaan saa
Bioruukissa puuraaka-aineen saatavuutta pidettiin itsestään selvyytenä. Ja puutahan meillä on, mutta kun sillä ei vielä pitkälle potkita. Jotenkin se pitäisi myös saada sieltä metsästä pois.

Raaka-aineen hallinta on metsäalan vaietuimpia, mutta tärkeimpiä strategisia asioita. Metsäalallakin on joskus vaikea tajuta, että aina puuta ei saa edes rahalla, jos metsänomistaja tai teollisuus ei sitä halua myydä. Eikä omistaja taas aina edes tiedä olevansa omistaja.

Metsäenergian arvoketjulla rahaa ei edes ole. Kun muut uusiutuvat petraavat, metsäenergia jää tällä pelillä jalkoihin.

Tämä voi olla ongelma niille, jotka ovat investoineet arvoketjuun. Mutta onko se sitä muille?

Ehkä ei. Ehkä on vain hyvä, jos puusta saadaan tuotettua jotakin arvokkaampaa kuin vain liekkejä ja polttotuhkaa.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 30.3.2015.

Sitä saa, mitä kysyy

Nato-keskustelua voi käydä monin tavoin. Tärkeintä on, että sitä käydään. Yksi tapa on Mikko Niskasaaren tapa.

Vapaa toimittaja Mikko Niskasaari on kuulemani mukaan muutamassakin keskustelussa Facebookissa ja muualla ilmoittanut, että Nato-jäsenyyyden kannattajat eivät ole onnistuneet, halunneet tai osanneet vastata hänen kirjoitukseensa. No, minä yritän.

Niskasaaren ilmoitukset ovat ymmärrettäviä. Jos kysymykset esittää siten kuin Niskasaari, niihin on tietenkin mahdoton vastata. Paljon järkevämpää olisi esittää kysymyksiä, joihin voi vastata.

Taidokkaana retorikkona Niskasaari tiivistää Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden kolmeen kysymykseen:

- Kuinka todennäköistä on, että Suomi joutuu sotilaalliseen konfliktiin ilman eurooppalaista suursotaa, tai sen välitöntä uhkaa?

- Jos syntyy eurooppalainen suursota tai sen välitön uhka, lisääkö vai heikentääkö Suomen Nato-jäsenyys maamme vaaraa joutua siihen mukaan?

- Jos Suomi Naton jäsenenä joutuu mukaan eurooppalaiseen suursotaan, millaista sotilaallista apua Nato pystyy antamaan Suomen alueen puolustamiseen?

Niskasaari siis luo meille teatterin, jossa on kaksi vaihtoehtoa: joko meille syntyy sotilaallinen konflikti ilman eurooppalaista suursotaa, tai sitten sen kanssa. Jälkimmäisessä tapauksessa konflikti syntyy jossain muualla Euroopassa niin, että me olemme sen kanssa ”vain” tekemisissä.

Koko ajatusrakennelma on kuitenkin mieletön: ei ole olemassa suomalaista konfliktia ilman että se olisi eurooppalainen, eikä ole olemassa eurooppalaista konfliktia ilman, että se olisi suomalainen.

Vai onko muka, eikö muka ole? Katsotaan mitä hyvänsä eurooppalaista konfliktia, ihan Kustaa II Adolfin ajoista lähtien, tai katsotaan lähintä, Ukrainaa.

Onko Venäjä osallinen? Kaksi mielipidettä.

Onko Nato osallinen? Kaksi mielipidettä.

Onko Euroopan unioni osallinen? Kaksi mielipidettä.

Onko Suomi osallinen? Ehkä vain Mikko Niskasaari osaa sen sanoa.

Oleellista on, että jos vastauksia on kaksi, olemme väistämättä osallisia jommassa kummassa tai molemmissa. Vai emmekö ole?

Emmekö ole mukana boikoteissa ja vastaboikoteissa? Ja silti lähelläkään rajojamme ei ole ammuttu.

Vaikka Niskasaari ei kirjoituksessaan vetoa historiaan, hänen tilannekuvansa ovat historiasta. Eivät siis nykyajasta.

Kremlin propaganda on koko bolševikkivallankumouksen jälkeisen ajan systemaattisesti luonut kuvaa, jonka mukaan Venäjällä ei ole syytä hyökätä minnekään ja jos se hyökkää, kyse on vain vastauksesta paikallisten ihmisten avunpyyntöön, toisinaan myös puolustautumisesta oletettua aggressiota vastaan.

Näin on ajateltu meillä viime 70 vuoden ajan ja jotkut ajattelevat vieläkin. Kreml on lavastanut kaikki rajakonfliktinsa 1910-luvun lopusta alkaen vastauksiksi avunpyyntöihin ja niin se haluaa meidän niistä ajattelevan nytkin. Aiemmin avunpyytäjät olivat bolševikkeja, nyttemmin etnisiä venäläisiä.

Viro, Latvia ja Liettua vuonna 1918, Ukraina vuosina 1918–19, Valko-Venäjä vuonna 1919, Hiva vuosina 1919–20, Azerbaidžan, Armenia, Buhara ja Puola vuonna 1920, Georgia ja Ulko-Mongolia vuonna 1921, Suomi ja Puola vuonna 1939, Viro, Latvia ja Liettua vuonna 1940, Unkari vuonna 1956, Tšekkoslovakia vuonna 1968, Afganistan vuonna 1979 ja viimein säännön vahvistava poikkeus Puola vuonna 1981. Siellähän Puolan kommunistit katsoivat paremmaksi hoitaa homman itse, koska vaihtoehtona oli – no niin, te tiedätte.

Bug-joella kesäkuussa 1941 hyökkäsi Saksa, mutta harvemmin muistetaan, miksi Saksa oli niin voittoisa sodan aluksi: koska Venäjä ei ollut ryhmittynyt puolustukseen, vaan hyökkäykseen. Saksa siis vain ehti ensin.

1980-luvun lopussa Kremlin käytössä olevan Venäjän voimat loppuivat, mutta sittemmin niitä on taas kerätty. Tuloksena ovat Georgia vuonna 2008 ja viimeksi Ukraina vuonna 2014. Oleellista on, että Kreml ei ole syyllinen koskaan.

Tällaisen naapurin kanssa me elämme. Jos joku on sitä mieltä, että ei ole olemassa sellaista uhkaa, mihin kannattaisi varautua, voisi ehkä lukea enemmän historiaa.

Siispä vastaus Niskasaaren ensimmäiseen kysymykseen, kuinka todennäköistä on, että Suomi joutuu sotilaalliseen konfliktiin ilman eurooppalaista suursotaa, tai sen välitöntä uhkaa, on yksinkertainen: todennäköisyys on nolla. Kaikki Suomen konfliktit ovat eurooppalaisia usealla eri tavalla.

Toinen kysymys kuuluu, että jos syntyy eurooppalainen suursota tai sen välitön uhka, lisääkö vai vähentääkö Suomen Nato-jäsenyys maamme vaaraa joutua siihen mukaan? Tähän tiivistyy oikeastaan koko Nato-jäsenyyden kannatuksen ydin.

Siis ”lisääkö vai heikentääkö… vaaraa joutua siihen mukaan”? Vastaus on tietenkin ilman muuta selvä: vähentää vaaraa joutua mukaan.

Nimenomaan tähän kysymykseen tiivistyy myös Nato jäsenyyden vastustajien haluttomuus ymmärtää, mitä jäsenyyden kannattajat haluavat: estää sodan. Meidän mielestämme Nato-jäsenyys on ilman muuta ja ensisijaisesti keino toimia siinä tilanteessa, missä konflikti kärjistyy, jotta sota voitaisiin välttää.

Tätä on ehkä vaikea ymmärtää, mutta oleellisempaa olisi kai kysyä, onko olemassa joku muu strategia, joka olisi tässä suhteessa parempi. Sellaista yrittivät muun muassa Baltian maat vuonna 1939. Ne uskoivat voivansa välttää sodan myöntyväisyydellä.

Niskasaaren kolmas kysymys sotilaallisesta avusta on edellisten rinnalla toisarvoinen. Onhan edellä mainittuihin kahteen kysymykseen vastattu, että tarkoitus ei ole sotia vaan välttää sota.

Mutta vaikka kysymys on edellisten rinnalla toisarvoinen, se on silti tärkeä. Siis se, että millaista sotilaallista apua Nato pystyy jäsen-Suomelle antamaan.

Vastaus on selvä: todennäköisesti ei kummoistakaan. Monenlaista tosin – siis tiedustelutietoa, tukea ilma- ja merivoimille, mahdollisesti sotatoimiakin, mutta ennen kaikkea pelotteen – mutta kyllähän on selvä, että olimme jäseniä tai emme, meillä ei kuitenkaan lopun päältä ole täällä muuta keinoa kuin puolustaa sananvapauttamme ihan vaan keskenämme, olimme Natossa tai emme.

Niskasaarikin tietää oikein hyvin: tämä koskee myös Niskasaaren sanavapautta, minkä puolesta esimerkiksi minä ilmoittaudun taistelemaan kaikin käytettävissä olevin keinoin, mieluiten kuitenkin Naton tuella.

Miksi luonnonsuojeluliitto puhuu roskaa?

Luonnonsuojeluliiton toiminnanjohtaja Eero Yrjö-Koskinen kirjoitti Helsingin Sanomissa 9. helmikuuta biomassan energiakäytön ilmastovaikutuksista. Hän käytti perusteenaan Helenin (aikaisemmin Helsingin Energia) tekemää ympäristövaikutusten arviointia Helsingin energiantuotannon tulevaisuuden vaihtoehdoista.

Kirjoitus hämmästytti kovin.

Luonnonsuojeluliitto ja Yrjö-Koskinen väittävät kirjoituksessa Helenin ympäristöarvion todistavan muun muassa, että "kasvihuonekaasujen kokonaispäästöt kasvavat mitä enemmän biomassaa käytetään suhteessa kivihiileen".

Jos näin olisi, ilmastonmuutoksen torjunta olisi perin yksinkertaista: siirrytään vain kivihiilen käyttöön. Minun on vaikea uskoa, että edes luonnonsuojeluliitto olisi tätä mieltä.

Soitin Heleniin ja kysyin, onko heillä sama tulkinta. Ympäristöjohtaja Maiju Westergren vastasi, että ei ole, eikä hän ymmärrä, mihin liiton tulkinta perustuu.

Luonnonsuojeluliiton virhe on perinteinen
En ymmärrä minäkään. Arvioinnissa sanotaan yksiselitteisesti, että "tarkasteltavista polttoainesuhteista suurimpaan ilmastohyötyyn päästään vaihtoehdossa VE 1.2, jossa Vuosaaren C voimalaitoksen polttoaineena käytetään 100 % biomassaa".

C-voimala tarkoittaa tässä uutta voimalaa, joka käyttäisi polttoaineenaan pelkästään biomassaa, joka kaikissa arvioissa ja suunnitelmissa on puuta.

Luonnonsuojeluliitto on oikeassa, kun se sanoo, että jos biomassaa aletaan yhtäkkiä polttaa paljon, ilmakehän hiilimäärä lisääntyy väliaikaisesti, siis ennen kuin hiili ehtii sitoutua takaisin kasvaviin kasveihin. Tätä väliaikaista lisääntymistä kutsutaan hiilivelaksi ja se on periaatteessa kiistaton käsite.

Liiton virhe on perinteinen: mitä pienempiin osiin luonnon pilkkoo, sitä mielivaltaisempia asioita siitä voi osoittaa. Tässä kohtaa liitto pilkkoo luonnon yhden puun kokoisiin osiin.

Katsanto tekee mahdottomaksi ymmärtää, että biomassan käyttöä ei suinkaan ole tarkoitus laajentaa yhtäkkisesti eikä paljon, koska sitä on käytetty jo aiemminkin: suurin piirtein puolet maamme metsäteollisuuden käyttämästä puusta on aina päätynyt energiantuotantoon.

Näin Suomen kasvihuonepäästöjä on voitu 1950-luvun alusta lukien vähentää määrällä, joka vastaa 22-kertaisesti vuoden 2007 fossiilisten polttoaineiden ja turpeen päästöjä. Silti, samana aikana Suomen metsien runkopuun määrä on kasvanut määrällä, joka vastaa maan tieliikenteen hiilidioksidipäästöjä noin 45 vuoden ajalta.

Metsähiili lisääntyy jatkossakin
Todellisuudessa puun polton suunniteltu lisäys on vain kipenä entisestä. Lisäksi metsien hiilivarastoa on tarkoitus kasvattaa edelleen hakkaamalla puuta noin kymmenen miljoonaa kuutiota vuodessa vähemmän kuin kestävä hakkuutaso muuten edellyttää.

Näin linjaa Kansallinen metsästrategia 2025. Suomen puunkäyttö vähentää ilmakehän hiilimäärää tulevaisuudessakin kaiken aikaa.

Ja vielä, tuntien suomalaisen keskustelukulttuurin ja koska sitä tullaan kuitenkin kysymään, kerron heti: kyllä, lähetin tämän sisältöisen vastineen myös Helsingin Sanomiin. Lehti ei kuitenkaan julkaissut sitä.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 16.3.2015.

Biotalouspuhe on täysin eksyksissä

Puurakentamisen sanotaan olevan osa biotaloutta ja sen sanotaan olevan tulevaisuuden ala. Tämä ei kuitenkaan käy kivirakentajille, jotka syyllistyivät äskeisessä kannanotossaan aitoon viherpesuun. Vuosikymmeniä käyty ympäristökeskustelu ei tunnu yltäneen betonialan tietoisuuteen.

Ala kummastelee puurakentamisen tukemista. Peruste ei ole, että heidän oma alansa olisi jossakin mielessä parempi, vaan se, että koko rakennusalan vaikutus kasvihuoneilmiön kiihtymiseen on mitätön.

Tällä tavalla ajatellen kenenkään ei tietenkään tarvitsisi tehdä ilmastonmuutoksen estämiseksi mitään, sillä jokaisen yksittäisen alan vaikutus kokonaisuuteen on tietenkin mitätön.

Jatkeeksi betonirakentajat vertaavat omaa vaikutustaan täysin mielivaltaisesti valitsemaansa toiseen alaan, jossa etu kuulemma menetetään – nimittäin asumiseen. Samalla logiikalla autonrakentaja voisi viis veisata ympäristövaikutuksistaan, kun kerran autolla ajon ympäristövaikutukset ovat niin suuret.

Betonillakin voisi olla osansa
Betonilla voisi kuitenkin olla osansa myös biotaloudessa. Jarrulla seisomiseltaan ala ei ole sitä vain havainnut.

Eikä biotalouspuhe kovin syvällistä ole muuallakaan. Esimerkiksi suurin piirtein jokainen kansanedustajaehdokas puoluekantaan katsomatta pitää biotaloutta yksinomaan puun polttona.

Silti kannattaisi olla kunnianhimoinen. Kannattaisi huomata, että vaikka ymmärtäisikin biotalouden vain uusiutuvien luonnonvarojen käytöksi, yksikään kasvi ei kasva ilman mineraaleja yhtään sen enempää kuin puutalo nousee ilman kiveä, lasia ja rautaa.

Biotaloudessakin on pakko käyttää uusiutumattomia luonnonvaroja. Siksi pitäisi puhua siitä, mitä niistä voi käyttää ja miten, jotta biotalouden periaatteita ei rikota.

Mitä siis ovat biotalouden periaatteet? Tästä ei juuri keskustella, koska se on ikävää, monimutkaista ja johtaa tulokseen, että maailman ‒ siis meidän jokaisen ‒ on muututtava.

Biotalous on kiertotaloutta
Kirjoitin tästä vastikään Maaseutu- ja erävihreiden Facebook-sivulle. Lyhyesti uusi toimintapa tarkoittaa tätä: biotalous on kiertotaloutta ja kiertotalous on biotaloutta.

Ratkaisevaa on, pääsemmekö eroon materiaaleista, jotka eivät kierrä, kuten fossiiliset polttoaineet, ja voimmeko korvata nämä kiertävillä materiaaleilla, kuten metallit, uusiutuvat raaka-aineet ja auringosta suoraan tai välikäsien kautta tuleva energia.

Kumpaan joukkoon betoni kuuluu? Se ei ratkea disinformaatiolla, vaan betonialan omalla toiminnalla.

Biotalous-kiertotalous on myös tehokkaita investointeja, mitkä tehdään palvelutuotannolla. Kun kaikki eivät osta parturintuolia vaan palvelun, se säästää valtavasti materiaaleja ja tulos on parempi.

Tällainen toiminta laajenee. Eivät toimistot enää hanki ja pese kynnysmattojaan itse, vaan sen tekee palveluyritys, paremmin ja valtavin säästöin materiaalisissa investoinneissa.

Vielä olemme sitä mieltä, että kaikilla on oltava auto, mutta viimeistään silloin kun auto ajaa itse, yhä harvempi ajaa omalla autolla töihin ‒ etenkin kun työpaikkakaan ei tulevaisuudessa enää välttämättä tarkoita mitään paikkaa.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 16.2.2015.

Kuka yllättyy, kuka ei

”Miksi liito-orava yllättää aina”, kysyivät Tampereen yliopiston tutkijat tammikuun alun tiedotteessaan ja jatkoivat: ”Liito-oravia löytyy paikoista, joista niitä ei oleteta löytyvän tai ne eivät pysy siellä, missä niillä pitäisi olla hyvät elinolot”.

Tämä onkin pantu merkille.

Liito-oravan käyttäytymiseen on keksitty syitä. Ne eivät juuri eroa Tampereen tutkijoiden selityksistä.

Tällaista tutkimusta sanotaan usein nollatutkimukseksi ‒ siis että selvitetään asioita, jotka ”kaikki” jo tietävät. Syytös on kohtuuton ja useimmiten sahaa sitä oksaa, millä syyttäjä istuu.

Nimittäin, se että ”kaikki” tietävät, riittää vain ”meille”. Sen sijaan nyt, kun asia on tutkittu, sen pitäisi riittää muillekin.

Liito-oravia syntyy ja kuolee
Tampereen yliopiston tutkijat puhuvat ”ihmisen” halusta mahduttaa orava raameihin, joihin se ei mahdu. Metsätalousihmiset ovatkin ihmetelleet näitä tutkija- ja metsäaktivisti-ihmisten laatimia raameja.

Tampereen tutkijoilla on viisi syytä siihen, miksi liito-orava ei mahdu näihin raameihin. Ensimmäinen on itsestäänselvyys, jota ei kuitenkaan oteta vakavasti: liito-oravapopulaatio muuttuu ja liikkuu jatkuvasti. Liito-oravia syntyy ja kuolee, poikaset etsivät elinpiirinsä ja koiraat partioivat naaraiden ympärillä.

Niinpä osa elinpiireistä on tutkijoiden mukaan ”väliaikaisesti” tyhjiä. Mutta miten he voivat tietää, ettei tyhjyys ole lopullinen? Eikö elinpiiri ole paikka, jossa eletään, eikä paikka, jossa ei eletä?

Toiseksi, liito-orava sopeutuu, joskaan tutkijat eivät käytä tätä sanaa. Sen sijaan he sanovat, että liito-oravien liikkeet heijastelevat alueellisen metsäverkoston muutoksia. ”Metsissä tapahtuu hakkuita, liito-oraville sopiva metsä kehittyy ja liito-oravien käyttämiä metsäyhteyksiä katkeaa ja uusia yhteyksiä syntyy.”
Tätähän tässä on tolkutettu.

Tutkijoiden mukaan näitä muutoksia voitaisiin mallintaa, mutta sitä ei ole ”totuttu tekemään”. Ei ole, kun ei ole haluttu.

Oravarasismia
Tampereen tutkijoiden mukaan ”ihminen etsii ja odottaa löytävänsä liito-oravia tietynlaisista paikoista”. Siksi ”liito-oravia ei aina osata etsiä paikoista, joista niitä saattaa myöhemmin löytyä.”

Miksi niitä pitäisikään etsiä paikoista, joista niitä voisi löytyä ”myöhemmin”? En ymmärrä.
Monetkin ihmiset ovat tienneet jo kauan, että ”liito-oravien on… havaittu käyttävän myös kaupunkimaisia ympäristöjä”. Tutkijaihmisille tämä voi olla yllätys.

Tampereen tutkijat peräänkuuluttavatkin toimivampien suojelukäytäntöjen kehittämistä, ei niinkään reviirien yhä tarkempaa rajaamista. ”Jos liito-orava elää mieluiten juuri kaupunkien liepeillä olevissa kuusivaltaisissa sekametsissä, pitäisi suojelun tavoitteena olla tällaisten metsien lisääminen.”

Tässä voi olla järkeä. Ikävä vain, että kaikille se ei käy.

Tällainen nimittäin vähentäisi tarvetta vanhojen metsien suojelemiseksi. Siksi onkin jo vaadittu, että väärissä paikoissa viihtyviä liito-oravia ei pitäisi laskea.

Liito-orava tuskin välittää tällaisesta oravarasismista. Etenkin kuin näiden samojen vaatimusten peräkaneettina yleensä on, että myös alempiarvoisten liito-oravien reviirit pitää suojella.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 26.1.2015.

Mitä se yhteiskuntavastuu oikein on?

Helsingin Sanomat uusi joulukuussa kirjoituksensa Tapani Koivuniemen nimellä tunnetusta uskonlahkosta vuodelta 2011. Kirjoitus palautti mieleen tuolloiset mietteet: miksi niin moni tunnettu suomalainen yhtiö tai yhteisö onnistui ostamaan palveluita lahkon – tai johtajansa – omistamalta kustannusyhtiöltä, vaikka sen toiminnan on täytynyt näyttää erittäin epäilyttävältä alusta alkaen.

Päällisin puolin vastaus on tietenkin selvä: tarjous oli ennenkuulumattoman halpa. Se oli niin halpa, että sen on täytynyt soittaa hälytyskelloja niiden parissa, jotka yhtiöltä jotakin tilasivat. Mutta samalla tarjouksen halpuus oli myös sen epäilyttävin puoli.

Emme tietenkään tiedä, ketkä haistoivat palaneen käryä ja jättivät sopimuksen tekemättä. Paitsi että yhden voin tässä paljastaa: työpaikkani Suomen Metsäyhdistys. Siksi myös tiedän, mitä mahdolliset asiakkaat ovat eteensä tarjouksena saaneet.

Koivuniemen tarjous oli lähes puolet halvempi kuin normaalisti. Uskottavuutta saatiin hyvillä referensseillä.

Tunsin referensseiksi mainittujen firmojen viestintävastaavista osan, niin että tein soittokierroksen. Vastaukset olivat vältteleviä: työn laatua ei ainakaan arvosteltu, mutta kaikki kuitenkin selvästi tiesivät, että taustalla on jonkunlainen uskonnollinen yhteisö.

Loppujen lopuksi ratkaisu oli helppo. Uskontoja vastaan minulla ei sinällään ole mitään, mutta uskonnon ja liiketoiminnan yhdistämisestä en tiedä oikein yhtään hyvää esimerkkiä.

Uskovainen voi varmasti olla hyvä ja rehellinen yrittäjä, mutta se ei olekaan uskonnon ja liiketoiminnan yhdistämistä. Se on, kun liiketoiminta tuottaa rahaa uskonnollisen yhteisön käyttöön ja vielä saman yhteisön voimin.

Sekin olisi vielä saattanut mennä, mutta ei niin, että tarjous on puolta halvempi kuin oikeaa liiketoimintaa harjoittavilla, edullisimmillakin yhtiöillä. Arvelin, että emme voi ottaa tällaista riskiä.

Kun HS sitten paljasti Koivuniemen touhut, ihmettelin kovasti, että kuinka niinkin moni kunnianarvoisa yhteisö oli mennyt halpaan. Odotin, että kunnon journalistit olisivat kysyneet sitä näiltä yhtiöiltä ja yhteisöiltä.

Ja kysyiväthän he. Jutuiksi asti kyselyt eivät johtaneet. Kaikki kuulemma vetosivat kilpailutukseen; halvempi voitti.

Eivät nämä firmat siis olleetkaan menneet halpaan, vaan ihan suunnitelmallisesti olivat ottaneet halvimman tarjouksen. Halpuuteen vetoaminen on tietenkin luokatonta, ja ennen kaikkea sellaisilta tahoilta, jotka muuten paasaavat toiminnassaan kantavansa niin sanottua yhteiskuntavastuuta. Kai nyt voisi olettaa, että siihen kuuluu edes kunnollisen korvauksen maksaminen ihmisten tekemästä työstä.

Siihen voi tietenkin vedota, että kustannusyhtiö ei rikkonut lakia. Työsuojelutarkastuksessa selvisi, että työntekijät eivät olleet työ- vaan free lance -suhteessa yhtiöön.

Tässäkään ei ole mitään vikaa. Mutta siinä on, jos ihmiset pakotetaan näennäisyrittäjiksi, jotta heille voitaisiin maksaa nälkäpalkkaa.

Jotain tällaista saattoi epäillä ja syytä epäillä -havainnon kohdalla yhteiskuntavastuulla elämöivän yrityksen tulisi reagoida. Näin ei kuitenkaan monien kohdalla tapahtunut. Eihän asia kiinnostanut edes verohallintoa, Tullia, Kansaneläkelaitosta, ei edes Diakonissalaitosta.

Ja huonoa palkkaa, sitä todella maksettiin.

Talouselämä-lehti arvioi Kustannusosakeyhtiö Koivuniemen vuonna 2009 Suomen kahdeksanneksi kannattavimmaksi yritykseksi. Sen liikevaihto oli kolminkertaistunut muutamassa vuodessa.

Vuonna 2010 sen liikevaihto oli 4,4 miljoonaa euroa ja se teki voittoa yli kaksi miljoonaa euroa, eli peräti noin 50 prosenttia liikevaihdostaan. Vuonna 2008 liikevoittoprosentti oli huikeat 70.

Tämä on selvästikin kiskottu työntekijöiden selkänahasta. He ansaitsivat keskimäärin 2300 euroa kuussa vuonna 2010. Vastaavissa viestintäammattien palkkatöissä tienattiin tuolloin 2883–3592 euroa kuussa.

Lisäksi, päästäkseen vastaaviin tuloihin free lance -työntekijän pitäisi tienata 50 prosenttia enemmän, koska hän on vastuussa kaikista työnantajan sivukuluista, kuten työtiloista ja sosiaali- ja eläketurvasta.

Olin taannoin mainostoimistossa ympäristöviestinnän töissä, missä yhteydessä teimme paljon esimerkiksi yritysten ympäristöraportteja. Minun työhöni kuului muun ohella kertoa yritykselle ”ulkopuolisen mielipide” siitä, mitä raporteissa olisi viisasta sanoa ja jättää sanomatta.

Useinkin esitin monenlaisten, yhteiskuntavastuun kannalta merkittävien ja kiinnostavien asioiden raportointia. Joskus neuvoja seurattiin, joskus ei.

Kiintoisampaa on se, millä neuvojen seuraamista perusteltiin. En kuullut kuin yhden perustelun: onko mahdollista tai todennäköistä, että tämä asia joutuu tulevaisuudessa jotakin, esimerkiksi kansalaisjärjestöjen kautta julkisuuteen ja voimmeko me, jos raportoimme siitä nyt, joko saada etulyöntiaseman tai ehkäistä tulevaisuudessa aiheutuvia vahinkoja.

Asia sinänsä, siis sen tärkeys, ei yleensä merkinnyt mitään.