Hiilivelkaa käyttävät vain ympäristöpelurit

Metsien käytön vastustajat keksivät alinomaa uusia perusteita toiminnalleen. Ne ovat usein järkeviä. Samaa kriittistä tarkastelua ei kuitenkaan kohdisteta ympäristöjärjestöjen itse esittämiin vaihtoehtoihin.

Yksi tällainen käsite on hiilivelka. Sitä syntyy kuulemma vain biomassan polttamisesta.

Käsite sinänsä on kiistaton: jos energiakäyttöön otetaan uusia biomassavaroja suuressa määrin ja jos ajatus hiilineutraaliudesta perustuu siihen, että kasvava biomassa aikanaan sitoo tällä tavoin ilmakehään vapautuneen hiilen, päästön ja sidonnan välinen aika voi tietenkin olla pitkä.

Tätä väliaikaista ilmakehän hiilidioksidimäärän kasvua sanotaan hiilivelaksi.

Metsien käytön osalta hiilivelka on kuitenkin pelkkää peliteoriaa. Kuten ympäristöjärjestötkin usein toistavat, ympäristöväitteiden pitäisi olla paitsi tosia, myös oleellisia.

Todellisuudessa kukaan ei ole ottamassa käyttöön uusia biomassavaroja, puuta on käytetty kaiken aikaa. Lisäys ei myöskään ole kummoinen, optimistissakin suunnitelmissa vain jokusen prosentin luokkaa.

Tuulivoiman velka on suuri…
Hiilivelka on toki oleellinen, mutta aivan muualla. Ympäristöjärjestöt ovat aina muistuttaneet siitä ydinvoiman suhteen.

Ydinvoiman rakentaminen tuottaa kasvihuonekaasuja paljon, siis jo ennen kuin se on tuottanut yhtään kilowattituntia sähköä. Mutta niin on myös ympäristöväen suosimilla energian tuotantotavoilla.

Ympäristöneuvos Esa Tommila kirjoitti Tekniikka&Talous-lehdessä 29.5., että Stanfordin yliopiston tutkimuksen mukaan tuulivoimalalta kuluu kaksi vuotta – Suomessa enemmän – tuottaa se energiamäärä, mitä voimalan rakentamiseen on kulunut.

Miten ympäristöjärjestöt, jotka siis haluavat välttää hiilivelkaa siksi, että päästöjä on vähennettävä nyt eikä tulevaisuudessa, voivat hyväksyä tuulivoimaloiden rakentamisen aiheuttaman hiilidioksidimäärän kasvun – sillä on toki selvää, että tuulivoimalat rakennetaan etupäässä fossiilisella energialla.

…mutta aurinkosähkön vielä suurempi
Aurinkosähkön hiilivelka on vielä suurempi. Aurinkopaneelilta kestää peräti viisi ja Alppien pohjoispuolella 6–7 vuotta, ennen kuin se on tuottanut saman määrän sähköä, mitä sen rakentaminen on vaatinut.

Stanfordin yliopiston mukaan maailman aurinkosähköjärjestelmä on vasta näinä päivinä tuottanut sen määrän energiaa, mitä järjestelmän rakentaminen on vaatinut. Kennojen rakentamiseen on kulunut jopa joitakin prosentteja koko maailman sähkönkulutuksesta – pääosin kiinalaista hiilisähköä.

En kuitenkaan ole tässä vastustamassa tai kannattamassa mitään – mieluummin kannatan Oulun Kärppiä kuin jotakin energiamyllyä.

Ongelma on nimittäin juuri siinä, että energian tuotantoon suhtaudutaan moraalisena kannatusasiana. Siitä seuraa, että tuotantomuotoja ei arvioida samalla viivalla: jos kannattaa jotakin, sen puutteet on helppo unohtaa.

Tämä on kuitenkin, valitettavasti, hyvillä aikomuksilla kivetty tie helvettiin. Sillä tiellä olemme ja siihen näyttää olevan varaa.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 22.6.2015.

Oikealla asialla, Mönkkönen ja Kotiaho

Uutiset metsäteollisuuden miljardi-investoinneista ovat synnyttäneet huolen metsien monimuotoisuudesta. Viimeksi siitä kirjoittivat Jyväskylän yliopiston professorit Mikko Mönkkönen ja Janne Kotiaho (HS, 11.5.).

Huoli tunnetaan myös metsäsektorilla. Myös metsäkiistojen mahdollisuus on havaittu.

Professoreilla on esitys, miten ongelma tulisi ratkaista. Se ei ole kokonaan huono.

Nimenomaan professoreilta olisin silti odottanut analyysiä siitä, mitkä metsiensuojelun toimet ovat tehokkaimpia. Tällainen on kuitenkin suomalaisessa suojelupolitiikassa tabu. Luultavasti siksi, että jos asia selvitettäisiin, tulos ei puhuisikaan metsien tiukan suojelun puolesta.

Professorit esittävät, että Metso-ohjelmaa on laajennettava kattamaan kaikki elinympäristöt. Ehkä, mutta miten tämä auttaa nimenomaan metsien uhanalaisuutta? Eikö sille riitä turvata Metson rahoitus ‒ niin kuin metsäala on vaatinutkin ‒ ja jatkaa panostuksia luonnonhoitoon.

Nagoya on jo saavutettu
Professoreiden vaatimukselleen esittämä perustelu on tuttu. Heidän mukaansa ”Nagoyan sopimuksen mukainen tavoite” on 17 prosentin suojelupinta-ala.

Yhtä tuttu kuin outokin. Sopimus nimenomaan ei vaadi 17 prosentin tiukan suojelun osuutta miltään osin.
Niinkin voisi kysyä, että jos tavoitellaan monimuotoisuuden suojelua, miksi mitata suojelupinta-alaa? Miksi ei mitata monimuotoisuutta?

Ympäristölobbyn kannalta ”ikävä” vastaus voi olla, että mittari täyttyy pienemmälläkin pinta-alalla. Siitä on merkkejä: metsien uhanalaisuus kehittyy parempaan suuntaan aivan muun kuin suojelupinta-alan lisäämisen ansiosta. Suurin yksittäinen syy ovat päätehakkuun yhteydessä metsiin jätettävät säästöpuut.

Professorit esittävät Metsoon myös uusia keinoja, kuten metsien kasvattamista ”harventamattomana”. He siis haluavat suojella nuoria metsiä.

Vaatimus on omituinen: jos syytökset laajoista avohakkuista ovat tosia, nimenomaan nuoria metsiä meillä pitäisi olla yllin kyllin ilman suojeluakin. Jos ne taas suojeltaisiin, eikö se nimenomaan takaisi, että niiden ”nuoruus” katoaisi; nehän kasvaisivat vanhoiksi.

Pitäisikö suojelu siis purkaa siinä vaiheessa, kun suojelun peruste, metsien nuoruus, on kadonnut? Vai löytyisikö näille metsille siinä vaiheessa uusi suojeluperuste, vaikkapa vanhuus?

PEFCistä luonnonarvopankki
Professorit esittävät myös parempaa maankäytön suunnittelua. Kaavoitus johtaakin luonnon monimuotoisuuden kannalta epätarkoituksenmukaiseen, mutta metsätaloutta tehokkaasti rajoittavaan suojeluun.

Lisäksi professorit esittävät luonnonarvopankin perustamista. Sen kautta metsiään suojeleva metsänomistaja voisi saada korvauksia toiselta, tuottavaan metsätalouteen panostavalta metsänomistajalta.

Ehdotus on hyvä, mutta siihen ei kannattane sotkea viranomaisia. Siitä seuraisi vain outoja sääntöjä kilpailunrajoituksista, joista on kokemusta Metso-ohjelmassa.

Ehkä luonnonarvopankin voisi toteuttaa PEFC-metsäsertifioinnin kautta. Se kun perustuu alueelliseen sertifiointiin, mihin voisi hyvin rakentaa tällaisen kompensaatiojärjestelmän.

Tavallaanhan PEFCin alueellinen sertifiointi on olemassa juuri tällaista toimintaa varten.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 25.5.2015.

Mikä Virossa maksaa?

Suomen Nato-jäsenyydelle on keksitty uusi este. Kuuleman mukaan se edellyttäisi, että ottaisimme vastuullemme Viron puolustuksen, tai ainakin sen ilmapuolustuksen.

Kannanotto on historiallinen ja todistaa taas kerran suurta, suomalaista, synkkää sisäänpäinkääntyneisyyttä. Missä on tämän maan ja tämän kansan solidaarisuus, avoimuus ja naapurirakkaus.

Oikein hävettää.

Viroakin voi puolustaa
Ennen toista maailmansotaa tilanne oli toinen. Suomi haki ystäviä mistä vain sai, mutta ei saanut. Nyt tilanne on toinen: saisi, vaan ei halua.

Yritettiin niin sanottua pohjoismaista suuntausta. Ei tärpännyt.

Yritettiin reunavaltiopolitiikkaa. Ei tärpännyt, paitsi Viron suhteen. Harva muistaa, että meillä todellakin oli Talvisodan alla yhteinen puolustussuunnitelma Viron kanssa.

Suunnitelmaa ei koskaan otettu käyttöön. Lähinnä tämä johtui siitä, että Viro päättikin sopia asioista Neuvostoliiton kanssa.

On sanottu, että sopimus oli kuollut kirjain: kuka nyt Viroa pystyisi puolustamaan Neuvostoliiton panssarijoukkoja vastaan. Vuoden 1944 tapahtumat todistivat, että sopimuksia ei perustettu hiekalle: Neuvostoliitto ei koskaan kyennyt miehittämään Viroa Narvan kautta, vaan vasta kun se pääsi selustaan ja hyökkäsi etelästä.

Ovatko virolaiset apukoululaisia?
Nykytilanne on päinvastainen. Viro on päättänyt puolustautua, Suomi ihmettelee – ja hakee kaikin voimin syitä olla sitoutumatta mihinkään. Tällaisen politiikan ikävä seuraus saattaa olla, että jos me emme sitoudu, muutkaan eivät sitoudu, siis meidän suhteemme.

Ja kuitenkin, me emme ole koskaan selvinneet yksin, emme koskaan.

Mitä Viroon tulee, hämmentävin on tämä ylimielinen suhtautumien, että meidän pitäisi alkaa huolehtia Virosta. Ikään kuin virolaiset olisivat joitakin apukoululaisia.

Jos asia sanotaan ihan suoraan, niin totta kai Viron puolustusvoimat ovat heikoissa kantimissa. Mutta missä kantimissa ovat Suomen puolustusvoimat ja mikä on suunta: kumman resurssit kasvavat ja kumman vähenevät?

Mikä on tämä suunnaton ylimielisyys, jonka mukaan mikään ei voi muuttua siitä mitä se oli viisi vuotta sitten, vaikka jo senkin jälkeen kaikki on muuttunut toiseksi.

Otettaisiinko naapurit tosissaan?
Voisin ehdottaa: aletaan ottaa Viro – ja ylipäätään naapurit, siis kaikki naapurit – tosissaan. Jos teemme sen, me pelkästään emme ole resurssi Virolle, vaan myös Viro on resurssi meille. Sitä kutsutaan yhteistyöksi.

Jospa ajattelisimme, että myös me voisimme hyötyä. Jospa ajattelisimme, että yhdessä olemmekin vahvempia, emmekä aina vaan heikompia.

Tällainen ajattelu ei kuitenkaan liene mahdollista Suomessa. Eihän meillä ole koskaan kuviteltu liityttävän kansainvälisiin organisaatioihin tasavertaisena kumppanina, vaan vain saamamiehenä.

Sillä, ei muulla, saa meidän vaaleissamme ääniä.

Nyt toimii kylmäsavustus

Ostin Motonetista kylmäsavugeneraattorin ja savustuspurua. Generaattoreita oli useaa eri kokoa, tässä minun, mitoiltaan 15 senttiä kanttiinsa ja neljä senttiä korkeutta:

Puru taas on hienompaa kuin tavallisesti. Sitä voi tehdä itsekin ja myös maustaa.

Purua saa ainakin Motonetistä, kolmen kerran erä tuolla kapineella maksaa vajaa kymmenen euroa. Generaattorin mukana tulee kaupan päällisiksi ensimmäinen, yhteen kertaan riittävä pussi.

Ennen kuin alkaa itse värkätä purua, on hyvä huomata, että sen hienousaste on oleellinen asia: tulen tulee edetä generaattorin labyrintissä tasaisesti. Liian hienossa purussa tuli tukehtuu, karkeassa ei saa vauhtia.

Kylmäsavustus ei kypsennä
Sitten varoitus: itsekään en oikein käsittänyt, mutta kylmäsavustus ei kypsennä mitään. Se on maustamismenetelmä.

Savu todellakin on kylmää, se todellakaan ei lämmitä eikä siis kypsennä. Kylmäsavustettava ruoka on siis kypsennettävä etukäteen tai syötävä raakana. Raakana, kuten kylmäsavukala, joka normaalisti ensin suolataan, niin kuin nämä minun kirjolohenpalaseni:

Samalla tavalla voi valmistaa lihaakin, esimerkiksi porsaanfilettä, sopiviksi paloiksi leikattuna.

Luulisin, että lihan voi myös keittää kypsäksi ja sitten kylmäsavustaa. Ja myös juustoa voi kylmäsavustaa, sillä savu todellakin on kylmää eikä juusto sula.

Nuo minun kalapalani ovat ehkä hieman liian paksuja. Seuraavalla kerralla palat ovat ohuempia ja ehkä leveämpiä, koska siten savun maku pääsee kalan sisään paremmin. Pääsi se nytkin, mutta ei niin, että olisin ollut tyytyväinen. Joku valitti, että suolakalaa.

Savustamaan…
Homma alkaa siis savustettavan ruoan esivalmennuksella, olkoon se sitten suolausta tai kypsennystä. Varsinaisen savustamisen aluksi generaattori täytetään purulla. Tässä kuvassa täytetty generaattori on kokeilumielessä pallogrillin pohjalla:

Sinne se ei voi jäädä, koska se on ensin sytytettävä. Sytytys tapahtuu ihan tavallisella tuikkukynttilällä. Sille on generaattorissa oma paikkansa, joka näkyy alla olevasta kuvasta:

Kun puru on syttynyt, tuikku pitää ottaa pois. Valmistaja neuvoo ruuvaamaan tuikun kylkeen etukäteen ruuvin, millä tuikun saa helposti lokerosta ulos, mutta en kai minä tommoiseen ryhtynyt.

Voipi sanoa, että olisi kannattanut: kuumaa steariinia valuva tuikku on kyllä aika hankalasti ujutettavissa kolostaan ulos. Olisiko tässä valmistajalle kehittämisen paikka?

Nyt generaattori on sytytetty. Tämän jälkeen tuli etenee generaattorin labyrinttiä pitkin ja savuttaa. Finaaliin pääsy kestää 8–10 tuntia. Eli savustuksen voi jättää päälle yöksi, jos on varma, ettei mikään elukka hyökkää systeemin kimppuun.

Systeemi on tässä tapauksessa pallogrilli. Generaattori pannaan sen pohjalle ja siihen sitten ritilä normaalisti päälle. Minulla on tuossa epänormaali, mutta kohtuullisesti toimiva ritilä, koska hukkasin varsinaisen.

Se tietenkin löytyi nurtsilta heti, kun savustus oli päättynyt. Sillä olisin ehkä onnistunut paremmin, kun kansi olisi mennyt tiiviimmin kiinni.

Joka tapauksessa, generaattori siis grillin pohjalle (voi olla muunkinlainen grilli), ritilä paikalleen ja savustettava ruoka sen päälle ja lopuksi kansi.

Tässä kuvassa generaattori on asennettu savustamaan:

ja tässä se savustaa. Liekit saattavat loimottaa:

Savua taas ei tule paljonkaan ulos:

Lopuksi…

Se kannattaa ottaa huomioon, että tyyntä pitää olla, tai tuulensuojaa. Siksi pallogrilli on hyvä; sen kun voi siirtää sinne tuulensuojaan.

Toiseksi, ei saa olla liian lämmin. Valmistajan mukaan ulkoilman lämpötila pitää olla alle 20 astetta. Minun mielestäni alle viisi astetta. Siinäkin mielessä yö sopii hyvin.

Ja aamulla sitten:

No joo, aika huono kuva, mutta eipä kukaan kukaan haukkunutkaan. Minä tykkäsin ja minusta savu myös maistui.

Entäpä sitten? Generaattori on täynnä tuhkaa, se pitää varistella pois.

Generaattori on terästä, niin ettei se noin vain ruostu, mutta se kannattaa tiskata ja kuivata kunnolla. Tiskialtaassa tiskaus ei oikein onnistu, koska generaattorista irronnut tuhkamuru jää vedenpinnalle leijumaan ja tarttuu aina vaan uudestaan generaattorin ritilöihin.

Eli suosittelen: tiskaa generaattori viimeisenä kaikista tiskeistä ja huuhtele se sitten kunnolla juoksevan veden alla tai järvessä.

Valmistajan mukaan hyvä pesuväline on vanha hammasharja. Siihen en ota kantaa.

Kaiken kaikkiaan siis mainio peli, ja aika hyvään 45 euron hintaan, siis tämä pienin malli. Isompiakin on, niitä voi hakea esimerkiksi sieltä Motonetin verkkosivulta hakusanalla kylmäsavugeneraattori.

Lopuksi kiitokset Helkamari ja Eero Knaapille.

Vihreä kaanon lisäsi hakkuupaineita

Kun Vasemmistoliitto päätti keväällä 2014 erota hallituksesta, vihreät uhkasivat tehdä saman. Oli lehmänkaupan paikka. Kokoomus myöntyi vihreiden vaatimukseen suojella valtionmaita 13 000 hehtaaria lisää.

Ehto ei kuulosta kummalliselta. Mutta kokonaisuus on toista: valtionmetsiä on vuosikymmenten kuluessa kupattu suojeluun pienissä erissä satoja tuhansia hehtaareja.

Vielä 1990-luvulla sitä saattoi pitää ekologisesti järkevänä, kun se kohdistui oikeasti vanhoihin metsiin. Sitä ennen kaikki suojeluohjelmat – kuten soiden, lintuvesien, harjujen, lehtojen ja rantojen suojeluohjelmat – oli aloitettu valtionmailla.

Tällä pelillä suojelunarvoiset valtionmaat ovat kuitenkin loppuneet jo aikaa sitten. Niinpä kuppaukselle on keksitty uusia perusteluita.

Nyt esimerkiksi vaaditaan suojeltavaksi metsiä, joista voisi suojeltuna joskus kehittyä arvokkaita. Tällä perusteella voi tietenkin suojella mitä vain.

Puhdas lehmänkauppa
Viime kevään päätös ei kuitenkaan edes yrittänyt perustua ekologiaan. Kyse oli puhtaasta lehmänkaupasta, missä kaksi puoluetta söi kaikki kauniit biotalouspuheensa.

Metsää vain otettiin pois talouskäytöstä, millaista hyvänsä metsää, koska se on luontoväen ainoa vuosien yli kantava tavoite.

Niin selvää peli oli, etteivät vihreät edes kehdanneet kehua saavutuksellaan esimerkiksi vaalikampanjassaan. Samaan aikaan ihmeteltiin, miten Metsähallituksen metsätaloudelta vaaditaan jatkuvasti lisää tuloutusta valtion budjettiin.

Luontoväki paasaa tuloutuksen lisäävän hakkuupainetta. Mutta saman teki myös lehmänkauppa.

Jos tämä 13 000 hehtaaria olisi myyty, siitä olisi saanut 50 miljoonaa euroa. Se kuitenkin siirrettiin suojeluun korvauksetta. Yleensä suojeluhehtaarit ovat täynnä myyntikelpoista tukkia.

Toisaalta Metsähallitus ei voi myydä puuta kuin luonnonvarasuunnitelmien puitteissa. Niiden tekemiseen luontoväkikin ottaa osaa, missä he kaikin keinoin yrittävät pienentää hakkuita.

Siksi päätettiin myös myydä maata. Sattumoisin päädyttiin samaan 13 000 hehtaariin. Näin siis Metsähallituksen hakkuumahdollisuuksista katosi vuoden aikana 26 000 hehtaaria.

Viimeinen ympäristöministeri
Toistaiseksi tämän maan poliittiseen kaanoniin on kuulunut, että jokaisen ympäristöministerin on saatava perustaa oma kansallispuistonsa. Tämän on kuitenkin loputtava joskus, sillä maata ei luoda lisää.

Jos linja jatkuu, uudet puistot voisi ehkä perustaa jo suojelluille maille. Niitä meillä onkin eniten Euroopassa, mutta tämä ei käy luontoväelle, koska se ei poista metsiä talouskäytöstä.

Toinen vaihtoehto on suojella yksityismaita, mutta se ei taida onnistua muuten kuin vapaaehtoisin keinoin. Kolmas vaihtoehto saattaa olla, että ei olisi enää ympäristöministeriötäkään.

Siitä on jo vauhkoiltu, että näin suojelumme taantuisi Venäjän tasolle.

Jostakin syystä kukaan ei kerro, mitä tasoa edustaa mainittu lehmänkauppa, miten sellaiset vaikuttavat politiikkaan ylipäätään eikä viimein edes sitä, miksi suojelumme ei voisi yhtä hyvin nousta vaikka nyt Itävallan tai suuren osan Saksan osavaltioista tasolle – ei niissäkään ole itsenäistä ympäristöministeriötä.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 27.4.2015.

Kirottu palaute

”Kiitos palautteesta”, vastasi Kauppalehden toimittaja Antti Mustonen. Olin lähettänyt hänelle viestin, jossa ihmettelin hänen juttunsa otsikkoa ”Metsähallitus keskeytti ’sikailuhakkuut’”.

Kyse oli Keuruun tammikuisista hakkuista, joiden avulla paitsi Mustonen, myös vihreiden keskisuomalainen eduskuntavaaliehdokas Touko Aalto kokivat hankkia nostetta uralleen.

Aalto sentään istui tuleen omilla housuillaan, vaikka puhuikin hakkuista silkkaa roskaa. Kun taas Mustonen, jonka nimeä en aiemmin ollut huomannut, käytti siekailematta työantajansa brändiä omien ennakkoluulojensa viljelyyn.

Kiitollisen vastauksensa hän antoi, kun olin ihmetellyt, että mitä sikailua on siinä, jos Metsähallitus noudattaa kaikkia mahdollisia toisten laatimia sääntöjä ja hakkaa täysin luvallisesti aluetta, jonka luontoarvot on riippumattoman tahon puolesta asiallisesti hakkuisiin sopiviksi todettu.

Myöhemmät tapahtumat ovat osoittaneet arvioni oikeaksi. Mutta Mustosen tai Kauppalehden ei tietenkään tarvitse perua otsikoitaan.

Törmäsin melko pian Mustoseen toisen kerran, kun luin Marko Erolan Talvivaaran kaivoksen kohtaloista kirjoittamaa kirjaa Kirottu kaivos. Erola luettelee kirjassaan Mustosen lisäksi lukuisia toimittajia – kuten Tapio Mainio, Sampsa Oinaala ja Hannu Hyvönen – joiden työnantajat suostuvat vastaavalla tavalla tukemaan toimittajiensa kauas journalismin ulkopuolelle sijoittuvaa toimintaa.

Yllätyin siitä, miten samalla tavalla he kirjoittavat Talvivaarasta ja metsäalasta, ja siis samat ihmiset: vuodesta ja vuosikymmenestäkin toiseen he julkaisevat täsmälleen samoja juttuja täsmälleen samoin haastateltavin ja täsmälleen samoin, virheellisiksi todistetuin väittein, ja samoissa lehdissä.

He ovat saumattomassa yhteistyössä kaikkein vastenmielisimpiä menettelytapoja noudattavien kansalaisaktivistien kanssa – joille edes kuolleiden ihmisten muisto ei ole liian arvokas otettavaksi oman kampanjan käyttöön. Juuri he ovat saaneet median kirjoittamaan Talvivaarasta valtavana ympäristökatastrofina, mitä se ei ole, mutta minkä kirjoittamisesta heidät on palkittu journalistien toisilleen jakamilla palkinnoilla.

Kahdellakin, kuten Erolan suurimmaksi syylliseksi nimeämä Suomen Luonnon entinen, nykyinen free lance -toimittaja Juha Kauppinen. Palkintojen jakajat kehuivat häntä muun muassa siitä, että hän on vienyt jutuillaan muuta mediaa kuin litran mittaa, joskin he käyttivät positiivisia sanakäänteitä

Lisänä kompuksessa ovat muutamat tutkijat, joista siteeratuimpia ovat ne, jotka eivät ymmärrä jäteveden ja jätevedestä puhdistetun veden eroa, mutta jotka kuitenkin osaavat tulkita tietämättömyyttään oikealla tavalla.

Tällainen kirjoittelu tietenkin herättää ärtymystä ja se on tuotu myös toimitusten tietoon. Miksi toimitukset kuitenkin käyttäytyvät näin? Tietenkin siksi, että ne haluavat osoittaa olevansa riippumattomia.

Tämä on vain yksi niistä lukuisista journalismin rakenteista, jotka pelkällä olemassaolollaan tuottavat vääristynyttä julkisuutta: kun toimittaja tekee virheen eikä lehti tai toimittaja halua sitä myöntää, virheen tekijän asema itse asiassa vahvistuu, koska kaikki muutokset osoittaisivat, että toimitus taipuu ulkoisen painostuksen edessä ‒ mikä olisi journalistin synneistä suurin.

Syntyy jopa kannuste toistaa virhettä sen osoittamiseksi, että toimitus ei taivu.

Kauppinen kirjoitti Erolan kirjan johdosta vastineen Suomen Luonnon blogisivulle. Se toi mieleeni palautteen, jonka sain 2000-luvun alussa julkaistuani kirjan nimeltään Metsäsertifiointi ‒ ideaalista itsetarkoitukseksi.

Kauppinen valittaa, että jos Erolan kirja olisi journalismia, hänenkin näkökantojaan olisi pitänyt kuulla, olihan hänen nimensä mainittu kirjassa monta kertaa. Samaa valitettiin aikoinaan minulle.

Näille journalismikriitikoille ei siis riitä, että heidän itsensä mukaan vaivalla ja huolella kirjoitettuja tekstejä on siteerattu sanatarkasti ja muutenkin lukemattomia määriä. Ei, heille olisi pitänyt vielä antaa viimeinen sana niiden tulkitsemiseenkin.

Tällaiseen ei tietenkään ole mitään mieltä suostua, ainakaan journalismissa, monestakaan syystä.

Ensinnä, julkinen kirjoitus on tarkoitettu julkisuuteen kommentoitavaksi sellaisenaan. Jos on onnistunut kirjoittamaan niin, että sen käsittää väärin, se ei voi olla muun kuin kirjoittajan huonoutta, josta ainakin minä mieluummin vaikenisin kuin vaatisin itselleni etukäteisiä yksinoikeuksia tulkintaan.

Toiseksi, Kauppisen keinoin ei olisi mitenkään mahdollista kirjoittaa lähihistoriaa. Historiankirjoituksessa oleellista on kirjoittaa tapahtumahetkellä vallinneista käsityksistä eikä suinkaan siitä, miten ne nyt halutaan selittää parhain päin.

Kauppisen, samoin kuin muidenkin Erolaa arvostelleiden ihmisten tuntuu olevan mahdotonta tulla toimeen sen kanssa, että Erola tuo selvästi esiin Talvivaara-omistuksensa ja niihin liittyvät menetykset.

Kun Erola kertoo, ketkä hänen käsittääksensä ovat menetyksiin syyllisiä, Kauppinen riemuitsee, että Erola ei näe uhreja muualla kuin osakkeenomistajissa, vaikka kyse ei ole lainkaan siitä: hän vain kertoo, ketkä ovat syypäitä osakkeenomistajien menetyksiin.

Kauppinen närkästelee täysin toisarvoista asiaa: Erola kehtaa sanoa Suomen Luontoa järjestölehdeksi. Tämän kuulemma todistaa vääräksi lehden saama palkinto.

No, ehkä Suomen Luonto ei ole järjestölehti, mutta sitä kuitenkin julkaisee Suomen Luonnonsuojeluliitto ja se noudattaa tasan samaa tai jyrkempää ideologiaa kuin liitto. Esimerkkinä – siis esimerkkinä, ei todisteena ‒ toisin kuin liitolla, lehdellä ei ole tarvetta pysyä väleissä samoissa työryhmissä työskentelevien ministeriöiden ihmisten kanssa.

Tuskin luonnonsuojeluliitto voisi kieltäytyä kirjoittamasta sanaa ”Metsähallitus”. Mutta Suomen Luonto voi, koska ”mikään mitä Metsähallitus tekee, ei ole Metsähallituksen ansiota”.

Erola arvostelee Kauppista laatunormi-käsitteen väärästä käytöstä. Se tarkoittaa yksinkertaistettuna esimerkiksi päästöjen vuosikeskiarvoa.

Kauppinen todistelee laajasti ymmärtävänsä, mitä sana tarkoittaa, mutta ilmoittaa sitten asiallisesti ottaen käyttäneensä sitä väärin, eli siis verranneensa laatunormia hetkittäisiin päästöihin, "havainnollistaakseen" asiaa. Hän kuitenkin jättää kertomatta, mikä se laatunormi on, jolloin syntyy käsitys, että se koskee myös hetkittäisiä päästöjä.

Erola kertoo Kauppisen haastatelleen muuatta tutkijaa ikään kuin tutkijakollegana ja paljastaneensa vasta haastattelun loppuvaiheessa olevansa itse asiassa toimittaja. Tutkija on samaa mieltä Erolan kanssa.

Kauppinen arvostelee Erolaa kuulopuheista ja ihmettelee, miksi häntä itseään ei haastateltu, mikä siis ilmeisesti ei olisi ollut kuulopuhetta.

Tässä kohtaa epäilys Kauppisen suhteen on, että hän syyllistyi Journalistin ohjeissa määriteltyihin epäasiallisiin tiedon hankintamenetelmiin: toimittaja ei saisi esiintyä haastattelussa muuna kuin toimittajana. Kauppinen todistaa, että hänen hallussaan oleva haastattelunauha todistaa hänen olevan oikeassa.

Tutkija siis joko valehtelee tai ei ymmärrä puhuttua kieltä.

Kauppinen kiukuttelee, että Erola syyttää häntä syövällä pelottelusta. Kauppinen ei kuulemma käyttänyt kyseessä olevassa kohdassa sanaa syöpä kuin yhdessä kohtaa kappaleen lopussa.

Tämäkin on tyypillistä harhaanjohtamista: vaikka Kauppinen ei käytäkään sanaa syöpä, ennen kuin jutun lopussa, hän käyttää sanoja, jotka jokainen täysjärkinen yhdistää syöpään ja vain syöpään, kuten solumuutos, ja mainitsee vielä lopussa vielä varmuudeksi sanan syöpä.

Juuri tällaista on pelottelu: ei sanota suoraan, mutta luodaan pelko.

Onko media oppinut, kyseli tietokirjailija Juha Kuisma maaliskuussa, kun Talvivaaraan purkuputkiuutisia kirjoitettiin Erolan kirjan julkaisemisen jälkeen. Itsekin päätin paneutua asiaan.

Johtopäätökseni on sama kuin Kuisman: ei vähääkään. Näyttää todella siltä, että jos tiedotusvälineet tekevät virheitä, niiden on jatkettava samalla linjalla, koska muuten ne myöntäisivät virheensä.

Yksi Talvivaara ja sen sadat työpaikat, jotka todellakin voitaisiin pelastaa ympäristön siitä kärsimättä, on tämän rinnalla mitätön asia.

Metsäenergiamme jää jalkoihin

Kävin äskettäin Teknologian tutkimuskeskus VTT:n biotalouden tutkimuskeskus Bioruukin avajaisissa. Tukholmalaisen Chalmersin teknillisen korkeakoulun professori Tomas Kåberger kertoi tilaisuudessa, että jo muutaman vuoden päässä oleva energiamaailma on sellainen, että emme sitä tänä päivänä tunnistaisi.

Esimerkit vakuuttivat. Dubaissa, joka siis on öljyvaltio, oli päätetty rakentaa valtava aurinkovoimala. Kun havaittiin, että hanke tuli arvioituun nähden puolta halvemmaksi, se päätettiin kaksinkertaistaa.

Syy yllätykseen oli aurinkopaneelien hinnan romahdus, mikä taas johtuu niiden kysynnän läpimurrosta Kiinassa.

Kiina on onnistunut vähentämään fossiilienergian tuotantoa, mitä ei vielä pari vuotta sitten olisi uskonut kukaan. Vähennys on korvattu aurinkoenergialla, moninkertaisesti.

Paneelien hinnanlasku näkyy myös meillä, missä aurinkovoiman ennustetaan lisääntyvän rajusti. Mutta aurinkovoima ei ole ainoa uusiutuva, joka edistyy.

Ruotsalaisen Elforskin laskelmien mukaan tuulivoima alkaa olla edullisempaa kuin esimerkiksi ydinvoima. Saksassa taas energiakäänne etenee suunnitellusti.

Tukikiistely kyllä osataan
Tätä taustaa vasten Suomen energiaräpiköinti alkaa vaikuttaa surkealta. Ja aivan erityisen surkealta alkaa vaikuttaa kaikki se, mikä liittyy biotalouteen.

Eduskuntavaaliehdokkaiden biotalouspuheet keskittyvät melkein pelkästään puun polttoon. Tavoite on mahdollisimman kunnianhimoton: jalostusarvoltaan kaikkein vähäisin puutuote, joka kaiken lisäksi ei menesty hetkeäkään ilman valtion tukea.

Metsäsektorin tärkein osaamisalue puuenergiassa taas näyttäisi oleva valtion tuesta kiistely. Tilanne on ymmärrettävä, mutta sietämätön.

Puuenergiaa on käytettävä, jos haluamme täyttää Euroopan unionin energiatavoitteet. Ja kun se ei kannata, sitä on tuettava. Kummallista tässä on se, että metsäalalla on alettu pitää oikeutta energiatukeen lähes perustuslaillisena.

Kun jaossa on ilmaista rahaa, metsäenergiaketjun kehittämisestä ei ole kiinnostunut juuri kukaan. Silti ketjua voi tehostaa.

Minunkin tietokoneelleni tupsahtaa tuon tuosta tutkimustuloksia, jotka osoittavat tätä. Eikö valtion tukea pitäisi käyttää tähän?

Rahaton tuskin puutaan saa
Bioruukissa puuraaka-aineen saatavuutta pidettiin itsestään selvyytenä. Ja puutahan meillä on, mutta kun sillä ei vielä pitkälle potkita. Jotenkin se pitäisi myös saada sieltä metsästä pois.

Raaka-aineen hallinta on metsäalan vaietuimpia, mutta tärkeimpiä strategisia asioita. Metsäalallakin on joskus vaikea tajuta, että aina puuta ei saa edes rahalla, jos metsänomistaja tai teollisuus ei sitä halua myydä. Eikä omistaja taas aina edes tiedä olevansa omistaja.

Metsäenergian arvoketjulla rahaa ei edes ole. Kun muut uusiutuvat petraavat, metsäenergia jää tällä pelillä jalkoihin.

Tämä voi olla ongelma niille, jotka ovat investoineet arvoketjuun. Mutta onko se sitä muille?

Ehkä ei. Ehkä on vain hyvä, jos puusta saadaan tuotettua jotakin arvokkaampaa kuin vain liekkejä ja polttotuhkaa.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 30.3.2015.