Arvio eräästä Snackystä

Yleensä en mielelläni arvioi toisten viestintää tai mainoksia, vaikka sitä pyydettäisiinkin. Miksi?

Siksi, että en voi tietää, mihin viestinnällä, tai edes mainoksilla pyritään: myyntiin varmaankin, mutta kenelle halutaan myydä ja millainen on se kokonaiskampanja, minkä osa arvioitava mainos on. Mitä taas tulee viestintään, sen pyrkimyksiä on yleisesti ottaen mahdoton tietää.

Viestinnän ja mainonnan tavoitteet ovat yleensä strategista tietoa, eikä niitä julkisteta kuin poikkeustapauksessa. Eikä viestinnän hyvyyttä tai onnistumista voi mitenkään arvioida muuten kuin sen tavoitteita vasten.

Viime päivät olen kuitenkin ihastellut Snacky-ketjun Pressa-hampurilaisaterian mainosta:

Suomalaisissa mainoksissa on harvoin onnistuneita sanaleikkejä. Tässä niitä on jopa kahdella kielellä, vieraalla kielellä kaksikin.

Kiintoisaa on myös, että suomeksi iskulauseessa on vain sanaleikki, kun taas myynti-ilmoitus on englanninkielinen. Olisi kiintoisaa tietää, onko tämä edistänyt myyntiä ja jos, niin kumman mainoksessa mainituista kahdesta brändistä.

Mutta sitten näin kampanjan toisen tuotteen, telkkarissakin näytetyn filminpätkän.

Tämä vaikutti uskottavalta, kun sitä vertaa Snackyn aiempin mainoksiin, mutta toisaalta, tässä ideassa ei oikein tunnu olevan mitään yhteistä tuon ulkomainoksen sanaleikin kanssa.

Onkohan tässä taas käynyt niin kuin meillä usein käy: suunnitellaan mainontaa oikein tosissaan, mutta sitten keksitään täysin suunnitelman henkeä toteuttamaton, ylivoimaisen hauska sanaleikki, minkä jälkeen päätetään toteuttaa sekä suunnitelma että se sanaleikki, jolloin saadaan tulokseksi pelkästään omituinen sillisalaatti.

Tämä tekee entistäkin mielenkiintoisemmaksi sen, onko kampanjalla ollut tulosta. No, telkkarimainosta ei onneksi ole näytetty liian usein.

Englantia tai ei, Snackyn mainoksessa on kuitenkin ideaa. Se ei ole vain typerää englantia englannin vuoksi, se on tykkänään toista kuin esimerkiksi tämä, joka löytyy Helsingin Pitäjänmäeltä saman katon alta Snackyn kanssa:

Jotenkin tämä suomalaista omistustaan korostavan, suomalaisille mielestään mahdollisimman paljon suomalaisia tuotteita myyvän osuuskunnan huoltoasemaketju on katsonut asiakseen harhauttaa asiakkaitaan englanninkielisillä brändikylteillä – todellakin, ne ovat kaikki englantia.

Tämä ei kerro erityisestä kunnioituksesta asiakas- eikä omistajakuntaa, mutta ei myöskään bisnestä kohtaan: tiedän erityisesti vanhempia, mutta varakkaita ja korkeasti koulutettuja ihmisiä, jotka eivät tiedä, mitä nämä sanat tarkoittavat.

He kun ovat opiskelleet aikana, jolloin englantia opiskelivat vain marginaalikulttuurien harrastajat. Keskenkasvuisille mainosnörteille lienee mahdotonta ymmärtää, että on olemassa ihmisiä, joille olisi helpompaa, jos siinä lukisi että wagenwäsche.

Keisari sertifiointi ja hänen vaatteensa

Metsäsertifiointia pidetään hyvänä vakuutena metsänhoidon tasosta. Silti harva ymmärtää, mistä siinä oikeasti on kyse.

Sertifioinnin kritiikki ei ole kovin syvällistä. Yleensä kysytään, takaako tämä tai tuo järjestelmä todella kestävyyden tai toimiiko se itse määrittelemiensä ohjeiden mukaan.

Mutta tilanne saattaa olla muuttumassa. Esimerkiksi The Forest Trust -järjestön vuosia jatkunut kritiikki saa paradoksaalisesti ilmaa siipiensä alle sieltä, missä metsäsertifioinnin idea on alun perin esitetty: ympäristöjärjestöistä.

TFT julkaisi äskettäin Scott Poyntonin kirjan Beyond Certification – Sertifioinnin jälkeen. Se on ladattavissa täältä.

Kirja muistuttaa satua keisarin vaatteista. Poyntonin mukaan niitä on, mutta vähän.

Perustuu epäluottamukseen
Poyntonin mukaan sertifiointi ei, niin kuin väitetään, perustu luottamukseen, vaan epäluottamukseen. Jotkut, jotka eivät luota, ovat tehneet sertifioinniksi kutsutut omat ohjeensa siitä, miten metsiä pitää hoitaa.

Tämä pätee selvästi FSC-, mutta pitkälti myös PEFC-metsäsertifiointiin, vaikka metsänomistajat ovatkin olleet vahvasti mukana sen laatimisessa. Sillä tosiasiassa myös PEFCin vaatimukset ovat pitkälti vastaus niille, jotka eivät luota metsänhoitoon.

Toinen kritiikki on, että vaikka sertifioinnin väitetään olevan riippumatonta metsäalan tuotantoketjuista, se ei sitä ole, vaan päinvastoin. Tosiasiassa auditoinnin maksaa se, jota auditoidaan.

Voiko tällainen olla riippumatonta? Ehkä, mutta siltä se ei näytä, vaikka pitäisi.

Poyntonin mielestä parempi vaihtoehto – vielä parempaa odotellessa – on hänen VT-TV-ajattelutapansa, missä kirjaimet tulevat sanoista Arvot, Läpinäkyvyys, Muutos ja Varmentaminen.

Lähtökohta, arvot, on ilmeinen: hyvin harva haluaa olla mukana pahanteossa. Poyntonilla on lukuisia esimerkkejä siitä, miten yritykset ovat päättäneet irtisanoutua huonosta toiminnasta.

Ne ovat aloittaneet pitkän tien päästäkseen arvojensa mukaiseen toimintaan. Sitä mukaa kuin tiellä on edistytty, siitä on kerrottu läpinäkyvästi.

Ero sertifiointiin on jyrkkä: tahto muutoksen ei tule ulkoa, vaan organisaatiosta itsestään. Lopulta se varmennetaan asettumalla julkisesti tarkastettavaksi. Ajatus on, että kukaan ei ole koskaan täydellinen. mutta kun virheitä ilmenee, ne korjataan.

Onko tämä uusi aalto?
Poynton ei ole ajatuksineen yksin. Arvoista kirjoitti esimerkiksi Johanna Korhonen Helsingin Sanomissa heinäkuun puolivälissä otsikolla Kiitollisuustalous haastaa julmuustalouden.

Kirjoitus liittyy siihen virtaan, missä ihmiset ovat kääntämässä selkänsä uusliberalismille, missä vain yritysten voitoilla on merkitystä. Tilalle tulee tahto olla mukana hyvässä.

Korhonen esittää useita esimerkkejä siitä, miten keskituloiset kaikkialla maailmassa luovat uusia, jakamiseen perustuvia taloustoiminnan muotoja. Rikkaita ja heitä rikastuttavaa rahataloutta nämä tavat heikentävät monin tavoin, koska niistä jokainen laajentaa rahatalouden ulkopuolista taloutta.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 17.8.2015.

Metsäkritiikki on syvän tietämätöntä

Radion Luontoretki toisen juhannuspäivän aamuna sai minut raivon partaalle. Ei niinkään taas jatkuneen systemaattisen metsätalouden arvostelun takia, vaan siksi, että tämä arvostelu perustuu lähes aina tietämättömyyteen nykymetsätalouden käytännöistä.

Tällä kertaa äänessä oli linturengastajana tunnettu luontoaktivisti Heikki Lokki. Hänen mukaansa ”talousmetsässä puut on aikalailla yhdenikäisiä” ja ”talousmetsän kehitys päättyy kerralla väkivaltaisesti”, millä tarkoitettaneen päätehakkuuta, kun taas ”vanhassa metsässä elämän uusiutuminen tapahtuu arvokkaasti”.

Toimittaja Juha Laaksonen löi lisää löylyä sanomalla, että ”40-vuotiaassa tasaisessa mäntymetsässä” puuston ikähaitaria ei näy ollenkaan. ”Joku voi tykätä, että mäntymetsä on kaunis, mutta se on tietyn ajanjakson metsä eikä siinä ole kerroksellisuutta.”

Luontoaktivisteille saa jankata vaikka kuinka, että metsätalous on meillä jo pitkään pyrkinyt monikerroksiseen ja monipuulajiseen sekametsään jo yksin taloudellisista syistä. Yleensä saa vastaansa tietämättömän tai suorastaan valehtelijan leiman.

Jos herrat Lokki ja Laaksonen kävisivät joskus myös talousmetsässä, he kyllä pystyisivät tämän havaitsemaan. Monikerroksisuuden takaa yksin se, että joka ikisellä suomalaisella metsähehtaarilla yli neljä viidestä puusta on luontaisesti syntynyt. Laaksosen kuvailemaa tasaista mäntymetsää toki löytyy, mutta se ei synny metsätalouden keinoin, vaan sen on tehnyt luonto itse.

Suuria puita on yhä enemmän
Luontotutkijoiden into mollata metsätaloutta on päällekäyvää. Siinä käytetään häikäilemättä hyväksi oppiarvoja ja tutkimuksia, jotka kuitenkin on tehty jostakin aivan muusta. Tiedotusvälineet toistavat kaiken iloisesti ja kritiikittä.

Helsingin yliopisto tiedotti kesäkuussa, että ”tekopesä talousmetsässä on haukalle huono vanhan metsän korvike”. Näin varmaan on, koskapa nyt pesä olisi metsän vaihtoehto.

Tutkija Heidi Björklund puhui asiastaan hyvin, mutta vähän. Enimmän osan tiedotteesta veivät kummalliset selitykset haukan kärsimyksille: varttuneet metsät ovat vähentyneet 1990-luvun alusta vuoteen 2010, talousmetsissä suositaan suorarunkoisia ja pienioksaisia puita, metsäteollisuudelle ei ole hyötyä järeistä oksista.

Metsätilastoista kuitenkin tiedetään, että varttuneiden metsien määrä on lisääntynyt jo pitkään, samoin järeiden puiden määrä. Talousmetsässä kyllä suositaan suorarunkoisia puita, mutta miksi haukka siitä kärsisi?

Ja jos metsäteollisuus ei oksia tarvitsekaan, luulisi Björklundin kuulleen metsäenergiasuunnitelmista, jotka nojautuvat ratkaisevassa määrin hänen itsensäkin ihailemaan, ja haukoille ilmeisen sopivaan vanhojen kuusikoiden oksistoon.

Jos siis haukat kärsivät, roskapuheellako niiden tilanne korjataan?

Helsingin yliopiston tiedote käyttää propagandistista ja sisällyksetöntä sanaa ”tehometsätalous”. Sellainenko toiminta, joka vuosikymmenten ajan jättää systemaattisella työllä rakennetusta tuotantokapasiteetistaan 15–20 prosenttia käyttämättä, on yliopiston mielestä tehokasta.

Jos on, se selittää yliopiston toiminnastakin aimo osan.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun tulevaisuus -lehdessä 20.7.2015.

Hiilivelkaa käyttävät vain ympäristöpelurit

Metsien käytön vastustajat keksivät alinomaa uusia perusteita toiminnalleen. Ne ovat usein järkeviä. Samaa kriittistä tarkastelua ei kuitenkaan kohdisteta ympäristöjärjestöjen itse esittämiin vaihtoehtoihin.

Yksi tällainen käsite on hiilivelka. Sitä syntyy kuulemma vain biomassan polttamisesta.

Käsite sinänsä on kiistaton: jos energiakäyttöön otetaan uusia biomassavaroja suuressa määrin ja jos ajatus hiilineutraaliudesta perustuu siihen, että kasvava biomassa aikanaan sitoo tällä tavoin ilmakehään vapautuneen hiilen, päästön ja sidonnan välinen aika voi tietenkin olla pitkä.

Tätä väliaikaista ilmakehän hiilidioksidimäärän kasvua sanotaan hiilivelaksi.

Metsien käytön osalta hiilivelka on kuitenkin pelkkää peliteoriaa. Kuten ympäristöjärjestötkin usein toistavat, ympäristöväitteiden pitäisi olla paitsi tosia, myös oleellisia.

Todellisuudessa kukaan ei ole ottamassa käyttöön uusia biomassavaroja, puuta on käytetty kaiken aikaa. Lisäys ei myöskään ole kummoinen, optimistissakin suunnitelmissa vain jokusen prosentin luokkaa.

Tuulivoiman velka on suuri…
Hiilivelka on toki oleellinen, mutta aivan muualla. Ympäristöjärjestöt ovat aina muistuttaneet siitä ydinvoiman suhteen.

Ydinvoiman rakentaminen tuottaa kasvihuonekaasuja paljon, siis jo ennen kuin se on tuottanut yhtään kilowattituntia sähköä. Mutta niin on myös ympäristöväen suosimilla energian tuotantotavoilla.

Ympäristöneuvos Esa Tommila kirjoitti Tekniikka&Talous-lehdessä 29.5., että Stanfordin yliopiston tutkimuksen mukaan tuulivoimalalta kuluu kaksi vuotta – Suomessa enemmän – tuottaa se energiamäärä, mitä voimalan rakentamiseen on kulunut.

Miten ympäristöjärjestöt, jotka siis haluavat välttää hiilivelkaa siksi, että päästöjä on vähennettävä nyt eikä tulevaisuudessa, voivat hyväksyä tuulivoimaloiden rakentamisen aiheuttaman hiilidioksidimäärän kasvun – sillä on toki selvää, että tuulivoimalat rakennetaan etupäässä fossiilisella energialla.

…mutta aurinkosähkön vielä suurempi
Aurinkosähkön hiilivelka on vielä suurempi. Aurinkopaneelilta kestää peräti viisi ja Alppien pohjoispuolella 6–7 vuotta, ennen kuin se on tuottanut saman määrän sähköä, mitä sen rakentaminen on vaatinut.

Stanfordin yliopiston mukaan maailman aurinkosähköjärjestelmä on vasta näinä päivinä tuottanut sen määrän energiaa, mitä järjestelmän rakentaminen on vaatinut. Kennojen rakentamiseen on kulunut jopa joitakin prosentteja koko maailman sähkönkulutuksesta – pääosin kiinalaista hiilisähköä.

En kuitenkaan ole tässä vastustamassa tai kannattamassa mitään – mieluummin kannatan Oulun Kärppiä kuin jotakin energiamyllyä.

Ongelma on nimittäin juuri siinä, että energian tuotantoon suhtaudutaan moraalisena kannatusasiana. Siitä seuraa, että tuotantomuotoja ei arvioida samalla viivalla: jos kannattaa jotakin, sen puutteet on helppo unohtaa.

Tämä on kuitenkin, valitettavasti, hyvillä aikomuksilla kivetty tie helvettiin. Sillä tiellä olemme ja siihen näyttää olevan varaa.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 22.6.2015.

Oikealla asialla, Mönkkönen ja Kotiaho

Uutiset metsäteollisuuden miljardi-investoinneista ovat synnyttäneet huolen metsien monimuotoisuudesta. Viimeksi siitä kirjoittivat Jyväskylän yliopiston professorit Mikko Mönkkönen ja Janne Kotiaho (HS, 11.5.).

Huoli tunnetaan myös metsäsektorilla. Myös metsäkiistojen mahdollisuus on havaittu.

Professoreilla on esitys, miten ongelma tulisi ratkaista. Se ei ole kokonaan huono.

Nimenomaan professoreilta olisin silti odottanut analyysiä siitä, mitkä metsiensuojelun toimet ovat tehokkaimpia. Tällainen on kuitenkin suomalaisessa suojelupolitiikassa tabu. Luultavasti siksi, että jos asia selvitettäisiin, tulos ei puhuisikaan metsien tiukan suojelun puolesta.

Professorit esittävät, että Metso-ohjelmaa on laajennettava kattamaan kaikki elinympäristöt. Ehkä, mutta miten tämä auttaa nimenomaan metsien uhanalaisuutta? Eikö sille riitä turvata Metson rahoitus ‒ niin kuin metsäala on vaatinutkin ‒ ja jatkaa panostuksia luonnonhoitoon.

Nagoya on jo saavutettu
Professoreiden vaatimukselleen esittämä perustelu on tuttu. Heidän mukaansa ”Nagoyan sopimuksen mukainen tavoite” on 17 prosentin suojelupinta-ala.

Yhtä tuttu kuin outokin. Sopimus nimenomaan ei vaadi 17 prosentin tiukan suojelun osuutta miltään osin.
Niinkin voisi kysyä, että jos tavoitellaan monimuotoisuuden suojelua, miksi mitata suojelupinta-alaa? Miksi ei mitata monimuotoisuutta?

Ympäristölobbyn kannalta ”ikävä” vastaus voi olla, että mittari täyttyy pienemmälläkin pinta-alalla. Siitä on merkkejä: metsien uhanalaisuus kehittyy parempaan suuntaan aivan muun kuin suojelupinta-alan lisäämisen ansiosta. Suurin yksittäinen syy ovat päätehakkuun yhteydessä metsiin jätettävät säästöpuut.

Professorit esittävät Metsoon myös uusia keinoja, kuten metsien kasvattamista ”harventamattomana”. He siis haluavat suojella nuoria metsiä.

Vaatimus on omituinen: jos syytökset laajoista avohakkuista ovat tosia, nimenomaan nuoria metsiä meillä pitäisi olla yllin kyllin ilman suojeluakin. Jos ne taas suojeltaisiin, eikö se nimenomaan takaisi, että niiden ”nuoruus” katoaisi; nehän kasvaisivat vanhoiksi.

Pitäisikö suojelu siis purkaa siinä vaiheessa, kun suojelun peruste, metsien nuoruus, on kadonnut? Vai löytyisikö näille metsille siinä vaiheessa uusi suojeluperuste, vaikkapa vanhuus?

PEFCistä luonnonarvopankki
Professorit esittävät myös parempaa maankäytön suunnittelua. Kaavoitus johtaakin luonnon monimuotoisuuden kannalta epätarkoituksenmukaiseen, mutta metsätaloutta tehokkaasti rajoittavaan suojeluun.

Lisäksi professorit esittävät luonnonarvopankin perustamista. Sen kautta metsiään suojeleva metsänomistaja voisi saada korvauksia toiselta, tuottavaan metsätalouteen panostavalta metsänomistajalta.

Ehdotus on hyvä, mutta siihen ei kannattane sotkea viranomaisia. Siitä seuraisi vain outoja sääntöjä kilpailunrajoituksista, joista on kokemusta Metso-ohjelmassa.

Ehkä luonnonarvopankin voisi toteuttaa PEFC-metsäsertifioinnin kautta. Se kun perustuu alueelliseen sertifiointiin, mihin voisi hyvin rakentaa tällaisen kompensaatiojärjestelmän.

Tavallaanhan PEFCin alueellinen sertifiointi on olemassa juuri tällaista toimintaa varten.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 25.5.2015.

Mikä Virossa maksaa?

Suomen Nato-jäsenyydelle on keksitty uusi este. Kuuleman mukaan se edellyttäisi, että ottaisimme vastuullemme Viron puolustuksen, tai ainakin sen ilmapuolustuksen.

Kannanotto on historiallinen ja todistaa taas kerran suurta, suomalaista, synkkää sisäänpäinkääntyneisyyttä. Missä on tämän maan ja tämän kansan solidaarisuus, avoimuus ja naapurirakkaus.

Oikein hävettää.

Viroakin voi puolustaa
Ennen toista maailmansotaa tilanne oli toinen. Suomi haki ystäviä mistä vain sai, mutta ei saanut. Nyt tilanne on toinen: saisi, vaan ei halua.

Yritettiin niin sanottua pohjoismaista suuntausta. Ei tärpännyt.

Yritettiin reunavaltiopolitiikkaa. Ei tärpännyt, paitsi Viron suhteen. Harva muistaa, että meillä todellakin oli Talvisodan alla yhteinen puolustussuunnitelma Viron kanssa.

Suunnitelmaa ei koskaan otettu käyttöön. Lähinnä tämä johtui siitä, että Viro päättikin sopia asioista Neuvostoliiton kanssa.

On sanottu, että sopimus oli kuollut kirjain: kuka nyt Viroa pystyisi puolustamaan Neuvostoliiton panssarijoukkoja vastaan. Vuoden 1944 tapahtumat todistivat, että sopimuksia ei perustettu hiekalle: Neuvostoliitto ei koskaan kyennyt miehittämään Viroa Narvan kautta, vaan vasta kun se pääsi selustaan ja hyökkäsi etelästä.

Ovatko virolaiset apukoululaisia?
Nykytilanne on päinvastainen. Viro on päättänyt puolustautua, Suomi ihmettelee – ja hakee kaikin voimin syitä olla sitoutumatta mihinkään. Tällaisen politiikan ikävä seuraus saattaa olla, että jos me emme sitoudu, muutkaan eivät sitoudu, siis meidän suhteemme.

Ja kuitenkin, me emme ole koskaan selvinneet yksin, emme koskaan.

Mitä Viroon tulee, hämmentävin on tämä ylimielinen suhtautumien, että meidän pitäisi alkaa huolehtia Virosta. Ikään kuin virolaiset olisivat joitakin apukoululaisia.

Jos asia sanotaan ihan suoraan, niin totta kai Viron puolustusvoimat ovat heikoissa kantimissa. Mutta missä kantimissa ovat Suomen puolustusvoimat ja mikä on suunta: kumman resurssit kasvavat ja kumman vähenevät?

Mikä on tämä suunnaton ylimielisyys, jonka mukaan mikään ei voi muuttua siitä mitä se oli viisi vuotta sitten, vaikka jo senkin jälkeen kaikki on muuttunut toiseksi.

Otettaisiinko naapurit tosissaan?
Voisin ehdottaa: aletaan ottaa Viro – ja ylipäätään naapurit, siis kaikki naapurit – tosissaan. Jos teemme sen, me pelkästään emme ole resurssi Virolle, vaan myös Viro on resurssi meille. Sitä kutsutaan yhteistyöksi.

Jospa ajattelisimme, että myös me voisimme hyötyä. Jospa ajattelisimme, että yhdessä olemmekin vahvempia, emmekä aina vaan heikompia.

Tällainen ajattelu ei kuitenkaan liene mahdollista Suomessa. Eihän meillä ole koskaan kuviteltu liityttävän kansainvälisiin organisaatioihin tasavertaisena kumppanina, vaan vain saamamiehenä.

Sillä, ei muulla, saa meidän vaaleissamme ääniä.

Nyt toimii kylmäsavustus

Ostin Motonetista kylmäsavugeneraattorin ja savustuspurua. Generaattoreita oli useaa eri kokoa, tässä minun, mitoiltaan 15 senttiä kanttiinsa ja neljä senttiä korkeutta:

Puru taas on hienompaa kuin tavallisesti. Sitä voi tehdä itsekin ja myös maustaa.

Purua saa ainakin Motonetistä, kolmen kerran erä tuolla kapineella maksaa vajaa kymmenen euroa. Generaattorin mukana tulee kaupan päällisiksi ensimmäinen, yhteen kertaan riittävä pussi.

Ennen kuin alkaa itse värkätä purua, on hyvä huomata, että sen hienousaste on oleellinen asia: tulen tulee edetä generaattorin labyrintissä tasaisesti. Liian hienossa purussa tuli tukehtuu, karkeassa ei saa vauhtia.

Kylmäsavustus ei kypsennä
Sitten varoitus: itsekään en oikein käsittänyt, mutta kylmäsavustus ei kypsennä mitään. Se on maustamismenetelmä.

Savu todellakin on kylmää, se todellakaan ei lämmitä eikä siis kypsennä. Kylmäsavustettava ruoka on siis kypsennettävä etukäteen tai syötävä raakana. Raakana, kuten kylmäsavukala, joka normaalisti ensin suolataan, niin kuin nämä minun kirjolohenpalaseni:

Samalla tavalla voi valmistaa lihaakin, esimerkiksi porsaanfilettä, sopiviksi paloiksi leikattuna.

Luulisin, että lihan voi myös keittää kypsäksi ja sitten kylmäsavustaa. Ja myös juustoa voi kylmäsavustaa, sillä savu todellakin on kylmää eikä juusto sula.

Nuo minun kalapalani ovat ehkä hieman liian paksuja. Seuraavalla kerralla palat ovat ohuempia ja ehkä leveämpiä, koska siten savun maku pääsee kalan sisään paremmin. Pääsi se nytkin, mutta ei niin, että olisin ollut tyytyväinen. Joku valitti, että suolakalaa.

Savustamaan…
Homma alkaa siis savustettavan ruoan esivalmennuksella, olkoon se sitten suolausta tai kypsennystä. Varsinaisen savustamisen aluksi generaattori täytetään purulla. Tässä kuvassa täytetty generaattori on kokeilumielessä pallogrillin pohjalla:

Sinne se ei voi jäädä, koska se on ensin sytytettävä. Sytytys tapahtuu ihan tavallisella tuikkukynttilällä. Sille on generaattorissa oma paikkansa, joka näkyy alla olevasta kuvasta:

Kun puru on syttynyt, tuikku pitää ottaa pois. Valmistaja neuvoo ruuvaamaan tuikun kylkeen etukäteen ruuvin, millä tuikun saa helposti lokerosta ulos, mutta en kai minä tommoiseen ryhtynyt.

Voipi sanoa, että olisi kannattanut: kuumaa steariinia valuva tuikku on kyllä aika hankalasti ujutettavissa kolostaan ulos. Olisiko tässä valmistajalle kehittämisen paikka?

Nyt generaattori on sytytetty. Tämän jälkeen tuli etenee generaattorin labyrinttiä pitkin ja savuttaa. Finaaliin pääsy kestää 8–10 tuntia. Eli savustuksen voi jättää päälle yöksi, jos on varma, ettei mikään elukka hyökkää systeemin kimppuun.

Systeemi on tässä tapauksessa pallogrilli. Generaattori pannaan sen pohjalle ja siihen sitten ritilä normaalisti päälle. Minulla on tuossa epänormaali, mutta kohtuullisesti toimiva ritilä, koska hukkasin varsinaisen.

Se tietenkin löytyi nurtsilta heti, kun savustus oli päättynyt. Sillä olisin ehkä onnistunut paremmin, kun kansi olisi mennyt tiiviimmin kiinni.

Joka tapauksessa, generaattori siis grillin pohjalle (voi olla muunkinlainen grilli), ritilä paikalleen ja savustettava ruoka sen päälle ja lopuksi kansi.

Tässä kuvassa generaattori on asennettu savustamaan:

ja tässä se savustaa. Liekit saattavat loimottaa:

Savua taas ei tule paljonkaan ulos:

Lopuksi…

Se kannattaa ottaa huomioon, että tyyntä pitää olla, tai tuulensuojaa. Siksi pallogrilli on hyvä; sen kun voi siirtää sinne tuulensuojaan.

Toiseksi, ei saa olla liian lämmin. Valmistajan mukaan ulkoilman lämpötila pitää olla alle 20 astetta. Minun mielestäni alle viisi astetta. Siinäkin mielessä yö sopii hyvin.

Ja aamulla sitten:

No joo, aika huono kuva, mutta eipä kukaan kukaan haukkunutkaan. Minä tykkäsin ja minusta savu myös maistui.

Entäpä sitten? Generaattori on täynnä tuhkaa, se pitää varistella pois.

Generaattori on terästä, niin ettei se noin vain ruostu, mutta se kannattaa tiskata ja kuivata kunnolla. Tiskialtaassa tiskaus ei oikein onnistu, koska generaattorista irronnut tuhkamuru jää vedenpinnalle leijumaan ja tarttuu aina vaan uudestaan generaattorin ritilöihin.

Eli suosittelen: tiskaa generaattori viimeisenä kaikista tiskeistä ja huuhtele se sitten kunnolla juoksevan veden alla tai järvessä.

Valmistajan mukaan hyvä pesuväline on vanha hammasharja. Siihen en ota kantaa.

Kaiken kaikkiaan siis mainio peli, ja aika hyvään 45 euron hintaan, siis tämä pienin malli. Isompiakin on, niitä voi hakea esimerkiksi sieltä Motonetin verkkosivulta hakusanalla kylmäsavugeneraattori.

Lopuksi kiitokset Helkamari ja Eero Knaapille.