WWF:n ohjeet kelpaavat kyllä

WWF:n julkaisema metsänhoito-opas on tervetullut kädenojennus metsäalalle. Kuten järjestön metsävastaava Annukka Valkeapää sanoi TV-uutisissa 10.5. ja muuallakin, se osoittaa, että metsänhoidon ja monimuotoisuuden yhdistäminen on mahdollista.

Erityisen yksinkertaista tämä on siksi, että opas ei oikeastaan esitä mitään sen enempää kuin Suomen metsissä tehdään jo nyt.

Tästä on hyvä jatkaa, esimerkiksi niin, että kysyy mielipiteitä myös niiden tahojen edustajilta, jotka sitä työtä metsissä oikeasti tekevät – kuten metsänomistajat, metsäammattilaiset ja metsäteollisuus.

Heitä ei kuitenkaan liene osallistettu WWF:n oppaan suunnitteluun millään tavoin, vaikka osallistava suunnittelu toki kuuluu WWF:n vaatimuksiin, ainakin jos suunnittelua tekevät jotkut muut.

Opas lähestyy suomalaista metsänhoitoa olettamiensa myyttien kautta. Niistä ensimmäisessä se haluaa monipuulajista sekametsää.

Oppaan olettaman myytin mukaan ”raidat, haavat, lepät ja pihlajat… on raivattava pois…” Tällaista raivaamista ei kuitenkaan ole tehty suomalaisissa metsissä enää pitkään aikaan, jos koskaan. Päinvastoin, metsäpolitiikan tavoite on monipuulajinen, monikerroksellinen metsä.

Toiseksi WWF ohjaa, että vanhoja puita ei pitäisi viedä pois metsistä. Tällä WWF ei näytä tarkoittavan hakkuukypsään ikään ehtineitä, vaan vieläkin vanhempia puita. Opas puhuu säästöpuista.

Samoin kuin WWF, myös Suomen metsissä vallitseva PEFC-metsäsertifiointi neuvoo jo nyt jättämään päätehakkuun yhteydessä kaatamatta nimenomaan vanhat, isot ja järeät lehtipuut, joiden taloudellinen arvo on usein mitätön.

Niistä terveetkin voivat olla niin isoja, ettei saha tai edes mahdollisesti tarjolla oleva puuseppä suostu niitä ottamaan vastaan.

Varsinkin eteläsuomalaiset metsät sekä vanhenevat että järeytyvät kaiken aikaa. Suurten säästöpuiden takia metsäluonnon monimuotoisuus on jo nyt paljon paremmalla tolalla kuin muissa suomalaisissa ekosysteemeissä. Kuten uhanalaisuustutkijat ovat sanoneet, säästöpuiden jättäminen on suurin yksittäinen syy sille, että metsien uhanalaisuus ei enää heikkene.

Ihmeellisin WWF:n väittämistä, metsäalalla vallitsevista myyteistä on kuitenkin tämä: ”Metsä pitää raivata siistiksi pensaista ja alikasvoksista.”

Siis yleensä ja kaikkiallako? Kummallisempaa myyttiä en ole kohdannut.

Väitettä ei kytketä millään tavoin mihinkään metsänhoidon toimenpiteeseen, esimerkiksi päätehakkuuseen.

Voi sanoa, että jos tämä pitää lopettaa, se on todella helppoa. Nyt siellä Päijät-Savon metsänhoitoyhdistyksessä – voitte myydä ruohonleikkurinne vaikka Postille.

Opas myös neuvoo, millä keinoin sen ilmoittamiin tavoitteisiin voisi päästä. Yksi on jo pitkään toteutettu metsien monimuotoisuuden toimintaohjelma Metso, toinen tietenkin WWF:lle tärkeä, järjestön oma perintömetsäohjelma.

Mutta kun opas esittää FSC-sertifiointia, on pakko sanoa, että oppaassa ei ole yhtäkään sellaista ohjetta, mitä kilpailevassa PEFC-sertifioinnissa ja Suomen metsissä ylipäätään ei olisi tehty jo pitkään.

Ihmeellinen on myös oppaan ohje jatkuvaan kasvatukseen. Opas ensinnä väittää, että nykymuotoista metsänhoitoa olisi noudatettu sata vuotta, mikä on käsittämätön väite.

Eikä siinä nykymuotoisessa metsänhoidossakaan ole pitkiin aikoihin ajateltu oppaan tavoin, että yhden metsikkökuvion puuston pitäisi olla saman ikäistä ja samanlajista.

Oppaan mukaan metsä säilyy jatkuvassa kasvatuksessa peitteisenä. Se voi olla totta, jos metsän kasvatukselta ei haluta suurta tuottoa. Jos tuottoa taas halutaan, voi käydä, että peitteistä metsää ei ole laisinkaan.

Opas myös väittää, että jatkuva metsän kasvatus olisi perinteistä parempi luonnon monimuotoisuudelle. Siitä ei kuitenkaan ole erityisen luotettavaa näyttöä.

WWF:llä olisi opittavaa myös Seiska-lehdeltä. Sen sensaatiot nimittäin yleensä pitävät paikkansa.

Seiskamaisesti oppaan kansi ilmoittaa, että töyhtötiaisen kanta on pienentynyt 2000-luvulla 50 prosenttia!!! Se on totta, mutta WWF:n mainitsema syy, ”lahopuun ja vanhojen metsien väheneminen laajamittaisen metsänkäsittely myötä” on pelkkää arvausta.

Seiska ei koskaan riskeeraisi olemassaoloaan näin perustelemattomilla väitteillä.

Lahopuusta kertoessaan opas väittää, että ”yksikään kuollut puu ei ole riski” metsän terveydelle.

Kun opas on suunnattu metsänomistajalle, olisiko ollut syytä kertoa, että pitkään metsässä makaava lahopuu kuitenkin on riski, tosin vain metsänomistajan tuloille.

Hyväksyttävyys ei huoleta

Euroopan metsäinstituutin Suomi-Ruotsi-henkisessä biotaloustilaisuudessa viime viikolla (tarkalleen: 7.6.2016) puheet olivat kiinnostavalla tavalla kaksijakoisia.

Ruotsin entinen pääministeri Göran Persson piti lyhyen puheen. Siinä oli oikeastaan vain yksi viesti: metsien käytön hyväksyttävyydestä on pidettävä huolta.

Viesti oli todella voimakas. Mutta koko salissa tämä viesti tuli vain Perssonilta.

Tilaisuudesta kirjoitettiin myös tiedotusvälineissä. Niissä siteerattiin Perssoniakin, mutta ei sanallakaan hänen pääviestiään.

Syntyi vaikutelma, että suomalaisten mielestä metsätalouden hyväksyttävyys ei ole tärkeää. On pakko kysyä, eivätkö biotalouden asianajajat seuraa julkisuutta ollenkaan?

Suomi on jakautunut tässäkin kahtia.

Yksien mielestä biotalous on pelkästään hyvä asia eikä siltä tarvitse edellyttää oikeastaan mitään muuta kuin että käytetään puuta. Toiset pitävät biotaloutta keskustavetoisen hallituksen kikka kolmosena, jolla tuhotaan luonto ja saadaan rahaa Puolueen kannattajille.

Jälkimmäinen kanta saa yhä enemmän jalansijaa. Biotalouskuplassa tätä ei ole huomattu.

Suuret lupaukset eivät auta asiaa. Jos esimerkiksi aiomme saada 100 000 uutta työpaikkaa biotalouteen vuoteen 2025 mennessä, niitä pitäisi tasaisen vauhdin taulukolla olla nyt, kun lupauksesta on vuosi, 10 000.

Missähän ne ovat?

Biotalousinvestoinnit eivät ole vielä lisänneet hakkuita. Mutta hakkuutoiveiden innoittamat luonnon monimuotoisuustoimet etenevät konkreettisesti: ministeriötasolla valmistellaan hanketta, jossa valtio lupaa suojella omia maitaan aina kun yksityinen metsänomistaja tekee saman, yhtä suurin hehtaarimäärin.

Uusia puun käyttöpaikkoja etsitään kiivaasti. Esimerkiksi keskieurooppalaiset puujobbarit ovat tulleet Suomeen: Keski-Suomessa toivotaan, että klapikauppa Saksaan, Ranskaan, Hollantiin ja muualle Eurooppaan käynnistyy pian.

Joutuuko metsäteollisuuden puuhuolto vielä kiittämään niitä, jotka estävät puun käytön bioenergiaksi väittämällä sitä kestämättömäksi?

Miten hyväksyttävyys turvataan? Vastaus on tuttu: tehdään asiat kunnolla ja kerrotaan se kaikille.

Perinteisesti meillä on ajateltu, että kunnolla tekeminen riittää: asiat puhuvat puolestaan. Mutta on myös opittu, että asiat eivät puhu, niillä ei ole suuta. Vain ihmiset puhuvat.

Viestintään tarvitaan strategista näkemystä. Tämä vaatisi yksituumaisuutta, joka on eri asia kuin yksimielisyys.

Ei riitä, että tiedotetaan tarvittaessa. On rakennettava todenmukaista ja kestävää kuvaa myös silloin, kun sen tarve ei ole kaatumassa päälle.

Jatkuvan kertomisen merkitystä ei kuitenkaan aina ymmärretä. Esimerkiksi metsäinstituutin tilaisuudessa toinen entinen pääministeri, Esko Aho, lohkaisi muodikkaasti, että metsäalan on kirjoitettava itselleen tarina.

Voiko epäonnistumistamme paremmin todistaa: vaikka näitä tarinoita on kirjoitettu kuinka paljon ja kuinka hyviä, edes Esko Aho ei tunne niitä.

Imagon rakentamista ei voi ulkoistaa, jokaisen on tehtävä se itse. Eikä sitä voi rakentaa silloin, kun sitä tarvitaan. Silloin sen on jo oltava käytössä.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 13.6.2016.

Kun ei fosforikaivos kelpaa

Kiitos ja anteeksi. Sain pyynnön.

Maa- ja metsätalousministeriö halusi ideoita ravinteiden kierrätyksestä käytäntöön. Vai haluttiinko enemmän – olisiko pitänyt alkaa yrittäjäksi?

Minusta ei siihen ole. Ajattelin vain tarjota innovaation.

Innovaatiohan ei ole keksintö. Se on idea, joka tuottaa uutta toimintaa vanhan pohjalle, uudenlaisella ajattelulla. Minulla olisi sitä tässä.

Innovaationi lähti liikkeelle mökkirannasta. Siellä oli levää.

Levää on, koska järvessä on ravinteita. Jos ne saa pois, leväkin lähtee.

Miten? En keksi muuta keinoa kuin kalastus. Eivät ole keksineet minua viisaammatkaan.

Mutta jos kalastaa, mitä tehdä kalalle? Jotenkin se pitäisi saada myytyä, että homma kannattaisi myös rahallisesti.

Kuulemani mukaan suuri osa suomalaisesta kalasta menee rehuksi. Hyvä niin.

Minne siis? Turkistarhalle.

Turkistarha on avain. Jos se kannattaa, saamme siivottua järvet. Vai kuinka?

Mutta kannattaako turkistarha? Mitä se myy ja millä katteella?

Turkista, ja näyttää kannattavan. Mutta olisiko mahdollisuus parempaan?

Mitä muuta se voisi myydä? Eikö ketusta voisi tehdä vaikka filettä? Eikö kiinalainen muka söisi sitä – syöhän korealainenkin koiraa.

Entäpä loppu? Mitä turkiseläimestä tuleekaan, eikös siinä ole sitä fosforia?

Ja eikös vaan olekin niin, että fosforista on odotettavissa aivan suunnaton pula tässä maailmassa? Eikös vaan olekin niin, että turkistarhaus on ainoa keino kustantaa vesistöihin hajakuormittuneen fosforin kokoaminen yhteen paikkaan?

Toistan: kalastus on ainoa keino kerätä villien vesistöjen ravinnekuormitus maalle yhteen paikkaan, ja turkistarhaus on markkinaehtoinen keino kustantaa se, vieläpä ulkomaalaisten rahoillla.

Turkistarha on fosforikaivos, joka kannattaa jo nyt, ennen kuin fosforin tuotantoa on edes aloitettu. Globaalien trendien perusteella siitä saisi uuden tulonlähteen Suomen maaseudulle.

Mielestäni tämä on hyvä idea, mutta luulen, että ei tämä voi onnistua. Syitä varmasti löytyy. Ainakaan minulla ei ole osaamista eikä rahaa.

Vesien puhdistaminen vaatii toimivan verkoston. Sen laajentaminen kannattavalla tavalla kaikille Suomen rehevöityneille vesistöille saattaisi tarvita valtion kannustusta ja tukea, toivottavasti kuitenkin vain rakentamisvaiheessa. Juuri tällaisia verkostoja uusiutuvien luonnonvarojen kannattava ja laaja käyttö vaatii aina, niin kuin Juha Kuisma todistaa mainiossa Suomen ekohistoriassaan kirjassaan Tuli leivän antaa.

En kuitenkaan usko, että valtionhallinnon biotalousohjelmat venyisivät tällaiseen. Syy on yksinkertainen: koska turkistarhaus.

On näitä ennakkoluuloja muuallakin. Esimerkiksi metsäalalla on paljon niitä, jotka eivät halua pitää turkistarhausta biotaloutena, eikä heillä ole muuta perustelua asialle kuin sama: koska turkistarhaus.

Niin että kiitos, ja anteeksi. Luulen, että turkistarhauksen on edelleenkin ihan omin voimin kerättävä maailmanmarkkinoilta rahat Suomen vesien puhdistamiseen.

Hyvä puoli tässä on, että siihenhän se on tottunut.

Kirjoitus on julkaistu Maaseduun Tulevaisuus -lehdessä 16.5.2016.

Straniuksen silmänkääntötemput

Euroopan unioni haluaisi taata, että ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi käytettävien uusiutuvien energioiden käyttö ei haittaa luonnon monimuotoisuutta. Ympäristöjärjestöjen mukaan Suomi vastustaa tätä.

Väite on kummallinen. Ei edes ole mitään ehdotusta, mitä vastustaa: Suomi, niin kuin muutkin jäsenmaat, vasta valmistelee kantaansa.

Vahvoilla on linjaus, jonka mukaan nykyiset takeet metsätalouden kestävyydestä tulisi arvioida jäsenmaittain. Jos ne katsotaan riittäviksi, maa luokiteltaisiin riskittömäksi. Muussa tapauksessa pitäisi arvioida yksittäisiä puutavaraeriä.

Suomen luonnonsuojeluliiton Leo Stranius väittää blogissaan, että hallituksen tavoitteena olisi varmistaa ”bioenergian hyväksyttävyys uusiutuvana energiamuotona sekä sen laskennallinen nollapäästöisyys”.

Sitaatti on väärennös: Stranius jättää kertomatta, että tätä tavoitellaan vain ”kestävän” bioenergian osalta.

Niinpä Stranius pääsee viisastelemaan, että ”tiede ei tue näkemystä, että kaikella bioenergialla olisi sama ilmastovaikutus”. Tämä onkin juuri se syy, miksi tätä halutaan vain kestävälle bioenergialle.

Stranius vaatii unionilta kriteereitä, jotka estävät luonnon monimuotoisuuden heikentymisen – ikään kuin metsätalouden ekologisuutta ei säädeltäisi nyt lainkaan. Ongelma ei olekaan metsätalouden, vaan vain luonnonsuojeluliiton, joka ei halua ottaa osaa tähän työhön.

Jos se haluaisi, se liittyisi mukaan PEFC-sertifiointiin, mikä kattavuutensa takia käytännössä määrittelee sen, miten Suomen metsiä hoidetaan. Kutsuista huolimatta liitto haluaa vain huudella sivusta.

Liitto vaatii kokonaan uutta kriteeristöä. Tällöin metsänomistajan pitäisi valita, minkä kriteeristön mukaan metsää kasvattaa.

On selvää, että hän valitsisi tuottavan metsätalouden kriteeristön, eikä täysin valtion tuen varassa olevan bioenergian tuotannon kriteeristöä. Seurauksena energiapuuta kyllä saataisiin, mutta unioni ei sitä hyväksyisi.

Näin sitä ei voitaisi ottaa huomioon esimerkiksi silloin, kun katsotaan, miten Suomi täyttää unionin uusiutuvan energian vaatimukset. Ehkä tämä on tarkoituskin.

Metsäenergian ”nollapäästöisyyttä” järjestöt epäilevät perusteella, joka on puhdas silmänkääntötemppu: ne tarkastelevat luontoa yhden puun tasolla ja laskevat, että kun tämä puu kaadetaan, sen tilalle kasvavalta puulta kestää 70 vuotta sitoa menetetty hiilivarasto takaisin.

Tarkastelutapa on ennenkuulumattoman näköalaton. Näin piilotetaan se tosiasia, että metsien hiilivarasto kasvaa tässä ja nyt, kaiken aikaa, ja voisi kasvaa enemmänkin, jos haluaisimme metsiämme siihen käyttää.

Lopuksi Stranius toistaa, että Suomen metsätalous ei olisi kestävää kuin taloudellisesta näkökulmasta. Tätä mieltä voi olla, mutta tämä on vain mielipide.

Taloudellinen kestävyys on helppo osoittaa numeroin. Ekologiselle kestävyydelle sen sijaan ei ole hyväksyttyä mittaria.

Tätä osoittaa sekin, että ympäristöjärjestöt vaihtavat omia, uhanalaisuuteen liittyviä mittareitaan sen mukaan, mistä kulloinkin saadaan sopivin – eli huonoin – tulos.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 18.4.2016.

Niinkö se on jos siltä näyttää?

Luontoaktivistit moittivat mielellään muita siitä, että nämä eivät piittaa tieteellisestä tutkimuksesta. Viimeksi tällaisen hyökkäyksen kohteeksi joutui maa- ja metsätalousministeriö edellisellä hallituskaudella.

Aktivistit kuitenkin itkevät krokotiilin kyyneleitä. He itse hylkäävät tutkimuksen heti, jos se tuottaa vääriä tuloksia.

Äskettäin Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja Risto Sulkava väheksyi tämän lehden metsänomistajanumerossa 9. maaliskuuta säästöpuiden merkitystä metsäluonnolle:

"Muutamien haavasta riippuvaisten lajien tilanne on parantunut säästöpuiden ansiosta. Noin puolet metsälajeista on riippuvaisia lahoavasta puusta. Kun sitä on marginaalinen murto-osa puustosta, näiden lajien väheneminen on väistämätöntä."

Tutkijat eivät ole samaa mieltä. Näin todistivat viime uhanalaiskartoituksen tekijät työn julkistamistilaisuudessa vuonna 2010 ja niin todistaa myös Luonnontieteellisen keskusmuseon yksikönjohtaja Aino Juslén, joka Yliopisto-lehden (2/16) kirjoituksessa Kerran kadonnut, ikuisesti poissa. Kirjoituksessa hän ottaa ainoaksi hyväksi esimerkiksi koko maan uhanalaisasioissa juuri nämä säästöpuut.

Niin sanottua jatkuvaa kasvatusta Sulkava katsoi asiakseen kehua viime marraskuun alussa Keskisuomalaisessa, että se on ”lukuisin tutkimuksin” todettu toimivaksi ja tuottavaksi ja että ei ole olemassa tutkimusta, joka osoittaisi ”avohakkuumenetelmän” edes taloudellisesti tuottavammaksi.

Totuus on toinen: tutkimus ei anna kummankaan paremmuudesta selvää kuvaa ja avohakkuumenetelmän paremmuus on todettu monissa tutkimuksissa.

Tämäkin juttu on tutkittu (PTT, 8.12.2014).

Tutkimuksen halveksunnassa omaa luokkaansa oli kuitenkin usean eri ympäristöjärjestön yhteinen hyökkäys Luonnonvarakeskuksen lapinjärveläisen geenireservimetsän hoitoa vastaan helmikuussa.

Voisin lyödä isonkin veikan, että metsäpuiden geenireservien tutkimus ja suojelu on Luonnonvarakeskuksessa maailman huippua. Metsäaktivistien pätevyyttä se ei kuitenkaan ylitä.

Luonnonsuojeluliiton Paloma Hannonen väitti tutkijoiden viljelevän tekosyitä vain päästäkseen hakkaamaan. Luonto-Liiton Lauri Kajander totesi ”maastohavaintonsa” osoittavan, että tutkijat ovat väärässä.

Niin se on, jos aktivistin havainto sen näyttää. Korkeasti koulutettujen tutkijoiden vuosikymmenten työ ja sen aikana kertynyt osaaminen lentää sievästi romukoppaan. Päälle heitetään ylimielinen väite epäeettisestä toiminnasta.

En mielelläni neuvoisi muita siitä, missä osoittaa mieltä, koska voisinhan vaikuttaa siihen itsekin menemällä mukaan. Mutta tässä kohtaa täytyy sanoa, että tulitikunpään kokoisen tutkimusmetsän suojelu ei hyödyttäisi tämän maan monimuotoisuutta vähääkään.

On mahdoton uskoa, että aktivistien toiminnan takana on huoli luonnosta. näin siksi, että hakkuukielto, mitä aktivistit haluavat, tuhoaisi sen, mikä tämän metsän osalta on tärkeintä kaikkien pohjoisten metsien suhteen, nimittäin geenireservien suojelun.

Ainoa positiivinen johtopäätös on, että pakkohan asioiden on olla hyvin, kun yksillä on varaa ylläpitää ja toisilla levittää tällaistakin sirkusta.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 14.3.2016.

Tulevaisuus tehdään nyt – myös metsäalalla

Tulevaisuuden ennustaminen on suosittua. Mutta eikö tulevaisuus pitäisi pikemminkin tehdä? Metsäalalla se pakottaa kysymään, haluammeko rakentaa tulevaisuutta metsän varaan ja miten.

Metsä pitää itseään tulevaisuuden alana, vaikka se on vahva jo nyt: metsätalous on ainoa tuotannonala, joka tulee koko maassa toimeen maailmanmarkkinoiden ehdoilla.

Metsäalan hyväksyntä Suomessa on vahvaa. Vastikään julkaistun Metsä ja puu -mielipidetiedustelun mukaan suomalaisten luottamus metsäalaan hyvinvoinnin tuojana on kasvanut edelleen, vaikka se ei horjunut edes 2000-luvun alun vaikeiden vuosien aikaan alle IT-teollisuuden.

Suomalainen metsätalous pärjää kaikilla mittareilla minkä tahansa muun maan kanssa. Valtaosa maan metsistä on talousmetsiä ja metsätalouden menetelmiä on jo pitkään kehitetty suuntaan, jossa luontoarvojen turvaaminen on osa päivittäistä työtä.

Silti myös suojelumetsiä riittää: Suomessa on jo nyt enemmän kuin puolet Euroopan tiukasti suojelluista metsistä.

Tappamisen taloutta

Uusiutuvista luonnonvaroista erityisesti biomassojen käyttö vaatii kuitenkin aina hengiltä ottoa, tappamista. Siksi sitä on helppo arvostella.

Kriitikkojen vakioratkaisu on käytön rajoittaminen. Ihmisen on kuitenkin voitava käyttää luonnonvaroja, muuten ihminen kuolee.
Kun käytön rajoittamista vaaditaan melkein pelkästään uusiutuvilta luonnonvaroilta, mikä olisi vaihtoehto?

Ratkaisu on uusiutuvien luonnonvarojen kestävä käyttö. Se ei ole ihmiskunnalle mikään mukava vaihtoehto, vaan ainoa mahdollisuus.
Eikä pohjoinen metsä ole vain uusiutuva, vaan karttuva luonnonvara. Se karttuu nimenomaan oikean käytön myötä.

Maamme metsävarat on onnistuttu nostamaan 1950-luvun alun 1500 miljoonasta kuutiometristä nyt jo 2300 miljoonaan. Samaan aikaan metsistä on viety teolliseen käyttöön 3400 miljoonaa kuutiometriä puuta.

Maassamme on enemmän puuta kuin koskaan tunnetun historian aikana. Eikä se ole mitään risukkoa: järeän puun määrä ja osuus on kasvanut 1950-luvun jälkeen puulajista riippuen kaksin–moninkertaiseksi.

Puuston määrää metsissä voidaan edelleenkin kasvattaa viisaalla käytöllä. Näillä keinoin ihmiskunta voisi hoitaa ilmastonmuutoksen vastaisesta kamppailustaan neljäsosan (ks. Hakata vai säästää -pamfletti).

Eikä tämä vaatisi edes veronmaksajien tukea, vaan olisi omillaan toimeen tulevaa, kestävää taloutta.

Biomassojen korjuu ei aina ole helppoa

Biomassoista onkin tulossa pula. Se tulee näkymään selvimmin puun kohdalla.

Esimerkiksi metsämarjojen tai sienten rahallisesta arvosta puhutaan suurin kirjaimin, mutta usein unohtuu, että niiden arvo on nolla, ellei niitä saada markkinoille. Puu sen sijaan saadaan liikkeelle ja sille on ottajia.

Keski-Euroopassa aiotaan torjua ilmastonmuutosta muun muassa puuta polttamalla. Puuta ei kuitenkaan kasva siellä paljon, tai sitä ei saada metsistä ulos.

Näyttääkin siltä, että Fennoskandian ja Baltian puut on käytetty Keski-Euroopassa jo moneen kertaan ennen Euroopan unionin ilmastosäädösten voimaan astumista vuonna 2020.

Suomessa ei ole varauduttu tällaiseen. Meilläkin puhutaan melkein pelkästään puun alhaisimman jalostusasteen käytöstä – siis polttamisesta energiaksi – joka ei edes tule toimeen ilman valtiontukia, mutta on silti nostettu jopa hallituksen kärkihankkeiden joukkoon.

Puun energiakäytölle voi toki olla tilaa paikallisesti ja sellaisista osista puuta, mille ei ole muuta käyttöä. Siltikin muut uusiutuvan energian tuotantotavat ohittavat puun kannattavuudessa.

Puun käytön tulevaisuus ei olekaan energia-, vaan materiaalikäytössä. Tätä tulevaisuutta metsäala rakentaa systemaattisesti. Mikä siitä toteutuu, sitä ei voi tietää.

Puusta voi tehdä kaikkea sitä mitä öljystä, ja lisäksi paljon muutakin. Puulla voi esimerkiksi mullistaa maailman tekstiilintuotannon.

Jo nyt Stora Enso tuottaa Uimaharjussa liukosellua, josta tehdään Aasiassa viskoosia. Puuvillaan verrattuna viskoosi on käyttöominaisuuksiltaan parempi, sen raaka-aineen viljely on kirkkaasti ympäristöystävällisempää eikä viljelyala ole poissa ruoan tuotannosta.

Pelkästään Suomen metsien kasvulla voitaisiin viskoosia tuottamalla korvata maailman koko puuvillan tuotanto.

Mutta viskoosin teko on ympäristön kannalta raskasta. Niinpä metsäyhtiöt, VTT ja Aalto-yliopisto ovat kaupallistamassa kokonaan uudenlaista menetelmää, missä puukuidut voidaan kehrätä suoraan langaksi.

Haluammeko käyttää metsiämme?

Kaikki eivät kuitenkaan hyväksy metsien käyttöä. Oulujärven Ärjänsaaressa nähtiin tammi-helmikuun vaihteessa erikoinen näytelmä, joka osoittaa, että viranomaisluvat ja huolella valmistellut hakkuut eivät tuo oikeutta metsien käyttöön, vaan mikä tahansa ympäristöjärjestöksi ilmoittautuva voi ne estää.

Nyt kohteena oli UPM, Metsähallitus on ollut kohteena jo kauan. Niiden metsänhoito on varmasti sekä Suomen että maailman mittakaavassa huippua, mutta ne ovat hyviä kohteita, koska ne ovat ”kasvottomia” suuryrityksiä.

Ärjänsaaren hakkuut suunniteltiin mahdollisimman vuorovaikutteisesti ja osallistujia oli huomattavan paljon. Viime joulukuussa paikalliset metsäaktivistit ja ympäristöviranomaiset hyväksyivät suunnitelmat.

Ja jälleen, heti suunnitelman hyväksymisen jälkeen, metsäaktivistit esittivät eriävän mielipiteen. Tämä on niiden taktiikka: ne osallistuvat neuvotteluihin saadakseen mahdollisimman paljon tavoitteitaan läpi, mutta riitauttavat sovun heti kun se on hyväksytty voidakseen käynnistää uudet neuvottelut ja vaatiakseen lisää.

Taktiikka on toiminut hyvin jo vuosikausia. Ikävä puoli on, että se tekee pitkäjänteisen taloustoiminnan harjoittaminen erittäin hankalaksi.

Kysymys kuuluukin, haluammeko me rakentaa tulevaisuuttamme metsien kestävän käytön varaan. Tätä joudumme lähivuosina miettimään monta kertaa.

Tai toisin päin: onko meillä edes varaa luopua suurimman luonnonvaramme, käytön myötä karttuvan puun käytöstä.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Ympäristö ja terveys -lehden numerossa 2/2016 ja Suomen Metsäyhdistyksen blogissa 30.3.2016.

Olen tuntematon sotilas

Olin äskettäin tilaisuudessa, missä Turvallisuuskomitean edustaja selvitti käsitystään nykyisestä informaatiosodankäynnin tilanteesta. Tämä komiteahan toimii puolustusministeriön yhteydessä ja sen tehtävänä on avustaa valtioneuvostoa ja ministeriöitä erilaisissa ”yhteiskunnan häiriötilanteissa”.

”Sotilaille tässä ei ole mitään uutta. Informaatiosotaa on käyty aina”, komiteaa edustava upseeri sanoi. Tämän mielipiteen olen kuullut viime aikoina harvinaisen usein.

Yleensä sen kuulee sellaisten poliitikkojen suusta, jotka haluavat hyssytellä entisen, ja jotkut jopa nykyisen ystävänsä Kremlin aiheuttamaa uhkaa.

Toisaalta niin sanotut turvallisuuspolitiikan asiantuntijat ovat aika yksimielisiä siitä, että sotaa ensinnäkin käydään kaiken aikaa, ja lisäksi he ovat hyvin, joskaan eivät täysin yksimielisiä siitä, että se todellakin on luonteeltaan toisenlaista kuin ennen.

Kun heille esittää erään kysymyksen, he yleensä myöntävät, että sota todellakin on uudenlaista.

Esitin tämän kysymyksen mainitulle Turvallisuuskomiteaa edustavalle upseerille. Kysymys oli yksinkertainen: ”Kuinka niin. Itse, kun menen sosiaalisen mediaan, olen havainnut olevani kaiken aikaa informaatiosodankäynnin kohteena.”

Upseeri, jonka nimeä en tilaisuuden luonteen vuoksi voi kertoa, vähätteli. Myöhemmin, kävellessämme kahvipöytään, tarkensin: ”Kysymyshän ei ole pelkästään siitä, että olen sodankäynnin kohteena, vaan siitä, että minä myös vastaan. Toisin sanoen, en pelkästään ole kohde, vaan myös itse käyn sotaa.”

Siinä vaiheessa hän myönsi, että olen aivan oikeassa sanoessani, että nykyisessä informaatiosodassa ero aikaisempaan on tässä: tavalliset ihmiset, siis sinä ja minä, myös käymme tätä sotaa.

Vihollinen on tiedossa: me. Kuulostaa pahalta, mutta mielestäni todelliselta.

Maa, joka katsoo oikeudekseen miehittää kahta naapurimaataan, mitä luonnollisimmin pitää mahdollisena miehittää muitakin.

Jokaisen tällaisen maan naapurin on valmistauduttava puolustukseen. Sen laiminlyömistä voi pitää maanpetoksena.

Miehitystä, tuli sitä tai ei, valmistellaan verkossa ja muuallakin kaiken aikaa. Kaiken varalta.

Verkossa sotaa käydään juuri nyt. Myös minä käyn sitä.

Olen infosodan tuntematon sotilas. En sillä tavalla, että kuolisin, mutta sotaa käyn, selvästikin.

Tahtomattani, mutta kun minulla ovat nämä näkemykset, jotka eivät nyt ole niin kovin kummallisia, mutta joiden kimppuun joidenkin on vain pakko käydä.

Ja kyllähän minäkin käyn toisten näkemysten kimppuun. Kriisitilanteessa nimittäin ei selvitä vain puolustautumalla. Tarvitaan myös niitä, jotka hakeutuvat taisteluun. Niin yksinkertaista se on.

Kyse on siitä, haluammeko puolustautua. Meillä voi olla hyväkin kyky, mutta jos meillä ei ole halua, me emme tee sillä kyvyllä mitään. Ja juuri sen halun kimppuun meillä käydään.

Toisin kuin usein ajatellaan, Kreml ei tuhoa Suomen puolustuskykyä tuputtamalla kremliläistä näkemystä Ukrainan sodasta tai maailmanmenosta muuten. Sen sijaan yhtenäisyys tuhotaan tuottamalla viestejä rasismista, homofobiasta, vaihtoehtoisesta mediasta ja lääketieteestä, EU-kriittisyydestä.

Näitä asioita koskevia trolliviestejä on tullut yhdestä ja samasta tehtaasta, niitä levittävät samat henkilöt, profiilit ja tahot. Tavoite on luoda epäluottamusta ja sekaannusta. Se myös onnistuu.

Yleensäkään sodan tavoite ei ole vihollisen, vaan vihollisen puolustuskyvyn tuhoaminen. Sotahistorian stiiknafuulioiden sijaan Kreml on jo aikaa sitten tajunnut, että siihen ei välttämättä tarvita aseita kuin pelotteeksi.

Asiaan kuuluu, että länsimaat eivät halua käydä sotaa – mikä on tietenkin hieno asia, mutta hengenvaarallinen asenne, jos naapurissa ei ole mitään estoja sodankäynnille. Valittu taktiikka on Kremlille siksikin hyvä, että sillä ei oikein ole rahaa. Internet on halpa keino.

Pelkästään yhden ohjuksen hinnalla saa verkossa aikaan huomattavaa hämmennystä. Lisäksi tukena on monilukuinen verkosto hyvää tarkoittavia ihmisiä, jotka laajentavat sekaannusta tehokkaasti.

Todellakin, yritettyäni vuosikaudet ja turhaan tämmöisenä C-luokan nostomiehenä löytää keinoja osallistua maanpuolustukseen, olenkin yhtäkkiä havainnut olevani keskellä tätä työtä – siis sitä, mitä puolustusvoimat ei edes osaa ja mihin se ei kykene.

Teen tätä aivan omin pikku kätösin ja haluin. Ja juuri siinä lokerossa, minkä osaan parhaiten.

Ainoa keino on pitkäjänteinen, systemaattinen ja totuudenmukainen viestintä. Kohderyhmänä eivät ole väittelykumppanit, vaan ne tuhannet, jotka väittelyä seuraavat.

Tällaisia asioita soisin maamme johtavien poliitikkojen ja muidenkin vastuunkantajien joskus miettivän. Jos sattumoisin eivät jo mieti.